Читать книгу Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa - Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen - Страница 10

Sisällysluettelo

Olen lyhyimmiten huomauttanut, että keisarien hallituksen alla Roman kansalais-oikeus — joka tietysti ei enää merkinnyt osallisuutta hallituksessa, vaan oikeastaan tasaista oikeutta siviili-asioissa ja yhteiselämässä — levisi yhä avarammalle, kunnes vihdoin kaikki valtakunnan vapaat asukkaat pääsivät siinä kohden täyteen tasa-arvoon. Emme kuitenkaan saa ajatella, että Roma vastaan-otti nuo raa'at aineet sinänsä omaan kansallisuuteensa. Päinvastoin civitas-oikeus suotiin ainoastaan siinä määrässä, kuin alamaiset olivat mukautuneet Romalaiseen sivistykseen, ja sääntönä pidettiin, mitä keisari Claudio kerran lausui eräälle Roman kansalaiselle Lykiasta, joka ei osannut hänelle latinaksi vastata, —: "Joka ei Roman kieltä osaa, se ei ole oikeuksiltaan Romalainen".[16] Tietysti kuitenkin eroitusta enimmältään tehtiin Kreikan kielen hyväksi, koska tämä kieli jo aikaisin oli tullut valtaavaksi aineeksi Romalaisessa sivistyksessä; mutta niilläkin aloilla, missä kreikkaa puhuttiin, oli latina hallinto-tointen ainoana kielenä Vanhan aian loppuun saakka, ja Augusto nimenomaan sääsi, ett'ei mikään praetor saisi muulla kielellä ediktiänsä julistaa. Länsimailla taas, missä Romalainen valloitus kohtasi ainoastaan raakoja maankieliä, levisi Roman sivistys ja Roman kieli ihmeteltävällä nopeudella. Paikoittain tuo alkuperäinen kansallisuus ensi aluksi veti vastahankaa; niin oli esm. laita Galliassa, missä Druidein uskonto oli Keltalaisen kansallisuuden vahvikkeena. Semmoisissa tapauksissa Roman hallitus menetteli ankaruudella; Augusto esm. sääsi; ett'ei kukaan, joka riippuisi Druidien uskonnossa kiinni, saisi nauttia Roman kansalais-oikeutta, ja Claudio tätä uskontoa varsinaisesti vainosi. Enimmästi tosin ei mitään väkinäisiä keinoja tarvittukaan. Tacito meille kertoo, kuinka äsken valloitetussa Britanniassa Titon aikana nuo kopeat barbari-päälliköt pian alkoivat notkistaa niskaansa Romalais-tapojen alle ja sovittaa kieltänsä Roman puheesen. Romalais-sivistyksen sekä hyvät että huonot puolet vetivät korkeimpana ihmisyyteenä heitä lumous-piiriinsä, eivätkä mokomat huomanneetkaan, että heidän alamaisuutensa Roman herruuden alla samassa määrässä vahvistui.[17]

Vaan tästä Romalais-sivistyksen levenemisestä syntyy sen ohessa omituinen vastavaikutus, joka huomataan myöskin Latinan kirjallisuudessa. Nuo äsken raa'at kansakunnat alkavat kouluissansa harjaantua rhetorikaan ja kielioppiin, runouteen ja filosofiaan ja ottavat ennen pitkää edustaaksensa Roman varsinaista kirjallisuutta. Gallia Cisalpina (nykyinen Pohjois-Italia toisella puolen Rubicon'ia) ei ollut siihen aikaan luettuna Italiaan ja oli vasta Caesar'in aikana saanut kansalais-oikeuden. Mutta jo Auguston hallitessa se oli synnyttänyt semmoisia kirjailijoita, kuin Vergilion, Catullon, Livion, Cornelion ja Vitruvion, joiden latinassa tuskin kukaan saattoi huomata mitään muukalaista murteellisuutta, vaikka tosin hienoimmat tuntijat väittivät Livion kielessä löytyvän jotakin Padualaisuutta (Patavinitas). Samaan aikaan olivat Espanjalaisetkin alkaneet sovittaa suutansa latinaiseen runomittaan. Ciceroni tosin arveli näistä Espanjalaisista, että heidän kielensä soi vähän paksulta ja oudolta; mutta ennen kuin arvattiinkaan, tuli aikoja, jolloin Espanja kasvatti kirjaniekkoja, jotka kilpailivat itse Ciceronin kanssa, runoilijoita jotka vetivät vertoja Vergiliolle. Joku omituinen uhkapuheisuus (grandiloquentia) havaittiin jo silloin asuvan Espanjalaisessa luonteessa; mutta ensimäisten keisarien aioista asti useat Romalaisen kirjallisuuden etevimmät nimet olivat sieltä päin kotoisin, niinkuin molemmat Senecat, Quintiliano, Lucano, Silio Italico ja Martialis. Itse Afrika, ainakin sen etevimmät kaupungit, Leptis, Karthagi, Adrumetum y.m., seurasivat vähitellen samaa esimerkkiä, perustaen Romalaisia kouluja ja synnyttäen latinalaisia kirjaniekkoja, joista la'intutkija Salvio Juliano, kaunopuhelija Cornelio Frontoni ja taruilija Apuleio, kaikki Hadrianon ja Antoninojen aikuisia, olivat mainittavimmat. Totta on, että näinä aikoina sekä kielen että kirjallisen aistin puhtaus aleni alenemistaan. Mutta vika ei ollut näiden maakuntalais-kirjailijain, jotka kumminkin yllä-pitivät ja rikastuttivat Romalaisen kirjallisuuden; vika oli Italian, jolta henkinen kyky alkoi kuihtua, sitten kuin molemmat Pliniot, sekä Juvenalis ja Tacito olivat menneet. Vihdoin keisarikunnan loppu-aikoina vielä Galliakin, joka nyt oli melkein täydellisesti romalaistunut, lahjoitti latinan kirjallisuudelle muutamat ihanat syyspäivät, silloin kuin sen kukkaset muualla olivat kellastuneet; mainittakoon ainoastaan nimet Ausonio ja Sidonio Apollinaris. Itäisillä mailla tosin Kreikankielinen kirjallisuus vallitsi, ja Antoninojen aikakaudella ei puuttunut siitäkään eteviä nimiä, niinkuin Plutarkho, Arriano, Lukiano, Pausanias, muita mainitsematta. Mutta lakitieteen harjoitus oli latinan-kielinen itäisilläkin mailla, ja sen etevimmät edusmiehet, Papiniano ja Ulpiano, olivat kotoisin Syriasta, missä Beryton lakikoulu siihen aikaan tuli kuuluisaksi.

Näitä kirjallisuuden seikkoja en olisi luetellut, ellei niiden kautta paraiten astuisi silmiin, kuinka koko Romalainen maailma vähitellen muodostuu yhteiseksi kansallisuudeksi, missä ei enää ole sanottavaa luonteen, kultuurin tai kielen erilaisuutta, niinkuin myöskin kaikki erilaisuus oikeuksissa jo on hävinnyt. Valtiollinen elämä tosin ei tarjoo paljon ilahuttavaa keisari-vallan aikakaudella. Maailman onni näyttää riippuvan yhden miehen kelvosta tai kelvottomuudesta ja tämä yksi riippuu soturijoukkojen suosiosta ja kannatuksesta. Vaan tässäkin asiassa, nimittäin valtiollisen vallan harjoituksessa, maakunnat jo pääsevät tasaiseen oikeuteen Italian rinnalle. Ensi aikoina oli pidetty luonnollisena asiana, että ainoastaan Romassa voitiin keisaria tehdä; se oli peri-aatteessa senaatin oikeuksia, ja itse teossa Praetorianein. Mutta Neronin kuoltua huomattiin hämmästyksellä, että maakuntainkin sotajoukot saattoivat lahjoittaa keisarillisen purppuran.[18] Silloin vielä se, joka purpuran kantajaksi valittiin, oli Italialainen mies; mutta sekin ennakko-luulo pian haihtui. Nervan kuoltua, keisarin-arvo joutuu maakuntalaisten haltuun, ja tässä huomataan joku säännöllinen järjestys-jakso, melkein sama kuin kirjallisuudessakin. Kirjallisella alalla olivat Espanjalaiset kaikkien ensinnä kohonneet tasa-arvoon Italialaisten kanssa. Nytpä seurasi Espanjan miesten valtiollinen aikakausi, Trajanon, Hadrianon ja Antoninojen hallitus. Samalla tavoin Afrikan kirjallisen kukoistuksen perästä seurasi aika, jolloin Romalainen maailma sai valtaherrojansa Hannibalin isänmaasta sekä samansukuisesta Syriasta; nimet: Septimio Severo, Karakalla, Macrino, Elagabal ja Aleksanteri Severo, vihdoin Filippo Arabs, Odenatho ja Zenobia, merkitsevät tätä uutta jaksoa Roman valtiollisessa historiassa. Vanha Catoni olisi varmaankin vääntynyt haudassaan, jos olisi voinut nähdä, mitä kummia tapoja nämä Semiläiset vallitsijat toivat mukaansa Kapitolion ja Palation kunnahille; mutta nimi "Romalaisuus" oli jo saanut aivan toisenlaisen merkityksen kuin Catonin aikoina: se oli väljentynyt ja väljentyessä tietysti myöskin paljon muodostunut. Viimein semmoisetkin seudut, jotka seisoivat melkein barbarisuuden rajalla, ottivat edustaaksensa Roman maailman-herruutta ja edustivat sitä kunnialla. Claudio, Aureliano, Probo olivat Illyrialaisia; Diocletianon syntymämaa oli Dalmatia; Maximiano, Constantio, Galerio ja Maximino olivat taas Illyriasta lähteneet. Galliasta myöskin tulee muutamia maailman hallitsijoita, esm. Caro poikineen, mutta Italiasta ei enää ainoatakaan. Itse Roman etusija Romalaisessa maailmassa on menetetty; Milano ja Nikomedia tulevat pääkaupungeiksi, viimein Konstantinopoli.

Tuskin tarvinnee muistuttaa, että näiden ulkonaisten muutosten ohessa oli tapahtunut suuri muutos ihmisten mielipiteissäkin eli niissä aatteissa, jotka maailmassa vallitsivat. Vergilio aikoinaan vielä oli laulanut: "Sinä, Roman mies, olet luotu kansoja hallitsemaan; siinä sinun taitees ja virkas!"[19] — Mutta jo seuraava miespolvi alkoi käsittää asiaa toiselta kannalta. Senecan mielestä oli tosin Roman kaupunki Romalaisen maailman keskuspaikka, mutta myöskin kaikkien yhteisenä isänmaana, eikä yksityis-isänmaata ollut kellään. "En ole tälle tai toiselle maailman sopelle syntynyt", lausuu tuo Espanjalainen filosofi; "koko tämä Romalainen maailma on minun isänmaani". Hänen ajatuksensa Romalaisen valloituksen merkityksestä oli tämän-mukaisesti ihan toinen kuin Vergilion; Roman virka historiassa oli muka ollut perustaa yleistä rauhaa maailmassa: "Pax Romana" oli tarkoitusperänä, "Imperium Romanum" välikappaleena. Saattaisimme luulla, että tämmöinen käsityskanta oli enemmin Espanjalainen kuin Romalainen; mutta siinä toki erehtyisimme. Plinio vanhempi, puhdas Italialainen sukuperältään, lausuu saman aatteen vielä selvemmillä sanoilla: "Jumalain sallimus on valinnut Italian välikappaleekseen, että se kokoisi nuo hajanaiset valtakunnat, lievittäisi raa'at tavat, sovittaisi niin monituisten kansain eripuraiset ja karkeat kielet yhteisen puheen kautta kanssakäymiseen, ja ihmisyyden ihmisille lahjoittaisi, itse muuttuen yhteiseksi isänmaaksi koko maailman kaikille kansoille".[20] Tämä ajatus, että ihmisyyden, humaniteetin synnyttäminen oli Roman vallan päätarkoituksena, selveni selvenemistään: koko sivistynyt maailma oli muuttunut yhdeksi kansallisuudeksi ja tämä kansallisuus oli ihmiskunta; koko maailma oli ikäänkuin muuttunut yhdeksi ainoaksi kaupungiksi.[21] Luonnollista on, että näiden aatteiden vallitessa kaikki kansalliset muistot hämmentyivät yhteen. Mitä suurta oli kunkin eri kansan historiassa ollut, se nyt käsitettiin Romalais-maailman yhteiseksi omaisuudeksi. Hadriano korjautti Epaminondaan hautaa, Karakalla pystytti kuvapatsaita Hannibalin kunniaksi. "Romalais-rauhan" sovinnollinen henki vaikutti taaksekkin päin muinaisten taistelujen muistoihin.

Vaan tässä varmaan kysytte: oliko siis keisarivallan aika semmoinen yleisen rauhan ja veljellisyyden aikakausi? Ulkonaiset tapaukset eivät näytä antavan siihen myöntävää vastausta. Tosin Neronin kuoltua ja sitten kuin Vespasiano on ryhtynyt hallitus-ohjiin, seuraa vuosisadan mittaan melkein katkeamaton jakso kelvollisia ja jaloja hallitsijoita; olletikkin Trajanon, Hadrianon ja Antoninojen hallitukset luetaan ihmiskunnan onnellisimmiksi aioiksi. Romalaisen ylimyskunnan tasavaltaiset harrastukset olivat unohtuneet ja keisariuden aate oli vahvistunut tuon lavean valtakunnan ainoana mahdollisena hallitusmuotona. Kuitenkin löytyi tässä hallitusmuodossa yksi vaarallinen vaillinaisuus. Keisarivalta seisoi entisten tasavaltaisten periaatteiden perustuksella; siltä puuttui monarkillisen vallan tavallinen pohja, laillinen perittävyys, legitimiteeti. Keisari hallitsi ainoastaan sen vuoksi, että hän oli tai otaksuttiin olevan kaikkien etevin kansalainen, ikäänkuin itse Romalais-hengen persoonallinen ilmestys, johon Roman kansan majesteetti oli ottanut asuinsijansa. Jos hän nämä vaatimukset täytti, häntä pidettiin jumalana, ja tavallista olikin, että keisarien kuvapatsaille uhria kannettiin. Jos hän ei ollut, mitä tämä aate edellytti, häntä katsottiin tiranniksi, vääräksi vallan-anastajaksi, ja hänen surmansa pidettiin oikeutettuna. Kaikessakin tapauksessa oli keisarin kuoltua aina kysyminen, mistä uusi maailman pylväs oli saatava. Muutamat keisarit itse määräsivät seuraajansa, ja useinkin hyvällä menestyksellä. Mutta toisinaan löytyi sopivia miehiä enemmän kuin olisi tarvittukaan; yhdessä valtakunnan osassa tunnettiin yhtä, toisessa toista, ja legionit, jotka katsoivat itseänsä Romalaisen maailman valtiollisiksi edustajiksi, koska valtakunnan rajoja suojelivat, nostivat eri miehiä taisteluun hallitusvirasta. Näin tulee Antoninojen aian perästä jotenkin levoton jakso, "Sotaväki-vallan aikakausi", joka viimein Gallienon hallitessa uhkaa hajottaa Romalaisen maailman useiksi pieniksi keisarikunniksi. Galliassa esm. on siihen aikaan kokonainen sarja keisareita, joiden valta myöskin ulottuu Espanjaan ja Britanniaan. Vaan Romalainen henki on jo niin täydellisesti valtaan tullut, ett'ei tämmöisissäkään oloissa maakunnat ajattele mitään itsenäisyyttä; nuo erikois-keisarit maakunnissa ovat kuitenkin vain Romalaisia keisareita, ja ennen pitkää muutamat jäntevät miehet saavat Romalaisen maailman jälleen ko'otuksi. Vihdoin Diokletiano koettaa uudesta järjestää valtakunnan hallinnon tarkkaan säännöllisyyteen. Lukuisat virastot, jotka toisiinsa liittyivät asteittain ja joiden päävirastot (scrinia) olivat keisarin hovissa, saivat hallinnon eri haaroja hoitaaksensa ja välittivät kaikki suhteet majesteetin ja kaukaisempienkin maakuntain välillä. Ja koska maailma sittenkin oli liian avara yhden silmällä pitää, koetettiin useiden keisarien yhteis-hallitus; valtakunta jaettiin kahteen, kolmeen tai neljäänkin osaan, joita kuitenkin piti hallittaman yhteisellä hengellä (unanimitas), niin että ainoastaan hallituksen huoli oli jaettuna, ei itse hallitus. Tämä virkavaltainen järjestelmä oli muutamissa kohden ihmeteltävä; se on ollut mallina kaikille uuden-aikaisille Euroopan valtioille. Mutta vakinaista maailmanrauhaa se ei kuitenkaan toimeen saanut. Tuskin oli Diokletiano luopunut virastansa, asettuen syntymä-seuduilleen kaalia viljelemään, niin yhteis-keisarit jo joutuivat taisteluun keskenänsä, ja samaa näytelmää myöhemminkin tavan-takaa uudistettiin. Tuota yleisen rauhan aatetta ei voinut keisarikunta milloinkaan täydellisesti toteuttaa.

Nämä tapaukset silmäin edessä, emme helposti käsitä, että "pax Romana" oli Romalais-vallan lopputarkoituksena. Varma kuitenkin on, että sen aian ihmiset asian niin käsittivät, ja epäilemätöntä jo itsessään lienee, että he sen näkivät selvemmin kuin me. Että itse Sotaväkivallan aikakaudella maailma ylipäänsä oli rikas ja onnellinen taloudellisessa katsannossa, todistaa kirkon-isä Tertulliano, joka eli Septimio Severon, Karakallan ja Elagabalin aikoina. "Päivä päivältä maailma muuttuu kauniimmaksi ja loistavammaksi", hän lausuu. "Entiset erämaat ovat viljelysmaiksi tehdyt, pelto valloittaa metsän, pedot pakenevat kotikarjan alta, hietaankin siemeniä siroitetaan, kivi murennetaan ruokamullaksi ja suosta tehdään kuiva maa. Nykyänsä on kaupungeita isompi luku kuin ennen asumuksia. Purjehtija ei enää pelkää luotoa eikä karia; hän on varma löytämään joka paikassa kansaa, kansalaisia, elämää. Maa jo meitä raskaasti kantaa". Toisessa paikassa hän puhkee seuraavaan ihastus-lauseesen: "Mikä rikkautten määrä vero-listoissa, mikä kansojen paljous! Totta tosiaan; maailma on niinkuin keisarikunnan viljelty vainio, josta kaikki vihan rikkaruoho on kitketty pois ja kaikki petollisten liittoin ohdake hävitetty. Se on ihanampi kuin Alkino'on omenapuisto ja Midaan ruusutarha".[22] — Mahdollista on, että seuraavien aikain valtiolliset sekasorrot aioittaisin ja paikoittaisin häiritsivät maailman hyötymistä. Mutta tämä oli satunnaista häiriötä, jolla ei ollut kestävää vaikutusta. Verrattuna muinaismaailman pikku-kansain alituisiin vihan-melskeisin, nuo keisarikunnassa ilmaantuneet taistelut tuskin tuntuivat muuksi kuin puhdistaviksi ukkosen-ilmoiksi. Raja-maakunnissa barbari-kansain päällekarkaus toisinaan tuotti hävitystä; muuallakin joku taistelu vallanpitäjäin välillä saattoi olla jollekulle seudulle turmiollinen. Mutta ylipäänsä vallitsi rauhan askareet, hyötyminen, lepo ja rikkauden nautinto. "Pax Romana" oli maailman yleisenä sääntönä, jota ei poikkeus-seikat voineet turhaksi tehdä.

En voi loppu-todistukseksi valita mitään pontevampaa kuin kristityn runoilijan Prudention sanat Theodosio Suuren aioilta:

"Läntisen valtameren rannoilta niihin säteileviin vesiin saakka, joista aurinko nousee, olivat ihmiskunnan asiat sodan ja rauhattomuuden vallassa. Tylyt kädet, aina aseissa, eivät tienneet kuin lyödä ja haavoittaa. Tämän raivon tahtoi Jumala hillitä: hän käski kansain notkistaa päänsä yhteisen la'in alle, muuttua kaikki Romalaisiksi, — Reinin ja Tonavan seuduilla, kulta-hietaisen Tajon rannoilla, Po'n rikkaissa kaupungeissa ja ja Niilin höysteisillä aloilla. Kaikille yhteinen laki ja arvo sekä yhteinen nimi heidät kaikki yhdistää; kahle, joka heidät orjina piti, on muuttunut veljyyden siteeksi. Jokaisessa maailman paikassa elämme niinkuin kansalaisia, niinkuin samassa kyläkunnassa kasvaneet, niinkuin ylenneet yhden kotipesän ääressä. — Sen on Roman valta tekoinensa voittoinensa valmistanut. Aika oli Kristuksen tulla!"[23]

Viimeiset sanat viittaavat erinäiseen suureen muutokseen, joka Roman keisarikunnan aikana oli tapahtunut. Tämä aikakauden uskonnollinen seikka on oleva seuraavan luennon esineenä.