Читать книгу Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa - Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen - Страница 9

Sisällysluettelo

Ennen kuin lähden tarkemmin selittämään Roman maailman-herruuden merkitystä, on tarpeellinen silmäillä Roman sisällisiäkin oloja ja niitä yhteiskunnallisia taisteluita, jotka olivat seurauksina Romalaisten valloituksista.

Olen edellisessä maininnut, että siitä hetkestä, jolloin Plebejit saivat oikeuden kaikkiin valtiovirkoihin, yhteiskunnallinen eroitus heidän ja Patriciojen välillä haihtui. Taistelevat aineet silloin sulivat yhteen ja tuo uusi paisunut elämän-voima tulvasi ulospäin: Italia ja Sikelia laskettiin Roman kansan herruuden alle, Karthagi voitettiin, ja Afrika etelässä, Espanja lännessä, Kreikka ja Makedonia idässä tulivat yhdessä jaksossa valloitetuiksi. Tällä välin Roman yhteiskunnassa on rauhaa ja hyvää sopua; mutta uuden eripuraisuuden aineita kokoontuu itse valloitusten kautta. Niin lavean valtakunnan hallitus, niin avaran politiikin johtaminen ei ole mahdollinen jättää yhteisten kansan-kokousten haltuun, vaan Roman senaatti ja ne johtavat perheet, jotka siihen ovat päässeet, anastaa itse teossa melkein koko vallan. Tämä vallitseva luokka tosin ei enää ole entistä Patricio-säätyä; sillä useat Plebeji-suvut ovat valtiovirkain kautta kohonneet senaattiin, ja näistä yhdistyneistä aineista on syntynyt uusi ylimys-luokka, niinkutsutut Optimatit. Maailman ryöstetyt aarteet ovat tähän aikaan tulvanneet Romaan, ja suunnattomat rikkaudet kokoontuvat Roman ylimysten käsiin. Nuo mahtavat Optimatit eivät enää ole mitään Cincinnatoja, jotka isänmaan kutsuessa lähtisivät pelto-työstään diktatori-virkaan, palatakseen kuuden kuukauden perästä takaisin halpaan maatilaansa. Valtio-virat ovat heillä elämän tarkoituksena, ja valtio-virkoihin on tuskin mahdollinen päästä kuin suurten rikkauksien avulla; sillä valitsevan kansa-joukon suosiota on ostaminen suurilla kansan-huveilla ja äänet on suorastaan lahjuksilla ostaminen. Mutta läpikäytyänsä kaikki kunnianasteet konsuli-virkaan saakka, ylimys pääsee tilaisuuteen runsain määrin korvaamaan tehtyjä kustannuksiaan. Edellisen vuoden praetorit ja konsulit saavat sitten propraetoreina ja prokonsuleina vuoden aiat hallita jossakin alusmaassa, ja koska heillä siinä on melkein rajaton valta sotapäällikköinä, hallintomiehinä ja tuomareina, kokoilevat siinä toimessa "oikein ja väärin" mahdottoman suurta saalista. Tämä rikkaus ja senaatti-sukujen keskinäinen liitto tekee ylimyskunnasta melkein suljetun säädyn, jonka piiriin joku halvempi mies — Romalaiset sanoivat "novus homo" s.v. uutis-ihminen, "parvenu" — ainoastaan vaivaloisesti saattoi tunkeuda sisään.

Samalla kertaa muut Roman kansalaiset vajoovat yhä syvempään kurjuuteen. Nuo alituiset ja kaukaiset sodat ovat vetäneet Roman miehet pois maanviljelyksestä, joka alkuansa oli Romalaisen elämän ytimenä. Jokainen legioni-soturi on saanut ryöstösaaliista osansa eikä ole taipuvainen palajamaan vaivaloiseen maa-työhön, joka paitsi sitä on tullut entistä eduttomammaksi.

Seurauksena on, että pienet maatilat häviävät ja kokoontuvat suuremmiksi kartano-maiksi ylimysten käsiin. Myöskin Hannibalin pitkä sota Italiassa näkyy olleen pienemmälle viljelykselle surmaksi. Enintä kuitenkin vaikuttaa se seikka, että suurten pää-omain kokoontuessa Roman pohatat alkavat harjoittaa suuremmoista plantage-viljelystä, jonka kanssa ei mikään pikku-viljelys voi kilpailla. Hedelmällisessä Sikelian saaressa ko'otaan laveat alat yhteen; suuret orja-laumat käytetään työ-voimana, ja ne nisut, öljyt ja viinit, jotka tällä tavoin valmistetaan, saatetaan jo myydä niin halpoihin hintoihin, että vapaat pikku-viljelijät Italiassa pian havaitsevat työnsä ja vaivansa aivan turhaksi. Pianpa plantage-viljelys leviää Italiaankin; Etruria ja muut hedelmälliset maakunnat muodostuvat Sikelian malliin, ja vuoriseuduilla karjanhoitokin asetetaan samalle kannalle, s.t.s. paimeniksi käytetään orjia, joiden paljous karttuu summattomaksi. Näin ollen köyhemmät Roman kansalaiset luonnollisesti vetäyntyvät Roman kaupunkiin; siellä on kansan-huvit, siellä jaetaan valtion kustannuksella leipää ilmaiseksi, siellä on osallisuus vaaleissa, joka myöskin on tuottavaista elinkeinoa. Mutta tietysti se alhaiso, joka näin kokoontuu, pian muuttuu varsinaiseksi roistoväeksi. Ja lisäksi tulee kaiken maailman roskaa, joka tulvaa kaikista maista tuohon suureen pääkaupunkiin, "kalastamaan sameassa vedessä" — kuten on tapa sanoa. Ei ole enää helppo asia eroittaa kansalaisia ja muukalaisia, varsinkin koska vapautuneista oljista karttuu uusia kansalaisia. Ylhäisö heitä kaikkia kohtelee samalla ylpeydellä. Ja kuitenkin nämä halvatkin Romalaiset ovat verellänsä ostaneet Roman suuruuden! Pitääkö heidän tytyä siihen, että valtio heille viskaa jokapäiväisen elatuksen?

Vihdoin seisoo kansalais-piirin ulkopuolella Italian kansat "liittolaisina". Nekin ovat viime aikoina melkoisesti auttaneet Roman voittoihin. Pitääkö heidän tytyä siihen, että heitä yhä kohdellaan voitettuina, että Roman prokonsulit saavat mielivaltaisesti antaa liktoriensa heitä suomia? — Vihdoin muiden voittomaiden asukkaat, — ken voipi paheksia, että heilläkin on toiveensa ja halunsa päästä joskus parempaan turvallisuuteen hengen ja omaisuuden puolesta!

Näistä kysymyksistä muodostuu uusi sisällinen taistelu, joka ensin tietysti koskee etupäässä Roman vallitsevaa kansaa, mutta pian leviää Italiaan ja vihdoin Romalaiseen maailmaan. Grakkhojen tarkoituksena on luoda uutta Romalaista maaviljelys-säätyjä, tehdä valtion kruununmaista, jotka ylimyskunta oli haltuunsa anastanut, joukon vapaita talonpoikain-taloja, joihin Roman köyhempi kansalais-väestö olisi asutettava. Silloin leimahtaa eripuraisuus puolueiden välillä ilmi tuleen ja liekki pian leviää yli koko Italian. Kansavaltainen puolue oli luvannut toimittaa Italian liittokansoille Roman kansalais-oikeutta. Nämä toiveissaan pettyneinä nousevat kapinaan, ja saavuttavat viimein, vaikka lyötyinä, täyden tasa-arvon Romalaisten kanssa. Vaan tuo suuri yhteiskunnallinen kysymys ei ole sillä ratkaistu; se ainoastaan leviää avarammalle. Samat epäkohdat, jotka sitä ennen ovat koskeneet Roman ahtaampaa kansalais-piiriä, ilmaantuvat nyt kaikkialla Italiassa ja väkitunko Roman vaali-uurnain ympärillä kaikkine haittoinensa karttuu yhä kauheammaksi. Vihdoin seisoo sittenkin ulkopuolella vielä lukuisampi väestö alamaisia, jotka alkavat mukautua Roman kultuuriin ja Roman kieleenkin, mutta eivät nauti mitään osallisuutta Romalaisen maailman hallinnossa, päin-vastoin itse ovat kamalimman mielivallan alaisina.

Tuo suuri kysymys on: kuinka pitää hallittaman se suuri maailma, jonka Roma on laskenut valtansa alle?

Varsin pian havaitaan, että ainoastaan yksivalta seisovien armeijain nojassa voi Roman valloituksia säilyttää ja ko'ossa pitää, — nimittäin yksivalta tasavaltaisten muotojen ohessa, s.o. alituinen diktatorivirka. Roman ylimyskunta näkee siinä ainoan keinon, millä saattanee asemaansa säilyttää, ja Sulla osaakin hetkeksi hillitä maailman riehunaa. Vaan tämä Umpi-Romalaisuuden voitto ei voi kestävä olla; sillä koko suuri maailma vaatii tasa-arvoon ja ihmis-oikeuteen päästäksensä. Sullan kuoltua (v. 78) alkaa puolue-taistelu uudestaan; ylimys-puolue kukistetaan, ja kansavaltainen puolue, jonka kannatuksena on koko tuo vapautta kaipaava maailma, nostaa uuden diktatorin, Gaio Julio Caesar'in. Tosin Caesar pian murhataan. Mutta kansavallan harrastus ja kannatus menee perinnöksi Augustolle ja hänen seuraajilleen.

Roman keisarivalta, eli oikeammin sanoen Cesarismi ("keisari"-sana tulee Caesar'in nimestä), on siis loppupäätös kansavaltaisten aatteiden voitosta! Despotismi vapauden välikappaleena! Kuinka sitä käypi ymmärtää?

Tosiaan ei niin käsittänyt asiaa Roman sen-aikuinen ylimyskunta, jonka jaloimmatkin jäsenet pitivät tapahtunutta muutosta vapauden haaksirikkona. Heidän mielestään oikea Romalaisuus oli hukkunut tasavaltaisen hallitusmuodon kanssa: Bruto ja Cassio, Cesar'in murhaajat, olivat muka viimeiset Romalaiset. Eikä asia ole meidänkään helppo toisin käsittää. Kun Tacito neronsa pontevuudella meille kuvaa Tiberion viekasta julmuutta, Caligulan houkkiomaisuutta, Claudion kurjaa kehnoutta ja Neronin paatunutta tunteettomuutta, niin helposti taivumme ajattelemaan, että valtaherran oikku on päässyt hallitsemaan viisaan senaatin ja vapaan kansankokouksen sijassa. Mutta niin pian kuin rupeamme likemmin tarkastamaan sitä tasavaltaista hallitusmenoa, joka on loppunsa saanut, tulee kuitenkin arvostelumme paljon muuttumaan. Tuo Roman ylimys-sukujen hallitus maakuntain yli oli todellakin ollut ilkeintä kiskomista ja mielivaltaa. Epäilemättä löytyi niitäkin, jotka Ciceronin tapaan katsoivat prokonsulin pyhimmäksi velvollisuudeksi kaikin puolin valvoa alamaisten onnea, hillitä omaa voitonhimoa ja käskyläisten ahnautta.[8] Mutta tuo melkein rajaton valta synnytti välttämättömästi väärinkäytöksiä, joita aika harvoin päähallitus Romassa rankaisi. Tosin eivät kaikki prokonsulit tai propraetorit olleet yhtä ahnaita kuin eräs Verres tai eräs Pisoni, jotka säännöllisellä ryöstöllä panivat aluskuntansa paljaaksi; mutta paraimmatkin katsoivat jotenkin luvalliseksi rikastuttaa itseänsä alamaisten kustannuksella. Ciceronin kirjevaihdosta esm. näemme, kuinka vapauden-sankari Bruto katseli asiaa: Salamiin asukkaat Kyprossa tahtoivat suorittaa erään velkansa 12 prosenttisen koron kanssa, mutta Bruto arveli kohtuulliseksi vaatia vuotista korkoa 48 prosenttia; pakkokeinoksi toimitettiin sinne parvi ratsumiehiä, jotka useat päivät pitivät kaupungin hallituskuntaa kokous-huoneesensa suljettuna, niin että muutamat jäsenet jo nälkäänkin kuolivat; vasta kun Ciceroni oli prokonsulina Aasiaan saapunut, hän lakkautti tämän väkivallan.[9] Kuinka veronvuokraajat, Roman ritari-sääty, ja niiden käskyläiset, niinkutsutut Publikanit, menettelivät maakuntalaisten kanssa, oli itse Romassa tullut sananlaskuksi: "missä Publikani saapunut, siinä oikeus ja kohtuus mennyt".[10] Näiden rasitusten kautta kaikki maakunnat olivat joutuneet kurjimpaan häviöön ja suuret alat lankesivat Roman pohattain yksityis-omaisuudeksi. Eräs Julio Eurykles oli tullut koko Kytheran saaren omistajaksi. Kun C. Antonio ajettiin Romassa maanpakolaisuuteen, hän asettui Kefallenian saareen niinkuin yksityiselle tilallensa. Koko maailma näytti olevan luotuna ainoastaan näiden Romalaisten herrain hyötyä ja nautintoa varten.

Eipä kummaa siis, että Romalainen maailma arveli edullisemmaksi saada yhden valtaherran useiden sijaan, — saada koko valtakunnalle yhteisen isännän, joka saattaisi nuo ahnaat kiskojat kurissa pitää. Se oli tämä maailman tarve, joka kannatti kansavaltaisen puolueen ponnistuksia itse Romassa. Niinkuin mainittu puolue taistelun alussa oli liittynyt Italialaisten kanssa, se taistelun kestäessä nojautui maakuntain kannatukseen. Näiden avulla nyt Caesar anasti valtansa; hänen legioninsa ja etevimmät apumiehensä olivat Gallialaisia tai Espanjalaisia, ja voiton perästä useat sen puolen miehet saivat kansalais-oikeutta tai koroitettiin Roman senaattiinkin. Tarkoituksena ei ollut mikään vähempi, kuin saattaa vähitellen kaikki valtakunnan asukkaat tasa-arvoisiksi tai kumminkin kohtuudella hallittaviksi. Moinen tuuma epäilemättä kauhisti Roman sen-aikuisia valtiaita; mutta hekin hyvin tiesivät, että maakunnat olivat vallankumouksen puolella, että senaatin hallitus oli yleisesti vihattu.[11] Mitä maakuntalaiset ajattelivat, näkyi paraiten Caesarin kuoltua. Muukalaiset Romassa pukeusivat itsestään murhe-vaatteisin; saapuvilla-olevat Juutalaiset pitivät monta yötä vahtia kuolin-lavon ääressä. Tuo surmattu mies oli ikäänkuin maailman marttiira, ja senaatinkin täytyi häntä jumalaksi julistaa; "divus Caesar" hän jo oli maailman yleisessä mielipiteessä, eikä yksistään senaatin päätöksen voimasta.[12]

Tämän yleisen kaipauksen nojaan rakensivat Augusto ja hänen seuraajansa keisari-vallan. Heidän ensimäisenä tehtävänänsä oli korjata ja parantaa maakuntain hallintoa; maaherrat saivat säännöllisen palkan ja tulivat tarkan valvonnan ja edesvastauksen alaisiksi. Keisarien yleisenä ohjeena oli se, minkä Tiberio lausui käskyläisilleen maakunnissa: "hyvän paimenen tulee keritä laumaansa, eikä sitä nylkeä". Vaikka tämä lause sisälsi enemmän käytännöllistä totuutta kuin siveellistä jaloutta, on kuitenkin varma, että semmoiset hallitsijat kuin Tiberio, Claudio, osittain itse Neronikin, olivat, maakunnissa rakastetut. Että he Roman ylimyskunnan vihaa ja murhan-yrityksiä vastaan puolustivat itseänsä mestaus-kirveellä, sitä tuskin maakuntalaiset suuresti paheksivat. Pää-asiana oli, että koko maailman olot olivat saaneet uuden suunnan, että voitetut nyt alkavat päästä voittajain rinnalle. Nuo vanhat Roman suvut kadottavat tähän aikaan päivä-päivältä merkityksensä yhteiskunnassa, ja etevät maakuntalaiset tunkeuvat heidän sijaansa senaattiin, sotaväkeen, laki- ja opettaja-virkoihin sekä kirjallisuuteenkin. Espanjalainen Mario Sexto ja Gallialainen Valerio Asiatico masentavat loistollaan Lation vanhoja ylimys-nimiä ja ajavat Tiberin kunnailta askel askeleelta Corvinojen ja Hortensiojen jälkeläiset. Itse kansalais-oikeus leviää yhä laveampiin piireihin. Auguston aikana luettiin Roman kansalaisia vähän yli 4 miljoonan, nimittäin täys-ikäisiä miehiä; Claudion hallitessa niiden luku jo oli karttunut lähes 7 miljoonaan, joka kenties oli kolmas osa valtakunnan vapaasta väestöstä ja kuudes osa vapaista ja orjista yhteisesti. Kun portti näin on avattu, alkavat maakuntalaiset yhä rivakammin tunkeuda sisään Roman kansalais-oikeuteen. Paljas astuminen legionien riveihin tuotti tämän arvon tuhansille. Vihdoin mainitaan Karakallan julistaneen kaikki vapaat asukkaat avarassa valtakunnassa saman-arvoisiksi. Itse teossa ei silloin enää liene monta ollut, jotka olivat seisoneet civitas-oikeuden ulkopuolella.

Tämä suuri tasoitus-työ voipi näyttää satunnaiselta, taikka arvellaan kenties joksikin despotismin välikappaleeksi, jolla keisarit muka hankkivat itselleen kannatusta tasavaltaa vastaan. Niin ei kuitenkaan ollut laita. Roman miehet itse olivat jo aikaisin huomanneet, että Romalaisuudessa oli joku omituinen sulattamisen ja sulaumisen taipumus, ja Caesarin ja Auguston aikoina ruvettiin siinä näkemään Romalaisen valloituksen historiallista tarkoitusta. Yhteis-ihmisyys asui muka Roman luonteessa; senpä tähden koko maailma oli Romaan yhdistynyt.[13] Eräs keisari Claudion puhe, jonka Tacito meille kertoo, lausuu tämän käsityksen selvillä sanoilla. Tapahtui, näet, että Gallia Comatan ylimykset, joilla jo ennestään oli Romalaista kansalais-oikeutta, pyysivät oikeuden hakea korkeimpia arvoja Roman kaupungissa. Kysymys herätti paljon vasten-mielisyyttä senaatissa; muistutettiin, että samat Gallialaiset olivat Brennon johdolla Romaa hävittäneet ja äskeisinä aikoina Caesaria piirittäneet Alesian tykönä. Vaan keisari kumosi pontevilla syillä kaikki nämä vastaväitteet: Volskit, Equit ja kaikki Italian kansat olivat aikoinaan olleet Roman vihollisia, Etruskeille oli panttivankeja annettu, Samniolaisten ikeen alle oli menty; nämä kaikki kuitenkin jo olivat täys-oikeutettuja Romalaisia ja Roman loistavimmat suvut olivat näiltä aloilta kotoisin. "Mikä muu olikaan syynä Spartan ja Athenan perikatoon" — kuuluu Claudion sanat — "kuin juuri se, että voitetut pysytettiin muukalaisina". Me sitä vastoin Romulon aioista asti olemme vihollisista tehneet kansalaisia. "Sisään-muuttaneet vieraat ovat meillä kuninkaiksi tulleet, vapautettuin orjain poianpoiat ovat päässeet korkeimpiin valtio-arvoihin". Lakkaamatta on vieraita aineita sisään tullut, ei ainoastaan erinäisiä miehiä yksitellen, vaan kerrassaan kokonaisia maakuntia, kokonaisia kansoja, jotka perätysten ovat Romalaiseen nimeen sulauneet.[14]

Selvemmin kuin näillä keisari Claudion sanoilla ei voida lausua Roman historian yleistä suuntaa. Tämä aate, Romalaisuuden ja yleis-ihmisyyden aate, yhä kehkiää keisarivallan aikakaudella ja saapi ihmiskunnan edistys-jaksossa omituisen merkityksen, josta aion ensi luennossa vielä puhetta jatkaa.[15]