Читать книгу Salaperäinen ratsastaja - Zane Grey - Страница 4

Sisällysluettelo

Pimeys kietoi laakson kuin mustaan vaippaan. Columbine melkein toivoi, että Wilson olisi odottanut häntä ottaakseen haltuunsa hänen hevosensa, kuten hänen tapansa oli, mutta hän pettyi toivossaan. Rakennuksesta, jossa paimenet asuivat, ei näkynyt valon pilkahdustakaan. Wilson ei siis vielä ollut palannutkaan tarkastuksesta. Columbine irroitti satulan ja vei hevosensa laitumelle.

Pitkän ja matalan päärakennuksen ikkunat muodostivat kirkkaita neliöitä pimeydessä, lähettäen iloisesti tuikkivia säteitä kauaksi. Columbine arvaili vapisten, oliko Jack jo saapunut. Hänen oli pakko ponnistaa voimiaan voidakseen lähestyä taloa. Mutta koska hänen täytyi kohdata hänet, oli sitä parempi kuta pikemmin hän kokeestaan selviytyisi. Hän hiipi valaistujen ikkunain alle, käveli pitkän kuistin päästä päähän, kääntyen takaisin, epäröi ja koetti tukahduttaa vastahakoisuutensa ja yritti rohkaista mieltään. Ovi oli suuri ja raskas ja aukeni jymähtäen.

Hän tuli suureen huoneeseen, jota pöydällä oleva lamppu ja suuressa takassa räiskyvät halot valaisivat. Tämä oli talon arkihuone, melko synkkä pimeine nurkkineen ja vajavaisine kalustoineen, mutta kodikas täyttäen kohtuulliset vaatimukset. Hirret olivat vielä valkoiset, samoin kuin niiden väliin tukittu savikin, josta voitiin nähdä, että talo oli vasta rakennettu.

Kartanon omistaja, Belllounds, istui nojatuolissaan takan ääressä lämmitellen luisevia käsiään tulen loisteessa. Hän oli paitahihasillaan, tämä harmaatukkainen ylpeän näköinen vanhus, joka, vaikka hän jo olikin seitsemännelläkymmenellä, oli kuitenkin vielä voimakas ja karski.

Columbinen tullessa hän kohotti kumarruksissa olevaa päätään muuttaen siten surulliselta näyttävää asentoaan.

"Kas, siinäpä sinä taasen oletkin, tyttöseni", hän tervehti. "Jake on jo huudellutkin, että illallinen on valmis. Nyt voimme ruveta syömään."

"Isä, on-onko poikasi saapunut?"

"Ei, mutta auringonlaskun aikaan sain muutamia tietoja laakson toisessa päässä asuvan Bakerin paimenelta. Hän oli tulossa Kremmlinistä ja pysähtyi kertomaan, että Jack viettää siellä tuloaan juomalla hurjasti punaista viinaa. Olen varma, ettei hän saavu tänään, tuskinpa vielä huomennakaan."

Belllounds puhui tyynesti ja kylmästi minkäänlaisetta erikoisetta tunteetta. Hän oli aina säälimättömän rehellinen eikä hän milloinkaan salannut totuutta. Mutta Columbine, joka tunsi hänet hyvin, tiesi, miten tämä uutinen oli järkyttänyt häntä. Tyttö tunsi suuttuvansa tuolle oikulliselle pojalle, mutta ei halunnut lausua julki ajatuksiaan.

"Onhan luonnollistakin, että Jack hieman iloitsee päästessään kotiin. En ole hänelle vihoissani siitä. Nämä viimeiset kolme vuotta ovat varmaan tuntuneet hänestä hyvin vaivalloisilta."

Columbine ojensi kätensä tulta kohti.

"Siellä on melko kylmä, isä", hän sanoi. "Pukeuduin niin ohuesti, että olin melkein paleltua. Syksy on tullut ja ilmassa on pakkasen tuntua. Ah, kukkulat kimaltelivat aivan kullalta ja punaiselta, ja haavan lehdet varisevat. Rakastan syksyä, vaikka se ilmoittaakin talven olevan tulossa."

"Niinhän se aika kuluu", vanhus huokaisi. "Missä olet ollut?"

"Harjun läntisellä rinteellä. Sinne on pitkä matka enkä ratsastakaan sinne usein."

"Tapasitko jonkun pojista? Lähetin heidät ajamaan karjaa vuoristosta laaksoon. Olen menettänyt paljon eläimiä viime aikoina. Ne syövät jotakin kasvia, joka myrkyttää ne. Ensin ne ajettuvat ja sitten kuolevat. Tämä vuosi on ollut vielä pahempi siinä suhteessa kuin muut."

"Mutta sehän on hyvin ikävää, isä. Eläinraukat! Puhdas myrkky olisi melkein parempaa… Niin, tapasin siellä Wilson Mooren. Hän oli tulossa vuorilta."

"Vai niin. No ruvetkaamme nyt syömään."

He istuutuivat pöytään, johon kokki Jake kantoi kaikenlaisia höyryäviä ruokalajeja. Illallinen tuntui olevankin hyvin herkullinen tuon tänään odotetun vieraan kunniaksi, joka ei ollut saapunutkaan. Columbine tarjoili vanhukselle hänen mieliruokiaan katsoen samalla salavihkaa hänen ryppyisiin ja huolestuneihin kasvoihinsa. Hän tunsi, että vanhuksessa sitten iltapäivän oli tapahtunut jonkunlainen muutos, jota ei kumminkaan voitu huomata vanhuksen ulkomuodosta eikä käyttäytymisestä. Hänen ruokahalunsa oli yhtä hyvä kuin ennenkin.

"Vai tapasit sinä Wilsin. Mielisteleekö hän vielä sinua?" Belllounds kysyi äkkiä.

"Ei. Mielestäni hän ei ole tehnyt sitä ennenkään, isä."

"Olet mieleltäsi vielä lapsi, mutta ruumiiltasi olet jo nainen. Hän rakasti sinua jo silloin kun olit pieni tyttö. Senvuoksi hän on palvellutkin minua niin uskollisesti."

"Isä, minun on melkein mahdoton uskoa sitä", Columbine sanoi punastuen. "Olet aina kuvitellut sellaista Wilsonista ja kaikista muistakin pojista."

"Niin olenkin. Olenko minä mikään vanha houkka naisiin nähden, vai mitä? Olin ehkä sellainen vuosia sitten, mutta nyt minulla on asiat selvillä… Etkö ole huomannut, miten Wilsonin silmät leimuavat silloin kun joku toinen mielistelee sinua?"

"En muista ainoatakaan sellaista tapausta", Columbine vastasi.

Häntä nauratti, vaikka puheenaihe olikin kaikkea muuta kuin huvittava.

"Sinä olet ollutkin aina hyvin viaton. Jumalalle kiitos, ettet ole milloinkaan turvautunut kauniiden tyttöjen temppuihin lumotaksesi kaikki miehet. Noin kolme kuukautta sitten sanoin Wilsille, että hänen on pysyteltävä sinusta erillään, sillä sinusta ei tule kenenkään köyhän paimenen vaimoa."

"Et ole milloinkaan pitänyt hänestä. Miksi? Teitkö mielestäsi oikein, kun otetaan huomioon, miten heikäläisiä pitää kohdella?"

"En tietystikään", Belllounds vastasi katsoen tyttöön, jolloin hänen leveät kasvonsa punastuivat. "Wils on sellainen ratsastaja ja suopungin käyttäjä, ettei minulla ole ollut hänen veroistaan vuosikausiin. Hän ei ole mikään hulivili. Hän ei juo, hän on rehellinen ja nöyrä ja säästää rahansa, ja mitä karjan käsittelyyn tulee, hän on siinäkin miesten parhaita. Saamme nähdä vielä, että hänestä jonakin päivänä tulee rikas karjanomistaja."

"Senpävuoksi tuntuukin minusta omituiselta, ettet ole milloinkaan pitänyt hänestä", Columbine mumisi. Hän tunsi häpeävänsä niitä miellyttäviä tunteita, joita Wilsonin kehuminen hänessä herätti.

"Siinä ei ole mitään omituista. Minulla on siihen omat syyni",

Belllounds vastasi ryhtyen jälleen syömään.

Columbine luuli ymmärtävänsä vanhan karjanomistajan kohtuuttoman vastenmielisyyden tätä paimenta kohtaan. Se johtui ehkä siitä, että Wilson oli aina ollut joka suhteessa Jack Bellloundsia etevämpi. Pojat olivat olleet luonnollisia kilpailijoita kaikessa, mikä tulee kysymykseen tällaisessa maalaiselämässä. Mitä Bill Belllounds enimmän kunnioitti miehissä, oli synnynnäistä Wilsonissa ja keinotekoista hänen omassa pojassaan.

"Aiotko ottaa nyt Jackin tilojesi hoitajaksi?" Columbine kysyi.

"En. Koetan, sopiiko hän tänne White Slidesiin työnjohtajaksi. Jos hän onnistuu tehtävissään, niin sittenpähän nähdään."

"Isä, hän ei tule milloinkaan komentelemaan White Slidesin miehiä",

Columbine väitti.

"Niin, kovallehan se ottaa, myönnän sen, mutta luultavasti jäävät kaikki muut pojat paikoilleen, paitsi ehkä Wils. Enkä ole ollenkaan pahoillani, vaikka hän lähteekin."

"Teet tyhmästi, jos erotat palveluksestasi parhaan paimenesi. Olen kuullut sinun viime aikoina valittavan miesten puutetta."

"Niin, olen kyllä kovasti niiden tarpeessa", Belllounds vastasi vakavasti. "Karjani lisääntyy niin, etten voi sitä enää käsitellä. Lähetin jo sanan Mekerillekin saadakseni häneltä muutamia paimenia. Olisin nyt juuri sellaisen miehen tarpeessa, joka osaisi kasvattaa koiria ja voisi tappaa kaikki sudet, puumat ja karhut, jotka raatelevat karjaani."

"Isä, olet hankkinut niin paljon koiria, ettei niiden hoitamiseen yksi

mies riitä. Sinullahan on niitä suurenmoinen kokoelma, ainakin sata.

Muudan mies toi eilenkin suuren lauman kapisia pitkäkorvaisia petoja.

Miten hullunkurista! Sinullehan nauravat jo seudun kaikki asukkaat."

"Naurakoot vain, mutta sitten he ovat kiitollisia minulle, kun olen hävittänyt kaikki pedot", Belllounds sanoi. "Vannon sinulle ostavani kaikki koirat, joita minulle tuodaan, kunnes niitä on kylliksi kaikkien susien ja muiden petojen tappamiseen. Saankin sen varmasti tehdyksi, mutta siihen hommaan tarvitsen metsästäjän."

"Miksi et anna koiria Wilson Mooren haltuun? Hänhän on metsästäjä."

"Hyvä, tyttöseni, huomautuksesi ei ole niinkään tyhmä", vanhus vastasi nyökäyttäen harmaata päätään. "Taidat ollakin sitä mieltä, etten saa päästää Wilsonia pois, vai mitä?"

"Kyllä, isä."

"Miksi? Pidätkö hänestä niin kovasti?"

"Tietysti pidän hänestä. Hänhän on ollut minulle melkein kuin veli."

"No niin. Oletko aivan varma siitä, ettet pidä hänestä muulla tavoin, kun otetaan huomioon sekin mitä on tulossa?"

"Olen!" Columbine vastasi polttavin poskin.

"Minua ilahduttaa se. Wilsonin poistuminen tahi jääminen on kuitenkin melkein samantekevää. Jos hän vain haluaa, hän saa ruveta pitämään huolta koirista."

Sinä iltana Columbine meni varhain kodikkaaseen, hänen itsensä kalustamaan huopapeitteillä eristettyyn pieneen pesäseensä. Sitä valaisi pieni seinään hakattu nelisnurkkainen ikkuna, josta öisin tupruutteli lunta hänen vuoteelleen. Hän piti tästä pienestä eristetystä pakopaikastaan. Tänä yönä se oli kylmä, ensimmäisen kerran tämän syksyn kuluessa, eikä palava lamppu, vaikka se valaisikin huoneen, lämmittänyt sitä juuri ollenkaan. Nurkassa oli kyllä kivinen takka, mutta kun hän ei ollut muistanut tuoda puita, hän ei voinut sytyttää valkeaa.

Hän riisuutui senvuoksi, puhalsi lampun sammuksiin ja meni vuoteeseensa.

Hän lämpeni pian ja pienessä huoneessa vallitseva pimeys rauhoitti hänen hermojaan, vaikka hän tunsikin, ettei hän saisi unta pitkiin aikoihin. Hän halusi miettiä, hän ei voinut sille mitään, ja hän koetti järjestää sinne tänne liitäviä ajatuksiaan, jotka pyörivät enimmäkseen vain Wilson Mooressa huomattavalla ja kokonaan käsittämättömällä tavalla. Hän yritti kohdistaa ne muualle, mutta turhaan. Wilson oli vain lähestyvinään häntä harjannetta pitkin valkoisella mustangillaan vihaisesti ja halveksivasti ja huutavinaan omituisesti ja tarkoituksellisesti: "Columbine!" Tällaiset ajatukset ja muistot Wilsonin katkerasta hymystä, hänen alistuvaisuudestaan ja ivallisesta mustasukkaisuudestaan kiusasivat häntä. Wilson ei antanut kartoittaa itseään, vaan hänen kuvansa syöpyi Columbinen mieleen lujemmin vanhuksen suoran kehumisen perusteella.

"Ei, minä en saa ajatella häntä," hän kuiskasi, "sillä minähän menen piakkoin naimisiin… Naimisiinko?"

Tämä sana kohdisti hänen ajatuksensa muualle, ja äskeisen miellyttävän tunteen asemesta häntä värisytti. Hän rupesi miettimään asiaa.

"Niin, se on totta, että menen naimisiin, koska minun on pakko", hän sanoi melkein ääneen, "ja koska en voi muuta. Minun pitäisi suostua siihen mielelläni isän vuoksi, mutta en voi, en mitenkään!"

Hän halusi mieluimmin olla hyvä, tasapuolinen, rakastava, auttavainen ja kiitollinen kodista ja siitä hellästä myötätunnosta, jota hänelle, nimettömälle löytölapselle oli osoitettu. Bill Belllounds ei ollut ollut ollenkaan velvollinen ottamaan luokseen ja hoitamaan vierasta lasta, mutta hän oli tehnyt sen senvuoksi, että hän oli hyvä ja jalo. Vanhusta saatiin kiittää monesta muustakin jalomielisestä teosta. Columbinella ei ollut mikään kiittämätön luonne. Hän halusi maksaa velkansa, vaikka maksun suuruus alkoikin nyt vasta selvitä hänelle. "Se tulee muuttamaan koko elämäni", hän kuiskasi kauhuissaan. Mutta miten? Columbine mietti. Hänen täytyi ruveta ajattelemaan tuon muutoksen jokaista erikoiskohtaa. Hän ei ollut milloinkaan saanut nauttia äidin opetuksista. Ne muutamat naiset, jotka olivat silloin tällöin oleskelleet Bellloundsin kodissa, olivat olleet töykeitä ja poistuneet, ennenkuin hän oli ennättänyt hyötyä heidän avustaan suurestikaan. Kouluaikakaan Denverissä ei ollut muuttanut hänen lapsenmieltään, mitä naisen vakavampaan kutsumukseen tulee.

"Jos minusta tulee hänen vaimonsa", hän jatkoi, "pitää minun olla hänen luonaan, minun on luovuttava tästä pienestä huoneestani, en saa milloinkaan enää olla yksikseni, en voi olla vapaa enkä onnellinenkaan."

Saatuaan luetelluksi nämä erikoiskohdat hän lopetti. Todetessaan kaiken häntä värisytti ja samalla heräsi hänessä tiedottoman vastustuksen henkikin.

Arosudet ulvoivat villisti, kimakasti, mutta samalla suloisestikin.

Niiden äänet rauhoittivat hänen huolien rasittamaa särkevää päätään ja tuudittivat hänet uneen muistuttaen häntä kullan ja purppuran värisestä auringonlaskusta, salviarinteistä, yksinäisistä kukkuloista ja tuosta milloinkaan muuttumattomasta kauneudesta. Hän ajatteli unisesti, että hän huomenna pyytää Wilsonia säästämään muutamien arosusien hengen, koska hän pitää niistä niin kovasti.

Bill Belllounds oli asettunut asumaan Middle Parkiin vuonna 1860. Seutu oli silloin ollut koskematonta saloa, ute-intiaanien aluetta, joka muodosti kuin luonnollisen paratiisin hirville, kauriille, antiloopeille ja puhveleille. Lukemattomat karhut elivät vuoristossa, tuolla tämän aaltoilevan laaksomaan rajoilla, jonka joku ennen muinoin oli nimittänyt Middle Parkiksi.

Suurin osa tästä tasaisesta maasta oli aavikkoa jossa kasvoi runsaasti villiä ruohoa ja kukkia. Belllounds oli karjankasvattaja ja hän ymmärsi heti tämän seudun mahdollisuudet. Senvuoksi hän koettikin päästä utien päällikön Piahin ystäväksi. Tämä jalo punanahka olikin hyvin suosiollinen valkoisille uudisasukkaille ja hänen heimonsakin antoi näiden heidän vuoristonsa anastajien olla rauhassa näiden vaikeiden aikojen kuluessa.

Vuonna 1868 Belllounds koetti taivuttaa uteja luopumaan koko Middle Parkista. Vuorten rinteillä kasvoi kaunista metsää, ja kultaa ja hopeaa löydettiin monesta paikasta. Luonto oli juuri sellaista, joka vetää kullankaivajia, karjanjalostajia ja metsätyömiehiä puoleensa. Kesät olivat kuitenkin liian lyhyet viljan kasvattamiselle, jota kylmät yötkin haittasivat, ja senvuoksi edistyikin Middle Parkin asuttaminen hyvin hitaasti.

Niiden vuosien kuluessa, jolloin utit poistuivat sieltä, Bill Belllounds perusti useita karjakartanolta ja osti muutamia. White Slidesin tila oli noin parikymmenen peninkulman päässä Middle Parkista, sijaiten muutaman päälaakson sivuhaarassa. Sen perustaminen oli myöhempien vuosien työtä ja Belllounds asui siellä, koska seudut olivat sielläpäin koskemattomampia. Kuta vanhemmaksi karjanomistaja tuli, sitä enemmän hän näytti pitävän yksinäisyydestä, johon hän oli tottunut nuoruutensa päivinä. Tähän aikaan, jolloin hänen poikansa piti palata White Slidesiin, Bellloundsilla oli paljon karjaa ja maata, mutta hän tunnusti suoraan, ettei hän ollut säästänyt rahaa ja tuskinpa milloinkaan tulisi säästämäänkään. Hänen kätensä oli aina avoinna kaikille ihmisille eikä hän milloinkaan muistellut antamaansa lainaa. Hän luotti jokaiseen. Hänen olikin tapana kehua, ettei ainoakaan valkoinen eikä punainen mies ollut milloinkaan pettänyt hänen luottamustaan. Hänen paimenensa noudattivat hänen esimerkkiään, naapurit käyttivät hyväkseen hänen herkkäuskoisuuttaan, mutta ei ollut olemassa ainoatakaan, joka olisi jättänyt velkansa maksamatta. Belllounds oli muudan noista rajaseutujen rohkeista tienraivaajista niiltä päiviltä, jolloin länsi asutettiin. Hän oli parempi kuin monet muut, koska hän oli voinut todistaa, että ellei intiaaneja kohdella huonosti eikä heidän omaisuuttaan ryöstetä, he ovat herkkiä ystävyydelle.

Häntä ei nähty tavallisissa töissään sinä päivänä, jolloin hän odotti poikaansa. Hän kuljeskeli kedoilla ja karja-aitauksissa ja käveli kuistissa edestakaisin tarkastellen alempaa näkyvää taivaanrantaa, missä Kremmlinistä tuleva tie siinsi valkoisena pujahtaessaan laaksoon, mutta suurimman osan ajastaan hän oli huoneessaan.

Sattuikin sitten niin, että hän tullessaan aikaisin iltapäivällä kartanolle näki tomuisten ja vaahtoisten hevosten vetämien ajopelien pysähtyvän pihalle. Silloin hän huomasi poikansa. Muutamat paimenet tulivat juosten paikalle. He tervehtivät ajajaa, jonka he näyttivät tuntevan mainiosti.

Jack Belllounds ei katsahtanutkaan heihin, vaan kaivoi käsiinsä matkalaukkunsa kärryjen pohjalta ja laskeutui hitaasti maahan mennäkseen kuistiin.

"Jack, poikaseni, olen todellakin iloinen saatuani sinut jälleen kotiin", vanhus sanoi tullen lähemmäksi. Hänen äänensä oli syvä ja täyteläinen ja tavattoman sointuva, mutta muuta liikutuksen merkkiä hänessä ei näkynytkään.

"Päivää, isä", poika vastasi melko välinpitämättömästi ojentaen kätensä isälleen.

Jack Belllounds oli pitkä ja hänen ruumiinrakenteestaan voitiin huomata, että hänestä voi ehkä kehittyä samanlainen kuin isästäkin. Mutta hän ei kävellyt suorana, vaan hieman kumarassa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat todistaen, ettei hän viime aikoina ollut ollut auringon ja tuulen vaikutuksen alaisena. Jokainen vieras olisi huomannut hänen miesmäisen poikamaisuutensa ja ihaillut hänen kaunista ulkomuotoaan, mutta epäillyt hänen voimaansa. Jack Bellloundsin kasvojen alimmainen osa ilmaisi heikkoutta.

Tämä tapaamisen aiheuttama jännitys voitiin selvemmin huomata pojassa. Hän näytti häpeävän ja oli melkein pahantuulisen näköinen. Mutta jos hän oli ollut humalassa Kremmlinissä edellisenä päivänä, kuten oli kerrottu, hän oli nyt täydellisesti selvinnyt.

"Tulehan nyt sisälle", vanhus sanoi.

Heidän mentyään suureen arkihuoneeseen ja Bellloundsin suljettua ovet poika laski matkalaukkunsa lattialle ja katsoi taistelunhaluisesti isäänsä silmiin.

"Tietävätkö nuo kaikki, missä olen ollut?" hän kysyi katkerasti. Hänen kasvonsa hehkuivat loukatusta ylpeydestä ja häpeästä.

"Eivät. Salaisuus on säilytetty hyvin", Belllounds vastasi.

Hämmästys ja helpotus muuttivat nuorukaisen kasvot kokonaan toisenlaisiksi. "Sepä mainiota!" hän huudahti ja istuutui kätkien kasvonsa vapiseviin käsiinsä.

"Jack, annetaan sen nyt olla", Belllounds sanoi vakavasti ja hänen suuret silmänsä loistivat lämpimästi ja kauniisti. "Sopikaamme heti, ettemme milloinkaan keskustele siitä, missä olet ollut nämä kolme viimeistä vuotta."

Jack katsoi häneen ja hänen kasvoistaan olivat hävinneet kaikki pahantuulisuuden merkit.

"Isä, erehdyit suuresti toimiessasi siten parhaakseni. Se on vaikuttanut minuun huonosti. Mutta nyt, ellei kukaan sitä tiedä, koetan unhottaa sen."

"Ehkä erehdyin", Belllounds vastasi surullisesti. "Jumala tietää kumminkin minun tarkoittaneen hyvää. Olit niin —. Mutta siitä on puhuttu tarpeeksi… Saat ruveta White Slidesin työnjohtajaksi ja jos siinä onnistut, olen oikein iloinen voidessani luovuttaa sinulle koko kartanon. Alan jo vanhentua, poikaseni, ja viimeinen vuosi on köyhdyttänyt minua. Nämä laitumet ovat mainiot, mutta minulla on vähemmän karjaa kuin viime vuonna. Sitä on varastettu ja sudet ja myrkylliset kasvit ovat sitä myös hävittäneet… Mitä siihen sanot, poikani?"

"Suostun ehdotukseesi", Jack vastasi heilauttaen kättään. "En ollut osannut sitä toivoakaan, mutta se sopii minulle. Onko miesten joukossa ketään minulle tuttua?"

"Ei suinkaan muita kuin Wilson."

"Onko tuo paimen täällä vielä? En kaipaa hänen seuraansa ollenkaan."

"Hän saakin ruveta metsästelemään petoja koirien avulla. Ja kuulehan nyt, poikani, nuo miehet ovat pahoja. Ymmärrät kai sen. Et voi heille mitään. Voit käsitellä heitä vain siten, että nouset aikaisin ja palaat myöhään. Puhuminen on hopeaa, mutta vaitiolo kultaa. Tehdä lujasti työtä."

Jack Belllounds ei ilmaissut merkilläkään, että hän olisi käsittänyt isänsä vakavan huomautuksen.

"Kyllä minä näytän heille vielä", hän sanoi, "kuka täällä käskee. Haluaisin heti vetää saappaat jalkoihini ja lähteä ratsastamaan ja katselemaan."

Belllounds siveli harmaata partaansa ja katseli poikaansa ihaillen ja epäillen. Hän ei mitenkään, ei ainakaan tällä hetkellä, voinut saada mielestään sitä ihmeellistä tosiasiaa, että hänen poikansa oli nyt kotona.

"Aivan niin, poikani. Mutta sinä olet ollut poissa laitumilta kolme vuotta ja olet senvuoksi neuvojen tarpeessa. Kuuntelehan nyt. Ole lempeä hevosille. Ennen vanhaan sinä kohtelit niitä huonosti. Muutamat paimenet värkkäävät hevostensa kanssa niin, että ne purevat ja potkivat, mutta se on aivan väärin. Hevonen on hyvin herkkätunteinen. Minulla on muutamia hyviä eikä niitä saa kukaan turmella. Ole aina tyyni ja rauhallinen ollessasi paimenten joukossa. Tähän vuoden aikaan on hyvin vaikea saada miehiä eikä minulla nytkään ole niitä tarpeeksi… Parasta on, poikani, että noudatat isäsi esimerkkiä miesten ja hevosten kohtelussa."

"Isä, olen nähnyt sinun potkivan hevosia ja ampuvan miehiä", Jack vastasi.

"Olet kyllä, mutta vain poikkeustapauksissa. En käytä sellaisia keinoja tavallisesti… Poikani, tämä on minulle oikein sydämen asia, että sinusta —"

Hänen täyteläinen äänensä rupesi vapisemaan ja katkesi. Jackin olisi todellakin pitänyt olla kovin paatunut nuorukainen, ellei hän olisi jotenkin vastannut vanhuksen syvään ja sanattomaan myötätuntoon. Hän laskikin kätensä isän hartioille.

"Isä, saat olla ylpeä minusta vielä. Salli vain koettaa äläkä ole minulle vihainen, ellen saakaan alussa ihmeitä aikaan."

"Poikani, tilaisuuksia ei sinulta totisesti tule puuttumaan. Ja nythän minä muistankin. Muistatko Columbinen?"

"Muistan hyvinkin!" Jack vastasi innokkaasti. "Kuulin puhuttavan hänestä Kremmlinissä. Missä hän on?"

"Jossakin täällä läheisyydessä. Jack, sinun pitää mennä naimisiin hänen kanssaan."

"Minunko? Pitääkö minun mennä naimisiin hänen kanssaan?" hän toisti.

"Kyllä. Sinä olet poikani ja hän on ottotyttäreni. En halua jakaa omaisuuttani ja tekisin väärin, jos jättäisin hänet ilman. Hän on hieno, voimakas, tyyni ja kaunis tyttö, Jack, ja hänestä saat mainion emännän. Tämä on minun hartain suunnitelmani."

"Mutta Columbinehan on aina vihannut minua."

"Hän oli siihen aikaan lapsi ja sinä kiusoittelit häntä aina. Nyt hän on nainen ja haluaa tehdä mielikseni. Jack, et suinkaan aio ruveta vastustamaan tätä aiettani?"

"Se riippuu kokonaan asianhaaroista", Jack vastasi. "Suostun ottamaan vaimokseni melkein kenen tahansa, mutta jos Columbine inhoaa minua niin suuresti kuin ennenkin, vastustan varmasti. Isä, oletko aivan varma siitä, ettei hän tiedä eikä epäile mitään, mihin minut silloin lähetit?"

"Vannon sen sinulle, poikani."

"Tarkoitatko, että meidän pitää mennä naimisiin niin pian kuin suinkin?"

"Niin pian kuin Collie vain suostuu. Jack, hän on hyvin ujo, omituinen ja tunteellinenkin. Jos joskus voitat hänen sydämensä, tulee sinusta rikkaampi kuin jos omistaisit kaikki Kalliovuorten aarteet. Ole hyvin varovainen, vaikka luullakseni se tukisi sinua ja pitäisi sinut kotosalla, jos menisit naimisiin aivan heti."

"Aivanko heti?" Jack toisti nauraen. "Tämähän on kuin satua. Odotetaan nyt kumminkin, kunnes näen hänet."

Juuri tällä hetkellä Columbine istui muutaman karja-aitauksen ylimmäisellä aidaksella ja katseli hyvin tarkkaavaisesti edessään olevaa näytelmää.

Aitauksessa oli pari paimenta satuloidun mustangin kera. Toisella heistä oli kädessään hamppupussi, jossa oli hevosenkenkiä ja työvälineitä. Kun se pudotessaan hänen kädestään kilahti, mustangi korskui, nousi takajaloilleen ja pyöritteli silmiään niin, että valkuaiset näkyivät. Se tunsi kilahduksen merkityksen.

"Neiti Collie, aiotteko todellakin istua siellä koko päivän?" kysyi pitempi paimen, muudan laiha, notkea ja voimakas mies, jolla oli karkeat kallionkovat päivettyneet kasvot ja vakavat kirkkaat silmät.

"Aionpa tietenkin, Jim", Columbine vastasi kylmäverisesti.

"Mutta meidän pitää köyttää tämä peto", paimen vastusti.

"Tiedän sen, mutta te kai aiotte kohdella sitä lempeästi."

Jim raapi hiekanväristä päätään ja katsahti toveriinsa, muutamaan pieneen ja kyhmyiseen mieheen, joka oli kuin kuorittu puunjuuri. Hän näytti olevan vain sääriä koko mies.

"Kuulitko nyt, sinä Wyomingin kaljaasi", hän sanoi Jimille. "Meidän pitää kengittää se oikein hellävaroen."

Jim nauroi ja kääntyi puhuttelemaan mustangiaan. "Whang, laki on kumottu ja me tahdomme nähdä, kuinka paljon sinulla on oikeata hevosen järkeä."

Takkuinen mustangi ei näyttänyt ollenkaan pitävän tästä puheesta, koska se katsahti hyvin epäilevästi puhujaan.

"Jim, koska tämä on melkein viimeinen kerta, jolloin neiti Collie meitä komentelee, meidän on tehtävä se saamatta karvaakaan epäjärjestykseen", toinen paimen sanoi venytellen.

"Lem, miksi tämä työ olisi viimeinen, jossa voin antaa ohjeita teille pojille?" Columbine kysyi äkkiä.

Jim katsoi arvoituksellisesti häneen ja Lemin kasvoille ilmestyi tuollainen viaton ilme, jonka Columbine tiesi paimenien omaksuvan silloin kun he haluavat olla pirullisia.

"Tiedätte kai sen, neiti Collie, että White Slidesin uusi päällysmies saapui tänne tänään."

"Tarkoitatteko sitä, että Jack Belllounds on tullut kotiin?" Columbine sanoi. "Aion komennella teitä poikia eteenkinpäin siitä huolimatta."

"Mitään mieluisampaa emme voisi toivoakaan, mutta pelkään, ettei sitä voida kirjoittaa White Slidesin kohtalokkaaseen historiaan", Jim vastasi.

"Möly-Jack saa kyllä vanhuksen puolelleen ja menee naimisiin teidän kanssanne", Lem lisäsi.

"Ah, niinkö luulette?" Columbine vasaasi keveästi. "Jos sellaista joskus tapahtuu, niin siinä tapauksessa komentelen teitä enemmän kuin milloinkaan ennen."

"Ette varmastikaan, neiti Collie, sillä me aiomme poistua White

Slidesistä", Jim vastasi vaatimattomasti.

Columbine oli aavistanut jotakin tällaista jo paljon ennen kuin

Möly-Jackin palaamisesta oli ollut puhettakaan. Hän tunsi paimenet.

Heidän mielipiteensä olivat yhtä lujat kun kukkuloiden kalliotkin.

"Pojat, silloin kun muutatte White Slidesistä, tulen hyvin surulliseksi", Columbine sanoi huokaisten.

"Neiti Collie, emme ole poistuneet vielä", Lem sanoi omituisen hellästi. "Jim on jo kauan aikaa hankkiutunut Wyomingiin ja senvuoksi hän puhuu näin."

Sitten ryhtyivät paimenet käsillä olevaan työhönsä. Jim irroitti satulan, mutta jätti suitset hevosen suuhun. Tätä ei Whang tietystikään voinut käsittää. Se oli opetettu seisomaan, kun sen suitset heitettiin maahan, ja ollen hevonen, joka olisi käyttänyt sopivaa tilaisuutta hyväkseen karatakseen, se totteli nyt parhaimman ymmärryksensä mukaan vapisten kovasti. Jim oli sitovinaan sen etujalat yhteen alhaalta, mutta vetäisikin äkkiä köyden polvien yläpuolelle. Silloin Whang tiesi tulleensa petetyksi. Se korskui tulisesti, kiljaisi ja nousten takajaloilleen se pieksi ilmaa vihaisesti. Jim veti köydestä sen huutaessa ja piestessä etujaloillaan ilmaa ja lopuksi Jim nykäisi voimakkaasti kellistäen Whangin kyljelleen, jolloin Lem tarttui suitsiin istuutuen hevosen päälle. Kun se oli saatu tehdyksi, Jim irroitti toisen etujalan, vetäisi sen toisen takajalan yli ja sitoi ne yhteen äkkiä kiinnittäen suopungillaan molemmat kaviot lujasti yhteen. Mustangi käännettiin nyt toiselle kyljelleen ja toisiin jalkoihin nähden meneteltiin samoin. Tämä vei hevoselta voimat ja kengitystä voitiin jatkaa.

Columbinesta tuntui vastenmieliseltä katsella sitä, mutta hän oli aina saapuvilla silloin kun hänellä vain oli siihen tilaisuutta, koska hän tiesi, etteivät paimenet käyttäydy julmasti hänen läsnäollessaan.

"No, huomenna se taasen kävelee kuin puujaloilla", Lem sanoi noustessaan Whangin päältä.

"Mitä vielä. Se on kuin muuli, joka suostuu rupeamaan ystäväkseni kahdeksikymmeneksi vuodeksi saadakseen tilaisuuden potkaista minua", Jim vastasi.

Columbinesta tuntui tämän toimituksen mielenkiintoisimmalta hetkeltä se, jolloin mustangi nosti päätään ja katsoi jalkojaan saadakseen selville, mitä niille oli tehty. Tuossa katseessa oli jotakin melkein inhimillistä, koska se ilmaisi ymmärtämystä, pelkoa ja raivoa.

Paimenet irroittivat sen jalat ja antoivat sen nousta seisoalleen, jolloin se tömisteli teräskenkäisiä kavioitaan.

"Miten halpamainen teko, Whang", Columbine sanoi. "Jos omistaisin sinut, sinun ei milloinkaan tarvitseisi alistua siihen."

"Minun puolestani saatte sen kyllä", Jim sanoi kiinnittäessään satulaa.

"Sillä ei osaa ratsastaa muut kuin minä. Tahdotteko koettaa?"

"En tässä puvussa", Columbine vastasi nauraen.

"Niin, neiti Collie, olette todellakin pukeutunut hienosti tänään jostakin syystä", Lem huomautti pudistaen päätään kootessaan työkaluja maasta.

"Tosiaankin! Mutta tuoltahan tuo syy nyt tuleekin", Jim huudahti käheästi kuiskaten.

Columbine kuuli kuiskauksen ja samalla kovia askeleita someroiselta tieltä. Hän kääntyi niin nopeasti, että oli melkein pudota paikoiltaan, ja tunsi Jack Bellloundsin. Poikanen, Möly-Jack, jonka hän muisti niin hyvin, lähestyi nyt nuorukaisena, pitempänä, paksumpana ja vanhempana, mutta kalpeampana ja rohkeampana. Columbine oli pelännyt tätä tapaamista ja valmistautunut siihen. Mutta nyt kun se oli käsissä, hän ei tuntenut muuta kuin suuttumusta senvuoksi, että Jack näki hänet istumassa aidalla niin kokonaan arvottomassa asennossa. Alashyppääminen ei kumminkaan juolahtanutkaan hänen mieleensä. Hän paremminkin vain suoristautui, veti hameensa alemmaksi ja odotti.

Jim talutti mustangin aitauksesta ja Lem seurasi häntä. Näytti aivan siltä kuin he olisivat halunneet karttaa nuorukaista, mutta hän esti sen.

"Päivää, pojat, olen Jack Belllounds", hän sanoi melko ylpeästi.

Hänen käytöksensä oli ylimielistä eikä hän ojentanut pojille kättäänkään.

Jim mumisi jotakin ja Lem murahti: "Päivää!"

"Siinäpä onkin sievä hevonen", Belllounds jatkoi ojentaen huolettomasti kätensä tarttuakseen mustangin suitsiin. Whang hypähti syrjään niin äkkiä, että Jim oli melkein kaatua.

"Mikään hevonen se ei ole, mutta muuta kaikkea se kyllä on", Jim sanoi venytellen.

Molemmat paimenet näyttivät hitailta ja huolettomilta. He eivät olleet välinpitämättömiä eivätkä vastaanottaviakaan. Columbine huomasi heidän terävien ja vakavien silmiensä suuntautuvan Bellloundsiin. Hän kiinnitti nyt huomionsa itsekin Jackiin hieman tarkemmin. Jackilla oli korkeakantaiset teräväkärkiset kengät, tummat ahtaat housut, leveä hopeasolkinen vyö ja valkoinen pehmeä paita, jonka avara kaulus oli auki niskan puolelta. Hän oli sitäpaitsi avopäin.

"Minut on määrätty White Slidesin työnjohtajaksi", hän sanoi paimenille. "Mikä teidän nimenne on?"

Columbinea nauratti, mutta hän hillitsi itsensä. Miten hullunkurista, että joku uskalsi kysyä Jimiltä hänen nimeään! Columbine ei ainakaan milloinkaan ollut saanut sitä selville.