Читать книгу Waverley - Walter Scott - Страница 7

Sisällysluettelo

Puolenpäivän seuduissa kapteeni Waverley saapui Tully-Veolanin hajalliseen pikku kylään, jonka vierellä sen omistajan kartano oli. Talot näyttivät mitä viheliäisimmiltä hökkeleiltä, varsinkin englantilaisten kylien hauskaan siisteyteen verraten. Ne olivat sikin sokin molemmin puolin kiveämätöntä, mutkittelevaa katua, jolla lapset kieriskelivät miltei ilki alastomina, ikäänkuin ensimäisen hevosen kavioiden poljettaviksi. Toisinaan tosiaankin näytti sellainen tapaus mahdottomalta välttää, ja silloin ryntäsi jostakin hökkelistä vanha valpas mummo myssyineen ja värttinöineen kuin raivoava Sibylla keskelle katua, sieppasi ahavoittuneiden vetelehtijäin joukosta oman holhottinsa, antoi lujan töytäyksen ja laahasi hänet takaisin vankilaansa, pikku valkotukka lurjuksen koko ajan täyttä kurkkua kirkuessa kimakkaa säestystä vihastuneen viejänsä murahteleville torumisille. Toista puolta tästä konsertista ylläpiti parinkymmenen joutilaan rakin herkeämätön ulina; ärhennellen, haukkuen ja vinkuen ne hyppivät hevosen kintereillä. Tämä vastus oli Skotlannissa siihen aikaan niin yleinen, että muuan ranskalainen matkailija, joka muiden matkustajien tapaan halusi löytää hyvän ja järkevän selityksen kaikelle näkemälleen, on merkinnyt erääksi Caledonian merkillisyydeksi sen, että valtio piti joka kylässä rakkivaraston, jonka tehtävänä oli kaahata postihevosia (liian nälkiintyneitä ja uupuneita liikkumaan sellaisetta yllykkeettä) kylästä toiseen ja vihdoin matkan perille asti. Tämä epäkohta ja sen apu ovat olemassa vielä tänä päivänä — vaan se ei kuulu kertomukseni alaan ja on mainittuna ainoastaan nyt mr. Dentin lakiehdotuksen aikana, koiraveron kerääjien harkittavaksi.

Waverleyn edelleen ratsastaessa hoiperteli siellä täällä joku työn ja vuosien köyristämä ukko mökkinsä ovelle ijän ja savun sumentamilla silmillään tähystelemään muukalaisen pukua ja ratsujen muotoa ja liikuntoa, ja sitte jälkeenpäin kyläsepän pajaan naapuriensa keralla keskustelemaan, mistä vieras mahtoi tulla ja mikä saattoi hänen matkansa määränä olla. Kolme tahi neljä neitokaista oli mieluisempaa nähtävää, ruukut ja sangot päänsä päällä palatessaan kaivolta tahi purolta, lyhyine mekkoineen ja yksine alushameineen, paljaine käsivarsineen, säärineen ja jalkoineen sekä huivittomine palmikkoineen hiukan muistuttaen italialaisten maisemamaalausten olentoja. Eikä kukaan kuvanaiheellisen harrastaja olisikaan voinut löytää huomauttelemisen sijaa heidän pukunsa sievyydessä tahi vartalonsa soreudessa, vaikka pelkkä englantilainen, totta pulmakseni, aina etsien mukavuutta (se sana alituiseen on hänen kielellään) olisi saattanut toivotella vaatetusta vähemmän niukaksi, jalkoja ja sääriä hiukankaan suojelluiksi sään vaihdoksilta, päätä ja hipiää verhotuksi päiväpaisteelta, jopa kenties arvellut koko henkilölle ja puvulle melkoiseksi eduksi runsasta lähdeveden ja riittävää saippuan käyttöä. Kaikki näytti masentavalta, osottaen ensi katseella ainakin uutteruuden ja ehkäpä ymmärryksen puutetta. Uteliaisuuskin, joutilasten kiihkein mieliteko, näkyi menneen penseäksi Tully-Veolanissa; ainoastaan äskenmainitut koirat tuntuivat jossakin määrin säilyttäneen vireytensä, asujanten pysyessä uneliaina. He seisoivat tuijottelemassa komeaa nuorta upseeria ja hänen palvelijaansa, vaan vailla tuota liikkeiden ripeyttä ja katseiden kiihkoa, millä kodin yksitoikkoisessa rauhassa eläneet ilmaisevat hupiaan jokaisesta etäisemmän maailman vilahduksesta. Kuitenkaan eivät rahvaan kasvonpiirteet tarkemmin silmäillessä suinkaan ilmaisseet tyhmyyden tylsyyttä. Ne olivat karkeat, mutta ilmeisen älykkäät — totiset, vaan eivät millään muotoa tajuttomat; ja neitosista olisi taiteilija voinut valita useampiakin esikuvia Minervan kasvonpiirteille ja vartalolle. Lapsillakin, joiden ihon aurinko oli ruskettanut ja hiukset valkaissut, oli elämää ja suloa liikkeissään sekä katseissaan. Ylimalkaan näytti vain köyhyys ja sen tavallinen kumppani leväperäisyys olevan ehkäisemässä sitkeän, lahjakkaan ja ajattelevan maalaisväestön luontaisia taipumuksia ja saavuttamia tietoja.

Siihen tapaan mietiskeli Waverley ratsunsa verkalleen astellessa Tully-Veolanin rosoista kivikatua, milloin jo mainittujen koirakasakkain hyökkäykset eivät pakottaneet jaloa elukkaa äkillisiin hypähdyksiin. Kylä oli runsaasti puolen penikulman pituinen, mökkejä kun erottivat toisistaan kaikenkokoiset ryytimaat eli tarhat, niinkuin asukkaat niitä nimittelivät. Nykyään yleinen peruna oli näissä tuntematon (kuusikymmentä vuotta takaperin); ne olivat nokkospensastojen ympäröiminä kaalimaina, ja siellä täällä suuri katkero tahi ohdakepensas varjosti neljänneksen tuollaisesta pikku tilkusta. Kylä oli rakennettu aivan tasottamattomalle maalle; kasvitarhatkin senvuoksi milloin nousivat pengerminä, milloin painuivat parkkihautojen näköisiksi. Muurien lomassa, jotka olivat — monin paikoin sen pahempi aivan sortuneena — aitauksena näille Tully-Veolanin riippuville puutarhoille, johti kapea kuja kylän viljelysmaalle, missä asukkaat yhteisellä työllä viljelivät pikku sarkoina ja pälvekkeinä ruista, kauraa, ohraa ja hernettä, niin pieninä alueina, että maanpinnan köyhä erilaisuus jonkin matkan päästä näytti räätälin näytetilkkukirjalta. Muutamissa suotuisimmissa tapauksissa näkyi mökkien takana mullasta, kivistä ja turpeista rakennettu viheliäinen suojus, joissa varakkailla kenties oli nälkiintynyt lehmä tahi pilalle hankautunut hevonen elätettävänä. Miltei jokaisen mökin edessä oli suuri musta turvekasa oven toisella ja uljas lantatunkio toisella puolella.

Noin jousenkantaman päässä kylän viimeisistä taloista oli se aidattu alue, joka komeili Tully-Veolanin puistojen nimellä — muutamia nelikulmaisia, viiden jalan korkuisten muurien jakamia kenttiä. Ulomman rajamuurin keskessä oli puistokujan ulkoveräjä — huippuisessa holvikaaressa, joka oli koristettu kahdella suurella, rappeutuneella, murtuneella kivenlohkareella. Näillä kylätarinan mukaan oli aikoinaan ollut tehtävänä kannattaa kahta pystyssä seisovaa karhua, Bradwardine-suvun vaakunakuvaa. Puistokuja oli suora ja kohtalaisen pitkä. Sen molemmin puolin oli kaksoisrivi ikivanhoja kastanjapuita ja vaahteroita, jotka ylenivät harvinaisen korkealle ja olivat niin reheväkasvuisia, että niiden oksat kaareusivat täydellisenä holvina alapuolellaan olevan leveän tien yli. Noiden valtavien rivien takana ja samassa suunnassa kulkien oli kaksi nähtävästi yhtä vanhalta ajalta peruisin olevaa korkeaa muuria, jotka olivat verhoutuneet kuusamain ja muiden köynnöskasvien peittoon. Puistokujaa nähtävästi käyttivät ainoastaan jalan kulkijat, eivätkä hekään paljon, niin että sen leveä siimeksinen alue oli rehevänä vihreänä ruohokenttänä, satunnaisten matkustajain muodostaman jalkapolun polvitellessa koko matkan yläveräjältä alaveräjälle asti. Alempi holvikäytävä, kuten ylempikin, oli karkeatekoisilla veistoskuvilla koristellussa huippuisessa muurissa, jonka yli näkyivät puolittain puistokujan lehvistöjen kätkeminä kartanon korkeat jyrkkäharjaiset katot ja kapeat päädyt pikku torneilla varustettuine nurkkauksineen. Alemman veräjän toinen puolikas oli avoinna, ja auringon täydeltä terältään paistaessa sen takana olevaan pihaan heittäysi aukosta pitkä sädejuova pimeään, viileään puistokujaan. Tuollaisia valoaiheita taidemaalarit mielellään esittävät — lehvistöholvin läpi tunkeutuvan hämyn rinnalla se tuntui ihmeellisen vaikuttavalta.

Koko näkymön yksinäisyys ja rauha tuntui luostarimaiselta.

Waverley; joka jo ensimäisen veräjän luona oli antanut ratsunsa palvelijan talutettavaksi, asteli virkistävässä siimeksessä hiljakseen puistokujaa pitkin; leppoinen tyyneyden tunne haihdutti hänen mielestään taakseen jääneen kylän kurjuuden ja likaisuuden. Katsaus kivillä lasketulle pihalle osotti että sama rauhaisuus vallitsi kautta koko kartanon. Yhdellä puolella oli kolmisen korkeaa, kapeaa ja jyrkkäkattoista rakennusta käsittävä talo. Se oli rakennettu aikana, jolloin ei enää tarvittu linnoja ja jolloin skotlantilaiset arkkitehdit eivät vielä olleet saavuttaneet asuttavan rakennuksen piirtämisen taitoa. Ikkunat olivat epälukuiset, vaan kovin pieniä kaikki; katto ulkoni kummallisiksi lisäkkeiksi, kussakin kulmauksessa tornipahasia, jotka enemmän muistuttivat pippuriastiaa kuin goottilaista vahtitornia. Rakennuksen etupuolikin ilmaisi, että asukkaat eivät uskoneet olevansa aivan vapaita vaarasta — siellä osui silmään ampumareikiä ja alikerran ikkunoissa rautaristikoita, varmaankin kiertelevien mustalaisjoukkojen tahi läheisen ylänkömaan sissien rosvoilevan vierailun varalta. Tallit ja muut ulkohuoneet olivat pihan toisella sivulla. Edelliset olivat matalia holveja, ikkunain asemesta kapeilla railoilla varustettuja, muistuttaen Edwardin rengin huomautuksen mukaan "pikemmin murhamiesten ja vorojen sekä lakituvassa tuomittavien vankilaa kuin oikeaa kristitylle karjalle tarkotettua suojapaikkaa." Noiden tyrmän näköisten tallien päällä oli jyväaittoja ja varastohuoneita, joihin ulkopuolelta johtivat jyhkeät kiviportaat. Kaksi huipukasta muuria täydensi alueen rajat — toinen oli vastapäätä puistokäytävää ja toinen erotti pihan puutarhasta.

Ei ollut pihakaan koristuksia vailla. Eräässä nurkassa oli hyvin suurikokoinen ja pullea kyyhkyslakka, columbarium, kuten sitä sen omistaja nimitti; se ei ollut siihen aikaan mikään aivan pieni tulolähde skotlantilaiselle lairdille. Toisessa pihan sopessa oli suihkukaivo — suuri kivestä hakattu karhu suihkuttamassa vettä tilavaan kivialtaaseen. Tämä taideteos oli maan ihmeenä kymmenen penikulman laajuudelta. On muistettava että kaikenkokoisia karhuja, suuria ja pieniä, puolessa ja täydessä ko'ossa, oli hakattu ikkunain yläpuolelle, päätyjen kärkiin, räystäiden päihin ja noiden pikku torniloiden kannattajiksi, ja perheen tunnuslause "WARO CARHUA" oli leikattu jokaisen jalustaan.

Piha oli avara, hyvin kivetty ja aivan puhdas; varmaankin oli tallin takana toinen käytävä tunkioiden poistamista varten. Yltympäri vallitsi rauha, jota vain suihkukaivon loiske häiritsi; kaikella pysyi yhäti se luostarimainen sävy, jonka Waverleyn mielikuvitus oli loihtinut esille.