Читать книгу Metsien mies - Zane Grey - Страница 4

Sisällysluettelo

Milt Dale nousi tyynesti istualleen katsellakseen ajattelevin silmin pimeään.

Hän oli kolmikymmenvuotias. Neljäntoista vuotiaana poikasena oli hän paennut Iowassa olevasta kodistaan ja koulusta yhtyäkseen erääseen uudisasukkaiden vaunumatkueeseen, ja hän oli ensimmäisiä Valkoisten vuorten rinteille rakennettujen hirsimökkien näkijöitä. Mutta hän ei ruvennut maanviljelijäksi, ei lampaidenkasvattajaksi eikä suostunut yksitoikkoiseen maalaiselämään, vaan oli asustanut nyt kaksitoista vuotta metsissä tehden silloin tällöin matkoja Pineen, Show Downiin ja Snowdropiin. Tämä hänen vaihteleva metsäelämänsä ei merkinnyt kumminkaan sitä, ettei hän olisi välittänyt kylien asukkaista. Hän välitti heistä päinvastoin paljonkin ja hän oli tervetullut kaikkialle, mutta hän rakasti vapautta, yksinäisyyttä ja kauneutta villin alkuperäisellä, vaistomaisella kiihkolla.

Ja tänä iltana oli hän saanut selville ilkeän suunnitelman juuri sitä miestä vastaan, joka oli ainoa näillä seuduilla asuvista valkoisista, jota hän ei voinut sanoa ystäväkseen.

"Tuo Beasley-konna!" mumisi hän. "Beasley toimii siis yhdessä Snake Ansonin kanssa. Hän oli kumminkin oikeassa, sillä Al Auchincloss on viimeisillään. Vanha mies-raukka! Kun kerron hänelle, ei hän varmastikaan usko minua."

Tuon suunnitelman keksiminen merkitsi Dalelle, että hänen oli kiiruhdettava Pineen.

"Muudan kaksikymmenvuotias Helen Rayner niminen tyttö", hän mietiskeli. "Beasley haluaa saada hänet pois tieltä hinnalla millä tahansa. Siis odottaa tyttöä kuolemaakin pahempi kohtalo."

Dale suhtautui elämään sellaisella tyyneydellä ja kohtaloonsa alistuvaisuudella, jonka vain pitkäaikainen tutustuminen metsän julmiin tapahtumiin suo. Ilkeät ihmiset tekevät pahoja töitään samoin kuin villit sudet ahdistavat hirveä. Hän oli ampunutkin susia tuon seikan vuoksi. Valkoisten miesten kanssa, olivatpa ne sitten hyviä tahi pahoja, ei hän ollut vielä riidellyt. Vanhat naiset ja lapset turvautuivat häneen, mutta hän ei ollut vielä ikinä kiintynyt keneenkään tyttöön. Senvuoksi tuntuikin tämä kuvittelu Helen Rayneristä oudolta Dalestä, ja hän totesi nopeasti, että hän aikoi jollakin tavoin pettää Beasleyn auttaakseen vanhaa Al Auchinclossia ainoastaan tuon tytön vuoksi. Ehkä tyttö olikin jo matkalla Länteen yksinään, innokkaana ja toivehikkaana tulevasta kodista. Kuinka vähän ihmiset tietävätkään, mikä heitä odottaa matkan päässä! Monen tie katkeaa äkkiä metsässä, ja ainoastaan kokeneet metsästäjät voivat saada surunäytelmän selville.

"Omituista, miten tulinkaan tänään oiustaneeksi seudun poikki Spruce Swampista", mietti Dale. Olosuhteet ja liikkeet eivät tavallisesti tuntuneet hänestä oudoilta. Sattumat muuttivat harvoin hänen menetelmiään ja tottumuksiaan. Senvuoksi tämä poikkeaminen suunnasta nähtävättä syyttä ja tuon tyttöä koskevan ilkeän suunnitelman selvillesaaminen olivat todellakin ajattelemisen arvoisia sattumuksia. Ja vielä enemmänkin, sillä Dale tunsi suonissaan virtaavan veren tavattomasti kuumenevan. Hän, jolla oli niin vähän tekemistä miesten välisissä riidoissa eikä ollenkaan vihassa, tunsi verensä kuumenevan, kun hän ajatteli tuota tuolle viattomalle tytölle ilkeästi viritettyä ansaa.

"Vanha Al ei halua kuunnella minua", mietti Dale. "Ja vaikka hän suostuisikin siihen, ei hän kumminkaan uskoisi minua. Ehkäpä ei kukaan muukaan. Mutta oli miten oli. Snake Anson ei tule saamaan tuota tyttöä haltuunsa."

Näillä viimeisillä sanoilla selvitti Dale itselleen oman suhtautumisensa asiaan, ja hänen tuumiskelemisensa loppui siihen. Otettuaan pyssynsä käteensä hän laskeutui vintiltä ja kurkisti ovesta. Yö oli muuttunut pimeämmäksi, tuulisemmaksi ja kylmemmäksi, hajonneita pilviä kiisi taivaalla, ainoastaan muutamia tähtiä näkyi, hienoa sadetta vihmoi luoteesta ja metsä tuntui olevan täynnä kumeaa hiljaista kohinaa.

"Minun on totisesti parasta pysyä täällä", hän sanoi mennen tulen luo. Hiilet hehkuivat vielä. Metsästyspukunsa taskuista kaivoi hän esille pienen suolarasian ja muutamia kuivattuja lihaviipaleita. Ne hän laski hetkeksi kuumille hiilille, kunnes ne alkoivat pihistä ja käpristyä, sitten hän kokosi ne teroitettuun tikkuun ja söi kuin ainakin nälkäinen metsästäjä, joka tyytyy vähään.

Hän istuutui muutamalle pölkylle, ojensi kätensä tulen heikkenevään lämpöön ja katseli noita muuttuvia, hehkuvia ja kullanvärisiä kekäleitä. Ulkona kiihtyi vain tuuli ja metsän humina muuttui vähitellen kovaksi kohinaksi. Dale tunsi miellyttävän lämmön hivelevän ruumistaan nukuttavasti ja kuuli myrskyn humisevan puissa milloin kuin vesiputouksen, milloin kuin peräytyvän sotajoukon ja sitten taasen hiljaa ja surullisesti. Hän oli näkevinään hiilloksessa kuvia, jotka olivat omituisia kuin unet.

Äkkiä hän nousi, kiipesi vintille, ojentautui pitkäkseen ja nukkui pian.

Kun harmaa sarastus koitti, oli hän jo poikkimaisin matkalla Pineen.

Yön kuluessa oli tuuli kääntynyt ja sade lakannut. Aukeilla paikoilla kasvavassa ruohossa oli hieman kuuraa. Kaikki oli harmaata, niin puistikot kuin metsäaukiotkin, ja syvempi, tummempi harmaa osoitti, missä metsän reuna oli. Varjot piileskelivät vielä puiden juurilla ja hiljaisuus näytti sopeutuvan niiden aavemaisiin muotoihin. Sitten kirkastui idän taivaanranta, hämärä häipyi ja uneksuva metsämaa heräsi vastanousseen auringon kauas tunkeutuviin säteihin.

Tämä oli aina Dalen yksinäisten päivien hauskin hetki, samoin kuin auringonlasku oli niiden surullisin. Se herätti hänessä vastakaikua ja hänen veressään oli jotakin, johon läheisyydessä olevalta harjulta kuuluva uroshirven karjunta vaikutti oudosti. Hänen askeleensa olivat pitkät ja äänettömät, ja niihin paikkoihin tuli tummia jälkiä, jossa hän sattui astumaan kasteen kostuttamalle ruoholle.

Dale kulki ristiin rastiin kumpujen yli päästäkseen vaikeammasta kiipeämisestä, mutta "senacat", kuten meksikolaiset lammaspaimenet noita puistoja muistuttavia niittyjä nimittävät, olivat niin pyöreät ja tasaiset kuin ne olisivat olleet ihmisten raivaamat kauniiksi vastapainoksi noille tummanviheriöiville, rosoisille ja uurteisille harjuille. Noilla aukeilla niityillä ja tiheää metsää kasvavilla harjuilla huomasi Dalen nopea katse paljon riistaa. Oksien risahtelu ja kuusten väliin katoavan varjon vilahdus, pyöreä ja musta, kömpelö esine, viidakosta kuuluva visertely ja hiipivät askeleet olivat kaikki tuttuja merkkejä Dalelle. Kun hän sattumalta äänettömästi saapui muutamaan aukioon, huomasi hän punaisen ketun vaanivan jotakin riistaa, jonka hän sitten lähestyessään tunsi peltokanaparveksi. Ne pyrähtivät lentoon koskettaen siivillään puiden oksiin, ja kettu juoksi tiehensä. Jokaisella niityllä oli villejä kalkkunoita syömässä korkean ruohon siemeniä.

Hänen tapanaan oli aina ollut käydessään Pinessä ampua riistaa ja viedä tuoretta lihaa muutamille vanhoille ystäville, jotka olivat iloiset saadessaan tarjota hänelle asuntoa. Ja vaikka hänellä nyt olikin kiire, ei hän aikonut kumminkaan poiketa totutusta tavastaan.

Vihdoin hän saapui mäntyvyöhykkeeseen, jossa nuo suuret, pahkaiset ja keltaiset puut työnsivät latvansa komeasti korkealle kasvaen erillään toisistaan. Neulaset muodostivat maalle ruskean, tuoksuvan ja joustavan maton, joka oli tasainen kuin lattia. Oravat katselivat häntä kaikkialta paeten kauemmaksi hänen lähestyessään — pienet ruskeat ja hieman juovikkaat oravat ja suuremmatkin ruosteenväriset ja nuo ihanat tummanharmaat, joilla on tuuheat valkoiset hännät ja töyhtöpäiset korvat.

Mäntyvyöhyke päättyi äkkiä avaraan, harmaaseen ja aaltoilevaan aukeaan maahan, joka muistutti suuresti ruoho-aavikkoa. Sekä lähempää että kauempaa näkyi kukkuloita ja haapaviidakoiden punakeltainen väri kimalteli aamu-auringon valossa. Dale peloitti parven villejä kalkkunoita, niitä oli siinä arviolta noin neljäkymmentä, ja niiden harmaa höyhenpuku, jossa oli valkoisia pilkkuja, ja miellyttävät solakat ruumiit ilmaisivat hänelle niiden olevan naaraita. Joukossa ei ollut ainoatakaan kukkoa. Ne alkoivat juoksennella sinne tänne ruohokossa niin että niiden päät vain vilahtelivat, ja lopulta ne katosivat kokonaan. Dale huomasi vilahdukselta väijyviä arosusia, jotka varmaankin olivat vaanineet kalkkunoita. Kun ne huomasivat hänet ja pakenivat metsään, ampui hän nopeasti likimmäistä. Hänen luotinsa sattui alas, kuten hän oli tarkoittanutkin, mutta liian alas, ja susi sai vain naamaansa maata ja männynneulasia. Siitä se säikähti niin, että se syöksyi syrjään sokeasti, törmäsi muutamaan puuhun, hyppäsi taasen jaloilleen ja pelastui lopulta metsään. Dalea huvitti tällainen. Hän taisteli kaikkia metsän ryösteleviä petoja vastaan, vaikka hän olikin oppinut huomaamaan, että pantterit ja karhut, sudet ja ketut olivat yhtä tarpeelliset luonnon suuressa järjestelmässä kuin kaikki nuo villit, rauhalliset ja kauniit eläimetkin, joita nuo pedot metsästelivät. Mutta hän piti kumminkin toisista enemmän kuin toisista ja valitti selittämätöntä julmuutta.

Hän kulki tuon laajan ruohoisen tasangon poikki ja saapui toiselle asteittaiselle alamäelle, jossa haavat ja männyt varjostivat matalaa syvännettä ja lämpimät aurinkoiset aukiot reunustivat kimaltelevaa puroa. Hän kuuli äkkiä kalkkunoiden kaakatusta, ja se oli merkki hänelle, että hän muuttaisi suuntaansa ja kiertäisi kyyrysillään erään haavikon ympäri. Muutamassa aurinkoisessa ruohoakasvavassa aukiossa oli toistakymmentä suurta kalkkunakukkoa, jotka kaikki epäilevästi katselivat häneen päin pystyssä päin ja niille ominaisin villeiltä näyttävin ilmein. Vanhoja villejä kalkkunakukkoja on äärettömän vaikea väijyä. Dale ampui kumminkin pari niistä. Toiset alkoivat juosta kuin strutsit ponnahdellen maasta ja levittäen siipensä. Tämä juokseva alku auttoi niiden raskaat ruumiit surisevaan lentoon. Ne lensivät matalalla, noin miehen korkeudella ruohosta ja katosivat metsään. Dale heitti ampumansa kalkkunat olalleen ja jatkoi matkaansa. Pian saapui hän muutamaan metsässä olevaan aukioon, josta hän voi katsella peninkulman pituisen, mäntyjä ja setrejä kasvavan rinteen yli autioon ja kimaltelevaan erämaahan, jota jatkui yhtämittaa hämärästi näkyvälle tummalle taivaanrannalle asti.

Pinen pieni kylä oli viimeisellä harvaa metsää kasvavalla penkereellä. Tummavetisen ja nopeasti virtaavan joen suuntaan viepä tie jakoi tuon puisen rakennusryhmän kahtia, josta kohosi hitaasti sinisiä savupatsaita. Auringonpaisteessa keltaiselta näyttävät maissi- ja kaurapellot ympäröivät kylää, ja viheriät kedot, joilla hevoset ja karja kävivät laitumella, jatkuivat tiheään metsänreunaan saakka. Kylän paikka näytti luonnolliselta aukeamalta, sillä ei mikään osoittanut, että siitä olisi kaadettu puita. Maisema oli ehkä liian villi näyttääkseen ihanalta, mutta se oli rauhallinen ja tyyni ja vaikutti katsojaan etäiseltä yhteiskunnalta, hyvinvoivalta ja onnelliselta, sijaitessaan siinä eristettyjen asukkaittensa rauhallisena tyyssijana. Dale pysähtyi erään sievän, pienen puurakennuksen edustalle, jonka ympärillä oli auringonkukkien reunustama pieni kasvitarha. Hänen huutoonsa vastasi muudan vanha, harmaatukkainen ja kumara vaimo, joka kumminkin oli huomattavasti reipas ilmestyessään ovelle.

"No mutta, eikö siellä olekin Milt Dale!" huudahti hän tervetuliaisiksi.

"Varmasti, rouva Cass", hän vastasi. "Olen tuonut teille kalkkunan."

"Milt, olet niin hyvä poika, ettet milloinkaan unhota leski Cassia.

Millainen kaunis kukko! Ensimmäinen, jonka näen tänä syksynä.

Mieheni Tom toi joskus kotiin samanlaisia kukkoja, ja ehkä hän vielä

ilmestyykin kotiin jolloinkin."

Hänen miehensä, Tom Cass, oli mennyt vuosia sitten metsään milloinkaan enää sieltä palaamatta. Mutta tuo vanha vaimo odotti häntä vielä eikä milloinkaan lakannut toivomasta.

"Ihmisiä on eksynyt tuonne metsään ja he ovat tulleet kumminkin takaisin", vastasi Dale nytkin, kuten usein ennenkin.

"Tule suoraan sisään. Tiedän sinun olevan nälissäsi. Milloin söit, poikaseni, tuoreita munia ja omenapiirakoita viimeksi, sanopa se?"

"Luultavasti te sen muistatte", vastasi Dale nauraen seuratessaan emäntää pieneen puhtaaseen keittiöön.

"Herra siunatkoon, siitähän on kuukausia!" vastasi emäntä pudistaen harmaata päätään. "Milt, sinun on lopetettava tuo villi elämä, mentävä naimisiin ja perustettava koti."

"Annatte minulle aina saman neuvon."

"Niin annankin ja vielä sinä sen teetkin, saadaanpa vain nähdä. Istuuduhan nyt siihen, niin piakkoin saat sellaista syötävää, että sylki valuu suuhusi."

"Oletteko kuullut mitään uutisia, täti?" Dale kysyi.

"Tällaisen kuolleen paikan uutiset on pian kerrottu, erittäinkin nyt, kun ei kukaan ole käynyt Snowdropissa pariin viikkoon!… Sara Jones kuoli, tuo vanha raukka. Hänelle se kyllä olikin parasta — ja muudan lehmistäni karkasi. Milt, ne tulevat hulluiksi, kun ne saavat olla vapaina metsässä. Sinun on etsittävä se ihmisten ilmoille, koska ei kukaan muu osaa. Pantteri tappoi John Dakkerin hiehon ja Lem Hardenin nopean hevosen, sinähän tunnet tuon hänen lemmittynsä, varastivat hevosvarkaat. Lem on melkein suunniltaan. Ja siitä juolahtaa mieleeni kysyä sinulta, missä sinun suuri oriisi on, jota et milloinkaan myy etkä lainaa?"

"Hevoseni ovat metsässä, täti, varmassa turvassa hevosvarkailta."

"Hyvä, sehän tuo kuulostaa joltakin. Meiltä on varastettu hieman karjaa tänä kesänä, Milt, sitä ei voida kieltää."

Siten valmistaessaan ruokaa Dalelle tuo vanha vaimo kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut tuossa pienessä kylässä Dalen viimeisen käynnin jälkeen. Dalea huvittivat hänen juorunsa ja hänen omituinen filosofiansa, ja tädin pöydän ääressä oli niin mukava istua. Hänen mielestään ei missään ollut niin hyvää voita eikä kermaa, ei sellaista kinkkua eikä munia. Sitäpaitsi oli tädillä aina varastossa omenapiirakkaa, milloin hän vain sattui tulemaankaan, ja omenapiirakatta oleminen oli yksi Dalen harvoista kieltäytymisistä hänen oleskellessaan metsissä.

"Kuinka vanha Auchincloss voi?" kysyi Dale sitten.

"Huonosti, hyvin huonosti", huokaisi rouva Cass. "Mutta hän kuljeskelee ja ratsastelee samoin kuin ennenkin. Al ei ole enää pitkäaikainen tässä maailmassa. Ja, Milt, nyt muistankin, että minulla on sinulle kerrottavana hyvin merkillisiäkin uutisia."

"Älkäähän nyt!" huudahti Dale rohkaistakseen innostunutta vanhusta.

"Al on kutsunut tänne Saint Joesta sisarentyttärensä Helen Raynerin. Hän saa periä koko Alin omaisuuden. Olemme kuulleet hänestä paljonkin - - hän on kuulemma komea tyttö. Nyt, Milt Dale, on sinun otettava tilaisuudesta vaari. Lähde sieltä metsästäsi ja ala työskennellä. Voit mennä naimisiin tuon tytön kanssa!"

"Minulla ei luullakseni ole mitään mahdollisuuksia, täti", vastasi Dale hymyillen.

Vanhus tuhautti nenäänsä. "Paljonkin, kultaseni! Jokainen tyttö ottaa sinut, Milt Dale, jos vain suostut kosimaan."

"Minutko? Miksi, täti?" kysyi Dale sekä iloisesti että ajattelevaisesti. Kun hän palasi muiden ihmisten joukkoon, täytyi hänen aina pakottaa ajatuksensa mukautumaan muiden ihmisten mielipiteihin.

"Miksikö? Selitän sen sinulle, Milt. Eläessäsi tuolla metsässä olet joskus kuin kymmenvuotias poika ja joskus taasen niin vanha kuin nuo vuoret. Näissä seuduissa ei ole ainoatakaan sinuun verrattavaa nuorukaista. Ja tuo tyttö on kerran saapa kaikki Auchinclossin rikkaudet."

"Silloin ei hän ehkä olekaan niin helposti otettavissa", vastasi Dale.

"Niin, sinulla ei todellakaan ole mitään syytä rakastua hänen rikkauksiinsa. Mutta, Milt, Auchinclossin naisista on aina tullut hyviä vaimoja."

"Rakas täti, haaveilet nyt joutavia", sanoi Dale vakavasti. "En halua vaimoa, sillä olen muutenkin onnellinen metsissäni."

"Aiotko sitten elää kuin intiaani koko ikäsi, Milt Dale?" kysyi vanhus tiukasti.

"Toivoakseni."

"Sinun pitäisi hävetä. Mutta joku tyttö saa kyllä mielesi muuttumaan, poikaseni, ja ehkä tuo Helen Rayner juuri onkin tuo valittu. Toivon ja rukoilen sitä."

"Täti, jos nyt otaksummekin, että hän voi muuttaa minut, ei hän kumminkaan voi muuttaa vanhaa Alia. Tiedät hänen vihaavan minua."

"En ole siitä ollenkaan varma, Milt. Puhuttelin Alia tässä eräänä päivänä. Hän kyseli sinua ja sanoi sinua villiksi, mutta myönsi kumminkin, että sinunlaisesi miehet ovat hyvin tarpeelliset tällaisissa uudisasutuksissa. Jumala ainoastaan tietää, miten paljon hyvää olet tehnyt tälle kylälle. Milt, vanha Al ei hyväksy sinun villiä elämääsi, mutta hänellä ei ollut mitään kaunaa sinua kohtaan, ennenkuin kesy puumasi tappoi niin paljon hänen lampaitaan."

"Täti, en usko Tomin milloinkaan tappaneen Alin lampaita", selitti Dale varmasti.

"Al kumminkin luulee niin ja monet muutkin", vastasi rouva Cass pudistaen ajattelevasti harmaata päätään. "Et ole milloinkaan vannonut, ettei se ole sitä tehnyt. Ja nuo molemmat paimenethan vannoivat nähneensä sen."

"He näkivät vain jonkun puuman. Ja he olivat niin peloissaan, että juoksivat pakoon."

"Kukapa sitten ei juoksisi? Tuo suuri peto säikähdyttää jokaisen. Älä Herran nimessä kuljeta sitä enää milloinkaan tänne. En unhota ikinä sitä hetkeä, jolloin sen teit. Kaikki Pinessä olevat ihmiset, sekä aikuiset että lapset, vieläpä hevosetkin säikähtivät silloin ja juoksivat pakoon."

"Niin, mutta Tomia ei voida syyttää, täti, sillä se on kesyin lemmikeistäni. Sehän koetti tukkia päänsä syliinne ja nuolla kättänne."

"No niin, Milt, en halua sanoa, ettei tuo puuma-lemmikkisi käyttäydy paremmin kuin moni tuntemani ihminen, sillä niin se juuri teki. Mutta sen ulkomuoto ja mitä siitä sanotaan riittävät minulle."

"Mitä kaikkea siitä sitten puhutaan, täti?"

"Silloin kun se ei ole sinun näkyvissäsi, sanotaan sen olevan villin. Se voi kuulemma vainuta ja tappaa jokaisen eläimen, jonka jäljille sen vain päästät."

"Olen opettanut sen sellaiseksi."

"Jätä senvuoksi Tom kotiisi metsään silloin kun tulet käymään luonamme."

Dale lopetti herkullisen ateriansa ja kuunteli vielä hetkisen vanhuksen puhetta. Sitten otti hän pyssynsä ja toisen kalkkunan ja sanoi jäähyväiset. Vanhus seurasi häntä tielle.

"Kai sinä tulet piakkoin jälleen, etkö tulekin? Haluat varmaankin tutustua Alin sisarentyttäreen, joka saapuu tänne viikon kuluttua?"

"Tulen varmasti jonakin päivänä. Täti, oletteko tavannut ystäviäni, noita mormonipoikia?"

"En ole nähnyt heitä enkä haluakaan", vastasi vanhus. "Milt Dale, elleivät muut saa sinua vangituksi, niin tekevät sen varmasti mormonit."

"Älkää olko huolissanne, täti. Pidän noista pojista. He tapaavat minut usein metsässä ja pyytävät minua auttamaan heitä jonkun hevosen hakemisessa tahi riistan tappamisessa."

"He ovat nyt Beasleyn palveluksessa."

"Niinkö?" huudahti Dale säpsähtäen. "Mitä he tekevät?"

"Beasley on rikastunut niin, että hän rakennuttaa aitauksen eikä hänellä ole kuulemma tarpeeksi miehiä."

"Beasleykö rikastunut?" toisti Dale miettiväisesti. "Hänellä on siis enemmän hevosia, lampaita ja karjaa kuin milloinkaan ennen."

"Herra siunatkoon, Milt! Beasleyllä ei ole aavistustakaan paljonko hän omistaa. Niin, hän on nyt näiden seutujen mahtavin mies sitten kuin vanha Al on alkanut heikontua. Beasleyn onnistuminen ei totisesti ole parantanut Alin terveyttä. Heillä on kuulemma ollut katkeria riitoja viime aikoina. Al ei ole enää sama kuin ennen."

Dale toisti jäähyväisensä vanhalle ystävälleen ja poistui miettiväisenä ja vakavana. Beasleytä ei ollut ainoastaan vaikea pettää, vaan häntä oli myös vaarallinen vastustaa. Ei ollut ollenkaan epäilemistäkään, ettei hän toimisi häikäilemättömästi saavuttaakseen valta-aseman Pinessä. Kulkiessaan tiellä alkoi Dale tavata tuttuja, jotka lausuivat hänet niin tervetulleeksi ja osoittivat sellaista mielenkiintoa hänen hommiinsa, että hänen mietiskelynsä keskeytyi joksikin ajaksi. Hän vei kalkkunan eräälle toiselle vanhalle ystävälle, ja poistuttuaan hänen talostaan poikkesi hän kylän kauppaan. Se sijaitsi suuressa hienosti salvetussa rakennuksessa, joka oli karkeasti vuorattu. Sen edustalla oli tilava lankuista rakennettu kuisti ja tien vieressä aita hevosten kiinnittämistä varten.

"Minut saadaan hirttää, ellei tuo ole Milt Dale!" huudahti muudan.

"Päivää, Milt, sinä vanha pukinnahka! Olenpa oikein mielissäni saadessani puhutella sinua!" tervehti toinen.

"Halloo, Dale! Olet kuin lääke kipeille silmille!" huudahti kolmas.

Oltuaan kauan poissa Dale tunsi aina samanlaista lämpöä tavatessaan nämä ystävänsä. Se haihtui kumminkin pian jälleen metsien kätköissä, ja senvuoksi juuri Pinen asukkaat, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, vaikka he pitivätkin hänestä ja suuresti ihailivat hänen metsissä saavuttamaansa viisautta, suhtautuivat häneen kuin johonkin olemattomaan. Koska hän rakasti vapautta ja piti sitä kylä- ja maalaiselämää parempana, eivät ihmiset lukeneet häntä heihin kuuluvaksi. Toiset luulivat häntä laiskaksi, toiset oikulliseksi, muutamat otaksuivat, että hän mieleltään ja tavoiltaan oli täydellinen intiaani, ja olipa olemassa sellaisiakin, joiden mielestä hän oli hidasjärkinen. Sitten oli tuossa heidän suhtautumisessaan häneen toinenkin puoli, joka aina soi hänelle hyväluontoista iloa. Pari joukosta pyysi häntä tuomaan heille muutamia kalkkunoita ja muutakin riistaa, ja toiset halusivat tulla metsästämään hänen kanssaan. Lem Harden tuli kaupasta pyytäen Dalea etsimään hänen varastettua hevostaan. Lemin veli halusi saada muutaman vapaana juoksevan tamman pyydystetyksi ja tuoduksi kotiin. Jesse Lyons pyysi häntä kesyttämään erään varsan, ja kesyttämään sen kärsivällisesti eikä niin kovakouraisesti kuin Pinen häikäilemättömillä ratsastajilla oli tapana. Siten kertoivat he kaikki Dalelle omista itsekkäistä tarpeistaan aavistamatta ollenkaan näiden ehdotusten imartelevaa laatua. Lopulta sattui tulemaan kauppaan pari naista, joiden huomautukset muodostivat oivallisen todistuksen Dalen kunnollisuudesta.

"Mutta onhan täällä Milt Dalekin!" huudahti vanhempi heistä. "Miten onnellinen sattuma! Lehmäni on kipeä eikä näissä miehissä ole sen parantajaa. Pyydän Miltiä tulemaan sinne."

"Kukaan ei ole Miltin veroinen!" huudahti toinen vaimo sydämellisesti.

"Hyvää päivää, Milt Dale!" tervehti ensimmäinen puhuja. "Kun pääsette erillenne noista laiskoista miehistä, niin tulkaa sitten meille."

Dale ei kieltäytynyt milloinkaan palvelemasta toisia, ja senvuoksi hänen harvoin tapahtuvat käyntinsä Pinessä tahtoivatkin muuttua hänelle vastenmielisen pitkiksi.

Hetkistä myöhemmin näyttäytyi Beasley kadulla ja ollessaan juuri astumaisillaan kauppaan hän huomasi Dalen.

"Halloo, Milt!" huudahti hän sydämellisesti tullen Dalea kohti ojennetuin käsin. Hänen tervehdyksensä oli vilpitön, mutta välähtävä katse, jonka hän loi Daleen, ei ollut hänen iloisuutensa aiheuttama. Päivänvalossa näytti Beasley suurelta, rohkealta ja jyrkältä mieheltä, jolla oli voimakkaat tummaveriset kasvot. Hänen taistelunhaluinen esiintymisensä osoitti, että hän oli luotettava ystävä ja paha vihollinen.

Dale puristi hänen kättään.

"Kuinka voitte, Beasley?"

"En halua valittaa, Milt, vaikka minulla onkin enemmän työtä kuin voin suorittaa. Et halua varmastikaan ruveta paimenieni johtajaksi?"

"En todellakaan!" vastasi Dale. "Kiitoksia kumminkin tarjouksesta."

"Mitä sinne metsiin muuten kuuluu?"

"Siellä on paljon kalkkunoita ja hirviä ja kosolti karhujakin. Intiaanit ovat palanneet etelään varhain tänä syksynä. Talvi tulee kumminkin varmasti myöhään ja on lauha."

"Hyvä! Mistä päin sinä muuten tulet?"

"Poikkimaisin kämpältäni", vastasi Dale välttelevästi.

"Kämpältäsikö? Kukaan ei ole sitä vielä löytänyt", vastasi Beasley töykeästi.

"Siellä se kumminkin on."

"Luullakseni on sinulla tuo puuma kiinnitettynä oveesi?" kysyi Beasley, ja tuskin huomattava vapistus värisytti hänen jäntevää ruumistaan. Hänen kovien ruskeiden silmiensä terät laajenivat myöskin.

"Tom ei ole kiinni. Minulla ei ole sille mitään majaa, Beasley."

"Aiotko sanoa minulle, että tuo suuri peto kulkee vapaana leirissäsi olematta edes missään aitauksessakaan?" sanoi Beasley tiukasti.

"Aivan niin."

"No sillä tavalla! En pidä kumminkaan puumista. Moni sellainen ahdisti minua viime yönä. En sano tätä senvuoksi, että pelkään, mutta en halua kumminkaan olla tuollaisten petojen kanssa missään tekemisissä… Aiotko viipyä täällä kauankin?"

"Vähän aikaa kumminkin."

"Tule käymään tilallani. Olen iloinen saadessani sinut vieraakseni milloin tahansa. Muutamat vanhat metsästystoverisi ovat nyt palveluksessani."

"Kiitoksia, Beasley. Pistäydyn siellä varmasti."

Beasley aikoi poistua ottaen jo muutamia askelia, mutta sitten hän kääntyi jälleen muisteltuaan nähtävästi jotakin.

"Otaksun sinun kuulleen, että vanha Auchincloss on melkein viimeisillään?" kysyi hän näyttäen hyvin miettiväiseltä. Dale huomasi, että Beasley kyllä sanoo enemmänkin, kun hän vain antaa jonkun vihjauksen.

"Leski Cass kertoi minulle kaikki uutiset. Liian ikävä juttu vanhalle

Alille", vastasi Dale.

"Varmasti! Hänen päivänsä ovat luetut. Surkuttelen häntä, vaikka hän ei ole ollutkaan rehellinen minua —"

"Beasley", keskeytti Dale nopeasti, "et voi sanoa tuota minulle, sillä

Al Auchincloss on aina ollut tämän seudun valkoisin ja rehellisin mies."

Beasley vilkaisi Daleen synkästi.

"Dale, mielipiteesi eivät voi muuttaa muiden ajatuksia hänestä", vastasi Beasley harkitusti. "Elät tuolla metsissä etkä —"

"Vaikka elänkin metsissä, osaan kumminkin ajatella ja tiedän koko joukon asioita", vastasi Dale yhtä harkitusti. Kuuntelevat miehet katsoivat toisiinsa hämmästyneinä. Tämä Milt Dale erosi suuresti entisestä eikä Beasleykään voinut olla näyttämättä hämmästystään.

"Mitä sitten tiedät?" kysyi hän töykeästi.

"Tiedän mitä täällä Pinessä tapahtuu", vastasi Dale.

Muutamat miehet nauroivat.

"Täällä tapahtuu varmasti paljonkin, sitä ei voida kieltää", pisti Lem

Harden vähin.

Ehkä ei terävänäköinen Beasley ennen ollut pitänyt Dalea minään tärkeänä henkilönä, ei ainakaan sellaisena, joka voi tehdä tyhjäksi hänen aikeensa. Mutta tällä hetkellä vainusi hän ehkä jotakin tahi huomasi saaneensa Dalesta sellaisen vastustajan, joka sekä hämmästytti että kiusasi häntä.

"Dale, olen riidellyt Al Auchinclossin kanssa jo vuosikausia", sanoi Beasley. "Suurin osa hänen omaisuudestaan kuuluu minulle ja varmasti olen sen ottavakin haltuuni. Luultavasti kylän asukkaat jakautuvat kahteen puolueeseen, toiset rupeavat puolustamaan Alia ja toiset minua. Mutta otaksuttavasti on minun puolueeni suurempi. Kumpaanko sinä yhdyt? Al Auchincloss ei ole milloinkaan ollut sinulle miksikään hyödyksi ja sitäpaitsi on hän kuolemaisillaan. Aiotko yhtyä häneen?"

"Varmasti!"

"Olen iloinen, että ilmaisit kantasi", vastasi Beasley lyhyesti poistuen sellaisen miehen voimakkain askelin, joka on valmis musertamaan kaikki esteet tieltään.

"Milt, teit tyhmästi hankkiessasi Beasleystä vihollisen itsellesi", sanoi Lem Harden. "Hänestä tulee vielä tämän seudun mahtavin mies."

"Hän on varmasti astuva Alin tilalle", sanoi toinen.

"Milt menetteli reilusti puolustaessaan vanhaa Al-raukkaa", sanoi Lemin veli.

Dale erosi heistä lähtien miettiväisenä kulkemaan eteenpäin. Hänen Beasleystä tietämänsä seikat painoivat nyt vähemmän hänen mieltään, ja hänen valitsemansa suorasukainen käyttäytyminen tuntui hänestä nyt viisaimmalta. Hänen oli ajateltava, ennenkuin hän meni tapaamaan vanhaa Al Auchinclossia, ja senvuoksi meni hän tunniksi metsään.