Читать книгу Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa - Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen - Страница 6

Sisällysluettelo

Mainitsin viime luennossa sitä kirjavaa kansa-laumaa, jota Persian suur-kuningas tarkasteli Hellesponton rannalla, marssiessaan Kreikkaa vastaan. Se on vanhan historian ihanin näytelmä, tämä taistelu, joka nyt on alkanut. Ulkopuolella sitä alaa, jolla kulturi ja historia tähän saakka ovat liikkuneet, tulee tähän aikaan näkyviin uusi kansakunta, jonka suur-kuningas silloin päättää liittääkseen alamaistensa lukuun. Se on Hellenien kansa, Kreikkalaiset, ensimäinen kansa Euroopassa, joka kohoaa sivistykseen, Eurooppalaisen kultuurin perustajat. Melkein kaikki kultuuri-siemenensä oli Kreikka saanut Itämailta; mutta ne olivat itäneet omituisella tavalla Kreikan saarien ja lahdelmain kesken ja kirkkaan Helleniläisen taivaan alla. Myöskin ne valtiolliset muodot, jotka tällä kansalla olivat syntyneet, ilmaantuivat jyrkkänä vastakohtana Itämaiden raskaalle ja kankealle despotismille. Ei mitään taipumusta yhdistymään suureksi valtakunnaksi, vaan paljaita pikku-valtioita, joissa vanhempi patriarkallinen yhteiskunta helposti muuttui joko ylimysvallaksi eli aristokratiiaksi taikka kansavallaksi, demokratiiaksi; — niin-muodoin enemmin tai vähemmin tasavaltaisia laitoksia. Tämä yhteiskunnallinen tila vaatii kultakin kansalaiselta suuren määrän yksityistä toimeliaisuutta, panee kaikki yhteiskunnan voimat liikkeelle, jännittää jokaista sen jänterettä. Mutta, tämä yksityis-toiminta ei ole mikään vallaton ja hillitön erikois-voimain kirmaus; siinä tapauksessa yhteiskunta hajoisi. Tasavallassa löytyy kuitenkin yksi voima, joka kaikki erikois-voimat yhdistää, hallitsee ja johtaa; se on laki, jonka kansa itse antaa, ja isänmaan-rakkaus, joka kaikkia elähyttää. Heimokuntaisuuden ja heimo-rakkauden sijaan on tullut korkeampi yhteiskunnan muoto, isänmaa, ja tämä on Kreikan kansan luoma. Mutta tuo uusi aate synnyttää uutta kultuuri-vauhtia, ja tämän avulla tuo pieni kansa jaksaa vastustaa Itämaisen suur-kuninkaan suunnatonta väkirynnäkköä. Siinä näytelmän jännittävä ja suurenmoinen puoli.

Siitä hetkestä alkaen Helleniläinen henki käypi inhimillisen kehityksen etupäässä. Kansalais-vapaus on tullut maailman-mahdiksi.

Kuinka tämä uusi yhteiskunta oli syntynyt ja muodostunut, en voi aivan laveasti selittää; vaan muutamat lyhyet viittaukset ovat kuitenkin tarpeellisia. Jos katselemme Kreikan yhteiskuntaa niinä aikoina, joita Homeron runot kuvailevat, havaitsemme, että heimokuntaisuus vielä silloin ylt'yleensä vallitsee. Sukukunta-päälliköt, ylimykset, ovat näiden runoelmain sankareina; ne taas ovat heimottain liittyneinä jonkun kuninkaan ympäri, joka on esimiehenä ylimystensä kesken, pää-sankarina ja jumalain varsinaisena holhottina. Valtiollisessa arvossa ei ole eroitus aivan suuri kuningasten ja ylimysten välillä; sillä jälkimäisetkin ovat laillansa "kuninkaita" kukin omassa pienessä piirissään eli sukukunnassaan. Ainoastaan uskonnollinen arvo antaa Agamemnonille, Akhilleylle, Odysseylle heidän korkeamman asemansa; ne ovat nimen-omaan "jumalaisia" ja sen vuoksi hallitsevat. Näitä kuninkaita ja ylimyksiä alempana on muu kansa, joka heimolais-tunnon siteillä on kiintynyt johtajiinsa, sodassa ja rauhassa seuraa heidän käskyjänsä ja kunnioittaa heitä yhteisten koti-alttarein holhojiksi, suku-jumalain sovittajiksi ja edusmiehiksi. Näin on alkuperäinen yhteiskunta Kreikassa aivan sama kuin muuallakin, missä heimokunta-olot vallitsevat. Vaan tämä patriarkallinen keskuus vähitellen, melkein huomaamatta, muuttuu. Toiselta puolen sopusointu kuninkuuden ja ylimyskunnan välillä rikkuu: kuninkaat pyrkivät suurempaan valtaan, ja ylimykset taas pyrkivät tätä valtaa rajoittamaan tai lakkauttamaan. Tämän taistelun kautta kuninkaan-arvo enimmissä paikoin muuttuu paljaaksi nimeksi, joka ainoastaan uskonnon harjoitusta varten, ikäänkuin jumalain mieliksi, säilytetään. Toiselta puolen myöskin sukujen keskuudessa alkaa eripuraisia aineita ilmestyä. Sukukunta-pääällikköjen alamaiset, suvun kaukaisemmat haarat, nuo lukuiset alustalaiset, jotka viljelevät maansa, ei omanaan, vaan suvun s.o. päällikön omaisuutena, — nämä kaikki eivät aian-pitkään tunne itseänsä niin kiintyneiksi yhteiseen suku-alttariin, ett'eivät pyrkisi suurempaan itsenäisyyteen. Pait sitä ilmaantuu muitakin voimia kuin maa-omaisuus. Kauppa syntyy, syntyy teollisuus. Raha tulee yhteiskunnalliseksi mahdiksi ja antaa hyötymisen tilaisuutta ulkopuolella sukukunta-olojen ahdasta piiriä. Näin tulee aristokratiian rinnalla demokratiia näkyviin ja taistelu alkaa, joka eri paikoissa eri tavalla päättyy. Spartassa esm. järjestyi ylimysvalta jyrkimmässä muodossaan. Joku satamäärä "tasa-arvoisia" siellä hallitsi Lykurgon säätämien lakien mukaan; muu Spartan ja Lakonian väestö eli näiden herruuden alla eri alamaisuuden asteissa, alkaen niinkutsutuista "huonommista ihmisistä", jotka seisoivat vallitsevaa säätyä lähinnä, aina noihin kurjiin Heloteihin saakka, jotka kärsivät julminta orjuutta. Ihan toiselle kannalle muodostuivat asiat Attikassa. Solonin la'in-laatimuksen tärkein puoli näkyy olleen, että hän vapautti alustalaiset heidän isäntäinsä ylivallasta, teki heidän maansa vapaaksi ja heidät itsensä kansalaisiksi. Tällä perustuksella sitten Athenan demokratillinen tasavalta yhä edistyi ja kohosi loistavaan kukoistukseen. Muissa Kreikan valtioissa ja niiden siirtokunnissa yhteiskunnallinen muodostus tapahtui suuremmassa tai vähemmässä määrässä samalla tavoin kuin Spartassa tai Athenassa. Sääntönä oli tasavaltainen hallitusmuoto, joko koko kansan tai ylimyssäädyn käytettävänä, ja tämä hallitusmuoto herätti virkeän ja voimakkaan isänmaallisuuden siinä ahtaammassa tai avarammassa piirissä, johon kansalais-oikeus ulottui.

Tämä näin syntynyt isänmaan-rakkaus oli jotakin aivan toista kuin se heimolaisuuden-tunto, joka muinoin patriarkallisessa yhteiskunnassa oli liittänyt ihmiset yhteen. Se oli rakkaus isänmaan lakeihin ja laitoksiin, joiden etuja nautittiin, rakkaus siihen valtiolliseen vapauteen, joka oli kunkin kansalaisen työllä ja toimella suojeltava. Mutta toiselta puolen vapaus Kreikan valtioissa ei ollut juuri aivan samankaltainen kuin vapaus meidän-aikaisessa merkityksessä. Kansalainen Kreikan maalla oli kokonaan valtion hallussa, joka tarkoituksiansa varten saattoi anastaa kaiken hänen olentonsa, hengen ja tavaran, yksityis-toimen ja itse perhe-elämän. Vapaus oli oikeastaan valtiollisten oikeuksien nautinto; mutta yksityis-elämän vapautta ei ollut olemassa. Senpä tähden jokaisen kansalaisen täytyi alituisesti olla valtiotoimissa kiinni, antaa itsensä kokonaan alttiiksi valtion palvelukseen. Tämä oli epäilemättä monessa kohden haitallista ja rasittavaa; mutta se kumminkin yllytti, melkein pakoitti, joka miestä jaloimpiin ponnistuksiin. Todella hämmästymme, katsellessa, mitkä velvollisuudet seurasivat kansalais-asemaa esm. Athenassa. Koko lukumäärä niitä kansalaisia, jotka varallisuutensa nojassa olivat oikeutetut valtio-virkoihin, teki Peloponneson sodan alulla ainoastaan 14,000. Mutta korkeimpaan oikeustoon, Heliaiaan, otettiin arvalla joka vuosi 5000 jäsentä, niin että keskimäärin joka toinen tai kolmas vuosi kului kultakin mieheltä tuomari-toimeen. Valtaneuvoskuntaan eli senaattiin valittiin joka vuosi 500 jäsentä; niin-muodoin Athenalainen keskimäärin kaksi kertaa elinkauteensa sai täyttää tämän tärkeän ja vaivaloisen viran. Joka kymmenes päivä oli yleinen kansankokous, jossa aamusta aikaisin kuunneltiin puhujain esityksiä ja äänestettiin sisällisen ja ulkonaisen politiikan kysymyksistä. Välillä tapahtui valtiolliset juhlamenot, jotka tarkoittivat isänmaallisten jumalain suosittamista, puhumattakaan muista valtiotoimista tai moninaisista kunnallis-toimista niissä kyläkunnissa, joihin Attikan väestö oli jaettu. Tämä kaikki oli ainoastaan rauhan askaretta. Sodan syttyessä nämä samat miehet olivat asevelvollisia; kansalais-armeijan lukumäärä oli aivan sama kuin täys-oikeutettujen kansalaisten.

Minun ei tarvitse tässä kertoa, minkä loistavan sivistyksen tämä Hellaan valtio-elämä on synnyttänyt esm. taiteessa ja kirjallisuudessa. Tosin taide ja kirjallisuus eivät olleet Hellenien keksimät; myöskin Itämaiset kansat olivat kirjallisuutta ja taidetta itsellensä luoneet, paljoa aikaisemmin kuin Helleniläisen hengen kehitys vielä oli alkanut. Vaan tässä hengessä asui joku omituinen sointuisuus, joku muodon ja sisällyksen sopu, joku tasapainon aisti, joka oli likeistä sukua vapaiden valtio-muotojen kanssa. Kreikkalainen henki, joka oli luonut uuden yhteiskunnan, loi myöskin uusia ihanne-kuvia taiteelle, uusia kaavoja aatteelle ja kirjallisuudelle. Kuka ei tunne Perikleen aikakautta? Kuka ei tiedä, että tämä antikinen kulturi on mennyt Kreikkalaisilta Romalaisille ja Romalaisilta on periytynyt nyky-aian sivistys-kansoille? Homeron runot, Sofokleen dramat, Herodoton ja Thykydideen historiat, Platonin ja Aristoteleen aate-aarteet, muuta mainitsematta, on helleniläinen henki lahjoittanut ihmiskunnalle katoomattomiksi muistomerkeiksi yhteiskunnallisen vapauden ensimäisistä ponnistuksista.

Vaan Kreikan vapauden ja loiston aika, kuten hyvin tiedämme, oli varsin lyhyt. Peloponneson sodan jälkeen Hellaan historia alkaa kadottaa viehätystänsä, valtio-laitokset kadottavat tasapainonsa, kultuuri tuoreutensa. Mikä on siis syynä siihen surkuteltavaan rappio-tilaan, joka vähitellen, mutta auttamattomasti, saapi vallan Kreikkalaisessa yhteiskunnassa?

Tunnemme kaikki noita Kreikan valtio-elämän varjopuolia, jotka helposti astuvatkin silmiin: aristokratiian vallanhimo ja itsekkäisyys, demokratiian metelisyys ja oikulliset mielet, vieläpä eri valtioiden keskinäinen eripuraisuus ja kateus. Vaan tämä kaikki on ainoastaan ulkonaisena merkkinä eräästä vaillinaisuudesta, joka yleensä asui itse Kreikkalaisessa hengessä ja vähitellen kalvoi sen elinjuuria. Tahtoisin nimittää tämän vian ahdasmielisyydeksi eli ahtaudeksi, mutta pyydän, ett'ei tätä sanaa väärin ymmärretä. Tuo innokas isänmaallisuus, tuo virkeä kansalais-tunto, joka on Hellenien historialle omituinen, liikkui oikeastaan kovin ahtaissa rajoissa. Muistamista on, että enimmät ihmiset Helleniläisessä maailmassa olivat orjia, ja että vapaidenkin joukossa suuri osa ei nauttinut kansalais-oikeuksia. Athenassa esm. oli kaikkien kansalaisten lukumäärä ainoastaan 20-30 tuhatta; muut asukkaat olivat joko Metoikeja s.o. muukalaisia, jotka kaupan ja teollisuuden tähden olivat maahan asettuneet, taikkapa orjia, joilla vapaa kansalainen te'etti työnsä, sill'aikaa kuin itse hoiti valtiollisia tehtäviänsä. Mutta ihmis-arvoa ja ihmis-oikeutta oli ainoastaan kansalaisella, ja vielä tarkemmin sanoen, ainoastaan saman valtion kansalaisella. Kansalainen toisesta, vaikkapa Kreikkaisestakin, valtiosta tuli orjaksi samana hetkenä, kuin hän sodassa vangittiin. Jokainen näistä pienistä valtioista oli siis tarkasti suljettu piiri, isänmaana ainoastaan niille harvoille, jotka siinä nauttivat kansalais-oikeutta.

Tunnustaa täytyy, että senlainen kansalais-vapaus, kuin oli Kreikassa kehittynyt, ei ollut muulla ehdolla mahdollinen. Kun valtio-toimet joka hetki vaativat jokaisen kansalaisen tarkastusta, oli välttämättömän tarpeellista, ensiksi että isänmaa oli niin pieni, että kaikkien kansalaisten sopi alinomaa olla saapuvilla, ja toiseksi että työnteko melkein tykkönään jäi muiden asiaksi. Orjuus ja pikkuvaltiollisuus olivat siis Helleniläisen valtio-laitoksen elämän-ehtoja, vaan ne olivat samassa Helleniläisen hengen kuoleman-syinnä. Orja-työllä on, näet, edistyneemmissä kultuuri-oloissa aina omituinen kirouksensa. Orja-työn kautta tulee vapaa työ mahdottomaksi; köyhemmiltä vapailta katoo sekä ansion tilaisuus että työn halu, ja kansalaisten kesken syntyy nääntyväinen, kurja alhaiso, joka pyrkii kukistamaan yhteiskunnan perustuksia. Tämä ilmiö havaittiin melkein kaikissa Kreikan tasavalloissa jo 5:nnen vuosisadan lopulla, Peloponneson sodan aikana. Aristokratiian ja demokratiian taistelu on silloin jo päättynyt ja kaupungit ovat saaneet vakinaisen hallitusmuotonsa, joko ylimysvaltaisen tai kansavaltaisen; mutta nyt alkaa vielä leppymättömämpi taistelu rikasten ja köyhien välillä. Alhaiso panee ylös valtaherroja, "tiranneja", ajaa rikkaat maanpakolaisuuteen, ryöstää heidän omaisuutensa. Rikkaat puolestansa menettelevät yhtä säälimättömästi, harjoittavat julminta kostoa, missä voivat, ja elävät ainoastaan itsekkäitä nautintoja varten. Kreikan loppuaikoina on rikkauden-ahku yhteiskunnan kalvava mato; se turmelee isänmaallisuuden, se synnyttää ja kasvattaa palkkasoturi-laitoksen ja seikkailija-mielen. Kreikkalainen henki silloin tosin vapauttaa itsensä valtion kovista siteistä, mutta kadottaa samassa ainoan siveellisen pohjansa.

Eikä Kreikkalainen henki kuitenkaan voi irtauntua ahtaasta pikkuvaltiollisuudestaan ja ylentyä yleiseksi Helleniläiseksi kansallis-hengeksi. Tosin löytyi Kreikkalaisten kesken muutamia yrityksiä kansalliseen yhteisvaikutukseen. Tuo jotenkin yhteinen kieli oli synnyttänyt kirjallisuuden, joka Homerosta alkaen pidettiin koko kansan yhteisenä tavarana. Yhteiset orakelit ja juhlakilpailut saattoivat eri valtiojen jäsenet tutustumaan keskenänsä. Valtiollisellakin alalla ilmaantui Helleniläinen yhteishenki vastakohtana barbari-maailmalle, esm. Troian sodassa ja taistelussa Persiaa vastaan. Mutta näistä yhteisyyden alkeista ei kehittynyt mitään kokonaista valtiollisessa ja kansallisessa katsannossa. Se ei ollut mahdollista; sillä koko Kreikkalainen valtiollisuus perustui juuri isänmaa-aatteen pienuuteen. Vaan toiselta puolen semmoinen valtiollisuus ei voinut tulla pitkä-ikäiseksi; sen täytyi tympistyä ja kuoleuntua ahtauteensa ja umpinaisuuteensa.

Mutta jos Kreikkalainen niin-muodoin supisti isänmaallisen harrastuksensa oman pikku-valtionsa piiriin, hän vielä vähemmin tunnusti jotakin ihmisyyttä ulkopuolella Helleniläisyyttä. Kaikki ne ihmis-olennot maan päällä, jotka eivät puhuneet Kreikan kieltä, olivat muka Barbareja, ja tämä nimitys saapi pian ylönkatseellisen merkityksen, samassa määrässä kuin Kreikkalainen oppii pitämään omaa sivistys-muotoansa korkeimpana kultuuri-kantana. Vaikka Persian suur-kuninkaan loisto toisinaan mieltä häikäisee, ei kuitenkaan Kreikkalainen muulloin kuin alennus-tilassaan tai maanpakolaisena ryhdy yhteyteen Persialaistenkaan kanssa. Barbarit seisovat, puhtaan Kreikkalaisen kannalta katsoen, niin äärettömän alhaalla, että niiden kanssa ei sovi ajatellakkaan mitään tasa-arvoista valtiollista keskuutta. Helleniläisyys oli tällä tavoin Kreikkalaisen koko maailma. Täytyy tunnustaa, että se oli kovin pieni ja kovin hajanainen maailma.

Olen vähäistä laveammin kosketellut Helleniläisen kultuurin varjopuolia; sillä perikadon ja rappion syyt ovat usein tärkeämmät tutkia kuin loiston ja menestyksen. Helleniläinen kultuuri oli niinkuin kukkanen, joka lyhyen aian perästä kuihtui, mutta sillä välin oli ihmiskunnalle valmistanut katoomattoman hedelmän kirjallisuudessansa ja taiteessaan. Että sillä muutoinkin on ollut virkansa ja sijansa ihmiskunnan yleisessä kehityksessä, tahdon seuraavassa luennossa vielä ottaa selittääkseni. —