Читать книгу Metsien mies - Zane Grey - Страница 6

Sisällysluettelo

Helen Rayner oli ollut länteen päin kiitävässä junassa hyvinkin jo neljäkolmatta tuntia, ennenkuin hän teki levottomuutta herättävän huomion.

Sisarensa Bon kanssa, joka oli varhaiskypsä kuusitoistavuotias tyttönen, oli Helen lähtenyt St. Josephista rakkaille omaisilleen sanomiensa jäähyväisten katkeroittamin mielin, mutta kumminkin lumottuna ja elävin aavistuksin Kaukaisen lännen omituisesta elämästä. Kaikilla heikäläisillä oli oikea uranaukaisijaluonne; vaihtelevaisuuden, toiminnan ja seikkailujen jano oli hänellä verissä. Velvollisuus leskeksi joutunutta äitiä kohtaan, jolla oli suuri perhe hoidettavanaan, oli pakottanut Helenin hyväksymään tämän rikkaan enon tarjouksen. Hän oli opettanut koulussa ja ohjannut pieniä veljiään ja sisariaan ja auttanut muutenkin voimainsa mukaan. Ja nyt, vaikka vanhojen rakkaiden siteiden katkominen tuntuikin raskaalta, houkutteli tämä tilaisuus kumminkin vastustamattomasti. Hänen unelmiensa rukouksiin oli vastattu. Hyvän onnen tuominen omaisilleen, tuon pienen, kauniin ja vallattoman sisaren hoitaminen, noiden keltaisten, likaisten ja meluisten kylien vaihtaminen suureen, aaltoilevaan ja rajattomaan tasankoon, eläminen tuollaisessa ihmeellisessä talossa, jonka hän jonakin kauniina päivänä saa sitten kokonaan omakseen, hevosia, karjaa, lampaita, erämaata ja vuoria, puita, puroja ja villejä kukkia kohtaan tuntemansa syvän, vaistomaisen ja kehittymättömän rakkauden täyttyminen olivat aina olleet hänen intohimoisen ikävänsä kaipauksia, jotka nyt jollakin ihmeellisellä haltijatarmaisella tavalla näyttivät toteutuvan.

Huomio, että Harve Riggs oli myöskin junassa, oli kolaus näille onnellisille aavistuksille ja täydellinen sairaaksi tekevä kylmä suihku hänen lämpimille ja läheisille unelmilleen. Hänen läsnäolonsa voi merkitä ainoastaan yhtä asiaa: että Riggs oli seurannut häntä. Riggs oli ollut pahin monista vaikeista koettelemuksista St. Josephissa. Hänellä oli jonkunlainen vaikutusvalta tahi oikeus äitiin, joka hyväksyi hänen tarjouksensa mennä naimisiin Helenin kanssa. Hän ei ollut ollenkaan puoleensavetävä, ei hyvä, ei toimelias eikä mitään sellaista, joka kiinnitti Helenin mieltä, vaan pöyhkeilevä ja tepasteleva seikkailija eikä mikään todellinen Lännen asukas, vaikka hän käyttikin pitkää tukkaa ja ylpeili revolverillaan ja huonomaineisuudellaan. Helen oli aina epäillyt noita monia taisteluita, joissa Riggs sanoi olleensa mukana, ja sitäkin, ettei Riggs ollut tarpeeksi rohkea ollakseen paha siinä merkityksessä kuin Lännen miehet ovat pahoja. Mutta vilahdus hänestä junan seisoessa La Juntan asemalla, kun Riggs selvästi vakoili häntä koettaen pysyä piilossa, varoitti Heleniä ja antoi hänelle uuden tehtävän ratkaistavaksi.

Tämä huomio masensi hänen mielensä. Eläminen ei näyttänyt muodostuvankaan paljaaksi ruusuilla kulkemiseksi tuolla uudessa Lännen kodissa. Riggs tulee seuraamaan häntä, ellei hän voi tulla hänen mukanaan, ja saavuttaakseen tarkoituksensa on hän valmis vaikka mihin. Helen säpsähti todetessaan joutuneensa oman onnensa nojaan, tunsi lamauttavaa rohkeuden puutetta, yksinäisyyttä ja avuttomuutta. Mutta hänen ylpeä luonteensa karkoitti pian nämä tunteet. Tilaisuus koputti hänen oveensa ja hän aikoi käyttää sitä hyödykseen. Hän ei olisi ollutkaan Al Auchinclossin sisarentytär, jos hän olisi epäröinyt. Ja kun ylpeys muuttui todelliseksi vihaksi, olisi hän voinut nauraa ivallisesti Harve Riggsille ja tämän suunnitelmille, vaikka ne olisivat olleet millaiset tahansa. Helen päätti kerta kaikkiaan olla pelkäämättä häntä. Kun hän oli lähtenyt St. Josephista, oli hän suhtautunut Länteen sykkivin sydämin ja varmoin päätöksin tulla tuon Lännen arvoiseksi. Tuohon kaukaiseen maahan oli perustettava koteja, eno Al oli kirjoittanut niin, ja kotien perustamisessa olivat naiset tarpeen. Hän aikoi kehittyä yhdeksi noista naisista ja kasvattaa sisarestaan toisen samanlaisen. Ja ajatellen, että hän tietää varmasti mitä hän sanoo Riggsille, kun tämä ennemmin tahi myöhemmin lähestyy häntä, karkoitti Helen hänet mielestään.

Kun juna oli liikkeessä, voi Helen katsella noita aina muuttuvia maisemia, semminkin kun hänen ei silloin ollut pakko pitää huolta Bosta, kuten asemilla. Hän tarkasteli haaveillen mäntymetsiä, punaisia kallioisia uomia ja noita hämäriä jylhiä vuoria.

Hän näki auringon laskevan Uuden Meksikon hämärästi näkyvien harjanteiden taakse. Se muodosti sellaisen ihanan kullanvärisen loiston taivaalle, että se oli yhtä outo hänelle kuin hänen mielessään liikkuvat oudot tunteetkin, nuo lumoavat ja jälleen haihtuvat. Bon riemu ei ollut niin hiljaista, ja samalla kun aurinko laski ja väriloisto himmeni, pyysi hän Heleniä yhtä innokkaasti avaamaan suuren eväskorin, jonka he olivat ottaneet mukaansa.

He istuivat vastakkain vaunun päässä, ja naulakoilla, eväskori ylimpänä, olivat heidän matkatavaransa, jotka sisälsivät tyttöjen koko maallisen omaisuuden. Siinä oli nyt todellakin paljon enemmän kuin he olivat milloinkaan omistaneet, sillä heidän äitinsä huolehtiessaan heistä ja halutessaan, että he näyttäisivät sieviltä rikkaan enonkin mielestä, oli tuhlannut rahaa ja aikaa valmistaessaan heille kauniita ja käytännöllisiä pukuja.

Tytöt istuivat vierekkäin tuo suuri kori polvillaan ja söivät katsellessaan noita jylhiä ja tummia vuoria. Juna jatkoi hitaasti matkaansa ilmeisesti halki seudun, jossa rata alituisesti mutkitteli. Jokainen tuossa täpötäynnä olevassa vaunussa oli syventynyt nauttimaan illallistaan. Ellei Helenin huomio olisi niin kokonaan ollut kiintynyt tuohon suurenmoiseen villiin vuoristoon, olisi hän tuntenut enemmän mielenkiintoa matkatovereitaan kohtaan. Hän huomasi kyllä heidät ja tarkasteli huvitettuna ja miettiväisesti vaunussa olevia miehiä, naisia ja muutamia lapsia, noita keskiluokan ihmisiä, jotka, ollen köyhiä ja toivorikkaita, matkustivat nyt Uuteen länteen perustamaan koteja. Tuollainen oli suurenmoista ja kaunista, mutta se aiheutti kumminkin lyhytaikaista ja selittämätöntä surua, sillä junan ikkunoista katsottuna näytti tuo metsien ja kallioiden muodostama maailma niiden välissä olevine laajoine ja hedelmättömine aukeamineen sanomattoman yksinäiseltä, villiltä ja kuolleelta. Kuinka loppumattomilta nuo etäisyydet tuntuivatkaan. Tuntikausiin, junan kiitäessä peninkulman toisensa perään eteenpäin, ei näkynyt ainoatakaan taloa, ei telttaa eikä intiaanien majaa. Tämän kauniin maan pituus ja laveus olivat hämmästyttävät. Ja Helen, joka rakasti liriseviä puroja ja virtaavia jokia, ei huomannut vettä ollenkaan.

Sitten kietoi pimeys tuon hitaasti ohitse kiitävän maiseman vaippaansa, kylmä yötuuli rupesi puhaltamaan ikkunoista ja valkoiset tähdet alkoivat tuikkia taivaalla. Sisarukset ristivät kätensä, painoivat päänsä yhteen ja rupesivat nukkumaan raskaan vaipan alla.

Varhain seuraavana aamuna, kun tytöt jälleen kaivoivat nähtävästi pohjattoman korinsa aarteita esille, pysähtyi juna Las Vegasissa.

"Voi, katsohan!" huudahti Bo hurmaantuneena. "Lehmänpaimenia! Ah, Nell, katsohan nyt!"

Helen katsoi nauraen ensin sisareensa huomaten, miten suloinen tämä todellakin oli. Bo oli pienikasvuinen, täynnä pursuavaa elämäniloa. Hänellä oli kastanjanruskea tukka ja tummansiniset silmät, jotka loistivat veitikkamaisesti ja vetivät puoleensa kuin magneetit.

Karkeasti kyhätyllä asemasillalla oli rautatieläisiä, meksikolaisia ja ryhmä vetelehtiviä lehmänpaimenia. Nämä olivat pitkiä, laihoja ja vääräsäärisiä miehiä, joilla oli nuoret rehelliset kasvot ja tarkkaavaiset silmät. Erittäinkin muudan heistä oli puoleensavetävä komeine ruumiineen, punaisenruskeine kasvoineen ja kirkkaanpunaisine huivineen, heiluvine revolvereineen ja suurine, pitkine ja käyrine kannuksineen. Hän kai huomasi Bon ihailevan katseen, koska hän sanomatta sanaakaan tovereilleen maleksi ikkunaa kohti, jossa tytöt istuivat. Hän käveli merkillisesti, melkeinpä niin omituisesti kuin ei hän olisi tottunut sellaiseen. Pitkät kannukset kilisivät sointuvasti. Hän nosti hattuaan ja seisahtui huolettomasti hymyillen, ollen tyyni ja rauhallinen. Heleniä hän miellytti ensi näkemältä, ja kun hän kääntyi katsomaan, millaisen vaikutuksen mies oli tehnyt Bohun, huomasi hän tuon nuoren neidin tuijottavan mieheen jäykkänä pelosta.

"Hyvää huomenta", sanoi paimen venytellen ja hymyillen hyväntuulisesti.

"Mihin olette te matkalla?"

Hänen äänensä kaiku ja tuo suora ja lystillinen sydämellisyys miellyttivät Heleniä uutuudellaan.

"Matkustamme aluksi Magdalenaan ja sieltä sitten postivaunuissa

Valkoisille vuorille", vastasi Helen.

Paimenen tarkkaavaisiin ja rauhallisiin silmiin ilmestyi hämmästynyt ilme.

"Siellä on apacheja, neiti. Olen todellakin suruissani, sillä nuo seudut eivät sovi ollenkaan teikäläisille. Ette suinkaan ole mormoneja?"

"Emme. Olemme Al Auchinclossin sisarentyttäriä", vastasi Helen.

"Vai niin. Olen käynyt Magdalenassa ja kuullut puhuttavan Alista.

Menette luultavasti kyläilemään hänen luokseen?"

"Hänen talostaan on tuleva vastainen kotimme."

"Suurenmoista, sillä täällä Lännessä tarvitaan tyttöjä. Niin, olen kuullut Alista. Hän on muudan vanha arizonalainen karjankasvattaja, joka on asettunut asumaan tuonne lammasmaahan. Sellainen on taantumusta. Arvailen nyt, että jos sattuisin tulemaan sinnepäin ja kysyisin häneltä työtä, niin mahtaisinko sellaista saada?"

Hänen tyyni hymynsä oli tarttuvaa ja hänen tarkoituksensa oli selvä kuin kristallikirkas vesi. Katse, jonka hän oli kiinnittänyt Bohun, miellytti jollakin tavoin Heleniä. Parin viimeisen vuoden kuluessa, jolloin Bo oli vain kaunistumistaan kaunistunut, oli hän ollut ihailevien katseiden magneetti. Tuon paimenenkin silmissä oli samassa sekä kunnioittava että ihaileva ja huvitettu ilme. Se ei todellakaan mennyt hukkaan, kun Bosta oli kysymys.

"Enoni mainitsi kerran kirjeessään, ettei hänellä milloinkaan ole tarpeeksi miehiä kartanon hoitamiseen", vastasi Helen hymyillen.

"Tulen varmasti sinne. Vannon, että matkani olisikin nyt kaikissa tapauksissa suuntautunut sinnepäin."

Hän tuntui niin lyhytsanaiselta, tyyneltä ja miellyttävältä, ettei hänen puheeseensa voitu oikein suhtautua vakavasti, mutta kumminkin Helenin terävä huomiokyky totesi hänessä olevan rohkeutta, jotakin tuollaista, joka oli samalla kertaa sekä nopeaa että valpasta. Hänen viimeiset sanansa olivat yhtä selvät kuin hänen Bohun suuntaamansa hellä katsekin.

Helenin luonteessa oli vallaton piirre, joka, vaikka hän voikin sen hillitä, joskus kumminkin sai vallan, ja Bo, joka nyt kerran itsepäisessä elämässään oli joutunut sanattomaksi, tarjosi nyt sopivan tilaisuuden.

"Ehkä pieni sisareni suostuu puhumaan puolestanne eno Alille", sanoi Helen. Juuri silloin juna liikahti ja lähti hitaasti liikkeelle. Paimen astui pari pitkää askelta sen rinnalla, jolloin hänen kuumenneet poikamaiset kasvonsa olivat melkein ikkunan tasalla. Hänen silmänsä, jotka nyt näyttivät ujoilta ja hieman toivovilta, mutta kumminkin rohkeilta, olivat yhä kiintyneet Bohun.

"Hyvästi — lemmittyni!" hän huudahti.

Sitten hän pysähtyi häviten näkyvistä.

"Kas niin!" huudahti Helen katuvaisesti puoleksi suruissaan, puoleksi iloissaan. "Millainen nopeasti toimiva nuorimies hän olikaan."

Bo oli punastunut kauniisti.

"Nell, eikö hän ollutkin suurenmoinen?" huudahti hän loistavin silmin.

"En voi juuri sanoa häntä sellaiseksikaan, mutta miellyttävä hän kumminkin oli", vastasi Helen hyvillään, ettei Bo ollutkaan suuttunut häneen.

Oli aivan selvää, että Bo tukahdutti hillittömän halunsa nojautua ulos ikkunasta ja heiluttaa kättään. Hän tirkisti kumminkin ulos suureksi pettymyksekseen.

"Luuletko hänen saapuvan eno Alin luo?" kysyi Bo.

"Tyttöseni, hän laski vain leikkiä."

"Nell, lyön vaikka vetoa, että hän saapuu! Ah, miten ihanaa siitä tuleekaan. Alan pitää noista paimenista. He eivät ole ollenkaan tuon Harve Riggsin näköisiä, joka ahdisti sinua niin."

Helen huokaisi muistaessaan tuon vastenmielisen kosijansa ja senkinvuoksi, että Bon tulevaisuus vaikutti jo salaperäisesti lapseen. Helenin oli oltava samalla kertaa tuon tarkkaavaisen ja oikullisen tytön sekä äiti että suojelija.

Kerran kiinnitti junailija tyttöjen huomion muutamaan viheriään ja jyrkkään kalliohuippuun. Mies sanoi sitä Nälänhuipuksi ja kertoi heille, että intiaanit olivat kerran maailmassa pakottaneet espanjalaisia peräytymään sinne ja näännyttäneet heidät sitten nälkään. Bo kuunteli hyvin tarkkaavaisesti ja katseli sen jälkeen seutua tarkemmin kuin milloinkaan ennen kysyen aina jotakin ohitsekulkevalta junailijalta. Meksikolaisten tiilirakennukset huvittivat häntä ja kun juna saapui intiaanein alueelle, jossa kylät olivat lähellä rataa ja jossa kirkasvärisiin pukuihin pukeutuneet intiaanit ratsastelivat villeillä hevosillaan, oli hän aivan riemuissaan.

"Mutta nuo intiaanithan ovat rauhallisia!" huudahti hän kerran pahoittelevasti.

"Olkaamme kiitollisia siitä Jumalalle, tyttöseni. Haluaisitko nähdä vihamielisiä intiaaneja?" kysyi Helen.

"Haluaisin varmasti", kuului suora vastaus.

"Olen hyvin pahoillani, etten sittenkin jättänyt sinua äidin luo."

"Nell, älä ollenkaan uskottelekaan minulle sellaista."

He saapuivat Albuquerqueiin puolenpäivän tienoissa, ja tämä merkityksellinen asema, jossa heidän oli vaihdettava junaa, oli ollut matkan ensimmäinen pelätty paikka. Ja se näyttikin todella suurenmoiselta liikekeskukselta, täynnä kun se oli lörpötteleviä meksikolaisia, maleksivia, punakasvoisia, hurjannäköisiä paimenia ja makailevia intiaaneja. Tuossa sekamelskassa olisi Helenin ollut melkein mahdoton säilyttää tyyneytensä, koska hänen oli pidettävä huolta Bosta, kannettava kaikki matkatarpeet ja etsittävä tuo toinen juna, ellei tuo ystävällinen jarrumies, joka oli auttanut heitä ennenkin, olisi auttanut heitä pääsemään entisestä junasta toiseen — palvelus josta Helen oli hänelle hyvin kiitollinen.

"Albuquerque on huono paikka", sanoi jarrumies. "Teidän on parasta pysyä vaunussanne ja pidättäytyä katselemasta ikkunoista. Onnea vain matkallenne!"

Vaunussa oli vain muutamia muita matkustajia, meksikolaisia, jotka olivat sijoittuneet sen toiseen päähän. Tässä sivuradan junassa oli vain yksi matkustaja- ja yksi matkatavaravaunu, jotka oli kiinnitetty tavaravaunujen perään. Helen sanoi itselleen jotenkin julmasti, että hän pian on saapa selville, ovatko hänen Harve Riggsiin kohdistamansa epäluulot oikeutettuja. Jos tämä aikoi matkustaa Magdalenaan tänään, oli hänen matkustettava tässä junassa. Pian Bo, joka ei välittänyt kiellosta, pisti päänsä ikkunasta. Hänen silmänsä aukenivat suuriksi hämmästyksestä samoin kuin suukin.

"Nell, tuolla on Riggs!" hän kuiskasi. "Hän on tulossa tähän junaan."

"Bo, näin hänet jo eilen", vastasi Helen vakavasti

"Hän siis seuraa sinua, tuo — tuo —"

"Bo, älä kiihdytä mieltäsi. Emme ole nyt kotona, ja senvuoksi on meidän suhtauduttava asioihin levollisesti. Viis siitä, vaikka Riggs onkin seurannut minua. Pidän; hänet kyllä aisoissa."

"Ah! Etkö aio siis puhutella häntä etkä olla missään tekemisissä hänen kanssaan?"

"En, ellei minun ole pakko."

Vaunuun tuli nyt enemmän matkustajia, tomuisia, omituisia ja rääsyisiä miehiä, ja muutamia kovakasvoisia, köyhästi pukeutuneita, työn uuvuttamia vaimoja ja muutamia muita meksikolaisia. Hätiköiden ja puhuen äänekkäästi istuutuivat he paikoilleen.

Sitten näki Helen Harve Riggsin tulevan vaunuun suuri kantamus mukanaan. Hän oli keskikokoinen, tumma ja silmiinpistävä mies, jolla oli pitkät viikset ja hiukset. Hänen pukunsa oli vaikuttava, hänellä kun oli yllään musta pitkätakki, mustat housut, joiden lahkeiden suut oli pistetty pitkävartisiin teräväkärkisiin kenkiin, kirjailtu liivi, liehuva kaulahuivi ja musta hattu. Hänen vyönsä ja revolverinsa olivat silmiinpistävät. Oli kuvaavaa, että muut matkustajat nähtyään hänet tekivät huomautuksiaan.

Kun hän oli asettanut matkatavaransa hyllyille, näytti hän suoristautuvan, ja kääntyen nopeasti lähestyi hän tyttöjen valtaamaa penkkiä. Saavuttuaan sen luo istuutui hän vastakkaisen penkin käsipuulle ja katsoi harkitusti Heleniin. Hänellä oli vaaleat tirkistelevät silmät, joiden ilme oli kova ja rauhaton. Suu oli raaka ja julkea. Helen ei ollut milloinkaan tavannut häntä muualla kuin kotonaan ja senvuoksi jäykistyttikin tämä eroavaisuus hänen sydäntään.

"Halloo, Nell!" hän sanoi. "Olette varmaankin hämmästynyt nähdessänne minut?"

"En ollenkaan", vastasi Helen kylmästi.

"Lyön vaikka vetoa, että olette."

"Harve Riggs, sanoinhan teille jo lähtöni edellisenä päivänä kotona, ettei minua ollenkaan liikuta tekonne eivätkä puheenne."

"Mielestäni ei asia ole niin, Nell. Jokaisella naisella, jota seuraan, on kyllä syytä ajattelemiseen. Ja te tiedätte sen."

"Silloin olette te seurannut minua tänne?" kysyi Helen, ja huolimatta hänen ponnistuksistaan vapisi hänen äänensä vihasta.

"Niin olenkin", vastasi Riggs, ja tehdessään sen oli hän ajatellut yhtä paljon itseään kuin Heleniäkin.

"Mutta miksi, sillä se ei hyödytä teitä ollenkaan ja on vallan toivotonta?"

"Vannoin anastavani teidät omakseni tahi toimivani ainakin niin, ettei kukaan muukaan teitä saa", vastasi Riggs, ja hänen intohimoisessa äänessään oli yhtä paljon itsekkäisyyttä kuin naisen rakkauden janoakin. "Mutta olisin kumminkin tullut tänne Länteen kaikissa tapauksissa ennemmin tahi myöhemmin."

"Ette siis aio tullakaan Pineen asti?" änkytti Helen heltyen hetkeksi.

"Nell, aion tästä alkaen seurata alituisesti teitä", selitti Riggs.

Silloin Bo suoristautui kalpein kasvoin ja vihasta säihkyvin silmin.

"Harve Riggs, teidän on annettava Nellille rauha", tiuskaisi hän sointuvin ja urhoollisin nuorin äänin. "Sanon teille ja vannonkin sen, että jos ahdistatte ja moititte häntä vielä, enoni Al tahi joku paimen karkoittaa teidät ainaiseksi seudulta."

"Halloo, Pippuri!" vastasi Riggs kylmästi. "Huomaan, ettei käytöksesi ole muuttunut, ja kuulen, että olet yhtä hullautunut paimeniin kuin ennenkin."

"Ihmisten ei ole pakko olla kohteliaita —"

"Bo, ole vaiti!" keskeytti Helen nuhtelevasti. Oli vaikeata moittia Bota juuri silloin, sillä tuo nuori neiti ei pelännyt ollenkaan Riggsiä. Hän näytti todellakin aivan siltä kuin hän olisi voinut lyödä miestä korvalle. Ja Helen totesi, että vaikka hän oli ymmärtänytkin, mitä kodin vaihtaminen tähän villiin maahan merkitsi, ja vaikka hän oli päättänytkin pysyä urhoollisena, jätti kumminkin itseluottamuksen todellinen alkukoe hänen mielensä heikoksi. Mutta juuri nyt tuntui hän saaneen pienestä tulisilmäisestä sisarestansa suojelijan. Helen luuli Bon helposti mukautuvan Lännen tapoihin, Bo kun oli niin nuori, levollinen ja vaikutteille altis.

Bo käänsi nyt selkänsä Riggsille ja katseli ikkunasta maisemaa. Mies nauroi, nousi ja kumartui Heleniin päin.

"Nell, aion matkustaa sinne, minne tekin", sanoi hän vakavasti. "Voitte suhtautua siihen ystävällisesti tahi vihamielisesti, miten vain haluatte. Mutta jos teillä on vielä sen verran järkeä jäljellä, niin älkää usuttako ketään kimppuuni. Voi nimittäin sattua, että kohtelen tuota henkilöä huonosti. Mielestäni olisi parempi, että olisimme ystäviä, sillä aion pitää teitä silmällä huolimatta siitä, annatteko siihen suostumuksenne vai ettekö."

Tuo mies oli ennen vaivannut Heleniä ja sitten uhannut, mutta nyt oli hänen pakko julistautua miehen vilpittömäksi viholliseksi. Kuinka vastenmielinen tuo ajatus, että mies piti itseään hänen uuteen elämäänsä kuuluvana olikin, oli se kumminkin tosi. Hän oli olemassa ja hän voi seurata Helenin hommia. Helen ei voinut sille mitään. Hän vihasi pakkoa kiinnittää niin suurta huomiota mieheen, ja äkkiä tunsi hän vihaavansa Riggsiä kuumasti ja leppymättömästi.

"Ei teidän tarvitse pitää minusta huolta, sillä osaan sen taidon jo itsekin", sanoi hän kääntäessään Riggsille selkänsä. Hän kuuli Riggsin mumisevan jotakin partaansa ja poistuvan kauemmaksi vaunuun. Silloin tarttui Bo hänen käteensä.

"Viis hänestä, Nell", kuiskasi hän. "Muistat kai, mitä vanha sheriffi Haines sanoi Riggsistä? 'Tuollainenko pöyhkeilijä olisi revolverilla ampuja! Jos hän joskus joutuu todelliseen Lännen kylään, karkoitetaan hänet kyllä sieltä.' Toivon, että tuo punakka paimeneni olisi tullut mukaamme tähän junaan."

Helen tunsi olevansa iloinen, että hän oli suostunut Bon kiihkeihin pyyntöihin ottaa hänet mukaan Länteen. Luonne, joka oli tehnyt Bon parantumattomaksi kotona, tekisi ehkä hänen elämänsä hyvin onnelliseksi tässä vapaassa maassa. Kumminkin nauroi Helen sisarelleen hyvin lämpimästi ja kiitollisesti.

"Sinun punakka paimenesiko? Bo-raukka, olithan aivan jäykkä pelosta, ja kumminkin haluat nyt saada hänet."

"Voin varmasti rakastua tuohon mieheen", vastasi Bo haaveillen.

"Tyttöseni, olet luullut samaa itsestäsi moneen muuhunkin mieheen nähden etkä kumminkaan ole katsahtanutkaan toistamiseen keneenkään heistä."

"Hän onkin aivan erilainen kuin muut. Nell, lyön vaikka vetoa, että hän tulee Pineen."

"Toivon hänen tulevan. Kunpa hän olisi tässä junassa! Pidin niin hänen ulkonäöstään, Bo."

"No niin, Nell kultaseni, hän katsoi minuun ensimmäiseksi ja

viimeiseksi myös, joten voit luopua toivostasi… Ah, nyt lähtee juna!

Hyvästi, Albuker— Mikä tämän kauhean paikan nimi nyt taas olikaan?

Nell, syökäämme päivällistä. Olen kuolemaisillani nälkään."

Silloin Helen unhotti huolensa ja epävarman tulevaisuuden, ja kuunnellessaan Bon lörpöttelyä ja ottaessaan osaa suuren korin loppumattomiin herkkuihin samalla kun hän katseli jalomuotoisia vuoria tuli hän jälleen hyvälle tuulelle.

Rio Granden laakso rupesi näkymään näyttäen olevan aivan lähellä muutamassa mustien paljaiden vuorien välisessä kapealta näyttävässä suuressa harmaanviheriässä solassa, jossa tuo keltainen joki virtasi kimallellen kuumassa auringonpaisteessa. Bo nauroi iloisesti katsellessaan alastomia pieniä meksikolaisia lapsia, jotka juoksivat säikähtyneinä tiilimajoihin junan huristaessa ohi, ja hän huudahti riemusta nähdessään intiaaneja, mustangeja ja joskus paimeniakin, jotka ratsastivat virkeillä hevosillaan johonkin kaupunkiin. Helen näki kaikki Bon osoittamat seikat, mutta hänen katseensa viipyi kumminkin kauemmin tuossa ihmeellisessä aaltoilevassa laaksossa ja tuolla utuisessa purppuraisessa etäisyydessä, joka tuntui kätkevän häneltä jotakin. Hänellä ei ollut milloinkaan ollut tällaisia tunteita eikä hän milloinkaan ollut saanut katsella niin kauaksi. Näköala synnytti hänessä jotakin omituista. Aurinko paistoi kuumasti, minkä hän voi tuntea pistämällä kätensä ikkunasta, ja voimakas tuuli kiidätti kuivia tomupilviä junaa vasten. Hän totesi heti, millaisia peloittavia tekijöitä aurinko, tuuli ja tomu olivat täällä Lounaassa. Ja tämä toteaminen pakotti hänet niitä rakastamaan. Se oli tuolla tuo aukea, villi, kaunis ja autio maa, ja hän tunsi suonissaan veren järkkymättömän käskyn etsiä, taistella, löytää ja elää. Vain silmäys tuonne keltaiseen laaksoon, joka näytti loppumattomalta rautaisten jyrkänteittensä välissä, vaikutti, että hän ymmärsi enonsa luonteen. Hänenkin oli muututtava luonteeltaan yhtä paljon hänen kaltaisekseen kuin hänen sanottiin muistuttavan enoa muutenkin.

Lopulta väsyi Bo katselemaan maisemia, joissa ei ollut mitään elämää, ja painaen vaalean päänsä kokoonkääritylle viitalle rupesi hän nukkumaan. Mutta Helen katseli herkeämättä kauas näkevin silmin tuota tasankojen ja kukkulain muodostamaa maailmaa, ja noiden pitkien tuntien kuluessa, kun hän koetti tunkeutua katseellaan tomupilvien ja lämpöaaltojen läpi, jokin voimakas, epäselvä ja rauhaton tunne tuntui häilähtelevän hänessä ja sitten jäävän pysyväiseksi. Sen aiheutti hänen ruumiillinen vastaanottavaisuutensa — hänen silmiensä ja aistiensa suhtautuminen Länteen samoin kuin hänen tunteensa jo olivat tehneet.

Naisen on rakastettava kotiaan, mihin ikinä kohtalo hänet vieneekään. Niin uskoi Helenkin, ei kumminkaan niin paljon velvollisuudesta kuin onnesta, romanttisuudesta ja elämänhalusta. Kuinka voi elämä milloinkaan muuttua yksitoikkoiseksi ja väsyttäväksi täällä paljaan maan ja sinisen taivaan muodostamassa värisyttävässä autiudessa, jossa tehtävien täyttäminen pakotti ajatukset ja tuumailut suuntautumaan ulospäin.

Hän oli todellakin suruissaan, kun Rio Granden laakso ja sen suuntaan kulkevat vuoriharjanteet katosivat lopulta näkyvistä. Mutta peninkulmat korvasivat ne toisilla laaksoilla, toisilla jylhillä ja mustilla kalliovuorilla ja sitten jälleen paljailla laajoilla keltaisilla tasangoilla ja harvaa setrimetsää kasvavilla kukkuloilla, valkoisilla kuivuneilla rämeillä, jotka näyttivät kammottavilta auringonpaisteessa, kimaltelevilla alkalikerroksilla ja sitten aukealla erämaalla, jossa keltaiset ja siniset kukat kukkivat.

Hän huomasi senkin, että maan ja kallioiden valkoinen ja keltainen väri alkoi muuttua punaiseksi, ja silloin hän tiesi heidän lähestyvän Arizonaa, tuota villiä, autiota ja punaista erämaata ja viheröitä ylätasankoja, sen kohisevia jokia ja tuntemattomia etäisyyksiä, sen laitumia ja metsiä, sen villejä hevosia, sen paimenia, lainsuojattomia, susia, panttereita ja intiaaneja. Helenkin tunsi, kuten joku poika, tuon nimen liikuttavan ja lumoavan mieltään ja laulavan hänelle nimettömistä, suloisista ja aavistamattomista asioista, jotka olivat salaperäisiä ja kertoivat seikkailuista. Mutta hänen, ollen kaksikymmenvuotias tyttö, joka oli vastuunalainen niin paljosta, oli salattava sydämensä salaisimmat ajatukset ja tuon, jota hänen äitinsä oli nurkunut, sanoen sitä hänen onnettomuudekseen, ettei hän ollut syntynyt pojaksi.

Aika kului Helenin katsellessa, oppiessa ja haaveillessa. Juna pysähtyi aina pitkän ajan kuluttua pienille asemille, joissa ei näyttänyt olevan muuta kuin tiilimajoja, laiskoja meksikolaisia, tomua ja kuumuutta. Bo heräsi alkaen lörpötellä ja syventyä korin antimiin. Hän kuuli junailijalta, ettei Magdalenaan ollut enää kuin pari asemanväliä. Hän oli sitten täynnä arveluja, kuka on ottamassa siellä heitä vastaan ja mitä on tapahtuva. Helen palautettiin siten vakavaan todellisuuteen, josta hän tunsi melkoista nautintoa. Hän sanoi varmasti olevansa aivan tietämätön, mitä tulee tapahtumaan. Riggs käveli pari kertaa käytävän päästä päähän niin että hänen tummat kasvonsa, vaaleat silmänsä ja ivallinen hymynsä eivät jääneet Heleniltä huomaamatta. Helen taisteli kumminkin kasvavaa pelkoaan vastaan halveksivalla ivalla. Tuo mies ei ollut puoleksikaan mies. Hän ei voinut ymmärtää, voiko Riggs tehdä muuta kuin vaivata häntä ennen hänen saapumistaan Pineen. Hänen enonsa tulee varmaankin itse tahi lähettää ainakin jonkun noutamaan heitä Snowdropista, jonka Helen tiesi sijaitsevan pitkän matkan päässä Magdalenasta. Tämä postivaunuissa kulku oli Helenin mielestä tämän pitkän matkan pahin ja peloittavin osa.

"Ah, Nell, olemme jo melkein perillä!" huudahti Bo iloissaan.

"Junailija sanoi matkan loppuvan seuraavalle asemalle."

"Ihmettelenpä, kulkevatko nuo postivaunut öisin", sanoi Helen miettiväisesti.

"Varmasti!" vastasi vastustamaton Bo.

Juna, vaikka se kulkikin vain tavallista vauhtiaan, tuntui Helenistä lentävän. Tuolla alkoi aurinko laskeutua Uuden Meksikon kukkulain taakse, Magdalena, yö ja seikkailut olivat jo aivan lähellä. Helenin sydän sykki nopeasti. Hän katseli keltaisia tasankoja, joilla karja kävi laitumella. Niiden ilmestyminen näkyviin, kasteluojat ja pumpulipuut ilmaisivat hänelle, että junamatka oli pian lopussa. Kuullessaan Bon heikosti huudahtavan katsoi hän vaunun toisessa seinässä olevasta ikkunasta ja näki joukon matalia ja litteitä punaisia tiilirakennuksia. Juna alkoi hiljentää vauhtiaan. Helen näki lasten juoksevan, valkoisten ja meksikolaisten yhdessä, sitten enemmän rakennuksia ja muutamalla kukkulalla suuren tiilikirkon, joka oli kömpelötekoinen ja kimalteleva, mutta kumminkin jollakin tavoin kaunis.

Helen käski Bon panna hatun päähänsä, ja tehdessään itse samoin häpesi hän sormiensa vapisemista. Vaunussa olevat ihmiset hääräsivät ja juttelivat.

Juna pysähtyi. Helen kurkisti ulos nähdäkseen vain suuren joukon intiaaneja ja meksikolaisia, jotka olivat liikkumattomia ja niin tyhmän näköisiä kuin ei juna eikä muukaan heihin ollenkaan kuuluisi. Hän huomasi kumminkin lopulta erään valkoisenkin miehen ja tunsi jonkunlaista helpotusta. Mies oli lähempänä kuin muut. Hän oli pitkä, harteikas ja jotenkin huomiota herättävä, ja kun Helen katsoi häneen toistamiseen, huomasi hän miehen harmailla suikaleilla koristettuun pukinnahkapukuun pukeutuneeksi metsästäjäksi, jolla oli pyssy kädessään.