Читать книгу Metsien mies - Zane Grey - Страница 5

Sisällysluettelo

Sitten kuin Dale oli toimittanut muutamia Pinessä asuvien vanhojen ystävien hänelle antamia tehtäviä, suuntasi hän iltapäivällä kulkunsa Auchinclossin maatilaa kohti. Tuo matala, nelikulmainen, tavattoman suuri kivi- ja puurakennus sijaitsi muutamalla pienellä kukkulalla puolen peninkulman päästä kaupungista. Ollen samalla sekä koti että linnoitus oli se ensimmäinen näille seuduille rakennettu asumus, ja sen teon olivat intiaanit useammasti kuin kerran keskeyttäneet. Apachit olivat kumminkin sitten joiksikin ajoiksi suunnanneet hurjat retkensä Valkoisten vuorten eteläpuolella sijaitseville seuduille. Auchinclossin taloa ympäröivät tallit ja katokset ja kaikensuuruiset hyvin viljellyt vainiot. Kaurapellot näyttivät harmailta ja keltaisilta iltapäivän auringon valossa, ja pajujen reunustama puro jakoi kahtia äärettömän suuren laitumen, jolla kuljeskeli hevosia, ja kauempana aaltoilevalla alangolla oli harhailevia karjalaumoja.

Koko kartano osoitti, mitä monien vuosien työ ja uutteruus voivat saada aikaan. Puro kasteli kartanon ja kylän välissä olevaa viheriöitsevää laaksoa. Talossa tarvittava vesi tuli kumminkin vuoren korkeilta metsäisiltä rinteiltä ja oli johdettu sinne yksinkertaisella laitteella. Samankokoisia mäntypölkkyjä, joihin oli kaivettu syvä ura, oli asetettu pääksetysten yhteen ja ne muodostivat kimaltelevan torven, joka jatkuessaan vuoren rinteeltä laakson poikki lopulta kohosi sille pienelle kukkulalle, jossa Auchinclossin kartano sijaisi. Talon likellä oli uurretut pölkynpuoliskot vannehdittu yhteen jykeväksi torvesi. Vesi virtasi tässä osassa johtoa ylöspäin, muudan niistä seikoista, joka teki maatilan kuuluisaksi ja oli Pinen pienten poikain alituinen ihmettelyn ja ilon aihe. Ne molemmat kunnon naiset, jotka hoitivat Auchinclossin suurta taloutta, hämmästyivät usein niitä omituisia esineitä, joita tuo alituisesti virtaava kirkas ja kylmä vuoristovesi kuljetti heidän keittiöönsä.

Sattuikin niin tänään, että Dale tapasi Al Auchinclossin muutaman kuistin varjosta, jossa hän keskusteli joidenkin paimeniensa ja tukkilaistensa kanssa. Auchincloss oli lyhyt tanakka mies, jolla oli hyvin leveät hartiat. Hänen hiuksensa eivät olleet vielä harmaat eikä hän näyttänyt erittäin vanhaltakaan, mutta kumminkin oli hänen kasvoissaan jotakin väsynyttä, jotakin tuollaista synkkää ja kalpeaa, joka ilmaisi vanhentumista ja elinvoimain heikontumista. Hänen kasvonsa, joissa oli suuri syntymämerkki, olivat säännölliset ja kauniit, hänellä oli rehelliset siniset silmät, hieman surulliset, mutta kumminkin vielä elämänhaluiset.

Dale ei tiennyt ollenkaan, miten hänen vierailuunsa suhtauduttaisiin, eikä hän olisi ollenkaan hämmästynyt, vaikka hänen olisi käsketty poistua talosta. Hän ei ollut käynyt siellä vuosikausiin. Senvuoksi hän hämmästyikin nähdessään Auchinclossin viittaavan paimenia poistumaan. ja suhtautuvan hänen tuloonsa erikoisetta ilmeettä.

"Päivää, Al! Kuinka voitte?" tervehti Dale tyynesti asettaessaan pyssynsä seinää vasten.

Auchincloss ei noussut, vaan ojensi ainoastaan kätensä.

"Kuulehan, Milt Dale, tapaan sinut nyt varmasti ensimmäisen kerran sellaisessa tilassa, etten voi kaataa sinua selällesi", vastasi tilanomistaja. Hänen äänensä oli sekä ärtyisä että lämmin.

"Otaksun teidän tarkoittavan, ettette ole oikein terve", vastasi Dale.

"Olen pahoillani."

"En tarkoita sitäkään. En ole sairastanut milloinkaan elämässäni. Olen vain kulutettu loppuun, kuten hevonen, joka on ollut voimakas ja tottelevainen ja tehnyt työtä liiaksi. Sinä et kumminkaan näytä päivääkään vanhemmalta, Milt. Tuollainen metsissä eläminen ei jätä jälkiä mieheen."

"Niin, tunnen voivani hyvin eikä aika tunnu minusta milloinkaan pitkältä."

"Tuskinpa sinä sentään niin tyhmä oletkaan kuin luullaan. Olen ajatellut sitä viime aikoina saatuani aikaa tuumimiseen. Mutta, Milt, rikkauksia et kumminkaan taida koota?"

"Al, minulla on kaikkea, mitä haluan ja tarvitsen."

"Et kumminkaan elätä ketään etkä tee mitään hyvää maailmassa."

"Emme voi olla yhtä mieltä siitä, Al", vastasi Dale hymähtäen.

"Emme totisesti voikaan. Tulit varmaankin vain tervehtimään minua?"

"En yksinomaan sitäkään varten", vastasi Dale miettivästi. "Haluan sanoa teille aluksi, että suostun korvaamaan teille nuo lampaat, jotka aina olette luullut kesyn puumani tappaneen."

"Suostutko? Miten luulet siitä suoriutuvasi?"

"Ei kai niitä ollut hyvinkään monta, vai kuinka?"

"Ainakin viisikymmentä."

"Niin montako! Al, luuletteko vieläkin, että vanha Tom tappoi nuo lampaat?"

"Hm! Milt, tiedän varmasti sen tappaneen ne."

"Al, miten voitte tietää sellaista, jota en minäkään tiedä? Olkaa nyt järkevä. Älkäämme ruvetko riitelemään tästä jälleen. Haluan maksaa nuo lampaat työlläni, ja —"

"Milt Dale, haluat siis tulla tänne maksamaan työlläsi nuo viisikymmentä lammasta", toisti vanha tilanomistaja uskomatta korviaan.

"Varmasti."

"No, minut saa hirttää!" Hän nojautui taaksepäin ja katsoi tutkivasti Daleen. "Mitä sinulle on tapahtunut, Dale? Oletko kuullut sisarentyttäreni tulosta ja haluat kunnostautua hänen nähtensä?"

"Niin, Al, hänen tulollaan on paljon osaa päätöksessäni", vastasi Dale vakavasti. "Mutta en milloinkaan ole aikonut kunnostautua hänen nähtensä, kuten vihjaisitte."

"Joutavia.' Olet aivan näiden muiden varsojen kaltainen. Mutta hyvä merkki se silti on. Vain nainen voi sinut saadakin luopumaan tuosta metsäelämästäsi. Mutta, poikaseni, tämä sisarentyttäreni, Helen Rayner, saa sinut kyllä pyörälle päästäsi. En ole nähnyt häntä milloinkaan, mutta sanotaan hänen olevan äitinsä kaltaisen. Ja Nell Auchinclossin laista tyttöä ei monesti olekaan!"

Dale tunsi punastuvansa. Tällainen keskustelu tuntui todellakin oudolta hänestä.

"Annan kunniasanani, Al —", aloitti hän.

"Poika, älä valehtele vanhalle miehelle."

"Valehteleko! En halua valehdella kenellekään, Al, ainoastaan ihmiset, jotka asuvat kylissä ja ovat aina jossakin tekemisessä toistensa kanssa, valehtelevat. Elän metsissä, joissa ei mikään pakota minua valehtelemaan."

"En halunnut loukata sinua, en ollenkaan", vastasi Auchincloss. "Ja ehkä puheessasi onkin jotakin perää. Puhuimme äsken lampaista, jotka suuri kissasi tappoi. Niin, Milt, en voi sitä todistaa, en varmastikaan. Ja ehkä luulet minua houkaksi, kun ilmoitan sinulle syyni. En luule sitä senvuoksi, että nuo meksikolaiset paimenet sanoivat nähneensä puuman laumassa."

"Miksi sitten?" kysyi Dale hyvin uteliaasti.

"Vuosi sitten tästä päivästä näin tuon sinun lemmikkisi. Se makasi kaupan edustalla ja sinä olit siellä sisällä ostamassa elintarpeita. Tuntui siitä kuin olisin sattunut vastakkain viholliseni kanssa, sillä, koira vieköön, minulla oli heti selvillä, että tuo puuma oli syyllinen, kun se katsoi minua silmiin. Nyt sen kuulit!"

Vanhus odotti, että hänelle naurettaisiin. Mutta Dale pysyikin vakavana.

"Ah, tiedän, miltä teistä tuntui", vastasi hän kuin olisivat he keskustelleet jonkun ihmisen teoista. "Minusta tuntuu ikävältä epäillä vanhaa Tomia. Mutta se on puuma, ja eläinten teot ovat joskus kummalliset. Kumminkin, Al, haluan korvata nuo menetetyt lampaanne."

"Et, sinä et korvaa", vastasi Auchincloss nopeasti. "Älkäämme puhuko siitä enää. Menettelit rehellisesti tehdessäsi tuon tarjouksen. Se riittää. Unhota senvuoksi huolesi työstä, jos asia sinua nyt kerran vaivaa."

"On jotakin muutakin, josta haluan puhua kanssanne", aloitti Dale epäröiden. "Asia koskee Beasleytä."

Auchincloss hätkähti kovasti ja hänen kasvonsa punastuivat nopeasti. Sitten hän kohotti suuren kätensä, ja se vapisi. Dale huomasi heti, miten vanhuksen hermot olivat heikontuneet.

"Älä mainitse minulle tuon meksikolaisen nimeä!" kivahti tilanomistaja. "Rupean silloin näkemään punaista. Dale, en unhota, että puolustit minua tänään ja rupesit epäröimättä puolelleni. Lem Harden kertoi minulle. Olin iloissani kuultuani sen. Senvuoksi unhotinkin tänään vanhan riitamme. Mutta jos puhut minulle sanaakaan tuosta lampaiden varkaasta, kartoitan sinut heti talostani!"

"Mutta, Al, olkaa nyt järkevä", huomautti Dale vakavasti. "On välttämätöntä, että puhun teille hänestä."

"Eikä ole. Ei ainakaan minulle. En halua kuunnella."

"Haluatte totisesti, Al", vastasi Dale. "Beasley himoitsee omaisuuttanne. Hän on tehnyt suunnitelman —"

"Taivaan nimessä, tiedän sen!" huudahti Auchincloss nousten horjuen seisoalleen ja ollen aivan mustanpunainen kasvoiltaan. "Luuletko tuon olevan uutta minulle? Lopeta jo, Dale, sillä en voi puhua siitä."

"Mutta, Al, on olemassa vielä jotakin pahempaakin", jatkoi Dale nopeasti. "Elämämme on uhattu, ja sisarentyttärenne Helen aiotaan —"

"Lopeta jo ja mene matkoihisi!" karjui Auchincloss huitoen suurilla käsillään.

"Mutta, Al, olen ystävänne", aloitti Dale pyytävästi.

"Ystäväkö?" vastasi tilanomistaja hyvin katkerasti. "Sitten olet ainoa sellainen. Milt Dale, olen rikas ja olen kuolemaisillani. En luota keneenkään. Mutta jos sinä villi metsästäjä olet ystäväni, niin todista se myös. Tapa tuo meksikolainen lampaiden varas! Tee jotakin ja tule sitten keskustelemaan kanssani."

Sanottuaan sen laahusti hän taloon ollen melkein kaatua ja paiskasi oven kiinni.

Dale seisoi hetkisen paikoillaan, tarttui sitten pyssyynsä ja poistui.

Hieman ennen auringonlaskua sai hän selville, missä hänen neljä mormoniystäväänsä oleskelivat, ja saapui heidän leiriinsä illallisen aikaan.

John, Roy, Joe ja Hal Beeman olivat erään uranuurtaja-mormonin poikia, joka oli perustanut pienen Snowdropin kylän. He olivat vielä iältään nuoria miehiä, mutta kova työ ja ankara elämä taivasalla olivat vaikuttaneet että he näyttivät kokeneilta. Kukin heistä oli nuorempaansa aina vuotta vanhempi. Mitä heidän ulkomuotoonsa tuli, oli heitä vaikea erottaa toisistaan. Ollen samalla sekä hevosmiehiä että lampaidenpaimenia, karjankasvattajia ja metsästäjiä oli heillä jokaisella pitkä, jäntevä ja voimakas ruumis, laihat, ruskettuneet ja rauhalliset kasvot ja tuollaiset tyynet terävät silmät, jollaisia ei ole muilla kuin taivasalla elävillä miehillä.

Dalella ja näillä veljeksillä oli paljon yhteistä ja he olivat lämpimästi kiintyneet toisiinsa. Mutta he eivät milloinkaan keskustelleet muusta kuin metsää koskevista seikoista. Dale söi illallista heidän kanssaan ja puheli, kuten ennenkin, heidän kanssaan vihjaisemattakaan asiasta, joka painoi hänen mieltään. Aterian jälkeen auttoi hän Joea hevosten kiinniottamisessa, niiden jalkojen sitomisessa yöksi ja ajamisessa muutamaan ruohoa kasvavaan mäntyjen välissä olevaan aukeamaan. Myöhemmin, kun metsä alkoi pimetä kylmän tuulen puhaltaessa ja nuotio paloi lämmittäen, rupesi Dale puhumaan asiasta, joka vaivasi hänen aivojaan.

"Olette siis Beasleyn palveluksessa?" kysyi hän aloittaakseen keskustelun.

"Olimme", vastasi John venytellen. "Mutta tänään, kun kuukautemme loppui, saimme palkkamme ja erosimme. Beasley varmaankin pahastui."

"Miksi lopetitte?"

John ei vastannut, ja hänen veljiensäkin kasvoissa oli tuollainen tyyni ja hillitty ilme, joka ilmaisi heidän pakosta olevan vaiti.

"Kuunnelkaahan nyt, mitä olen tullut teille kertomaan, ja sitten voitte puhua", jatkoi Dale. Sitten hän ilmaisi nopeasti Beasleyn suunnitelman ryöstää Al Auchinclossin sisarentytär ja anastaa kuolevan miehen omaisuus.

Kun Dale lopetti melko hengästyneenä, eivät mormonit näyttäneet ollenkaan hämmästyneiltä eivätkä vihaisilta. Vanhin, John, tarttui muutamaan keppiin ja kohenteli hitaasti tulisia kekäleitä niin että valkoiset säkeneet lentelivät.

"No, Milt, miksi kerroit meille tämän?" kysyi hän varovaisesti.

"Olette ainoat ystäväni", vastasi Dale. "Minusta ei tuntunut ollenkaan turvalliselta puhua tästä asiasta tuolla kylässä, ja senvuoksi juolahditte te, pojat, heti mieleeni. En aio sallia Snake Ansonin viedä tuota tyttöä. Mutta minä tarvitsen apua ja senvuoksi tulin luoksenne."

"Beasleyn mahti kasvaa Pinessä ja sen ympäristössä, ja vanha Al heikontuu heikontumistaan. Beasley anastaa omaisuuden kaikista tytöistä huolimatta", sanoi John.

"Asiat eivät aina mene luulojen mukaan. Mutta siitä ei nyt olekaan kysymys. Tuo tyttöä vastaan suunniteltu kepponen minua suututtaa. Hänen luullaan saapuvan Magdalenaan kuudentenatoista päivänä ja lähtevän sieltä postivaunuissa Snowdropiin. Mitä minun nyt on tehtävä? Jos hän matkustaa postivaunuissa, aion olla silloin mukana, siitä saatte olla aivan varmat. Mutta hän ei saa lähteä niissä ollenkaan. Pojat, aion jollakin tavoin suojella häntä. Tahdotteko auttaa minua? Olen totisesti ollut joskus pahassa pulassa teidänkin vuoksenne. Tämä on kumminkin erilaista. Oletteko todellakin ystäviäni? Tiedätte nyt, millainen Beasley on, ja teillä on kaikilla jotakin kostettavaa Snake Ansonin miehille. Teillä on nopeat hevoset, silmät jälkien seuraamiseksi ja te osaatte ampua. Olette juuri sellaisia miehiä, jollaisia haluan tovereikseni joutuessani otteluun jonkun roistojoukon kanssa. Haluatteko liittyä minuun vai annatteko minun mennä yksinäni?"

Silloin John Beeman puristi Dalen kättä voimakkaasti vaiti ollen ja kalpein kasvoin, ja vuorotellen tekivät muutkin veljet samoin. Heidän silmänsä kiilsivät tuimasti ja heidän ohuitten huuliensa ympärille ilmestyi omituinen katkera ilme.

"Milt, ehkä tiedämme millainen Beasley on paremmin kuin sinä", sanoi John vihdoin. "Hän köyhdytti isäni ja on pettänyt muitakin mormoneja. Olemme saaneet selville, että hän saa nuo lampaat, joita Ansonin miehet varastavat. Hän ajaa sitten laumat Phenixiin. Omaisemme eivät salli meidän syyttää Beasleytä ja senvuoksi olemme kärsineet vaiti ollen. Isäni on aina sanonut, että heti kun joku vain sanoo ensimmäisen sanan Beasleytä vastaan, yhdyt sinä meihin."

Roy Beeman laski kätensä Dalen olalle. Hän oli ehkä viisain veljeksistä ja sellainen, jota seikkailut ja vaarat enimmän miellyttivät. Hän oli seurustellut enimmän Dalen kanssa, kulkenut tämän kanssa monta pitkää taivalta, oli taitava ratsastaja ja väsymättömin vainuaja tässä erämaassa.

"Tulemme varmasti mukaasi", sanoi hän kovalla ja jyrisevällä äänellä.

He istuutuivat jälleen paikoilleen nuotion ääreen. John heitti siihen enemmän puita, ja rätisten ja säkenöiden leimahti tuli palamaan tuulen lietsoessa. Kun hämärä muuttui synkäksi yöksi, kiihtyi tuulen humina puissa kumeaksi kohinaksi. Erään arosusilauman katkonainen ulvonta alkoi värisyttää ilmaa.

Nuo viisi miestä keskustelivat kauan ja vakavasti tuumaillen, suunnitellen ja kumoten toistensa ehdotuksia. Dale ja Roy Beeman ehdottivat enimmän sellaista, jonka kaikki voivat hyväksyä. Heidän laisensa metsästäjät muistuttavat tutkijoita siinä, että he suunnitellessaan jotakin kiinnittävät niin paljon huomiota erikoiskohtiin. Tämä seikka, johon he nyt aikoivat sekaantua, muodosti tilanteen, jossa oli rajattomia mahdollisuuksia. Niistä oli etupäässä kiinnitettävä huomio hevosiin ja varustuksiin, pitkään kiertotiehen päästä Magdalenaan huomaamatta, tuon vieraan tytön pelastamiseen, joka epäilemättä halukkaasti halusi matkustaa postivaunuissa — ja nopeaan pelastamiseen, jos sellainen näyttäytyi tarpeelliseksi, taisteluun ja välttämättömään takaa-ajoon, pakenemiseen metsiin ja turvalliseen tytön luovuttamiseen Auchinclossille.

"Sitten, Milt, lähdemme kai ahdistamaan Beasleytä?" kysyi Roy Beeman merkitsevästi.

Dale vaikeni kumminkin ja näytti miettiväiseltä.

"Nyt tämä jo riittää tälle päivälle", sanoi John. "Ruvetkaamme nyt nukkumaan."

He levittivät tervavaatteensa. Dale heittäytyi Royn viereen ja kaikki vaipuivat pian uneen punaisten kekäleiden hitaasti tummetessa, tuulen kovan huminan vähitellen heikentyessä ja metsän muuttuessa hiljaiseksi.