Читать книгу Waverley - Walter Scott - Страница 3

Sisällysluettelo

Kuusikymmentä vuotta takaperin — tätä marrask. 1 p:nä 1805 ryhtyessäni kirjottamaan — kertomuksemme sankari Edward Waverley jätti hyvästit perheelleen, yhtyäkseen rakuunarykmenttiin, jossa oli äskettäin saanut upseerinpaikan. Surullinen oli Waverley-Honourin suojamissa se päivä, jolloin nuori upseeri erosi Sir Everardista, vanhasta sedästään, jonka säädyn ja tiluksien perillinen hän oli.

Valtiollinen erimielisyys oli aikaisin erottanut paroonin nuoremmasta veljestään Richard Waverleystä, sankarimme isästä. Sir Everard oli isiltään perinyt koko sen vanhoillisen tahi korkeakirkollisen ajatussuunnan, joka suuresta kansalaissodasta asti oli ollut Waverley-suvulle ominaista. Richard sitävastoin, kymmenen vuotta nuorempana, näki edessään nuoremmalle veljelle säädetyn aseman, josta sellaisenaan ei ollut odotettavissa kunniaa eikä elämäniloa. Jo aikaisin hän tajusi, että elämän kilpajuoksussa onnistuakseen hänen oli pakko kantaa mahdollisimman vähäisen painoa. Taidemaalarit puhuvat, miten vaikea on ilmaista sekavien tunteiden ilmettä samoilla kasvonpiirteillä samassa silmänräpäyksessä — ja yhtä vaikea olisi sielutieteilijän selitellä niitä eri vaikuttimia, jotka yhdessä määräävät toimintamme suunnan. Richard Waverley luki historiasta ja huomasi olevan selvää järkeä, että, käyttääksemme vanhan laulun sanoja,

on raukka miehekseen, ken tottelee

unohtain vastarinnan kokonaan.

Järki kuitenkaan ei luultavasti olisi kyennyt hillitsemään ja voittamaan perinnäistä etuluuloisuutta, jos Richard vain olisi aavistanut, että hänen vanhempi veljensä, ottaen niin sydämmelleen nuoruuden pettymyksen, olisi naimatonna vielä kahdenkahdeksatta vuoden ijässä. Etäisimpäänkin tulevaisuuteen tähtäävä säätynimen toivo olisi siinä tapauksessa voinut saattaa hänen viettämään suurimman osan elämäänsä "hovin Richard-herrana, paroonin veljenä", sen lopulla muka ollakseen Sir Richard Waverley, Waverley-Honourin parooni, ruhtinaallisten tiluksien omistaja ja kuntansa päämiehenä valtiollisissa piireissä vaikutusvaltainen mies. Vaan tällaista tulosta ei ollut ajateltavissa Richardin ensin suuntaillessa uraansa, jolloin Sir Everard oli parhaassa ijässään ja varmasti hyväksyttävä kosija missä perheessä tahansa, tavotelkoon sitte rikkautta tahi kauneutta, ja jolloin tosiaan huhu hänen pian tapahtuvasta naimisestaan säännöllisesti kerran vuodessa hauskutti ympäristöä. Nuorempi veli näki voivansa päästä itsenäiseen asemaan ainoastaan omiin ponnistuksiinsa turvautumalla ja sellaisen valtiollisen vakaumuksen omaksumalla, mikä soveltuisi sekä järjelle että hänen omalle edulleen paremmin kuin Sir Everardin perinnäinen usko korkeakirkolliseen puolueeseen ja Stuarteihin. Siitäpä syystä hän kääntyi heti uransa alussa; hänestä tuli whig-puolueen mies ja hannoverilaisen hallitsijasuvun ystävä.

Yrjö I:n aikuiset ministeriöt ymmärsivät varsin hyvin, miten tärkeää oli koettaa harvennella vastustusrivejä. Tory-ylimystö, jonka loisto oli hovin auringonpaisteen heijastusta, oli vähitellen saatu suostutelluksi uuteen hallitsijasukuun. Mutta Englannin rikas maalaisaateli, joka monien vanhan ajan tapojen ja alkuaikaisen kunnon ohella oli säilyttänyt paljon itsepintaista ja taipumatonta etuluuloisuutta, pysyi erillään, ylimielisessä ja ynseässä vastarinnassa, luoden monia kaihon ja toiveen silmäyksiä Bois le Duciin, Avignoniin ja Italiaan, missä chevalier Saint Georgella, kuten häntä nimittivät, — vallantavottelijalla — oli maanpakolaishovinsa, miten kulloinkin oli pakotettu vaihtamaan asuinsijaansa. Tuollaisen lujan ja taipumattoman vastustajan läheisimmän sukulaisen siirtyminen toiselle puolelle kenties saisi useampiakin kääntymään, ja senvuoksi Richard Waverley sai ministeriöltä osakseen enemmänkin suosiota kuin kykynsä tahi valtiollinen merkityksensä oikeastaan olisivat ansainneet. Melkoista taipumusta valtiolliseen toimintaan hänessä sentään pian huomattiinkin, ja kerran päästyään vaikutusvaltaisiin piireihin hän menestyi nopeasti. Sir Everard sai "julkisesta sanansaattajasta" nähdä ensiksi, että esquire Richard Waverley oli valittu Barterfaithin ministeripuoluelaisen pikkukaupungin edusmieheksi; sitte, että esquire Richard Waverley oli hallituksen kantaa puolustaen herättänyt huomiota parlamentin valmistusverokeskusteluissa; ja lopuksi, että esquire Richard Waverley oli saanut tuollaisen palkintoviran, joita pidetään maataan palvelevien kelpo kansalaisten varalla.

Vaikka nämä tapahtumat seurasivat niin toinen toisensa kintereillä, että nykyaikaisen sanomalehtimiehen äly olisi ennustanut molemmat jälkimäiset jo ensimäistä mainitessaan, ne kuitenkin saapuivat Sir Everardin tietoon vähitellen, ja ikäänkuin pisara pisaralta tihkumalla "Dyerin Viikkosanomien" verkallisesta siivilästä. Kerran viikossa siihen aikaan saapui muutama rivi muun maailman kuulumisia; tyydytettyään Sir Everardin, hänen sisarensa ja ijäkkään kellarimestarin uteliaisuuden, lehtinen säännöllisesti siirtyi hovista pappilaan, pappilasta squire Stubbsin yksinäiseen maataloon, squirelta paroonin pehtoorille, hänen nummella olevaan sievään valkeaan tupaseensa, pehtoorilta voudille, ja viimeksimainitulta laajalle alustalaispiirille, jonka kovissa ja känsäisissä käsissä se tavallisesti kului siekaleiksi, noin kuukauden kuluttua saapumisestaan.

Tässä tapauksessa oli mainitsemamme uutistenvaihdon hitaisuus Richard Waverleyn eduksi, sillä jos kaikki olisi yhtähaavaa paljastunut Sir Everardille, niin epäilemättä olisi uudella valtiomiehellä ollut vähäiset syyt ylpeillä politiikkansa menestymisestä. Vaikka parooni oli ihmisolennoista lempeäluontoisimpia ja sävyisimpiä, ei hänen luonteeltaan puuttunut arkatuntoisia kohtia. Veljen käytös oli koskenut niihin kipeästi. Waverleyn tiluksille ei ollut säädetty mitään perintöjärjestystä, ja jos niin olisikin ollut, niin olisi omistajan naimisiin meno voinut sen muuttaa. Tätä Sir Everard mietiskeli, johtumatta kuitenkaan suoranaiseen päätökseen.

Hän tutki sukutauluaan, joka riippui asesalin kiillotetulla tammiseinällä, koristeltuna monilla urotöiden ja kunniamerkkien tunnuskuvilla. Sir Hildebrand Waverleystä polveusivat — paitsi vanhimman pojan Wilfredin haaraa, jota ainoastaan Sir Everard ja hänen veljensä nyt edustivat — lähinnä Highley Parkin Waverleyt. Kaiken yhteyden näiden kanssa oli suvun päähaara lakkauttanut vuoden 1670 suuresta oikeudenkäynnistä asti. Mainittu emäpuustaan huonontunut vesa oli tehnyt aateluutensa runkoa vastaan vielä toisenkin rikoksen. Sen edustaja oli nainut Judithin, Oliver Bradshawen perillisen, Highley Parkista, ja siten yhdistänyt kuningassurmaaja Bradshawelta perityn vaakunan Waverleyn ikivanhaan asekilpeen.

Nämä synnit olivat kuitenkin haihtuneet Sir Everardin muistista suuttumuksen puuskassa; ja jos asianajaja Clippurse, jota tallirenki lähetettiin kiireimmän kautta noutamaan, olisi saapunut vain tuntiakin aikaisemmin, niin hän kaiketi olisi saanut tehdäkseen uuden määräyksen Waverley-Honourin herruudesta kaikkine siihen kuuluvine oikeuksineen. Mutta tunnin tyyni harkinta vaikuttaa suuria, kun sitä käytetään vertailemaan, kumpi on pahempi kahdesta toimenpiteestä, joihin kumpaiseenkaan ei tunne olevansa taipuvainen. Clippurse tapasi paroonin vaipuneena syvään mietiskelyyn, jota ei rohjennut häiritä muutoin kuin laskemalla pöytään paperisalkkunsa ja nahkaisen mustetolpponsa, näyttääkseen olevansa valmis piirtämään paperille hänen jalosukuisuutensa käskyjä. Tämäkin pikku temppu hämmennytti Sir Everardia, jolle se oli ikäänkuin moitteena epäröimisestään. Hän katsahti lakimieheen, miltei antamaisillaan määräyksensä, vaan silloin tuli aurinko esille pilven takaa ja yhtäkkiä syöksi kirjavan valonsa ikkunan lasimaalauksien läpi synkkään kamariin. Kun parooni nosti silmänsä väriloistoon, hänen katseensa sattui suoraan asekilven keskukseen; siinä oli tunnuskuva, jota hänen esi-isänsä sanottiin käyttäneen kilvessään Hastingsin tantereella: kolme hopeaista lumikkoa etukäpälät pystyssä, taivaansinisellä pohjalla, sekä lauselma Sans tache. "Hukkukoon ennen nimemme", huudahti Sir Everard, "kuin vanha ja hallitsijalle uskollinen tunnuslauseemme joutuisi Keropää-kavaltajan häväistyjen sukumerkkien rinnalle!"

Kaiken tämän vaikutti auringonsäteen vilahdus, joka hädin riitti lakimiehelle kynänsä terottamiseen. Hän terotti sen turhaan. Asianajaja sai poistua, kehotettuna olemaan valmis heti saapumaan, jos häntä jälleen tarvittaisiin.

Asianajaja Clippursen ilmestyminen hoviin tuotti paljon arvailua siihen osaan maailmaa, jonka keskuksena Waverley-Honour oli. Mutta tämän pikku maailman älykkäämmät politikoitsijat ennustelivat vielä pahempiakin tuloksia Richard Waverleylle. Eräänä päivänä nimittäin nähtiin paroonin lähtevän kuusivaljakollaan, mukanaan neljä koreapukuista palvelijaa, jonkin aikaa kestävälle vierailulle erään samassa kreivikunnassa asuvan ylhäisen aatelismiehen luo, joka oli sukuperältään maan parhaita, periaatteiltaan vakava tory ja kuuden naimattoman, hyvän kasvatuksen saaneen ja viehättävän tyttären onnellinen isä.

Sir Everardin vastaanotto tässä perheessä oli, niinkuin on helposti arvattavissakin, kyllin suotuisa; mutta noista kuudesta nuoresta neitosesta hänen mielensä kaikeksi onnettomuudeksi kiintyi lady Emilyyn, nuorimpaan, ja tämä vastaanotti hänen huomaavaisuutensa hämillä, joka heti osotti, ettei hän uskaltanut evätä sitä, vaikka se hänelle tuotti kaikkea muuta kuin mielihyvää.

Sir Everard ei voinut olla havaitsematta jotakin kummallista nuoren neidon pidättyneissä tunteissa, hänen yritellessään lähennellä. Mutta kreivin viisas puoliso vakuutti, että se oli luontaista ujoutta, ja uhraus olisi lopultakin saattanut tapahtua, niinkuin epäilemättä monessa samanlaisessa tilaisuudessa on käynyt, jos ei asemaa olisi pelastanut vanhemman sisaren rohkeus: hän ilmaisi kosijalle, että lady Emilyn rakkauden oli saanut muuan nuori palkkasoturi, läheinen sukulainen. Sir Everard osotti suurta mielenliikutusta, saadessaan tämän tiedon, jonka sitte vahvisti nuori neitonen itsekin yksityisessä puhelussa, vaikka hirveästi peläten isänsä suuttumusta.

Kunniantunto ja jalomielisyys olivat Waverley-suvun perinnäisiä ominaisuuksia. Hienotuntoisesti ja sopivaisesti kuin paras romaanin sankari Sir Everard luopui tavottamasta lady Emilyn omistusta. Vieläpä hän, ennenkuin jätti Blandevillen linnan, sai hänen isänsä suostutelluksi antamaan tyttärensä hänen rakastetulleen. Ei voi tarkoin tietää, mitä puhekeinoja Sir Everard tuossa tilaisuudessa käytti, sillä häntä ei voitu pitää millään tavoin kaunopuheliaana; mutta heti jälkeenpäin nuori upseeri alkoi yletä armeijassa paljoa joutuisammin, kuin erityisempää suosiota saavuttamaton ammattikunto tavallisesti edellytti, vaikka hänellä ulkonaisesti nähden ei muutakaan tukea ollut.

Sir Everardin vastaiseen elämään ei ollut vaikuttamatta äskenmainittu isku, joskin hän samalla tiesi menetelleensä rehellisesti ja jalomielisesti, saaden siitä lievitystä. Naida hän oli päättänyt suuttumuksen kohtauksessa; kosiskelupuuha ei oikein soveltunut hänen tapojensa arvokkaaseen hiljaisuuteen; hän oli ollut vaarassa saada puolison, jonka rakkaus olisi ainiaan puuttunut häneltä, ja joskaan hänen sydämensä ei olisi kärsinyt, niin ei lemmentarinan tulos kuitenkaan voinut olla koskematta hänen ylpeyteensä. Koko asiasta ei siis tullut sen enempää; hän palasi Waverley-Honouriin siirtämättä rakkauttaan keneenkään toiseen. Turhaa vaivaa olivat sen kielevän kaunottaren huokaukset ja haikeus, joka pelkän sisarrakkauden pakottamana oli ilmaissut lady Emilyn salaisen lemmen. Hukkaan menivät toimekkaan äidin nyökkäykset, viittailut ja pikku juonet sekä ne vakavat ylistyspuheet, joita kreivi sommitteli jokaisesta tyttärestään vuorotellen. Onnistumattoman rakkautensa muisto oli Sir Everardille — niinkuin se olisi ollut monelle muullekin yhtä arkatuntoiselle, mutta samalla ylpeälle — ikäänkuin majakkana, joka varotti häntä toistamiseen antautumasta samanlaiseen nöyryytykseen, tuskaan ja hukkatyöhön. Hän oleskeli Waverley-Honourissa edelleenkin vanhan, korkeasukuisen ja varakkaan englantilaisen herrasmiehen tapaan. Hänen sisarellaan, miss Rachel Waverleyllä, oli kunniasija hänen pöydässään; ja vähitellen heistä tuli vanhuksia, joita saattoi sanoa naimattomuuden lempeimmiksi ja hyväsydämisimmiksi edustajiksi.

Sir Everardin suuttumus veljeään kohtaan ei ollut pitkäaikainen; mutta vaikka hän ei enää ajatellutkaan Richardin menestyksen vaikeuttamista, pidätti kuitenkin veljeksien välit kylminä hänen vastenmielisyytensä whigejä ja virkamiehiä kohtaan. Richard tunsi kylliksi maailmaa ja veljensä luonnetta, käsittääkseen, että jotkin vähemmän harkitut tahi äkkinäiset lähentelyt hänen puoleltaan voisivat kääntää toimettoman vastenmielisyyden enemmän vaikuttavaksi mielentilaksi. Senvuoksi vain sattuma vihdoin sai heidän seurustelunsa uudistumaan. Richard oli nainut nuoren aatelisnaisen, jonka sukulaisuussuhteiden ja yksityisomaisuuden toivoi edistävän uraansa. Vaimonsa kautta hän sai melkoisen maatilan muutaman (engl.) penikulman päässä Waverley-Honourista.

Heidän ainoa lapsensa oli pikku Edward, kertomuksemme sankari. Viidennellä ikävuodellaan ollessaan lapsi hoitajansa keralla oli eräänä aamuna kulkeutunut penikulman matkan isänsä kartanon Brerewood Lodgen puistokujasta. Näiden huomio kääntyi kuuden uljaan mustan hevosen vetämiin vaunuihin, jotka olivat niin koristellut leikkauksilla ja kultauksilla, kuin itse pääkaupungin pormestari olisi ne omistanut. Ne odottivat herraansa, joka oli vähän matkan päässä tarkastamassa rakenteella olevan maatalon valmistuspuuhia. En tiedä, millä tavoin pojan vaisti käsitti kolmen lumikon vaakunakilven jollakin tavoin omakseen, mutta ainakin hän heti sen nähdessään lujasti päätti vaatia omikseen vaunut, joita se koristi. Parooni saapui hoitajattaren turhaan yritellessä saada häntä luopumaan vaatimuksestaan. Kohtaus tapahtui Edwardille onnellisella hetkellä, hänen setänsä kun vastikään oli kaihomielin ja melkeinpä kadehtien silmäillyt vanhan vuokraajan palleroisia poikia, ollessaan määräilemässä niiden isän rakennustöitä. Tuossa pyöreäkasvoisessa, punaposkisessa, hänen näköisessään ja nimisessään pikku kerubissa, joka parhaillaan teki tietyksi perintöoikeutensa suvun nimeen, rakkauteen ja suojelukseen, tuntui sallimus suoneen hänelle juuri sen, mikä saattaisi täyttää hänen tunteissaan ja toiveissaan syntyneen tyhjyyden. Sir Everard palasi Waverleyn hoviin ratsulla, jota aina pidettiin hänen varallaan, kun taasen lapsi ja hoitajatar lähetettiin kotiinsa Brerewood Lodgeen vaunuissa, viemään mukanaan sellaisen viestin, joka avasi veljeksille tien sovintoon.

Heidän seurustelunsa, nyt uudistuttuaan, pysyi kuitenkin jokseenkin muodollisena ja jäykkänä, saamatta veljellisen sydämellisyyden luonnetta; mutta se riitti kumpaisenkin toiveet tyydyttämään. Sir Everard sai pikku veljenpoikansa keralla yhtämittaa oleskellessaan tyydyttää sukuylpeyttään sukunsa jatkumisen toiveilla, samalla ollen täydellisesti tilaisuudessa osottamaan rakkauttaan ja hellyyttään. Richard Waverley taasen näki sedän ja veljenpojan karttuvan ystävyyden parhaiten johtavan siihen, että hänen poikansa, joskaan ei hän itse, perisi sukutilan. Vaan hän käsitti myös, että asioille olisi pikemmin vahingoksi kuin hyödyksi hänen yrittelynsä tekeytyä likeisempiin väleihin miehen kanssa, jolla oli sellaiset tavat ja mielipiteet, kuin Sir Everardilla tiedettiin olevan.

Sanattoman sopimuksen tapaiseksi siten muodostui, että pikku Edward sai viettää suurimman osan vuotta hovissa ja näytti olevan yhtä likeisesti molempien perheiden jäsen, vaikka näiden keskinäinen seurustelu oli muutoin hyvin vähissä. Nuorukaisen kasvatusta ohjasivat vuorotellen sedän ja isän maku ja mielipiteet. Vaan siitä seuraavassa luvussa enemmän.