Читать книгу Salaperäinen ratsastaja - Zane Grey - Страница 6

Sisällysluettelo

Karjanomistaja luuli olevan parasta odottaa tarkastuksen loppua, ennenkuin hän luovuttaa päällikkyyden pojalleen. Siinä hän menetteli viisaasti, vaikka Jack ei sitä ymmärtänytkään. Hän näytti, että hänen entinen kärsimätön luonteensa oli tullut vain pahemmaksi hänen poissaollessaan. Belllounds väitteli kärsivällisesti hänen kanssaan koettaessaan todistaa hänelle sen, jonka jokaisen Coloradossa kasvaneen miehen olisi pitänyt ymmärtää. Syksyinen tarkastus oli vuoden tärkein toimitus, jonka kuluessa työnjohtajan käskyjä oli ehdottomasti toteltava. Jack suostui vihdoin hyvin vastenmielisesti.

Oli onnetonta, että hän meni suoraan isänsä puheilta karja-aitauksiin. Muutamat paimenet, jotka olivat ratsastaneet koko edellisen päivän ja viime yön vahtiessaan, olivat juuri tulleet kotiin. He olivat tomun peittämiä, väsyneitä ja unisia.

"Nämä miehet eivät näe jälkiäni enää", muudan sanoi tyytymättömänä. "En ole milloinkaan vastustanut, vaikka minun on täytynyt tehdä kahden miehen työt. Mutta kun saa olla liikkeessä aamusta iltaan ja sitten vielä yönkin perään, lopetan."

"Menkää vain sisälle, pojat, ja nukkukaa, kunnes vaunut tulevat takaisin", Wilson Moore sanoi. "Suoriudumme kyllä tästä laumasta tänään."

"Etkö ole ollenkaan väsynyt, Wils?" Bludsoe kysyi. Hän oli lyhyt, paksu ja vääräsäärinen, melkein raajarikkoiselta tahi rammalta näyttävä paimen.

"Minäkö? En!" Moore vastasi ivallisesti. "Blud, teet todellakin naurettavia kysymyksiä. Kuulehan nyt, sinä mahongin värinen, lättäjalka vääräsäärinen veitikka, minähän olen nukkunut kolme tuntia neljään yöhön."

"Mitä noilla nimityksilläsi tarkoitat?" Bludsoe kysyi epäillen. Kukaan ei kuitenkaan ruvennut selittämään niitä hänelle. "Wils, olet ainoa sivistynyt paimen, josta milloinkaan olen pitänyt, mutta minut saadaan hirttää, ellemme vielä jonakin päivänä hyökkää toistemme niskaan", Bludsoe sanoi.

"Hän osaa todellakin sanoa sanottavansa", Lem Billings sanoi venytellen.

"Hän osaa käyttää suopunkiakin ja se korvaa muut puutteet", Jim Montana lisäsi.

Juuri silloin Jack Belllounds tuli paikalle, mutta paimenet eivät olleet häntä huomaavinaankaan. Jim sitoi hevosensa säärtä, Bludsoe kokosi väsyneesti tavaroitaan kokoon ja Lem taputteli väsynyttä mustangiaan lohduttaakseen sitä. Moore odotti nähtävästi uutta ratsua. Muudan meksikolainen poika tuli juuri laitumelta taluttaen hevosia, joiden joukossa oli tuo laikullinen valkoinen mustangikin, jolla Moore tavallisesti ratsasti.

Belllounds nojautui eteenpäin uteliaasti kuullessaan Mooren viheltävän ja nähdessään mustangin ilon. Hevonen ei nähtävästi pitänyt meksikolaisesta hetikään niin paljon kuin Mooresta.

"Spottie, saat vetää vain hiehoja perässäsi tänään", paimen sanoi ottaessaan mustangin kiinni. Spottie heitteli päätään ja vikuroi, kunnes Moore oli saanut suitset sen suuhun. Sittenkuin satula oli heitetty sen selkään ja kiinnitetty paikoilleen, mustangi esiintyikin vasta edukseen. Se oli kaunis, mutta ei ollenkaan liian hento, heikko, hieno tai vireä työhevoseksi, minkä paimenet empimättä tunnustivatkin.

Jack Belllounds kierteli mustangia ihaillen ja tuli hieman liian lähelle miellyttääkseen Spottieta.

"Moore, tämähän on hyvin mukiinmenevä hevonen", hän sanoi kuin hän olisi ymmärtänyt jotakin hevosista. "Mikä sen nimi on?"

"Spottie", Moore vastasi lyhyesti valmistautuen hyppäämään sen selkään.

"Älähän nyt hätäile", Jack määräsi ratkaisevasti. "Pidän siitä ja haluan katsella sitä hieman."

Kun hän sieppasi suitset paimenen kädestä, Spottie korskahti kuin sitä olisi ammuttu. Belllounds tyynnytteli sitä ja meni lähemmäksi. Mutta mustangi korskui ja hyppi koettaen päästä vapaaksi. Silloin Jack Belllounds näytti pikaisen luonteensa, josta hän oli kuuluisa, ja hänen kasvonsa punastuivat hirveästi.

"Etkö sinä peijakas pysy alallasi!" hän huusi raivoissaan mustangille nykäisten samalla suitsista molemmin käsin niin voimakkaasti kuin jaksoi. Spottie laskeutui heti kaikille neljälle vapisten. Sen korvat olivat luimussa ja silmissä oli pelokas ja tuskallinen ilme, sillä kuolaimet olivat repäisseet sen suupieliä niin, että niistä tippui verta.

"Kyllä minä opetan sinut seisomaan!" Belllounds sanoi uhkaavasti.

"Moore, lainaa minulle kannuksiasi, sillä haluan koetella sitä."

"En lainaa kannuksiani enkä hevostanikaan", paimen vastasi tyynesti astuen askeleen, joka vei hänet aivan Spottien viereen.

Toiset paimenet olivat keskeyttäneet työnsä ja olivat varuillaan tarkkaavaisin katsein ja yhteenpurruin huulin. "Onko hevonen sinun?" Jack kysyi kiivaasti. "On", Moore vastasi hitaasti. "Sillä ei ole kukaan muu milloinkaan ratsastanut."

"Onko se isäni omaisuutta vai sinun?"

"Jos asia otetaan siltä kannalta, se kuuluu White Slidesin hevosiin", paimen vastasi. "En ole sitä milloinkaan ostanut, olen vain kasvattanut sen varsasta, opettanut sen ja ratsastanut sillä."

"Samaa ajattelin minäkin. Moore, otan sen omakseni ja aion ratsastaa sillä nyt. Kuulkaahan, miehet, lainatkaa minulle kannukset."

Kukaan ei tehnyt liikettäkään suostuakseen. Miesten käyttäytymisessä oli jonkunlaista epäluuloa, jota Belllounds ei huomannut.

"No, siinä tapauksessa aion ratsastaa sillä kannuksitta", hän sanoi ja kääntyi noustakseen mustangin selkään.

"Belllounds, on parempi, ettet ratsasta sillä nyt", Moore sanoi kylmästi.

"Mutta miksi? Haluaisin sen mielelläni tietää?" Belllounds tiuskaisi vihaisesti paljastaen luonteensa, joka ei kärsinyt vastustamista.

"Se on ainoa hevonen, jolla voin nyt ratsastaa", paimen vastasi. "Me merkitsemme tänään elukoita. Hudson loukkaantui eilen. Hän oli päällysmiehemme, mutta hän pyysi minut sijaisekseen. Minun pitää lähteä ottamaan kiinni hiehoja. Jos nyt nouset Spottien selkään, kiihoitat sen. Se on hyvin herkkätunteinen ja hermostunut. Tekosi olisi pahaksi sille, koska se vihaa repimistä ja ohjaksia."

Näiden syiden järkevyys ei vaikuttanut Bellloundsiin ollenkaan.

"Moore, ehkä sinusta on mielenkiintoista kuulla, että olen nyt White

Slidesin päällysmies", hän sanoi melko ylpeästi.

Hänen puheensa näytti kiihoittavan paimenta johonkin ratkaisuun.

"Hyvin mielenkiintoista todellakin, ainakin nyt", Moore vastasi tullen mustangin viereen. Hän aukasi nopein liikkein vyöt ja vetäisi yhdellä nykäisyllä satulan ja huopapeitteen maahan.

Hänen tekonsa hämmästytti Bellloundsia. Hän ei voinut muuta kuin katsoa ja tuijottaa ja hänen ymmärtämättömyydessään oli jotakin poikamaista. Sitten hän suuttui.

"Mitä tuolla tarkoitat?" hän kysyi uhkaavasti. "Aseta satula jälleen paikoilleen."

"En aseta, sillä tämä on minun satulani. Maksoin siitä kuusikymmentä dollaria Kremmlinissä viime vuonna. Se on vanha, tarkoitukseensa hyvin sopiva satula, jolla sinä et ikinä tule ratsastamaan. Ymmärrätkö?"

"Ymmärrän", Belllounds vastasi kiivaasti. "Nyt pitää sinun kuunnella, mitä minulla on sanottavaa. Erotan sinut toimestasi."

"Etkä erota, sillä tulet liian myöhään", Moore sanoi kylmän ivallisesti. "Ymmärsin sen ja luovuin toimestani pari minuuttia sitten, silloin kun näytit, miten huonosti voit kohdella hevosia."

"Sinäkö luovuit!… Keksitpä kirotun hyvän verukkeen. En halua sinua mitenkään miesteni joukkoon."

"Et olisi voinut pidättääkään minua, Möly-Jack."

Nimitys tuntui loukkaavan Bellloundsia.

"Uskallapas vieläkin nimittää minua niin!" hän karjaisi raivokkaasti.

Moore oli hämmästyvinään. "Miksi ei? Niinhän sinua on yleisesti nimitetty näillä laitumilla. Meillä on kaikilla nimemme, huolimatta siitä, pidämmekö niistä vai emme. Tuossa on Montana, Blud, Lem ja Kuolaimet. He sanovat minua professoriksi. Miksi olet vihoissasi kuullessasi oman nimesi?"

"En siedä sitä enää. En keneltäkään ja varsinkaan en sinulta."

"Vai niin, mutta minä pelkään, ettei sitä voida muuttaa", Moore vastasi ivallisesti. "Se sopii sinulle vallan mainiosti. Sinähän meluat hirveästi aina silloin kun apinoit jotakin. Vanha isäsi olisi varmasti iloissaan, jos hän näkisi sinun suoriutuvan tarkastuksesta tänään ja miesten kohtelemisesta huomenna."

"Sinä hävytön lehmäin ajaja!" Belllounds huusi suuttuen silmittömästi.

"Ellet vaikene, saat sellaisen tällin, että muistat."

"Minäkö? Ole nyt jo vaiti, sillä se on mahdotonta. Olemme nyt vapaassa maassa, Möly-Jack." Siinä ei ollut ketään ehkäisemässä Mooren kylmää ja ivallista tuon nimityksen toistamista, joka oli niin loukannut Bellloundsia.

"Olen aina vihannut sinua!" Jack tiuskasi käheästi. Hänen ensimmäinen kova lyöntinsä meni syrjään, mutta toinen sattui jymähtäen paimenen kasvoihin.

Moore horjui taaksepäin, mutta saatuaan tasapainonsa hän iski takaisin vastaten lyöntiin. Belllounds tuuskahti aitaa vasten, joka esti hänen kaatumisensa.

"Möly-Jack, olet aivan hullu!" paimen huusi leimuavin silmin. "Luuletko voivasi antaa minulle selkään oltuasi kolme vuotta sellaisessa paikassa?"

Belllounds hyökkäsi eteenpäin kuin raivostunut poikanen näyttäen tällä kertaa kiihtyvällä hurjuudellaan ja villeydellään, miten kauheasti suutuksissaan hän oli. Hän heilutteli käsivarsiaan aivan umpimähkään. Moore väisti hänen iskunsa ja iski nyrkkinsä vastustajansa sähisevää suuta vasten niin että läjähti. Belllounds kaatui kumahtaen. Hän nousi jälleen kömpelön nopeasti seisoalleen, mutta ei hyökännyt enää. Hänen suuret ulkonevat silmänsä olivat tummat ja hyvin ilkeät, ja hänen alaleukansa tärisi hänen huohottaessaan ja puhuessaan samalla kertaa.

"Moore, minä tapan sinut!" hän kähisi katsellen ympärilleen löytääkseen aseen. Tarkasteltuaan maata hän kohotti katseensa paimeniin. Ainoastaan Bludsoella oli revolveri. Belllounds huomasi sen ja kumartui niin nopeasti eteenpäin, että hän sai sen käsiinsä, ennenkuin Bludsoe ennätti sen estää.

"Päästä irti! Anna minulle tuo revolverisi! Vannon näyttäväni hänelle!"

Belllounds huusi taistelleessaan Bludsoen kanssa.

Seurasi kova kamppailu. Bludsoe sai toisen kätensä irti ja vetäisten revolverin tupesta hän koetti heittää sen maahan. Mutta Belllounds esti hänen liikettään sen verran, että revolveri putosi heidän jalkoihinsa.

"Ottakaa se!" Bludsoe huudahti kovasti. "No nopeasti nyt! Tuo kirottu hullu aikoo tappaa Wilsin."

Juosten lähemmäksi Lem potkaisi revolveria juuri silloin kun Jack ojentautui ottamaan sen. Se vieri aidan viereen, josta Jim sieppasi sen käteensä. Lemkin koetti nyt ruveta hillitsemään tempoilevaa Bellloundsia.

"Kuulehan nyt, Jack Belllounds", hän sanoi, "etkö sinä nähnyt ettei Wilsillä ole revolveria? Vai sitä lajia sinä oletkin!… Hillitse nyt luontosi, tahi muuten me annamme sinulle isän kädestä."

"Isäntä tulee!" Jim huudahti varoittavasti.

Kartanonomistaja lähestyi. Hän käveli nopeasti voimakkain askelin. Hänen harmaa tukkansa liehui tuulessa ja hänen katseensa oli terävä kuin kotkan.

"Mitä helvettiä te täällä oikeastaan meluatte?" hän karjaisi.

Paimenet päästivät Jackin irti. Tämä lähti äkäpäissään ja mumisten kävelemään taloon päin.

"Jack, pysy paikoillasi!" vanha Belllounds huusi.

Mutta poika ei ollut kuulevinaankaan. Kerran vain hän silmäsi taakseen ja hänen kostonhimoinen katseensa ei nähnyt muita kuin Mooren.

"Isäntä, me väittelimme vain hieman", Jim selitti kätkien äkkiä

Bludsoen revolverin. "Sen vaarallisempaa se ei ollut."

"Jim, sinä valehtelet", vanhus sanoi.

"Minäkö?" Jim huudahti hämmästyneenä.

"Minkä sinä piilotit? Sinulla on jotakin siellä. Anna tänne se revolveri."

Sanomatta sen enempää Jim ojensi sen hänelle.

"Se on minun, isäntä", Bludsoe sanoi.

"Niinkö? Mutta miksi Jim halusi piilottaa sen?" Belllounds kysyi.

"Ojensin sen vain hänelle silloin kun rupesin osalliseksi väittelyyn.

Painiskelimme hieman enkä halunnut pitää revolveria silloin vyölläni."

Miten luonteenomaista tämä olikaan paimenille, että he valehtelivat koettaessaan suojella Jack Bellloundsia. Mutta oli aivan hyödytöntä, että he yrittivätkään pettää vanhusta. Heillä oli nyt edessään sellainen mies, joka oli neljäkymmentä vuotta ollut tekemisissä kaikenlaisten miesten ja tapausten kanssa.

"Bludsoe, et voi pettää minua", vanha Bill sanoi tyynesti. Hän oli karjunut heille ja hänen silmissään liekehti vieläkin kuin sinistä tulta, vaikka hän muuten jo olikin tyyni ja hillitty. Antaessaan revolverin sen omistajalle hän lisäsi: "Ette voi säästää tunteitani valehtelemalla jostakin Jackin konnankujeesta. Rupesiko hän meluamaan?"

"Melkeinpä", Biudsoe vastasi kuivasti.

"Vai niin. Kertokaa nyt minulle kaikki suoraan."

Bellloundsin tutkiva katse kiintyi Wilsoniin. Paimenen kasvoissa olivat vielä näkyvissä taistelun punaiset ja vihan valkoiset merkit.

"En aio valehdella, siitä saatte lyödä vaikka vetoakin", hän sanoi kiihkeästi.

"Huh! Minun olisi pitänyt ymmärtääkin, ettette te sovi keskenänne",

Belllounds sanoi töykeästi. "Mitä tapahtui?"

"Hän teki pahaa hevoselleni. Ellei sitä olisi tapahtunut, ei olisi syntynytkään mitään riitaa."

Vanhuksen silmät salamoivat. Hän rakasti hevosia. Paimenet olivat saaneet kuulla monta kovaa sanaa ja sietää monta kovaa lyöntiä julmuutensa vuoksi.

"Mitä hän sitten teki?"

"Katsokaa Spottien suuta."

Vanhuksen tapa lähestyä hevosta oli kokonaan erilainen kuin pojan huolimatta siitä, että Spottie tunsi hänet eikä senkään vuoksi ollut levoton. Tarkastuksessa ei mennyt pitkää aikaa.

"Kieli on pahasti loukkaantunut. Miten häpeällistä! Ota suitset pois.

Kas niin. Ellei tässä olisi kysymyksessä näin hyvä hevonen, niin…

Moore, miten tämä kaikki tapahtui?"

"Saavuimme äsken kotiin", Wilson vastasi nopeasti, "ja satuloin juuri Spottieta, kun Jack tuli tänne. Hän mielistyi mustangiin ja halusi ratsastaa sillä. Spottie korskahteli, se kun ei kärsi ollenkaan vieraita, ja Jack vetäisi kovasti suitsista. Silloin kuolaimet leikkasivat sen suun noin pahasti. Raivostuin, mutta voin vielä hillitä itseni. Kielsin Jackia lähtemästä ratsastamaan Spottiella. Katsokaa, Hudson loukkaantui eilen ja nimitti minut työnjohtajaksi tänään. En voinut luovuttaa Spottieta kenellekään, mutta poikanne ei ymmärtänyt sitä ja minä suutuin. Jack sanoi mustangia omakseen ja —"

"Omakseenko?" keskeytti Belllounds.

"Niin, hän sanoi ottavansa Spottien minulta. Koska se todellisuudessa ei olekaan minun, suostuin. Irroitettuani satulan, joka on minun, Jack rupesi rähisemään. Hän sanoi olevansa työnjohtaja ja erottavansa minut. Mutta sanoin jo eronneeni. Molemmat kiihdyimme ja minä sanoin häntä Möly-Jackiksi. Hän löi minua ensin ja sitten me tappelimme. Hän oli jo saanut tarpeeksi selkäänsä, kun hän äkkiä sieppasi Bludsoen revolverin. Siinä kaikki."

"Isäntä, niin totta kuin olen syntynyt paimeneksi", Bludsoe sanoi, "hän olisi ampunut Wilsin, jos hän vain olisi saanut revolverini. Eikä siitä enää paljon puuttunutkaan, koira vieköön?"

Vanhus siveli harvaa harmaata partaansa suurella vakavalla kädellään kiinnittämättä ollenkaan huomiotaan viimeiseen puhujaan.

"Montana, mitä sinä sanot?" hän kysyi kuin hän olisi pannut suuren arvon tämän tyynen paimenen lausunnolle.

"Niin isäntä", Jim vastasi vastahakoisesti, "Möly-Jackin luonne oli kyllä ennenkin paha, mutta nyt se on jo alapuolella kaiken arvostelun."!

Silloin kääntyi Belllounds Mooreen päin sellaisen miehen liikkein ja katsein, jonka jostakin sisällisestä pakosta oli sanottava jotakin.

"Wils, oli onnetonta, että jouduit riitaan Jackin kanssa heti", hän sanoi. "Mutta muutahan ei juuri voitu odottaakaan. Myönnän, että Jack on ollut väärässä tässä asiassa. Tuo hevonen on sinun kaikkien niiden lakien perusteella, joita paimenet tottelevat ja kunnioittavat. Ehkä se maallisten lakien mukaan kuuluisi oikeastaan White Slidesiin, mutta nyt se on sinun, sillä lahjoitan sen sinulle."

"Olen hyvin kiitollinen, Belllounds. Osaan kyllä antaa lahjallenne arvoa", Moore vastasi lämpimästi. "Jokainen olisi voinut lyödä vetoa siitä, ettei Bill Belllounds tahdo muuten menetelläkään."

"Vielä mitä! Tekisit minulle suuren palveluksen, jos jäisit vielä tänne ja lopettaisit merkinnän."

"Hyvä on! Teen sen teille", Moore vastasi. "Lem, arvaan, ettet saa nukkua vielä tulevana yönä. Joudu nyt vain mukaan."

"Hohoi!" Lem huokaisi ottaen suitset maasta.

Myöhään samana iltapäivänä Columbine istui kuistissa katsellen auringonlaskua. Hän oli viettänyt hyvin rauhallisen päivän, koska hän oli kuluttanut sen melkein kokonaan sisällä huoneissa. Vain kerran hän oli nähnyt Jackin tämän ratsastaessa laitumelle ja heiluttaessa suopunkia päänsä ympärillä. Jack osasi ratsastaa yhtä hyvin kuin joku toinenkin, mutta suopungin käyttämisessä hänellä oli vielä paljon oppimista. Sitten aamiaisen hän ei ollut nähnyt vanhaa karjanomistajaakaan, vaikka hän oli kuullutkin hänen askeleensa, kun hän käveli hitaasti edestakaisin huoneessaan.

Hän katseli laskevan auringon viimeisiä säteitä, jotka kultasivat itäisen vuorijonon jyrkänteitä ja polttivat tulisen kruunun Old White Slidesin huippuun. Karjan kaukainen ammunta ja kellojen kilinä olivat lakanneet kuulumasta. Merkitseminen oli loppunut tälle syksylle. Kuinka iloiseksi hän tunsikaan itsensä! Tuuli, joka muuttui yhä kylmemmäksi auringon laskeutuessa, jäähdytti hänen kuumia kasvojaan. Huoneensa yksinäisyydessä hän oli itkenyt tarpeeksi tänään viilentääkseen nyt poskiaan.

Äkkiä hän huomasi kenttien välisessä kujanteessa muutaman ratsastavan paimenen. Mies lähestyi hyvin hitaasti taluttaen toista hevosta. Columbine tunsi Lemin sekuntia ennen kuin hän huomasi hänen taluttavan Prontoa. Tämä tuntui hänestä omituiselta. Toinen katse ilmaisi hänelle, että Pronto ontui. Se voi nähtävästi kulkea vain hyvin vaikeasti, siinä kaikki. Columbine riensi toivottomana sinnepäin saapuen aitauksen portille ennen Lemiä. Alussa hän ei nähnyt muuta kuin rakastetun mustanginsa.

"Ah, Lem, onko Pronto loukkaantunut?" hän huudahti.

"Hymyilisin, ellei se olisi", Lem vastasi.

Mutta Lem ei hymyillyt ja kun hän käänsi vakavat kasvonsa Columbineen päin, tiesi tämä, että jotakin vakavaa oli tapahtunut. Paimen oli tomussa aivan alta ja yltä ja niin väsynyt, että hän horjui.

"Lem, sehän on aivan verinen?" Columbine huudahti rientäen Prontoa kohti.

"Odottakaahan nyt hieman", Lem määräsi itsepäisesti. "Pronto on aivan palasina ja teidän pitää mennä hakemaan hieman salvaa ja kääreitä."

Columbine riensi täyttämään hänen käskyään niin nopeasti ja joutuisasti, että kun hän tuli takaisin aitaukseen, hän oli aivan hengästynyt. Pronto hirnui, kun hän polvistui huohottaen Lemin viereen, joka tutki mustangin lautasissa olevia syviä haavoja.

"Vannon, ettei tässä sentään ole suurtakaan vaaraa", Lem sanoi huokaisten helpotuksesta. "Varmaa on kumminkin, ettei sitä ole säästetty. Auttakaa nyt minua, kun rupean lääkitsemään sitä."

"Kyllä", Columbine huohotti. "Olen tehnyt tätä ennenkin, mutta en ole milloinkaan ennen hoitanut Prontoa. Luulin sonnin seivästäneen sen sarviinsa."

"Paljon ei siitä, koira vieköön, puuttunutkaan", Lem vastasi julmasti. "Ja ellei sellainen ratsastaja olisi joutunut apuun, jota emme saa nähdäkään joka päivä, olisitte saanut nähdä, miten oikea Texasin härkä on pidellyt sitä."

"Kuka ratsasti? Tekö, Lem? Ah, en voi milloinkaan osoittaa teille tarpeeksi kiitollisuuttani."

"Kiitän onneani, etten siinä minä ollut."

"Ettekö? No, kuka sitten?"

"Wils. Hän pakotti minut vannomaan, etten kertoisi teille mitään, ei ainakaan hänestä."

"Wilskö? Pelastiko hän Pronton ja kielsikö hän teitä kertomasta siitä minulle? Lem, jotakin on tapahtunut. Ette ole ollenkaan sellainen kuin tavallisesti."

"Neiti Collie, olen suunnattomasti uupunut", Lem vastasi väsyneesti.

"Kun saan tämän sitomisen tehdyksi, putoan varmasti hevoseni selästä."

"Mutta, Lem, tehän olette jo maassa", Columbine sanoi nauraen hermostuneesti. "Kertokaa nyt, mitä siellä tapahtui."

"Oletteko kuullut puhuttavan aamullisesta riidasta?"

"En. Mistä sitten?"

"Voitte kysellä vanhalta Billiltä siitä. Pronton loukkaantuminen tapahtui seuraavalla tavalla: Möly-Jack ratsasti merkitsemispaikallemme ja pakotti hevosensa hyppäämään aidan yli kedolle. Hänellä oli suopunki kädessään ja hän alkoi ajaa muutamia hevosia takaa, jotka olivat siellä laitumella. Niiden joukossa oli Prontokin ja tuo roisto onnistui jotenkin heittämään suopunkinsa sen kaulaan. Mutta hän ei jaksanut hillitä sitä tahi hän ei ehkä tahtonutkaan, sillä Pronto riistäytyi irti ja hyppäsi aidan yli. Mutta se ei ollut vielä mitään siihen verrattuna, mitä sitten seurasi, sillä muudan härkä lähti heti Pronton jälkeen. Juostessaan kompastui hevonen köyteen ja kaatui. Suuri sonni oli silloin niin lähellä sitä, että se oli melkein saada sen sarviinsa. Silloin Pronto löi muutamia ennätyksiä, sillä se oli todellakin peloissaan. Se laukkasi vihdoin hyvin epätasaiselle maalle tunkeutuen kuivaan pensaikkoon, jossa se noin loukkaantui. Härkä seurasi sitä ammuen ja laukaten. Wils huusi pyssyä, mutta kellään ei sattunut olemaan sellaista mukanaan. Ei edes kuudestilaukeavaa… Tästä alkaen rupean jälleen kantamaan revolveria mukanani. Wils ratsasti kuin paholainen ja saapuikin sinne ajoissa pelastaakseen Pronton."

"Lem, siinä ei ole vielä kaikki", Columbine sanoi vakavasti, paimenen lopetettua. Hänen kokemuksensa sanoivat hänelle, ettei Lem nyt ollut kertonut mitään sellaista, joka olisi oikeuttanut hänen kylmän, julman ja karttelevan käytöksensä, ja hänen naisellinen vaistonsa aavisti jotakin onnettomuutta.

"Ei kylläkään… Wils joutui hevosensa alle."

Lem ilmaisi tämän viimeisen uutisen niin töykeästi kuin heikäläiset vain voivat.

"Loukkautuiko hän?" Columbine huudahti.

"Kuulkaahan nyt, neiti Collie", Lem vastusteli, "mehän lääkitsemme nyt hevostanne. Teidän ei pidä kaataa kaikkea eikä tarttua minuun noin. Olette niin kalpeakin kuin lakana. Sellaistahan sattuu hyvin usein paimenelle, että hän jää hevosensa alle."

"Lem Billings, suutun teille, ellette kerro minulle äkkiä kaikkea",

Columbine tiuskaisi kiihkeästi.

"Vai niin. No kuunnelkaahan nyt sitten, miten asiat oikeastaan ovat", Lem vastasi viekkaasti. "Olen pahoillani, että minun pitää kertoa teille Wilsin vakavasta loukkautumisesta. Siinä olisi kuitenkin voinut käydä huonomminkin. Hevonen kaatui hänen jalalleen katkaisten sen. Halkaistuani hänen saappaansa näin, että hänen jalkansa oli kokonaan murskautunut. Emme huomanneet muita vikoja, vannon sen. He ovat nyt kuljettamassa häntä Kremmliniin."

"Ah!" Columbinen hiljainen huudahdus kuulosti niin omituiselta hänen omissa korvissaankin, kuin joku toinen olisi lausunut sen.

"Möly-Jack teki pari konnantyötä tänään", Lem lopetti miettiväisesti. "Neiti Collie, en tiedä miten suhtaudutte tuohon roikaleeseen, mutta sanon tämän teidän omaksi parhaaksenne. Hän on huono mies. Hänellä on isänsä kiivas luonne, joka leimahtaa mitättömästäkin asiasta, mutta hän ei osaa hillitä sitä ollenkaan. Hän on sitäpaitsi pilalle hemmoiteltu ja käyttäytyy kuin varsa, joka on saanut myrkkyä. Onko nyt milloinkaan kuultu hullumpaa! Hän rupeaa pyydystämään Prontoa suopungilla juuri tarkastuspaikassamme! Voitaisiin aivan luulla, että hän on juuri saapunut länteen. Vanha Bill ei ole mikään tyhmeliini, mutta katsellessaan poikaansa hän käyttää mustia silmälaseja. Ennustan kovia aikoja White Slidesin kartanolle."