Читать книгу Metsien mies - Zane Grey - Страница 7

Sisällysluettelo

Täällä ei ollut ketään ystävällistä jarrumiestä auttamassa sisaruksia kantamaan matkatavaroita. Helen pyysi Bota ottamaan osansa, ja siten kuormitettuina koettivat he työläästi ja vaivalloisesti laskeutua junasta.

Laiturilla tarttui väkevä käsi Helenin raskaaseen laatikkoon, jonka kanssa Helen ponnisteli eteenpäin, ja kova ääni kuului sanovan:

"Tytöt, nyt olemme varmasti saapuneet tänne villiin ja oikulliseen

Länteen!"

Puhuja oli Riggs, ja hän anasti osan Helenin kantamuksesta seilaisin tavoin ja sanoin, että niiden tarkoitus oli enemmän vaikuttaa uteliaaseen joukkoon kuin osoittaa todellista ystävällisyyttä. Tulon aiheuttamassa jännityksessä oli Helen kokonaan unhottanut hänet. Tapa, jolla tuo nopea muistuttaminen tehtiin, ja sen vilpillisyys suututtivat Heleniä äärettömästi. Hän melkein kaatui kuormineen laskeutuessaan portailta niin nopeasti kuin suinkin. Hän huomasi tuon pitkän metsästäjän tulevan aivan hänen viereensä, kun hän ojensi kätensä saadakseen Riggsin ottaman laatikon.

"Herra Riggs, haluan itse kantaa laatikkoani", sanoi hän.

"Sallikaa minun pitää tästä huolta. Auttakaa mieluummin Bota", vastasi

Riggs tuttavallisesti.

"Haluan sen kaikissa tapauksissa!" sanoi Helen tyynesti, mutta hyvin päättäväisesti. Tarvittiin melkoisia ponnistuksia, ennenkuin laatikko heltisi Riggsin kourista.

"Kuulkaahan, Helen, aiotteko vielä kauankin jatkaa tuota pilaanne?" kysyi Riggs paheksuvasti ja yhä vieläkin kovalla äänellä.

"Tämä ei ole mitään pilaa minun puoleltani", vastasi Helen. "Sanoinhan teille jo, etten välitä ollenkaan kohteliaisuuksistanne."

"Niin kyllä, mutta silloin olitte vihoissanne. Olen kotikaupungistanne kotoisin oleva ystävänne enkä salli äskeisen riitamme estää minua pitämästä teistä huolta, kunnes olette saapuneet turvallisesti enonne luo."

Helen käänsi hänelle selkänsä. Tuo pitkä metsästäjä oli juuri auttanut Bon vaunusta. Sitten Helen katsoi päivettyneihin ystävällisiin kasvoihin ja tutkiviin harmaihin silmiin.

"Oletteko Helen Rayner?" kysyi mies.

"Olen."

"Nimeni on Dale. Olen tullut teitä vastaan."

"Ah! Enoni on siis lähettänyt teidät?" lisäsi Helen tuntien samalla huojennusta.

"Eikä ole! En voi juuri sanoa, että Al on minut lähettänyt", aloitti mies, "mutta otaksun —"

Tässä keskeytti hänet Riggs, joka tarttuen Heleniä käsivarteen peräytti tätä askeleen.

"Kuulkaahan, herra, onko Auchincloss lähettänyt teidät näitä nuoria ystäviäni vastaan?" kysyi hän ylpeästi.

Dale käänsi katseensa Helenistä Riggsiin. Helen ei voinut ymmärtää noiden tyynien harmaiden silmien ilmettä, joka kumminkin lumosi hänet.

"Ei! Olen tullut tänne omasta aloitteestani", vastasi metsästäjä.

"Silloin kai ymmärrätte jättää nämä neidit minun haltuuni", lisäsi

Riggs.

Nyt noiden vakavien vaaleanharmaiden silmien katse kohdistui Heleniin, ja ellei niissä tahi niiden pohjalla ollut hymyä, oli Helen kumminkin vielä hämmästynyt.

"Helen, muistaakseni kuulin teidän sanovan, ettette välitä tuon miehen kohteliaisuuksista?"

"Niin sanoinkin", vastasi Helen nopeasti. Silloin juuri Bo livahti hänen viereensä puristaen hänen käsivarttaan hieman. Luultavasti Bo ajatteli samoin kuin hänkin, että tuossa oli todellinen Lännen mies. Hänen ensimmäinen vaikutelmansa oli sellainen ja sen nopea seuraaminen oli rauhoittuneiden hermojen aiheuttama tunne.

Riggs tepasteli lähemmäksi Dalea.

"Kuulkaahan, Pukinnahka, olen kotoisin Texasista ja —"

"Tuhlaatte vain aikaanne ja meidän on kiiruhdettava", keskeytti Dale. Hänen äänensä kuulosti ystävälliseltä. "Jos olette elänyt tarpeeksi kauan Texasissa, ette varmaankaan halua kiusata naisia ja puhua, kuten olette puhunut."

"Mitä!" huudahti Riggs tulisesti. Hän laski oikean kätensä merkitsevästi lannettaan koti.

"Älkää vetäiskö revolverianne esille, sillä se voi laueta", sanoi Dale.

Dalen käsivarsi heilahti niin nopeasti, ettei Helenin silmät voineet seurata sen liikkeitä. Mutta hän kuuli läjähdyksen, kun lyönti sattui. Revolveri lensi kaaressa sillalle ja hajoitti muutaman meksikolais- ja intiaanijoukon.

"Voitte vielä loukata itsenne", sanoi Dale.

Helen ei ollut milloinkaan kuullut niin hidasta ja kylmää ääntä kuin tämän metsästäjän. Olematta kiihtynyt, liikutettu tahi kiivas tuntui siihen sisältyvän paljon sellaista, mitä sanat eivät tarkoittaneet. Bo huudahti omituisesti ja riemuitsevasti.

Riggsin käsivarsi oli pudonnut hervotonna alas ja epäilemättä se oli ihan tunnotonkin. Hän katsoa tuijotti ja hänen kasvonsa ilmaisivat melkoista hämmästystä. Kun vetelehtijäin joukko alkoi nauraa hihittää ja kuiskailla, katsoi Riggs Daleen pahansuovasti ja sitten samoin Heleniin, alkaen lopulta hiipiä revolveriinsa päin.

Dale ei kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota. Koottuaan Helenin matkatavarat hän sanoi: "No tulkaahan nyt!" ja aukaisi hartiavoimin tien hölmistyneen joukon keskitse. Tytöt seurasivat aivan hänen kintereillään.

"Nell, mitä minä sinulle jo sanoin!" kuiskasi Bo. "Voi sinähän aivan vapiset."

Helen tiesi sen. Vihastuminen, pelko ja pelastuminen, jotka olivat seuranneet toisiaan niin nopeasti, olivat heikontaneet häntä melkoisesti. Kun he olivat päässeet tuon kirjavan laiskurijoukon läpi, näki hän vanhat postivaunut ja niiden eteen valjastetut neljä laihaa hevosta. Muudan harmaantunut ja päivettynyt mies istui ajajan paikalla suitset ja piiska käsissään. Hänen vieressään oli nuorempi mies, jolla oli pyssy polvilla. Toinen nuori, pitkä, laiha ja tumma mies piti vaunujen ovea avoinna. Hän kohotti hattuaan tytöille. Hänen silmissään oli tarkkaavainen ilme, kun hän puhutteli Dalea.

"Milt, koetettiinko sinua pidättää?"

"Ei, vaan muudan pitkätukkainen roikale koetti pidättää tyttöjä. Hän aikoi ampua minua revolverillaan. Säikähdin hieman", vastasi Dale asettaessaan matkatavaroita paikoilleen.

Bo nauroi ja hänen Daleen kohdistuneet silmänsä olivat kirkkaat ja lämpimät. Oven vieressä seisova nuorukainen katsahti häneen toistamiseen ja sitten hymy lievensi hänen kasvojensa tumman kovuuden.

Dale auttoi tyttöjä nousemaan korkeita portaita vaunuun ja sitten, asetettuaan pienemmät tavarat heidän viereensä, hän sijoitti suuremmat katolle.

"Joe, kiipeä paikoillesi!" hän sanoi.

"No, Milt", sanoi ajaja venytellen, "annanko jo mennä?"

Dale epäröi irroittamatta kättään ovesta. Hän katsoi joukkoon, joka oli tunkeutunut jo hyvin likelle, ja sitten Heleniin.

"Minun on varmasti kerrottava teille", sanoi hän ja päättämättömyys näytti kiusaavan häntä.

"Mitä sitten?" huudahti Helen.

"Huonoja uutisia. Mutta puhuminen vie aikaa eikä meillä ole varaa tuhlata sitä ollenkaan."

"Onko meidän kiiruhdettava?" kysyi Helen suoristautuen nopeasti.

"On varmasti!"

"Ovatko nämä Snowdropiin menevät postivaunut?"

"Eivät. Ne lähtevät vasta huomenaamulla. Anastimme tämän vanhan hökötyksen päästäksemme lähtemään tänään."

"Kuta pikemmin sitä parempi. Mutta en kumminkaan ymmärrä", sanoi Helen hämmentyneenä.

"Teidän ei ole ollenkaan turvallista matkustaa huomisissa vaunuissa", vastasi Dale.

"Eikö turvallista! Ah, mitä tarkoitatte?" huudahti Helen. Hän katsoi pelokkaasti Daleen ja sitten Bohun.

"Selittäminen vie aikaa, ja tosiasiat voivat muuttaa mielenne. Mutta jos voitte luottaa minuun, niin —"

"Luottaako teihin", keskeytti Helen empimättä. "Aiotteko viedä meidät

Snowdropiin?"

"Meidän on luullakseni parasta kiertää se eikä mennä sinne", vastasi

Dale lyhyesti.

"Onko tarkoituksenne sitten kuljettaa meidät Pineen enoni Al

Auchinclossin luo?"

"On. Aion ainakin koettaa parastani."

Helen huokaisi. Hän totesi, että joku vaara uhkasi häntä. Hän katsoi vakavasti miehen kasvoihin keskittäen kaiken naisellisen terävyytensä silmiinsä. Hetki muodosti erään tuollaisen kohtalokkaan tilanteen, joita hän tiesi Lännen varanneen hänellekin. Hänen ja Bonkin tulevaisuus oli nyt hänen päätöksensä vallassa. Hetki oli hyvin jännittävä, ja vaikka hän vapisikin sisällisesti, lausui hän kumminkin tämän ankaran ja välttämättömän askeleen tervetulleeksi. Tuo Dale oli ainakin puvusta päättäen joko opas tai metsästäjä. Hänen kokonsa, käyttäytymisensä ja hänen äänensä kaiku herättivät luottamusta. Mutta Helenin oli päätettävä Dalen kasvojen ilmeen perusteella, voiko hän luottaa Daleen vaiko ei. Ja nuo kasvot olivat heleästi kuparinväriset, rypyttömät, varjostamattomat kuin tyyni naamio, puhtaat ja voimakasleukaiset silmineen, jotka olivat ihmeellisesti läpikuultavan harmaat.

"Tahdon luottaa teihin", sanoi hän sitten. "Nouskaa vaunuihin ja kiiruhtakaamme. Sitten voitte selittää."

"Kaikki hyvin, Bill. Anna vain mennä!" huusi Dale.

Hänen oli kumarruttava päästäkseen vaunuihin, ja sijoituttuaan paikoilleen näytti hän täyttävän koko sen puolen, missä hän istui. Sitten heilautti ajaja piiskaansa, vaunut kallistuivat ja lähtivät liikkeelle, ja kirjava katselijajoukko jäi jäljelle. Helen heräsi todellisuuteen huomatessaan Bon tuijottavan suurin silmin metsästäjään ja aavisti omituisimman seikkailun, jollaisesta hän ei milloinkaan ollut osannut uneksiakaan, alkaneen näiden vanhojen postivaunujen lähtiessä kolisten liikkeelle.

Dale otti hatun päästään ja kumartui eteenpäin pitäen pyssyään polviensa välissä. Valo sattui nyt paremmin hänen kasvoihinsa, kun hän oli avopäin. Helen ei ollun milloinkaan nähnyt tuollaisia kasvoja, jotka ensi näkemältä näyttivät päivettyneiltä ja kovilta, mutta sitten muuttuivat kirkkaiksi, kylmiksi, uneksiviksi, hiljaisiksi ja tarkkaavaisiksi. Hän toivoi saavansa nähdä niiden hymyilevän. Ja nyt kun arpa oli heitetty, ei hän olisi voinut sanoa, miksi hän oli niihin luottanut. Noissa kasvoissa oli tavatonta voimaa, mutta hän ei voinut sanoa, millaista tuo voima oli. Toisena hetkenä olivat ne hänen mielestään ankarat, toisena taasen lempeät, mutta sitten ne eivät taasen olleet kumpaakaan.

"Olen iloinen, että teillä on sisarenne mukananne", sanoi Dale hetken kuluttua.

"Kuinka tiedätte, että hän on sisareni?"

"Hän on niin teidän näköisenne."

"Kukaan ei ole sanonut sitä ennen", vastasi Helen koettaen hymyillä.

Bon ei ollut ollenkaan vaikea hymyillä sanoessaan: "Toivoisin olevani puoleksikaan niin kaunis kuin Nell."

"Nell. Eikö nimenne sitten olekaan Helen?" kysyi Dale.

"Kyllä, mutta omaiseni — ja muutamat muutkin sanovat minua Nelliksi."

"Minustakin kuulostaa Nell sievemmältä kuin Helen. Entä teidän nimenne sitten?" jatkoi Dale katsoen Bohun.

"Bo. Paljas Bo vain. Eikö se kuulostakin naurettavalta? Mutta minulta ei ollenkaan silloin kysytty, kun tuo nimi minulle annettiin", vastasi Bo.

"Bo. Se on sievä ja lyhyt. En ole kuullut sitä milloinkaan ennen, mutta minä olenkin elänyt erillään muista ihmisistä vuosikausia."

"Voi, nyt olemme jo poistuneet kaupungista!" huudahti Bo. "Katsohan,

Nell, miten autiolta täällä näyttää! Aivan kuin erämaassa."

"Se onkin erämaata. Meidän on kuljettava neljäkymmentä peninkulmaa sitä, ennenkuin saavumme ensimmäiselle kukkulalle ja näemme puita."

Helen katsoi ikkunasta. Tasainen tummanviheriä tasanko jatkui tiestä kirkkaaseen ja tummaan taivaanrantaan asti, jonne aurinko juuri laskeutui sateettomana kirkkaalta taivaalta. Ollen aivan suojaton, autio ja eloton vaikutti maisema häneen jäähdyttävästi.

"Eikö enonne Al ole milloinkaan kirjoittanut teille Beasley-nimisestä miehestä?" kysyi Dale.

"Kyllä!" vastasi Helen hämmästyneenä. "Beasley! Tuo nimi on tuttu meille ja inhoittava. Tuo mies syytti enoani jostakin vuosikausia, mutta sitten enoni suuttui ja syytti Beasleytä. Kokonaiseen vuoteen emme kumminkaan ole kuulleet hänestä sanaakaan."

"No niin, kuunnelkaahan nyt", aloitti metsästäjä innokkaasti, "että suoriudumme näistä huonoista uutisista niin pian kuin suinkin. Olen pahoillani, että minun on pakko aiheuttaa teille surua, mutta teidän on opittava suhtautumaan Länteen oikein. Täällä on sekä hyvää että pahaa, mutta ehkä kumminkin enemmän pahaa senvuoksi että asutus täällä on vielä niin nuori. Ilmoitan sentähden mutkittelematta teille, että Beasley palkkasi joukon roistoja pidättämään postivaunut, joissa aioitte huomenna matkustaa Snowdropiin, ja ryöstämään teidät mukaansa."

"Ryöstämäänkö minut mukaansa?" toisti Helen huumautuneena.

"Aivan niin, mikä, kun otetaan huomioon, millaisia nuo roistot ovat, olisi ollut pahempaa kuin suora tappaminen!" selitti Dale julmasti puristaen suuren kouransa nyrkkiin polvellaan.

Helen hämmästyi sanattomaksi.

"Kuinka hirveää!" hän huohotti. "Ryöstää minut! Mutta miksi Herran nimessä?"

Bokin huudahti vihaisesti.

"Syistä, jotka teidän pitäisi arvata", vastasi Dale kumartuen jälleen eteenpäin. Ei hänen äänensä eivätkä hänen kasvonsa muuttuneet ollenkaan, mutta kumminkin oli hänessä jotakin, joka lumosi Helenin. "Olen metsästäjä ja asun senvuoksi metsissä. Muutamia päiviä sitten yllätti minut myrsky, ja saadakseni suojaa poikkesin muutamaan vanhaan tukkisaunaan. Heti sinne päästyäni kuulin hevosten kavioiden kapsetta, jolloin kiipesin vintille. Muutamia ratsastajia pysähtyi saunan edustalle ja tuli sisään. Oli niin pimeä, etteivät he huomanneet minua. Ja he keskustelivat. Sain pian selville, että vastatulleet kuuluivat lammasvarkaan Snake Ansonin joukkoon. He odottivat Beasleytä saapuvaksi sinne ja pian hän tulikin. Hän kertoen Ansonille, että vanha Al, enonne, on kuolemaisillaan ja lisäsi, että Al on lähettänyt noutamaan teitä antaakseen teille kuoltuaan omaisuutensa perinnöksi. Beasley vannoi Alin olevan hänelle velkaa ja sopi Ansonin kanssa, että teidät toimitetaan pois tieltä. Hän mainitsi päivän, jolloin teidän luultiin saapuvan Magdalenaan. Alin kuoltua ja teidän ollessa pois tieltä olisi Beasleyn ollut helppo anastaa omaisuus. Sitten ei hän sanonut välittävänsä vaikka tulisittekin vaatimaan sitä häneltä, sillä silloin olisi se jo myöhäistä. No niin, sovittuaan asiasta poistuivat he samana iltana, ja seuraavana päivänä menin minä Pineen. Kaikki muut Pinen asukkaat ovat ystäviäni, paitsi vanha Al. Heidän mielestään olen kumminkin omituinen. En nimittäin luota moneenkaan ihmiseen. Beasleyllä on suuri vaikutusvalta Pinessä ja senvuoksi luulenkin, että Snake Ansonilla on siellä muitakin ystäviä kuin Beasley. Menin senvuoksi puhuttelemaan enoanne. Hän ei ole milloinkaan halunnut minua työhönsä, koska hän luulee minua laiskaksi kuin intiaanit. Vanha Al vihaa laiskoja miehiä. Sitten riitaannuimme, tahi hän suuttui minuun senvuoksi että hän luulee kesyn puumani tappaneen muutamia hänen lampaitaan. Uskon nyt Tomin kylläkin voineen tehdä sen. Koetin kertoa hänelle tästä Beasleyn suunnitelmasta, mutta hän ei halunnut kuunnella. Hän on niin hirveän äreä. Kun sitten koetin ilmoittaa, miten kaikki tulee tapahtumaan, suuttui hän aivan silmittömäksi ja ajoi minut tieheni talosta. Nyt luullakseni alatte jo ymmärtää millaiseen pulaan olin joutunut. Lopulta käännyin näiden neljän ystäväni puoleen, joihin voin luottaa. He ovat mormoneja ja veljeksiä. Joe istuu tuolla katolla ajajan vieressä. Kerroin heille Beasleyn aikomuksen ja pyysin heidän apuaan. Suunnittelimme tehdä tyhjiksi Ansonin ja hänen miestensä aikomukset Magdalenassa. Asia on kumminkin niin, että Beasleyllä on yhtä suuri vaikutusvalta Magdalenassa kuin Pinessäkin. Meidän oli senvuoksi toimittava varovaisesti. Mutta veljeksillä on täällä muutamia ystäviä, mormoneja nekin, jotka suostuivat auttamaan meitä. He omistavat nämä vanhat vaunut, ja nyt olette matkalla niissä." Dale levitti suuret kätensä katsoen vakavasti Heleniin ja sitten Bohun.

"Olette todellakin suurenmoinen!" huudahti Bo kaikuvasti. Hän oli aivan kalpea, hänen sormensa olivat puristautuneet nyrkkiin ja hänen silmänsä loistivat.

Dalen vakavuus näytti haihtuvan, hän hämmästyi ensin ja tuli sitten hyvilleen. Hymy muutti hänen kasvonsa melkein poikamaisiksi.

Helen tunsi ruumiinsa jäykistyvän, vaikka se hieman vapisikin. Hänen kätensä olivat kylmät. Tämän paljastuksen aiheuttama pelko muutti hänet sanattomaksi. Mutta sydämessään toisti hän Bon ihmettelyä ja kunnioitusta ilmaisevan huudahduksen.

"Niin pitkällä siis olemme!" sanoi Dale huoahtaen syvään helpotuksesta. "En ihmettele ollenkaan, että olette järkytettyjä. Puhuin niin kaunistelematta. Nyt on meidän matkustettava kolmekymmentä peninkulmaa tätä Snowdropin tietä, ennenkuin voimme poiketa syrjään. Johonkin aikaan tänään lähtevät muut pojat, Roy, John ja Hal, Show Downista, muutamasta Snowdropin tuolla puolella olevasta kylästä. Heidän hallussaan ovat, paitsi heidän omiaan, myöskin minun hevoseni ja matkatavarani. Kohtaamme heidät jossakin kohden tiellä joko tänä yönä tahi aamulla. Toivon, ettei se tapahdu tänä yönä, koska silloin varmasti Ansoninkin miehet ovat matkalla Magdalenaan."

Helen väänteli käsiään avuttomasti. "Voi, eikö minulla ole ollenkaan rohkeutta?" hän kuiskasi.

"Nell, olen aivan yhtä peloissani kuin sinäkin", sanoi Bo lohduttavasti syleillen sisartaan.

"Mielestäni tuo onkin aivan luonnollista", sanoi Dale, kuin pyytäen anteeksi heidän puolestaan. "Mutta olkoon nyt asian laita miten tahansa, on teidän rohkaistava luontonne. Olemme tukalassa asemassa, mutta olen kumminkin tehnyt parhaani. Olette paremmassa turvassa minun ja Beemanin poikain luona kuin Magdalenassa ja missä muuallakin tahansa, paitsi tietysti enonne luona."

"Herra Dale", änkytti Helen kyyneleet silmissä, "älkää luulko minua pelkuriksi ja kiittämättömäksi. En ole kumpaakaan. Olen vain niin järkytetty. Kaiken sen jälkeen, jota toivoimme ja odotimme, tuntuu tällainen peloittavalta."

"Viis siitä, Nell kultaseni. Suhtautukaamme vain tyynesti kaikkeen", mumisi Bo.

"Tuo on oikeaa puhetta", sanoi Dale. "Katsokaa, luullakseni olemme jo päässeet pahimmasta. Ehkä suoriudumme lopustakin helposti. Kun tapaamme pojat, otamme hevoset ja poikkeamme syrjään. Osaatteko ratsastaa?"

"Bo on käsitellyt hevosia koko ikänsä ja minäkin ratsastan melko hyvin", vastasi Helen. Tietäessään saavansa ratsastaa virkistyi hänen mielensä.

"Hyvä! Saamme luultavasti ratsastaa melkoisen matkan, ennenkuin pääsemme Pineen. Halloo, mitä tämä on?"

Kitisevien ja kallistelevien vaunujen aiheuttamasta kolinasta huolimatta kuuli Helen nopeata kavioiden kapsetta. Muudan hevonen vilahti ohi laukaten kovasti.

Dale aukaisi oven ja kurkisti ulos. Vaunut pysähtyivät hetken kuluttua.

Hän laskeutui maahan ja katsoi eteenpäin.

"Joe, kuka tuo ratsastaja oli?"

"En tiedä eikä Billkään häntä tuntenut. Huomasin hänet jo pitkän matkan päästä. Hän ratsasti kovasti, mutta hiljensi vauhtiaan sivuuttaessaan meidät. Nyt hän antaa taas mennä täyttä vauhtia."

Dale pudisti päätään kuin tapaus olisi ollut hänestä vastenmielinen.

"Milt, hänen on mahdoton sivuuttaa Royta tällä tiellä", sanoi Joe.

"Mutta ehkä hän sivuuttaa Royn ennenkuin Roy saapuukaan tielle."

"Se ei ole luultavaa."

Helen ei voinut tukahduttaa pelkoaan.

"Herra Dale, luuletteko tuota miestä sanansaattajaksi, joka ratsasti viemään ilmoitusta Ansonin miehille?"

"Ehkä hän oli sellainen", vastasi Dale lyhyesti.

Sitten tuo Joe-niminen nuorukainen kumartui istuimeltaan ja huudahti: "Neiti Helen, älkää olko millännekään. Tuolla miehellä on suurempi mahdollisuus pysähdyttää luoti kuin kenelläkään muulla."

Hänen sanansa, joiden tarkoitus oli ystävällinen ja lohduttava, olivat melkein yhtä kammottavat Helenille kuin uhkaus hänen omaa elämäänsä kohtaan. Hän oli jo kauan aikaa tiennyt, miten halpa-arvoinen ihmishenki on Lännessä, mutta hän oli tiennyt sen vain epämääräisesti eikä ollut sallinut tuon seikan milloinkaan vaivata mieltään. Mutta nyt puhui tuo iloinen nuorukainen tyynesti veren vuodattamisesta hänen hyväkseen. Sen aiheuttamat ajatukset olivat surulliset, sillä verenvuodatusta ei hän voinut sietää; ja ajatuksia seuraavat tunteet olivat niin uusia, vieraita, rohkeita ja lumoavia, että ne olivat syvästi järkyttäviä. Helen tuli tietoiseksi mittaamattomista syvyyksistä ja vaistoista, jotka hämmästyttivät ja mykistyttivät häntä.

"Joe, ojenna minulle eväskori — tuo pienempi, jonka rivassa killuu kenttäpullo", sanoi Dale ojentaen pitkän kätensä. Sitten hän työnsi tuon vaatteella päällystetyn korin vaunuun. "Tytöt, syökää nyt niin paljon kuin jaksatte."

"Oma korimmekin on vielä puolillaan evästä", vastasi Helen.

"Se tulee kyllä tarvituksi, ennenkuin olemme Pinessä. Nousen nyt tuonne katolle poikain luo syömään illallistani. Tulee pian aivan pimeä ja meidän on pysähdyttävä usein kuuntelemaan. Älkää kumminkaan olko peloissanne."

Sanottuaan sen tarttui hän pyssyynsä ja suljettuaan oven kiipesi hän ajajan istuimelle. Sitten kallistuivat vaunut jälleen alkaen vyöryä eteenpäin.

Tämän tapahtumista rikkaan illan kuluessa sattuneista seikoista ei herättänyt vähimmän ihmettelyä tapa, jolla Bo tarttui eväskoriin. Helen aivan yksinkertaisesti tuijotti häneen.

"Bo, et suinkaan voi syödä?" huudahti hän.

"Voinpa hyvinkin", vastasi tuo käytännöllinen nuori neiti. "Sinun on syötävä myöskin, vaikka minun olisi pakko tukkia ruokaa suuhusi. Missä sinun järkesi nyt on, Nell? Hänhän käski meidän syödä. Ymmärrän sen siten, että voimamme tullaan pian panemaan melko suurille koetuksille alttiiksi. Tämä on suurenmoista, aivan kuin jossakin sadussa. Tuo odottamaton suojelijamme on kuin metsästäjäksi muuttunut prinssi, pitkä ja tumma, ja sitten tämä postivaunuissa matkustaminen, pidättäminen, taistelu, pako, hurja ratsastus hevosilla, metsät, leirit, asumattomat seudut, takaa-ajo, kätkeytyminen metsiin, enemmän voimia kysyvä ratsastus ja lopuksi turvallinen saapuminen maatilalle tuntuivat hurmaavilta. Ja tietysti rakastuu tuo metsästäjä hurjasti minuun, ei kuin sinuun, sillä haluan olla uskollinen Las Vegas rakastajalleni ja —"

"Ole nyt jo vaiti! Sano minulle, Bo, oletko peloissasi?"

"Peloissaniko? Olen aivan jäykistynyt kauhusta. Mutta jos nyt Lännen tytöt voivat sietää tällaista, niin voimme kai mekin. Ei kukaan Lännen tyttö voi kilpailla kanssani."

Tämä pani Helenin toteamaan, millaisia nämä hurjat seudut ovat, joista hän oli haaveillut. Hän häpesi silloin itseään ja oli hyvin ylpeä pienestä sisarestaan.

"Bo, kiitän Jumalaa, että otin sinut mukaani!" hän huudahti lämpimästi.

"Aion syödä, vaikka tukehtuisinkin ruokaan."

Sen sanottuaan tunsikin hän olevansa todellakin nälissään, ja syödessään katseli hän vaunujen ikkunoista, ensin toiselle ja sitten toiselle puolelle. Ikkunoissa ei ollut ollenkaan ruutuja ja kylmä yöilma tunkeutui senvuoksi esteettömästi vaunuihin. Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut. Kaukana lännessä, jossa suora ja musta taivaanranta jatkui loppumattomiin, oli taivas kirkas ja kullanvärinen muuttuen ylempänä keltaiseksi ja siniseksi. Tähdet alkoivat tuikkia tummina ja himmeästi, mutta kirkastuivat kirkastumistaan. Maa näytti paljaalta ja aaltoilevalta kuin tyyni meri. Tuulen mukana kantautui Helenille aivan vieraita tuoksuja, katkeran suloisia ja puhtaita, ja se oli muutenkin niin kylmää, että Helenin kädet olivat aivan kohmeessa.

"Kuulin jonkun eläimen haukkuvan", sanoi Bo nopeasti kuunnellessaan pää pystyssä.

Mutta Helen ei kuullut muuta kuin kavioiden säännöllisen kapseen, vetoketjujen kilinän, vanhojen vaunujen ratinan ja räminän ja joskus katolla istuvien miesten matalat äänet.

Kun tytöt olivat tyydyttäneet nälkänsä ja janonsa, oli yö jo pimennyt.

He kietoutuivat paremmin viittoihinsa, ja painautuen hyvin lähelle

toisiansa he nojautuivat istuimen nurkkaukseen ja puhuivat kuiskaillen.

Helenillä ei ollut paljon sanottavaa, mutta Bo oli puhetuulella.

"Tämä voittaa kaikki odotukseni!" sanoi hän kerran lyhyen väliajan jälkeen. "Missä me nyt olemme, Nell? Nuo miehet tuolla katolla ovat mormoneja. Jos he ovatkin ryöstäneet meidät."

"Herra Dale ei ole mikään mormoni", vastasi Helen.

"Kuinka sen voit tietää?"

"Tiedän sen tavasta, jolla hän puhui ystävistään."

"No niin. Toivon vain, ettei nyt olisi niin pimeä. En pelkää miehiä päivänvalossa. Nell, oletko milloinkaan nähnyt niin ihmeellisen näköistä miestä? Miksi he häntä taasen sanovatkaan? Milt — Milt Daleksiko? Hän kertoi asuvansa metsissä. Ellen olisi rakastunut tuohon paimeneen, joka tervehti minua, olisin nyt mennyttä kalua."

Hetken kestävän vaitiolon jälkeen kuiskasi Bo säpsähtäen:

"Ihmettelenpä, seuraako Harve Riggs meitä nyt."

"Tietysti", vastasi Helen toivottomasti.

"Hänen olisi parasta olla varuillaan. Kuulehan, Nell, hän ei varmaankaan ymmärtänyt sitä. Riggs ei käsittänyt ollenkaan metsästäjää. Mutta minäpä käsitin, siitä saat olla aivan varma."

"Käsittänyt? Mitä tarkoitat, Bo?"

"Tarkoitan, ettei tuo pitkätukkainen roikale lainkaan ymmärtänyt, millainen vaara häntä uhkasi. Mutta minä tunsin sen. Jokin valkeni minulle sisässäni. Dale ei viitsinyt käsitellä häntä vakavasti ollenkaan."

"Riggs tulee eno Alin luo yhtä varmasti kuin olen syntynyt", sanoi

Helen.

"Anna hänen vain tulla", vastasi Bo halveksivasti. "Nell, sinun ei tarvitse enää milloinkaan vaivata päätäsi hänen vuokseen. Lyön vaikka vetoa, ettei täällä ole muita kuin miehiä. Enkä haluaisi olla Harve Riggsin kengissä suurestakaan summasta."

Sitten alkoi Bo puhua enostaan ja tämän kohtalokkaasta sairaudesta siirtyäkseen sen jälkeen kotiin jääneihin rakkaihin omaisiin, jotka nyt tuntuivat olevan maailman toisessa laidassa. Sitten hän murtui, itkeä tuhersi ja nukkui lopulta Helenin olkapäätä vasten.

Helen ei kumminkaan voinut nukkua, vaikka hän olisi halunnutkin.

Hän oli aina niin kauan kuin hän voi muistaa ikävöinyt liikkuvaa ja toimeliasta elämää, ja paremman puutteessa oli hän haaveillut mustalaisista. Ja nyt hämmästytti se häntä julmasti, että jos nämä hänen Länteen tulonsa ensimmäiset tunnit ennustivat vain samanlaista tulevaisuutta, oli hän saapa ikävänsä enemmänkin kuin tyydytetyksi.

Äkkiä alkoivat vaunut kulkea hitaammin ja hitaammin, kunnes ne lopulta kokonaan pysähtyivät. Sitten kuului hevosten huountaa, valjaat narisivat ja miehet kuiskailivat. Muuten oli kaikki äärettömän rauhallista. Helen kurkisti ulos luullen, että siellä oli säkkipimeä. Ja pimeä siellä olikin, mutta pimeys oli läpikuultavaa. Hämmästyksekseen voi hän nähdä pitkän matkan päähän, Kiitävä tähti virkisti hänen mieltään. Miehet kuuntelivat. Hänkin kuunteli, mutta hän ei voinut kuulla muuta kuin vaunujen hiljaista narinaa. Äkkiä hoputti ajaja hevosiaan ja niin lähdettiin uudestaan eteenpäin.

Hetkisen vyöryivät vaunut nopeasti eteenpäin selvästi jotakin alamäkeä, heiluen puolelta toiselle ja ritisten kuin kappaleihin hajoamaisillaan. Päästyään tasangolle hiljensivät hevoset jälleen vauhtiaan, vaunut pysähtyivät taasen hetkiseksi, läksivät jälleen liikkeelle ja sitten alkoi vaivalloinen kiipeäminen. Helen kuvitteli, että he olivat kulkeneet jo peninkulmittain. Erämaa näytti muuttuvan aaltoilevaksi, kallioisemmaksi ja tummia pyöreitä pensaita näkyi siellä täällä. Tie muuttui kuoppaiseksi ja kallioiseksi, ja kun vaunut alkoivat vieriä toista rinnettä alas, sen hurja heiluminen herätti Bon ja heitti hänet melkein pois Helenin sylistä.

"Missä minä nyt olen?" kysyi Bo hämmentyneenä.

"Bo, sydämesi toiveet näyttävät toteutuvan. En kumminkaan voi ilmoittaa sinulle, missä nyt olet."

Bo heräsi nyt kokonaan, mitä ei voida ihmetelläkään, kun otetaan huomioon vanhojen vaunujen heiluminen.

"Pidä minusta kiinni, Nell. Hevoset ovat pillastuneet."

"Mielestäni olemme jo tulleet tuhannen peninkulmaa tällä tavoin", vastasi Helen. "Minulla ei ole enää ehyttä luuta ruumiissani."

Bo kurkisti ikkunasta.

"Ah, miten siellä on pimeää ja autiota! Kaikki olisi kumminkin hyvin, ellei olisi niin kylmä. Minua palelee."

"Muistaakseni pidät kylmästä ilmasta", pilkkasi Helen.

"Kuulehan, Nell, luullakseni rupeat jo puhumaan entiseen tapaasi", vastasi Bo.

Oli vaikeata pysytellä istuimella lähellä toisiaan ja pidellä vielä vaippoja tiukasti ympärillä, mutta he onnistuivat kumminkin, lukuunottamatta kuoppaisimpia paikkoja, joissa he hypähtelivät sinne tänne. Bo kolhaisi kovasti päänsä.

"Voi, voi!" hän vaikeroi. "Nell Rayner, en anna sinulle milloinkaan anteeksi, että otit minut mukaasi tälle kauhealle matkalle."

"Ajattele vain kaunista las vegasilaista paimentasi", vastasi Helen.

Joko tämä huomautus vaimensi Bon tahi vihjaus riitti saamaan hänet suhtautumaan myötämielisesti matkan aiheuttamiin vaivoihin.

Sillä aikaa kuin he puhuivat, vaikenivat ja koettivat nukkua, hoiti vaunujen ajaja tointaan sellaisten Lännen miesten tapaan, jotka tietävät, miten hevosista on saatava kaikki irti huonoilla teillä matkan jatkamiseksi.

Silloin tällöin pysähtyivät vaunut ja olivat niin kauan aikaa paikoillaan miesten kuiskaillessa, että Helen ja Bo rupesivat pelkäämään.

Äkkiä kuului etempää tieltä pimeästä kimakka vihellys.

"Roy siellä on", sanoi Joe Beeman hiljaa.

"Varmasti! Ja hänen tulonsa luoksemme näin pian ennustaa pahaa", vastasi

Dale. "Aja vain, Bill!"

"Ehkä se tuntuu nopealta sinusta", mumisi ajaja, "mutta ellemme ole jo tulleet kolmeakymmentä peninkulmaa ja ellei tuo kukkula tuolla ole poikkeamispaikkamme, en tiedä mitään."

Vaunut vierivät vielä vähän matkaa Helenin ja Bon painautuessa likelle toisiaan ja arvaillessa hengitystään pidättäen, mitä ensimmäiseksi tulee tapahtumaan.

Sitten seisahtuivat vaunut jälleen kokonaan. Helen kuuli, miten miesten kengät kolisivat heidän astuessaan ja miten hevoset korskahtelivat.

"Nell, näen hevosia", kuiskasi Bo kiihkeästi. "Katso! tuolla tien vieressä, ja tuolta tulee muudan mies. Voi, ellei hän olekaan joku noista saattajiemme odottamista miehistä!"

Helen kurkisti ulos ja huomasi pitkän tumman rauhallisesti liikkuvan hahmon ja sen takana himmeästi näkyviä hevosia, ja sitten vaaleampia esineitä, joita hän luuli tavaroiksi.

Nyt tuli Dalekin näkyviin ja kohtasi tulijan tiellä.

"Päivää, Milt. Sait varmaankin tytön heti mukaasi, sillä muuten et olisi vielä täällä", sanoi tulija hillitysti.

"Roy, sain sieltä mukaani parikin tyttöä — sisaruksia", vastasi Dale.

Roy vihelsi hiljaa. Sitten ilmestyi pimeästä toinenkin pitkä metsästäjä, jota Dale tervehti.

"Nyt pojat, mitä tiedätte Ansonin miehistä?" kysyi Dale.

"He ovat nyt parhaillaan Snowdropissa. Juovat ja riitelevät.

Luullakseni lähtevät he sieltä auringon noustessa", vastasi Roy.

"Oletko jo odottanut meitä kauankin?"

"Ehkä pari tuntia."

"Sivuuttiko muudan ratsastaja teidät?"

"Ei."

"Roy, eräs vieras ratsastaja sivuutti meidät ennen pimeää. Hän ratsasti kovasti ja on sivuuttanut tämän paikan ennen tuloamme."

"En pidä tuosta uutisesta", sanoi Roy jyrkästi. "Kiiruhtakaamme. Saatuanne tytöt hevosen selkään tarvitsette niin pitkän etumatkan kuin suinkin. Hei, John!"

"Snake Anson osaa kyllä seurata hevostenkin jälkiä", vastasi kolmas mies.

"Milt, sano nyt sinäkin mielipiteesi", jatkoi Roy katsellen tähtiä. "Aamu alkaa jo pian sarastaa. Tässä on tienhaara, täällä ovat myös hevosesi ja varusteet. Voit olla jo metsässä auringon noustessa."

Seuraavan vaitiolon kestäessä voi Helen kuulla oman sydämensä sykinnän ja pienen sisarensa huohottavan hengityksen. Molemmat katselivat ulos pitäen toisiaan käsistä kiinni ja vahtivat ja kuuntelivat jännittyneinä ja tarkkaavaisesti.

"On mahdollista, ettei tuo öinen ratsastaja ollutkaan mikään sananviejä Ansonille", sanoi Dale. "Siinä tapauksessa ei Anson voi saada vaunujemme pyörien eikä hevostemme jäljistä mitään selvää. Hän menee suoraan oikeita postivaunuja vastaan. Bill, voitko saavuttaa nuo tulevat vaunut ennen Ansonin tuloa?"

"Kyllä, luullakseni se ei ole ollenkaan vaikeatakaan", vastasi Bill.

"Hyvä sitten", jatkoi Dale heti. "John, sinä Joe ja Hal ratsastatte takaisin noita oikeita postivaunuja vastaan. Kun tapaatte ne, seuraatte niitä, kunnes Anson ne pysähdyttää."

"Se on minusta mieluista hommaa", sanoi John venytellen.

"Mielelläni sekautuisin siihen minäkin", sanoi Roy julmasti.

"Ei ollenkaan. Tarvitsen sinua, kunnes olen päässyt turvaan metsiin. Bill, ojenna matkatavarat tänne. Roy, auta sinä minua niiden kiinnisitomisessa. Saitko kaikkea, mitä halusin?"

"Varmasti. Elleivät nuo nuoret neidit ole hyvin vaateliaita, voit elättää heitä vallan hyvin pari kuukautta."

Dale kääntyi ja tultuaan vaunujen luo avasi hän oven.

"Tytöt, koska olette hereillänne, niin tulkaa ulos!" huudahti hän.

Bo totteli häntä ensin.

"Nukuin, kunnes nämä ajopelit olivat vähällä kaatua", vastasi hän.

Roy Beemanin hiljainen nauru oli kuvaavaa. Hän otti hatun päästään seisoen vaiti ollen. Vanha ajaja tukahdutti äänekkään naurunhohotuksen.

"Ajopelit! Onko nyt kuultu mokomaa? Kuulitko, Joe, nimityksen? Kaikki sukkelat tytöt eivät ole syntyneet Lännessä."

Kun Helen seurasi viittoineen ja koreineen, auttoi Bo häntä, ja Helen tunsi tämän tarkastelevan katseen kasvoillaan. Roy näytti sekä ystävälliseltä että kunnioittavalta, ja Helen tunsi, miten huolestunut Roy oli. Kun hän laskeutui vaunusta, kiinnitti hän huomionsa Royn suureen, alhaalla riippuvaan revolveriin.

Dale ojentautui vaunuun ja kaivoi sieltä esille laatikoita ja koreja, jotka hän asetti hiekalle.

"Käännä nyt, Bill, ja lähde takaisinpäin. John ja Hal tulevat pian jäljessä", määräsi Dale.

"Niin, tytöt", sanoi Bill katsoen heihin, "olen hyvin iloinen saatuani tutustua teihin. Häpeän maatani, jolla oli vain varastossa loukkauksia ja konnankujeita noin miellyttäville tytöille. Nyt kumminkin olette luullakseni turvassa. Ette voi milloinkaan päästä parempaan seuraan ratsastaaksenne, metsästääksenne, mennäksenne naimisiin ja muuttaaksenne uskontoanne, ja —"

"Vaikene jo, sinä vanha karhu!" keskeytti Dale tuimasti.

"No, no! Hyvästi nyt, tytöt, ja onnea matkalle!" lopetti Bill ruvetessaan selvittelemään ohjaksia.