Читать книгу Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa - Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen - Страница 11

Sisällysluettelo

Kun tällä kertaa lähdemme tarkastamaan Romalais-vallan vaikutusta ihmisten uskontoon, havaitsemme tässäkin kohden Romalaisessa luonteessa samanlaista taipumusta vierasten aineiden yhteen-sulattamiseen kuin valtiollisellakin alalla. Valloituksensa ohessa Roma jo alusta saakka oli koettanut anastaa voitettujen jumalatkin haltuunsa; se tapahtui sillä tavoin, että valloittaja-kansa ne sovitti omien uskonto-käsitteidensä joukkoon, puetti niin-sanoakseni nuo vieraat tulokkaat Romalaiseen togaan ja lahjoitti niille niin-muodoin kansalais-oikeutta. Tämä oli sitä helpompi tehdä, koska kaikki nämä muinais-maailman jumalat olivat saaneet alkunsa samasta luonnon-voimain jumaloitsemisesta ja siis oikeastaan seisoivat samalla pohjalla. Valtio-tarkoitus oli siinäkin asiassa Romalaisten etevimpänä silmämääränä, ja Roman politiiki oli siis ylipäänsä varsin suvaitsevainen, kuitenkin sillä ehdolla, ett'ei voitettujen uskonto ollut sovintoon taipumaton taikka kiihoittanut kansallista erikoisuutta. Viime-mainitussa tapauksessa toisinaan ryhdyttiin ankariin keinoihin, niinkuin esm. Druidien uskonnon suhteen Galliassa; mutta tavallisesti käsitettiin kaikki uskonnot ainoastaan eri muodoiksi samasta yleis-uskonnosta, ja Auguston aioista ruvettiinkin rakentamaan yhteis-temppeleitä "kaikille jumalille", niinkutsutut Pantheonit, joita löytyi useissa paikoin. Samassa määrässä kuin kansalliset erilaisuudet hävisivät, ruvettiin siis pitämään kaikki uskonnot jonakuna yhteis-omaisuutena koko valtakunnan väestölle, ja kun Karakalla oli julistanut kaikki keisarikunnan asukkaat kansalaisiksi, päätti Elagabal tuottaa kaikki jumalatkin Kapitolioon. Se oli "Pax Romana" sovitettuna jumalien yhteiskuntaan, ikäänkuin olisi tahdottu sanoa: rauha olkoon taivaissa niinkuin maankin päällä! Olen jo muistuttanut, että tässä sovitus-puuhassa valtio-tarkoitus vaikutti yhtä paljon kuin yleinen humaniteetin-harrastus. Itse Roman valtio-aatteelle, Roma jumalattarelle (Dea Roma), oli jo aikaisin monessa paikoin nostettu alttareita, ja koska keisarit olivat Romalaisen valtio-majesteetin edusmiehinä, annettiin niillekkin jumalallinen kunnioitus, kannettiin uhria niiden kuvapatsaille heidän eläessään ja nostettiin heitä "divus".-arvoon kuoleman jälkeen. Se maailman-järjestys, jonka Roman valta oli perustanut, näytti todellakin olevan ihmiskunnan suurena Sallimuksena ja siis ansaitsevan jumaluuden nimeä. Kansat ikäänkuin alkoivat aavistaa jotakin korkeampaa johdatusta ihmiskunnan kohtaloissa ja näkivät sen toteutuneeksi keisarien hallituksessa.

Luonnollista kuitenkin oli, ett'ei semmoinen valtio-aate voinut täydellisesti tydyttää ihmis-hengen uskonnollisia tarpeita, ja mitä kansan-uskontoihin tulee, niiden yhteen-sulatus opin ja palvelus-menojen puolesta jäi kun jäikin varsin vaillinaiseksi. Seurauksena oli kummallinen hämmennys uskonnollisissa käsitteissä keisarikunnan aikana. Uskonnoista tosiaan ei ollut mitään puutetta, mutta se, joka puuttui, oli usko, uskonnollinen vakuutus ja sydämmen rauha. Sivistyneet säädyt tosin koettivat tydyttää henkensä tarpeita Kreikkalaisen filosofian syvillä mietteillä, mutta oppimaton kansa turvausi kaikkiin niihin jumalan-palveluksiin, joita idästä ja lännestä oli ko'ottu tuota yhteistä uskonnon-sulatusta varten. Toisella ja kolmannella vuosisadalla olletikkin itämaiset palvelukset alkoivat päästä valtaan läntisilläkin mailla ja outo seka-melske syntyi tavoissa ja mielipiteissä. Syriasta tuli Baal'in palvelus, Egyptistä levisi Isiin ja Serapiin juhlamenot; Frygian "Suuri emä" irstailla käytöksillään ja Persialainen Mithras, joka edusti valon haihtumatonta valtaa, kulkivat rinnatusten Romaan ja tunnustettiin valtiollisestikin Romalaisiksi jumaliksi. Muutamat muut, niinkuin Thrakialainen Sabazio ja manalan jumalatar Hekate, eivät päässeet yhtä suureen kunniaan, mutta saivat kuitenkin lukuisia palvelijoita. Vihdoin oli jumalain ja jumalattarien joukko tullut niin kirjavaksi, että tämä uskonnollinen markkina-tuoksina alkoi sen aian ihmisiä hämmästyttää. Pila-puheinen Lukiano meille vakuuttaa, että se hämmästytti itse Olympon jumaliakin. Kerran, näin kuuluu hänen jutelmansa, nämä kokoontuivat tapansa mukaan, Zeys esimiehenä, Olympon saliin, jolloin Momo, taivaallisten hovinarri, nosti haikean valituksen siitä sekalaisesta seurakunnasta, joka oli aikojen kuluessa tunkeunut sisään jumalain keskuuteen. Jo vanhastaan oli muka monta, joiden jumaluuden-arvo oli vähemmin taattu; nytpä lisäksi oli saatu joukko muukalaisia, jotka eivät edes kreikkaa ymmärtäneet: Skythalainen Zamolxis, joka aikoinaan oli orjana ollut, Medialainen Mithras kauhtanassa ja tiarassa, koiranpää Anubis Egyptistä, ynnä monta muuta samankaltaista. Olympon ruokavarat, nektar ja ambrosia, eivät enää voisi riittää tälle paljoudelle; joku keino oli siis keksittävä asian auttamiseksi. Tästäpä Olympolaiset pitkin päätänsä mietiskelemään, ja loppupäätös oli, että asetettiin seitsenmiehinen komitea, jonka tuli tarkoin tutkia, millä oikeudella kukin oli päässyt sisään Olympon jumalaisperheesen.[24]

Lukianon sukkelat pilapuheet eivät kuitenkaan pitkälle auttaneet tuon suuren kysymyksen ratkaisemisessa, joka siihen aikaan ihmiskuntaa vaivasi. Kysymyksenä oli, mistä piti saada jotakin luotettavaa vastausta elämän ja kuoleman suureen arvoitukseen. Ihmiskunta oli ulkonaisesti niin onnellinen Romalaisen rauhan ja siitä syntyneen yleisen menestyksen nautinnossa, ja kuitenkin niin onneton katoovaisuutensa tunnossa. Tuskastuneena se etsi sisällistä sovitusta, visseyttä sielun kuolemattomuudesta, varmuutta siitä, että yksityis-henkilö ei ole paljas pisara maailman äärettömässä meressä. Ja tätä kaipausta ei voinut filosofiakaan kaiken jaloutensa ohessa läheskään tydyttää. Päin-vastoin nuo entiset filosofilliset järjestelmät, jotka aikoinaan olivat kääntäneet sivistyneiden huomiota kansan-uskontojen raakaan järjettömyyteen, jo alkoivat vanhentua eivätkä vastanneet edes aian humaniteeti-käsitykseen. Tuo muinoin niin mainio Stoalainen oppi, jossa kelpo (virtus) oli ihmisen korkein hyvä, niin ett'ei mistään muusta väliä ollut, oli päätynyt korkeaan maailman-ylönkatseesen, joka oikeastaan oli korkeinta itsekkäisyyttä. Se ei voinut enää olla riittäväinen, juuri siitäkin syystä, että se soti aikakauden yleistä ihmisyys-käsitystä vastaan. Ihmis-henki ei enää voinut sulkeutua oman itsensä kilpikonna-kuoreen ja luulotella itseänsä tydytetyksi. Epikurolaisuus oli sittenkin paljoa enemmin yleis-inhimillinen. Tämä koulukunta, kuten tiedämme, opetti, että oma etu käski ihmisen olla siveellisenä: mitä vasten pitäisi vaivata itseänsä pahaa tekemällä! Mutta kun tämä oppi niin-muodoin suoraan kielsi, että hyvää tekeminen saattoi vaivaa kysyä, se tietysti aivan vähän auttoi elämän moninaisissa ristikohtauksissa. Ja jostakin tulevaisesta elämästä eivät nämä filosofilliset järjestelmät antaneet vähintäkään selkoa. Niin kauan kuin ei kuoleman arvoitus ollut selville saatu, näytti elämän tarkoitus hukkaan menneen.

Eipä kummaa siis, että ihmiset etsivät lohdutusta oudoimmistakin uskonto-menoista, jotka vain lupasivat tydyttää aikakauden tuskallista uskon-kaipausta. Kaikenkaltaiset sala-menot, vanhat ja uudet mysteriot, taikatemput, vihkimiset ja pyhitykset käytettiin välikappaleiksi hengellisen levottomuuden lievittämistä varten. Serapiin palvelus oli muodostunut joksikin puhtauden ja kuolemattomuuden opiksi, joka levisi lavealle, Rein'in rannoille saakka. Hekaten palvelus taas perustui taikaukseen, jolla tahdottiin manalan valtoja lumoa. Omituista laatua olivat niinkutsutut Taurobolit eli verivihkimykset. Vihittävä, valkoisiin juhlavaatteisin puettuna, astui yö-sydännä katettuun hautaan, jolloin uhri-eläinten veri sai vuotaa hänen ylitsensä; näitä verisiä vaatteita hän sitten julkisesti kantoi puhdistuksensa merkiksi. Joskus nämä taika-menot sovitettiin filosofillisten oppien kanssa yhteen. Semmoisesta yhdistyksestä syntyi esm. Uus-Pythagoralaisuus, eräs itämaisista salaopeista ja taika-tempuista ko'ottu filosofia, jonka etevimpänä edusmiehenä oli ihmeiden-tekijä Apollonio Thyanalainen jo ensimäisen vuosisadan lopulla. Eikä ainoastaan Apollonion teoksia ko'ottu ja viljelty salaisen viisauden aarteina; löytyipä useita muitakin hartauden-kirjoja — jos niin saan sanoa —, joista aikakausi etsi vastausta suureen kysymykseensä: — Orfeylaiset virret, Khaldaialaiset ennustukset, Hermes Suuren opetukset y.m., kaikki epäiltävää syntyperää ja vielä epäiltävämpää sisällystä. Uskoa taikka ei uskoa! siinäpä aian suuri kysymys. Puhdistusta, sisällistä sovitusta! siinäpä aian suuri kaipaus. Tuo kaunis taru Amorista ja Psykhestä, jonka ensin tapaamme Apuleion tykönä, kuvaa meille runouden muodossa aikakauden syvää halajamista. Jumalallista syntyperää on Psykhe (sielu), mutta langennut alkuperäisestä puhtaudestaan, saastunut ihmiselämän hairauksissa. Vasta koettelemusten ja puhdistusten kautta hän taas tulee mahdolliseksi pääsemään alkuperäiseen autuuteensa. Silloin taivaallinen Amor (lempi) ottaa hänet turviinsa, morsiamekseen, ja nostaa hänet maan tomusta uuteen elämään.[25]

Viimein kuitenkin tuo uskonnollinen sekasorto näytti järjestyvän aatteellisen kaavan mukaan; aian hengellinen tarve näytti synnyttävän itsellensä vastaavan opinmuodon, ja tämä uusi oppi oli Uus-Platonilaisuus. Se oli syntynyt Alexandriassa, Helleniläisen aate-liikkeen sen-aikuisessa keskuksessa, ja sen kanta-isäksi on kenties katsottava Juutalainen Filoni, joka Kristuksen aikana teki ensimäisen yrityksen sovittamaan Platonin aate-opit itämaisten uskontojen mietteisin. Mutta vasta kolmannen vuosisadan kuluessa tämä uusi suunta saapi yleisemmän merkityksen ja kokonainen sarja eteviä opettajia — Ammonio Sakkas, Plotino, Porfyrio y.m. — toimittavat uudelle opille kunnioitusta keisarikunnan korkeimmissa piireissä. Uus-Platonilaisten suuri ansio oli se, että he yhteen aate-järjestelmään olivat sulattaneet kaikki aikakautensa uskonnolliset mietteet, yhtä hyvin kansan-uskontojen runolliset jumalais-haahmut kuin filosofien aatteelliset keksinnöt, lisäten vielä Kristin-uskonkin aineista, mitä kelvolliseksi katsottiin. Heidän perus-oppinansa oli yksi ainoa jumala, kolme-yhteinen luonnoltaan, olentona, järkevä ja sieluna, josta sitten vuotaa koko hengellinen ja ruumiillinen maailma niinkuin alku-lähteestänsä. Kaikki siis on "emanationia", ulos-käymistä korkeimmasta olennosta, pyhempää tai saastaisempaa, jota lähempänä tai kauempana. Jumalan ja ihmisten välillä ovat haltia-henget, Geniot ja Daimonit. Mutta ihmisen tarkoituksena on jälleen lähetä alku-lähdettä, ja siinä kohden löytyy kahta lajia siveellistä edistystä: kelpo käytännöllisessä elämässä ja pyhyys henkisessä elämässä. Pyhyyden harjoitus viepi ihmisen haltioihinsa ja temmaa hänet sillä tavoin näkymättömään, korkeampaan maailmaan. — Tämä opin-kaava oli sen puolesta ihmeteltävä, että siihen mahtui pakanuuden koko kirjava tuoksina. Plotino ei ollut ainoastaan filosofi, vaan myöskin ihmeiden-tekijä, noituri. Hänen oppilapsensa sanoivat itsensä "maailman kaikkien uskontojen papistoksi". Keisaritkin ihastuivat, että vihdoinkin oli löydetty oppi-rakennus, joka vastasi Roman vallan humaniteeti-aatteesen. Septimio Severosta alkaen Gallienoon saakka he melkein kaikki olivat tämän uuden opin harrastajia ja toivoivat tämän avulla poistavansa kaikki uskonnolliset eroitukset. Myös Kristittyinkin jumalalle tarjottiin sija yhteisessä Pantheonissa. Sekä Elagabal että Aleksanteri Servero tahtoivat asettaa Kristuksenkin jumalien joukkoon,[26] tietysti sillä ehdolla että tämäkin usko suostuisi siihen yleiseen sovintoon, minkä keisarikunta niin onnellisesti oli perustanut.