Читать книгу Waverley - Walter Scott - Страница 9

Оглавление

kun ääneen alkaa huutaa asujoita,

ei vastausta anna ainutkaan;

hiljaisuus jylhä vain on eikä noita

myös missään näy, kaikk' kuollutt' on kuin haudassaan.

Miltei odottaen saavansa nähdä jonkun "vanhuksen harmaaparran", jolta voisi kysellä tämän hylätyn linnan vaiheita, sankarimme avasi pienen rautanauloilla lujitetun veräjän, pihamuurin ja rakennuksen nurkkauksessa. Se johti talon puutarhaan, joka tarjosi viehättävän näyn. Talon eteläsivu, hedelmäpuiden ja monien köynnöskasvien verhoamana, ulotti säännötöntä, mutta kunnianarvoisaa edustaansa pitkin osaksi kivettyä, osaksi soralla siroteltua, reunoiltaan kukilla ja koristepensailla istutettua pengertä. Tämä koroke aleni kolmena porrasjaksona, joista yksi oli keskuksessa ja toiset molemmissa päissä pengertä, varsinaiseksi puutarhaksi; pitkin sen yläreunaa kulki kivinen jalkakäytävä, joka oli raskaalla rauta-aidalla varustettu. Tätäkin koristivat aina määrättyjen matkojen päähän asetetut suuret, takajaloillaan istuvat eläinten kuvat, joiden joukossa karhu edelleenkin pysyi suosituimpana. Pengermän keskellä, talon lasioven ja keskimäisen porrasjakson välillä, kannatteli mahtava samaan lajiin kuuluva elukka päällään ja etukäpälillään suunnatonta aurinkokelloa, johon oli piirretty mittausopillisia kuvioita enemmän kuin Edwardin matemaattiset tiedot pystyivät selville saamaan.

Puutarha, jota näyttiin hoideltavan hyvin huolellisesti, oli täynnä hedelmäpuita sekä omituisin tavoin leikeltyjä kukkia ja ikivihreitä kasveja. Se laskeutui pengerminä läntisestä muurista alkaen leveälle purolle asti. Tämä puutarhan rajana ollessaan oli tyyni ja verkalleen soluva, mutta sen ulkopäässä syöksähti lujan patouksen yli, joka oli aiheuttanutkin tuon tyyneyden. Siinä se muodosti putouksen, jonka partaalla oli kahdeksannurkkainen huvihuone, ja tämän harjalla oli kullattu karhun kuva viirinä. Urotyönsä jälkeen puro sai luonnollisen, vuolaan juoksunsa ja katosi syvään, metsäiseen notkoon, jonka tiheiköstä kohosi suuri, vaan raunioiksi sortunut torni, Bradwardinen paroonien entinen asuinsija. Puutarhaa vastapäätä oleva puron reuna oli kapeana niittynä eli sivupalstana, kuten sitä nimitettiin. Sitä käytettiin pesurantana; sen takana olevaa äyrästä peittivät ikivanhat puut. Niin miellyttävä kuin tämä näky olikin, se ei kuitenkaan tyyten ollut Alcinan kukkatarhojen veroinen, vaikk'ei tässä edes puuttunut tuon lumotun paratiisin "due donzelette garrule", koskapa äskenmainitulla nurmikolla kaksi paljasjalkaa naikkosta seisoskeli avarassa altaassa, ollen patentti-tappumena polkemassa pesuvaatteita. Nämä eivät sentään Armidan impien tapaan pysähtyneet tervehtimään lähestyvää vierasta ääntensä sulosoinnulla, vaan säikähtivät rannan toiselle puolelle ilmestynyttä komeaa vierasta ja pudottivat hameensa liepeet yli säärien, jotka tuossa toimessa olivat hieman liiaksi näkyvissä, ja kimakasti kirahtaen "Hui, herroja!" juoksivat eri tahoille kuin vainotut hirvet — vaan puoliksi keimaillenkin kainoudessaan.

Waverley alkoi jo epäillä, tokko konsanaan pääsisi tuohon näköjään loihdittuun, yksinäiseen linnaan, vaan näki silloin jonkun mieshenkilön lähenevän pitkin muuatta puutarhakäytävää. Arvellen tätä puutarhuriksi tahi talon palvelijaksi Edward astui alas portaita hänet kohdatakseen; mutta olennon saapuessa lähemmä ja ennenkuin hänen kasvonpiirteitään vielä saattoi erottaa, ilmeni hänessä jotakin kummallista. Toisinaan tämä omituinen olento kohotti kätensä päänsä yläpuolelle ristiin kuin katumusharjotuksiaan toimittava intialainen jogi; toisinaan heilutteli niitä sivullaan kuin kellon lerkkua; vieläpä löi niillä rintaansa nopeasti ja herkeämättömästi kuin ajuri, kirkkaana pakkaspäivänä joutuessaan hevosineen työttömänä odottelemaan ja ollessaan siten estettynä ruoskalla voimistelemasta. Hänen käyntinsä oli yhtä outoa kuin liikkumisensakin, sillä väliin hän suurta kestävyyttä osottaen hyppeli oikealla jalallaan, sitte vasemmallaan ja lopuksi molemmat jalat yhteen lyöden tasajalan. Pukukin oli miehellä vanhanaikuinen ja räikeä: harmaa mekko, hihansuut tulipunaiset ja hihat liuskotut, jotta niiden punainen sisustuskin oli näkösällä — ja tätä väriä oli muukin vaatetus, jopa sukat ja hattukin, jossa ylpeästi liehui kalkkunan höyhen. Edward, jota tulija ei näkynyt huomaavan, sai nyt hänen kasvonpiirteistään vahvistuksen sille, mitä hänen elkeensä jo olivat ilmaisseet. Noiden luonnostaan pikemmin kauniiden kasvojen rajua, hillitöntä, rauhatonta ilmettä ei nähtävästi tylsämielisyys tahi mielettömyys aiheuttanut, vaan jonkinlainen näiden molempien yhtymä, jossa narrin yksinkertaisuus sulautui sekautuneen mielikuvituksen ylenpalttisuuteen. Hän lauloi hyvin totisena eikä aivan aistittomasti vanhaa skotlantilaista laulunpätkää:

Vain leikkiäkö lemmelläin

nuo kesäkauden muiskut?

Oi, maksan sulle, ystäväin,

kun saapuu talven tuiskut:

jos et, jos et, sä uskoton,

jos et sä jälleen käänny,

hymyni muille armas on,

en huoliin vuokses näänny!

Nyt hän toki nosti silmänsä, tähän asti vain katseltuaan, miten jalat pysyivät säveleen tahdissa. Hän näki Waverleyn ja tempasi heti hatun päästään monilla kummallisilla hämmästyksen, kunnioituksen ja tervehtimisen elkeillä. Vaikka Edward tuskin odotti saavansa häneltä vastausta mihinkään järjelliseen kysymykseen, hän tiedusti kuitenkin oliko mr. Bradwardine kotona, tahi missä joku talon palvelija olisi tavattavissa. Kyselty vastasi — ja, kuten Thalaban noidan, "puheensa yhä laulun laatuun kävi" —:

Nyt metsällä herra

jo torvea soittaa,

ja puoliso seppeltä

solmia koittaa;

on kammariss' Ellin

sammalist' alus,

kun hiljaa Lord William

hiipiä halus.

Tästä ei mitään tietoa lähtenyt, ja uudistellessaan kyselyitään Edward sai nopean vastauksen, josta joutuisuuden ja murteen omituisuuden vuoksi ainoastaan sana "kellarimestari" oli tajuttavissa. Waverley siis pyysi päästä kellarimestarin puheille. Ovelalla katseella ilmaisten asian älynneensä, mies viittasi Edwardia seuraamaan, ja alkoi tanssia ja hyppelehtiä samalle taholle mistä oli saapunutkin. — "Omituinenpa on tämä oppaaksi", ajatteli Edward, "ja suurestikin Shakespearen temppuilijain kaltainen. En ole ylen viisas mokoman luotsin varaan heittäytyessäni; mutta viisaampiakin miehiä ovat narrit ohjanneet." — Sillävälin olivat he saapuneet puistokujan päähän, missä se marjakuusiaidan idästä ja pohjoisesta ympäröimän kukkalavan kohdalla teki äkillisen mutkan. Siellä hän näki paitahihasillaan työskentelevän vanhan miehen, jonka ulkomuoto oli ylemmän palvelijan ja puutarhurin väliltä: edelliseen ammattiin kuului punainen nenä ja röyhykauluksinen paita, kun taasen terve ja ruskettunut naama sekä vihreä esiliina tuntuivat ilmaisevan jälkimäistä.

Major domus, sillä sellainen hän oli ja kieltämättä paroonikunnan toinen virkamies arvojärjestyksessä (niin, jopa sisäasiain ministerinä sekä keittiö- ja kellariosaston päällikkönä rättäri Macwheeblea ylempikin), — major domus laski pois lapionsa ja sujautti kiireesti takin ylleen, luoden raivoisan silmäyksen Edwardin oppaaseen, nähtävästi siitä syystä, että tämä oli tuonut paikalle vieraan hänen ollessaan tässä työläässä ja, kuten tuo saattaisi arvella, alentavassa toimessa. Sitte tiedusti hän mitä vieras tahtoi. Saatuaan kuulla, että tämä halusi tavata hänen herraansa, että hänen nimensä oli Waverley, j.n.e., vanhus kävi hyvin arvokkaan ja samalla kunnioittavan näköiseksi. Hän selitti ottavansa omalletunnolleen, että hänen armonsa oli tapaava mr. Waverleyn mitä erityisimmällä mielihyvällä. Eikö mr. Waverley ottaisi joitakin virvokkeita matkansa jälkeen? Hänen armonsa oli väen mukana, joka oli hakkaamassa alas mustaa noitaa; häntä olivat seuranneet molemmat puutarhurioppilaat (hän lausui molemmat erikoisella äänenpainolla); ja hän itse puolestaan oli sillävälin huvikseen järjestellyt Rose neidin kukkapengertä, ollakseen lähettyvillä ja tarpeen tullen noudattaakseen hänen armonsa käskyjä; hän kiihkeästi harrasti puutarhanhoitoa, niin vähän aikaa kuin hänellä sellaiseen hupiin olikin.

"Kahteen päivään viikossa se ei mahdu millään kurin", virkahti Edwardin omituinen seuralainen.

Julma silmäys kellarimestarilta rankaisi tätä keskeytystä. David Gellatley — siksi hänet nyt mainittiin — sai jyrkän käskyn etsiä hänen armoaan "mustalta noidalta" ja ilmottaa hänelle, että hoviin oli saapunut muuan herra etelästä.

"Kykeneekö tämä mies parka viemään kirjettä perille?" kysyi Edward.

"Aivan uskollisesti, sir, kaikille, joita hän pitää arvossa. Tuskin sentään uskoisin hänelle mitään pitkää suusanallista viestiä — vaikka hän on enemmän ilkimys kuin narri."

Waverley antoi suosituskirjeensä mr. Gellatleylle, joka näytti vahvistavan kellarimestarin viime huomautuksen, hänen toisaanne kääntyessään vääntämällä hänelle kasvonsa saksalaisen tupakkapiipun pesää koristavan ilvenaaman muotoon. Kummallisesti nyökäten Waverleylle hän teiskaroitsi toimittamaan asiaansa.

"Hän on hupakko, sir", sanoi kellarimestari, "sellaisia on melkein jokaisella herrastilalla, vaan meidän on perin pitkälle mennyt. Vielähän hän entisaikaan toisinaan sai päivän työn suoritetuksi, vaan kun loordi Killancureitin uusi englantilainen härkä oli tappaa Rose neidin ja hän pääsi olemaan apuna, niin siitä asti on hän ollut pelkkänä vetelyksenä. Hän nähkääs sai tuon loistavan vaatetuksensa, hänen armonsa ja nuoren neidin suosiosta (herrasväellä on omat pikku mielitekonsa), ja sen koommin hän on vain teiskaroinut tyhjäntoimittajana pitkin seutua — tainneepa joskus parannella herran kalastuskojeita tahi pyydystää kantamuksen mulloja silloin kun niistä ei ole käytettäväksi. Mutta tässä tulee miss Rose, ja otan vastatakseni siitä, että hän on erityisellä ilolla näkevä isänsä kartanossa Tully-Veolanissa Waverley-suvun jäsenen."

Mutta Rose Bradwardine ansaitsee arvottomalta historioitsijaltaan parempaa kuin joutua luvun lopussa esitetyksi.

Waverley

Подняться наверх