Читать книгу Salaperäinen ratsastaja - Zane Grey - Страница 7

Sisällysluettelo

Vain yhdestä Meekerin luona vierailevasta miehestä näytti se tuntuvan mielenkiintoiselta, että karjanomistaja Bill Belllounds tarjosi työtä. Vieras oli pieni mitättömän näköinen mies, ei nuori, vaan ei liian vanhakaan. Hänen nimensä oli Bent Wade. Tullessaan Meekerin luo hänellä oli pari kurjaa hevosta ja hieman tavaroita mukanaan.

"Mistä kaukaa olettekaan?" ravintoloitsija kysyi katsellessaan, miten

Wade ensin huolehti hevosistaan ja vasta sitten ajatteli itseään.

Isännän oli pakko toistaa kysymyksensä.

"Cripple Creekistä. Toimin siellä muutamien kullanetsijöiden kokkina ja kaivoin itsekin kultaa väliajoilla", kuului vastaus.

"Vai niin. Sen työn luulisin kuitenkin olleen kannattavampaa kuin sen, mitä täältä päin on saatavissa."

"Niin olikin; sain siellä suuren palkan", Wade sanoi huokaisten.

"Miksi sitten erositte toimestanne?"

"Riitauduimme kaivososuuksistamme niin, ettei sinne jäänyt enää muita kuin minä. Mutta kuunnelkaahan, kun kerron koko jutun." Wade istuutui muutamalle laatikolle, otti vanhan sombreronsa päästään ja rupesi juttelemaan. Muudan maleksija laahusti lähemmäksi jonkun vetovoiman vaikutuksesta ja sitten sattui eräs kaivostyömies tulemaan taloon ja yhtyi joukkoon.

Seuraava oli kylän patriarkka, vanha Kemp, joka kuunteli hyvin tarkkaavaisesti. Waden vetovoima näytti olevan yhtä kummallinen, kuin hänen puheensa oli mielenkiintoista.

Hän oli pienikokoinen, mutta voimakas ja jäntevä mies, jonka vaatteet olivat vanhat, likaiset ja kuluneet. Kun hän otti leveäreunaisen hatun päästään, paljastuivat hänen mielenkiintoiset kasvonsa. Ne olivat sileiksi ajellut, lukuunottamatta riippuvia viiksiä, ja kalpeat hien kostuttamine leveine ja korkeine otsineen. Posket olivat laihtuneet ja kuopalla, nenä oli hirveän suuri ja syvälle painuneet silmät katselivat terävästi tuuheiden kulmakarvain alta. Nämä piirteet eivät kuitenkaan erikoisuutensakaan vuoksi olleet mitenkään silmiinpistävät, elleivät nuo pitkät ja syvät melkein näkymättömät tuskien uurtamat juovat, syvällä olevien tummien silmien salaperäinen ja synkkä ilme ja piirteiden ja ilmeen surullinen yhdenmukaisuus olisi antaneet kasvoille sellaisen leiman, jota ei kukaan tarkkasilmäinen ihminen voinut olla huomaamatta.

Hän kertoi hirmuisen tarinan kullasta, verestä ja kuolemasta. Se näytti suovan hänelle huojennusta. Hänen kasvonsa muuttuivat ja niistä hävisi tuo ilme, jota olisi voitu sanoa niiden surumieliseksi valaistukseksi ja pakotetuksi jännitykseksi.

Hänen kuulijansa pudistivat päätään peloissaan. Hirveät kertomukset ovat tavallisia Coloradossa, mutta tämä oli jotakin aivan erikoista. Pari kuuntelijaa poistui sanomatta sanaakaan ja vanha Kemp katsoi uuteen tulokkaaseen silmät raollaan ja kuin muistellen jotakin.

"Niin, niin!" ravintoloitsija huudahti. "Tuollaista kuunnellessa karvat nousevat pystyyn!… Vieras, haluatteko viedä hevosenne talliin ja jäädä tänne?"

"Olen työnhaussa", Wade vastasi.

Silloin tultiin maininneeksi, että Belllounds halusi miehiä.

"Vanha Bill Bellloundsko, joka asettui asumaan Middle Parkiin ja rupesi utien ystäväksi?" Wade kysyi kuin saadakseen varmuuden.

"Aivan niin. Juuri sama Bill. Tunnetteko hänet?"

"Näin hänet kerran parikymmentä vuotta sitten."

"Ettekö ole milloinkaan ennen ollut Middle Parkissa? Bellloundsilla on siellä karjakartanoita", ravintoloitsija sanoi.

"Hän ei asukaan enää Middle Parkissa", Kemp ilmoitti, "vaan White Slidesissä, jossa hän on oleskellut nämä kahdeksan tahi kymmenen viimeistä vuotta. Tämä kartano on jossakin tuolla Goren laitumilla päin."

"Olen tutkinut kultaa etsiessäni koko sen seudun", Wade sanoi.

"Se on Coloradon kauneimpia osia, joka sopii hyvin karjankasvattamiseen, mutta ei maanviljelykseen. Tarkoititteko sanoillanne, että olette joskus käynyt tuolla laaksossa?"

"Kerran, kauan aikaa sitten", Wade vastasi tuijottaen suurilla syvälle painuneilla silmillään etäisyyteen. Joku Middle Parkin aiheuttama muisto järkytti häntä.

"Siinä tapauksessa en halua neuvoa teitä väärin", ravintoloitsija sanoi. "Pidän niistä seuduista, mutta on olemassa sellaisiakin, jotka vihaavat niitä. Jos osaatte keittää, hoitaa karjaa tahi tehdä jotakin muuta hyödyllistä, saatte työtä vanhalta Billiltä. Sain sen käsityksen, että hän on metsästäjän tarpeessa kaikista enimmän. Puumat ja sudet tekevät siellä tuhojaan. Osaatteko metsästää?"

"Minäkö?" Wade kysyi hajamielisesti kääntäen päätään. "En kuule mitään toisella korvallani."

"Oletteko taitava ampuja ja koirien kasvattaja?" kysyjä huusi.

"Mukiin menevä."

"Silloin saatte olla varma työstä."

"Lähdenkin tästä sinne. Olen teille hyvin kiitollinen."

"Joutavia! Teen vain Bellloundsille palveluksen. Aiotte kai sentään olla täällä yötä?"

"Levähdän aina tarpeekseni. Haluan ostaa ruokaa ja rehua", Wade vastasi kääntyen hevosiinsa päin.

Vanha Kemp läksi tallustelemaan kotiinsa päin pudistellen harmaata päätään kuin muistellen jotakin, jota hän ei voinut saada päähänsä. Tuntia myöhemmin, kun Bent Wade ratsasti kylästä Kempin sivu huutaen hänelle jäähyväisensä, vanhus äkkiä löi polveensa ja huudahti: "Tulimmainen sentään, tiesinhän tavanneeni hänet ennenkin."

Myöhemmin hän sanoi ystävälleen ravintoloitsijalle kiihkoissaan: "Tuo mies oli Bent Wade!"

"Niin hän sanoi minullekin", toinen vastasi.

"No, mutta etkö ole milloinkaan kuullut puhuttavan hänestä, Bent

Wadesta?"

"Nyt kun sanoit sen minulle, nimi kuulostaa minusta tutulta. Mutta vieköön sen hitto, en voi sitä nyt kuitenkaan muistaa. Aavistin hänet sittenkin jonkinlaiseksi tekijäksi. Toivon, etten lähettänyt vanhan Billin niskoille ketään tappelijaa ja lainsuojatonta. Kerro nyt, kuka hän oikeastaan on?"

"Häntä sanotaan Hell-Bent Wadeksi [Hell-Bent Wade = Helvettiin viepä Wade]. Tutustuin häneen Wyomingissa, jossa hän oli postivaunujen ajajana, mutta en milloinkaan kuullut kerrottavan, kuka hän oikeastaan on, ennenkuin vuosien kuluttua. Satuin kerran menemään Boulderiin ja siellä sain sen kuulla. Wade oli siellä aivan kuoleman kielissä Sam Colesin hoidossa. Sam on jo kuollut. Hän oli Waden ystävä ja oli tuntenut hänet jo kauan. No niin, sain silloin tietää Waden koko elämäkerran. Colesin puheiden mukaan tämä Wade on mitä omituisin ja ihmeellisin mies. Hänen keinonsa ovat mitä kummallisimmat. Hän osaa tehdä vaikka mitä auringon alla paremmin kuin kukaan muu. Hän on mainio ampuja eikä hän milloinkaan ole pitkää aikaa samassa paikassa. Hän ei kuunaan hae riitaa, vaan riita hakee hänet. Coles sanoi muistaakseni Wadella olevan sellaisen kummallisen luulon, ettei hän voi karttaa sitä. Vaikka hän meni minne, tapahtui siellä aina jotakin kauheata. Senvuoksi on häntä ruvettukin sanomaan Hell-Bentiksi… Ja Coles vannoi, ettei häntä valkoisempaa miestä ole olemassakaan. Sydän paljasta kultaa, kuulemma. Hän suojelee aina jotakin, auttaa toisia, uhraa rahansa ja aikansa ajattelematta milloinkaan itseään. Kun hän alkoi kertoa tuota tarinaansa Cripple Creekistä, silloin muistot rupesivat järkyttämään vanhaa päätäni, sillä olen kuullut Bent Waden puhuvan ennenkin. Silloinkin hän kertoi samanlaisen jutun, joka oli vieläkin kauhistuttavampi. Jumalani, mitä tuo mies on saanutkaan kokea! Ja omituisin kaikista on tuo hänen luulonsa, että turmio seuraa hänen kintereillään niin ehdottomasti, että mihin ikinä hän vain meneekin, se liittyy häneen ja käyttää häntä aseenaan saattaakseen jonkun perikatoon."

Auringon laskiessa Wade oli jo kaukana White-joen laaksossa Flat

Top-vuorien varjoisilla rinteillä.

Seutu oli hyvin kaunista. Ruohoisia kukkuloita, joiden rinteillä oli värikkäitä haapametsikköjä, kohosi hänen vasemmalta puoleltaan ja kuohuvan virran toisella puolen loi penikulman pituinen kuusia kasvava mäki, jonka yläpuolelta siinsivät vuorten paljaat punaiset ja harmaat harjanteet laskevan auringon kultaamina. Suojaisissa paikoissa oli jo valkoisia lumiläikkiäkin. Waden katse viipyi kauimmin värillisissä huipuissa.

Kapea laakso alkoi vähitellen levitä luonnolliseksi puistoksi, jonka ylimmäisessä päässä oli pieni maja. Sen läheisyydessä oli muutamia lehmiä ja hevosia laitumella. Tie vei tuvan sivu. Waden lähestyessä muudan tuuheatukkainen mies tuli majasta pyssy kädessään. Hän oli nähtävästi aikeissa lähteä metsälle, mutta hänen katseestaan Wade huomasi, että hänellä oli edessään villiin seutuun asumaan asettunut yksinäinen uudisasukas.

"Hyvää päivää, vieras!" hän sanoi.

"Hyvää iltaa", Wade vastasi. "Olette varmaankin Blair ja olen luultavasti tämän joen lähteiden läheisyydessä?"

"Kyllä. Olette kolmen penikulman päässä Trapperin järvestä."

"Nimeni on Wade. Olen menossa töihin Bill Bellloundsille."

"Laskeutukaa satulasta ja tulkaa tupaan", Blair vastasi. "Muudan Billin miehistä oli täällä muutamia päiviä sitten."

"Olen teille hyvin kiitollinen, mutta minun on jatkettava matkaani. Sattuisiko teillä olemaan varastossanne hirvenpaistia? Tämä laakso näyttää olevan hyvin köyhä riistasta."

"Tuolla ylempänä on paljon peuroja ja hirviä. Karkoitin laitumeltani tänä aamuna lauman, jossa oli ainakin kolmekymmentä päätä."

Blair meni muutamaan läheisyydessä olevaan avonaiseen vajaan ja palatessaan sieltä toi hän mukanaan hirvenpaistipuolikkaan, jonka hän sitoi Waden satulaan.

"Tupakkani alkaa olla melkein lopussa. Voitteko luovuttaa minulle osan omastanne?"

"Voin kyllä sekä poltto- että purutupakkaa, enemmän kuitenkin viimeksimainittua. Käytän sitä itse melko vähän."

"No, antakaa sitten minulle molempia, mutta purutupakkaa enemmän",

Blair vastasi nähtävästi hyvin tyytyväisenä.

"Tunnetteko Bellloundsin?" Wade kysyi ojentaessaan hänelle tupakan.

"Kyllä, sillä jokainenhan tuntee hänet. Parempaa isäntää saatte turhaan hakea näiltä ylängöiltä."

"Onko hänellä perhettä?"

"En voi sanoa sitä varmasti. Kuulin hänen menettäneen vaimonsa jo vuosia sitten, mutta ehkä hän on mennyt uudestaan naimisiin. Hän menestyy hyvin."

"No, hyvästi nyt sitten, Blair", Wade sanoi tarttuen suitsiinsa.

"Hyvästi ja onneksi olkoon. Poiketkaa oikeanpuoleiselle tielle. Saatte ajaa jonkun matkaa melko kovasti, jos aiotte saada leirinne kuntoon ennen yötä."

Wade sukelsi pian kuusikkoon ja sieltä matalan kuohuvan joen rannalle. Hevoset joivat, veden kiehuessa ja kuohuessa niiden polvien ympärillä, ja kahlasivat sitten loiskuttaen ja hyppien liukkailla kivillä toiselle rannalle. Kun ne pääsivät jälleen tielle, metsoparvi pyrähti niiden edestä lentoon istuutuen kuusten alimmille oksille. Ne olivat aivan kesyjä.

"Tämä nyt sentään on jotakin", Wade sanoi. "Ensimmäiset näkemäni linnut tämän syksyn kuluessa. Ehkäpä saan linnunpaistia joka päivä tästä lähtein."

Hän pysähdytti hevosensa aikoen laskeutua maahan, mutta katsellessaan metsoja hän epäröi. "Kesyjä kuin kanat ja niin sanomattoman kauniita!"

Hän ratsasti eteenpäin taluttaen kuormahevostaan. Tie ei ollut jyrkkä, vaikka se muutamin paikoin olikin niin sateen turmelema, ettei nopea kulku voinut tulla kysymykseenkään. Kuta kauemmaksi hän pääsi, sitä tiheämmäksi ja pimeämmäksi muuttui metsäkin ja kuusten ja mäntyjen tuoksu täytti ilman. Kallioiden yli syöksyvän veden uninen kohina kantautui matkustajan korviin. Se uudistui ajoittain muuttuen yhä kovemmaksi. Etempänä oleva metsän varjo kävi äkkiä valoisammaksi ja hän ratsasti laajalle tasangolle, jossa viheriä sammal, kurjenmiekat ja kukat ympäröivät ihanaa lähdettä. Puiden oksien välistä siilautuvat auringonsäteet paistoivat sen laajaan pyöreään silmään. Se oli laidoiltaan hyvin matala, ainoastaan sen keskessä oli syvä pyöreä viheriä reikä, josta vesi pulppusi esille. Tammakot hyppelivät hyttysten perässä leikkien pinnalla ja muutamat suuremmat tekivät juovia veteen kiitäessään syvemmälle. Wade osasi ihailla tällaista kauneutta ja hänen katseensa viipyikin kauimmin kukissa.

"Asumattomat metsät sopivat minulle kodiksi", hän sanoi kylmän tuulen jäähdyttäessä hänen poskiaan ja ikiviheriäin tuoksun täyttäessä hänen sieraimensa. "Mutta nämä autiot yksinäiset seudut herättävät minussa ikäviä muistojakin."

Hän oli sen näköinenkin. Ehkä tämä hänen myönnytyksensä olikin osa hänen salaisuudestaan.

Hänen tullessaan uudestaan aukealle alkoi jo hämärtää. Trapperin järvi kimalteli hänen edessään, tuo kaunis ulappa, johon tummat rinteet, viheriät kuusikot ja latteat vuorten huiput kuvastuivat. Kaikkialla sen hämärän varjostamassa pinnassa näkyi pieniä ympyriäisiä pyörteitä, renkaita ja loiskahduksia tuhansien tammakoiden noustessa siihen. Tie kierteli sen ruohoisilla rannoilla, joiden muutamat männyt ojentelivat oksiaan järveä kohti ja joiden tummat kuusikot muodostivat mustia läikkiä kimaltelevan järven muodostamaa taustaa vasten. Wade kuuli kumeaa kavioiden kapsetta kiviä vasten ja tiesi karkoittaneensa hirvilauman juomispaikalta, ja sarvien kalina kuivassa pensaikossa ilmaisi hänelle peurojen pakotien. Järven toiselta rannalta siinsi tulta ja muudan tummempi esine, luultavasti jonkun metsästäjän maja tahi intiaanien teltta.

Valittuaan leiripaikan itselleen hän irroitti satulan hevosensa selästä, ja purettuaan toisen juhdan kuorman hän sitoi niiden etujalat ja päästi ne laitumelle. Vuoteensa, jonka hän oli köyttänyt tervavaatteeseen, levitti hän muutaman kuusen juurelle. Sitten hän aukaisi härän vuodasta tehdyt laukkunsa ottaen niistä esille suuria ja pieniä astioita. Kaikki hänen liikkeensä olivat tarkoituksellisia, nopeita, täsmällisiä ja käytännöllisiä. Hän ei ajatellut ollenkaan esillä olevaa tehtäväänsä. Hänellä meni hieman aikaa sellaisen sopivan pölkyn etsimiseen, josta hän voi saada halkoja, ja kun hän oli saanut valkean sytytetyksi, yö oli tullut ja kirkastuva tuli heitteli kummallisia varjoja ympäristöön.

Pienen saksalaisen uunin kannet ja padat hän asetti erilleen toisistaan räiskyvälle tulelle ja niiden kuumentuessa hän pesi kätensä, sekoitti keksitaikinan, leikkasi viipaleita hirvenpaistista ja laittoi veden tulelle. Hän käristi lihansa punaisilla tulisilla kekäleillä ja asetti sen sitten puhtaille mäntylastuille odottaessaan keksien kypsymistä ja kahvin kiehumista. Savun haju, padoista levenevä herkullinen höyry ja kuusien tuoksu sekoittuivat toisiinsa teräväksi ja suloiseksi ruokahalua kiihoittavaksi hajuksi. Sitten hän söi vaatimattoman ateriansa nopeasti sellaisen miehen tyytyväisyydellä, joka on saanut kokea pahempaakin.

Syötyään kylläkseen hän pesi astiansa ja tukki ne takaisin laukkuihinsa. Hänen liikkeensä olivat nytkin yhtä kätevät ja nopeat. Levon hetki oli käsillä. Hän katsoi kuitenkin ensin ympärilleen kuten hänen laisensa paljon kokeneet miehet tavallisesti tekevät, ja huomasi satulaan kiinnittämänsä aseet. Hänen luodikkonsa oli Henry-mallia, kirkas ja sileä pitkäaikaisesta käyttämisestä ja huolenpidosta. Revolveri oli tavallinen Colt 45. Se oli ollut hänellä piilossa satulalaukussa. Wade hieroi pyssyään ensin kädellään ja sitten rasvaisella rievulla, jonka hän otti laukusta. Tehtyään sen piti hän sitä tulen loisteessa. Sadekuuro oli kastellut hänet tänään ja kastellut hänen aseensa. Hänen liikkeissään tapahtui kuitenkin nopea ja huomattava muutos, kun hän otti revolverin käteensä. Ne olivat hitaat ja hänen katseensa oli vastahakoinen. Tuo pieni pyssyhän oli vain teräskappale luotineen ja ruutineen. Hän kuivasi ja hieroi sen huolellisesti, mutta ei lainkaan hellästi, ja pani sen sitten takaisin laukkuun.

Levittäessään vuodettaan kuusen juurelle hän sijoitti tervavaatteen toisen puolen pehmeille havuneulasille. Sitten seurasivat villaiset lampaannahat, joilla hänen oli tapana nukkua, sitten huopapeitteet ja lopuksi tervavaatteen toinen puoli.

Tämä oli hänen viimeinen työnsä sinä päivänä. Hän sytytti piippunsa istuutuen nuotion ääreen tupakoidakseen ja levähtääkseen hieman ennen nukkumaan menoaan. Erämaan rauha kietoi järven rantoineen vaippaansa. Pian vallitsi seudulla hiljaisuus, jota häiritsivät vain silloin tällöin muutamat läheiset ja kaukaiset äänet, heikot, villit ja yksinäiset — putoavan veden hiljainen kohina, pienten aaltojen loiskuminen rantaa vasten, hyönteisten surina ja huuhkajan hirveä huuhunta.

"Bill Belllounds, ja hän on metsästäjän tarpeessa", Bent Wade puheli yksikseen synkin ja läpitunkevin katsein, jotka näkivät kauas tulisten kekäleitten toiselle puolen. "Se sopii minulle mainiosti ja muuttaa ehkä kohtalonikin. Olen tottunut elämään metsissä kaukana muista ihmisistä — niin, voisinko enää toivoakaan parempaa työtä. Mutta jos tämä White Slides on tuon vanhan tien vieressä, en jää sinne."

Hän huokaisi ja tummempi varjo, joka ei aiheutunut leimuavasta tulesta, levisi hänen kalmankalpeille kasvoilleen. Kahdeksantoista vuotta sitten hän oli karkoittanut rakastamansa naisen luotaan pienen lapsensa kanssa. Senjälkeen hän ei milloinkaan ollut levännyt nuotion vieressä tuntematta tuota vanhaa tuskaa. Miten mustasukkainen houkkia hän oli ollutkaan. Hän oli liian myöhään ymmärtänyt erehdyksensä ja aloittanut heti hakemisensa Coloradossa, joka oli loppunut vähemmän kuin sadan penikulman päähän tämän villin vuoriston toiselle puolelle siitä paikasta, jossa hän nyt vietti näitä yksinäisiä tunteja. Etsiminen oli loppunut uutisiin intiaanein toimittamasta verilöylystä muutaman vaunumatkueen joukossa.

Sellainen oli Bent Waden salaisuus.

Mitkään maalliset kärsimykset eivät olisi olleet julmempia kuin hänen tuskansa ja katumuksensa hänen vuosikausia kestävillä matkoillaan. Kaikki hyväkin, jota hän koetti tehdä, tuntui muuttuvan pahaksi. Hänen kärsimyksistään kehittynyt viisaus viritti satimia hänen kulkeville jaloilleen. Miesten hurjuus ja naisten intohimot odottivat jollakin tavoin uskomattoman kohtalokkaasti hetkeä, jolloin sattuma vei hänet heidän pariinsa. Hän oli tehnyt työtä ja lahjoittanut pois ansionsa, hän oli taistellut ja uhrannut, hän oli tappanut ja koettanut kärsiä inhimillistä luonnetta, jota hän hurjan nuoruutensa aikoina oli pettänyt. Eivätkä kumminkaan hänen loppumattomat ponnistuksensa saada teko tekemättömäksi, hyvittää se jollakin tavoin, antaa elämänsä ja löytää Jumala olleet vaikuttaneet muuta, niin hänestä ainakin tuntui yksinäisyydessään, kuin riehuvan myrskyn.

Mutta vaikka hänen ajatuksensa ja liikutuksensa aaltoilivatkin vaihdellen ja muuttuen, ei hänen mieleensä painunut suloisen ja kauniin naisen kuva milloinkaan haihtunut, tuon naisen, jonka silmät olivat taivaan siniset ja kasvot vaaleat kuin kukan terälehdet.

"Tyttäreni olisi nyt — katsotaanhan nyt — melkein yhdeksäntoistavuotias, jos hän nyt eläisi", hän sanoi. "Suuri tyttö varmaankin, aivan äitinsä näköinen. On hyvin omituista, että kuta vanhemmaksi tulen, sitä paremmin muistan."

Sinä yönä tuuli humisi kuusissa, tummia pilviä kiiti taivaalla pimittäen tuikkivat tähdet, ja järvestä lähtevän joen kohina vaikeni hyvin hiljaiseksi. Nuotio liekehti ja paloi loppuun niin, ettei pimeyteen lentänyt ainoatakaan kipinää, ja punaiset kekäleet hehkuivat, tummenivat ja rätisivät. Wade nousi vihdoinkin ja valmistautui levolle. Hän kohotti tervavaatetta ja peitteitä ja asetti pyssynsä viereensä, jossa hän voi suojella sitä. Takkinsa hän kietoi pielukseksi pistäen revolverinsa sen alle ja sitten riisuttuaan saappaansa heittäysi hän vuoteelleen täysissä pukimissaan nukkuen heti, kuten ulkosalla elävät ihmiset tavallisesti tekevät.

Wadesta, kuten lukemattomista muistakin miehistä, jotka vuosikausia ovat samoilleet saloilla, oli tämä nukkuminen villin luonnon helmassa nautintoa, vaikka se olikin uskallettua. Mutta sen aiheuttama lumous oli jotakin epämääräistä ja vaaroille naurettiin.

Hänen nukkuessaan varjot vaihtelivat, kuusen oksat heiluivat, neulaset putoilivat kahisten maahan ja tuuli humisi sitä kovemmin, kuta pitemmälle yö kului. Vähitellen hevosetkin lakkasivat syömästä, hyönteiset lopettivat surinansa ja ainoastaan veden yhtämittainen kohina hallitsi yksinäisyyttä. Leirin sivu hiipivät villit eläimet kiersivät sen kaukaa.

Wade lähti matkalle jo ennen auringonnousua. Hän kiipesi korkealle järven yläpuolelle solaa kohti, jonka kautta päästiin vuorten toiselle puolelle. Hän käveli taluttaen hevosiaan sinne tänne puikkelehtivalla tiellä, jossa näkyi tuoreita jälkiä. Vaikka tämä seutu olikin harvaan asuttua, oli kuitenkin aina olemassa miehiä, jotka ratsastivat kämpältä kämpälle ja laaksosta laaksoon. Wade ei milloinkaan viipynyt pitkää aikaa tasaiseksi poljetuilla teillä.

Kuta korkeammalle hän kiipesi, sitä lyhyemmiksi muuttuivat kuusetkin voimatta enää muodostaa viheriää kujannetta hänelle. Vihdoin ne kävivät aivan kääpiömäisiksi ja kuihtuneiksi, kunnes ne kokonaan katosivat. Pian hän pääsi kasvivyöhykkeen yläpuolelle lattealle selänteelle, jonka molemmilta puolilta maa alkoi laskeutua puuttomana ja pensaattomana, ruohon ja kukkien koristamana. Harjanne oli yhdentoistatuhannen jalan korkuinen. Kova tuuli puhalsi tuolla puuttomalla alueella. Idästä nouseva aurinko oli vaalean kirkas alkaessaan hitaasti peittyä harmaihin pilviin. Alkoi sataa lunta, ensin kiiltäviä pieniä hiukkasia, mutta lisääntyen sitten niin, että ilma oli pian täynnä suuria höyhenisiä hiutaleita. Wade ratsasti muutaman selänteen reunaa katsellen komeaa lumisadetta, joka valkaisi alempana olevaa ruskeaa kuilua. Kerran kun hän kiersi muutaman niemekkeen hän huomasi lauman vuoristolampaita, jotka olivat hakeneet suojaa erään ulkonevan kallion alta. Lumisade taukosi vihdoin vetäytyen pois kuin etääntyvä seinä jättäen ruohon ja kukat kosteiksi. Mustien pilvien hajaannuttua aurinkokin paistoi lämpimämmin siniseltä taivaalta. Harmaat huiput valkoisine täplineen kohosivat tummien metsäisten rinteitten yläpuolelle.

Wade saapui pian lattean harjanteen toiselle laidalle ja huomasi rinteen, jota pitkin hänen piti laskeutua, ensin hyvin kallioiseksi ja paljaaksi, mutta sitten vähitellen tasaisemmaksi sitä mukaa kuin maakin alkoi tulla viheriämmäksi. Hän jätti nyt kylmät tuulet ja kuoppaiset tiet taakseen. Tunnin kuluttua, hänen päästyään rinteen puoliväliin, metsä muuttui lämpimäksi ja kuivaksi, tuoksuvaksi ja hiljaiseksi. Vihdoin hän ratsasti viimeisen metsäisen rinteen laelle, josta tie johti ruohoiseen laaksoon, missä kirkas kiemurteleva joki kimalteli auringon paisteessa. Hevosten levähtäessä Wade katseli ympärilleen, sillä luonto ei milloinkaan väsyttänyt häntä. Kaikki hänen rauhansa, jos hän nyt sellaista voi tunteakaan, johtui näistä hiljaisista paikoista ja juhlallisista kukkuloista, tämän villin ja aution maan kukista ja eläimistä.

Muutamat kyhmyräiset männyt varjostivat tätä viimeistä matalaa laakson vieressä olevaa kukkulaa. Aukinaisilla paikoilla kasvoi runsaasti ruohoa, mutta ei puiden juurilla, jossa ruskea neulasmatto mustasukkaisesti vastusti viheriää. Columbinet heiluttivat miellyttäviä, suloisia, vaaleansinisiä kukkiaan niin, että Wade tunsi ilostuvansa niitä katsellessaan. Hän rakasti kukkia — ensi sijassa Coloradon ylpeyttä columbinea, sitten monenvärisiä astereita ja niiden jälkeen kaikkia noita nimettömiä ja lukemattomia villejä kasveja, jotka peittivät vuoristoniityt, värjäsivät aavikoiden ruohikot ja reunustivat lumikenttien laidat.

"Omituista, miten elämä tuntuukaan suloiselta katsellessani columbineja, seuratessani majavan työskentelyä ja kuunnellessani hirven ääntä", Bent Wade mumisi. Hän ihmetteli, miten hän, jonka elämä oli melkein mennyttä, vieläkin saattoi ihailla kaikkia noita asioita.

Sitten hän lähti jälleen matkalle. Ruohoinen laakso kiemurtelevine jokineen aleni ja leveni vähitellen jättäen kukkulat ja vuoret kauas taakseen. Leveän tasangon toiselta laidalta kohosi toinen vuoristo kuvastuen mustana ja uhkaavana sinistä taivasta vasten. Iltapäivällä saapui Wade Elgeriaan, muutamaan pieneen kylään, joka oli tärkeä senvuoksi, että se sijaitsi pääpostilinjalla ja oli samalla paikka, josta kaivosmiehet ja paimenet ostivat elintarpeensa. Siinä oli vain yksi ainoa katu, joka oli niin leveä, että se näytti torilta. Sen molemmilla puolilla sijaitsivat kaikki kylän suuret talot korkeine sileine julkipuolineen. Wade ratsasti ravintolaan, johon postivaunutkin aina pysähtyivät. Hän aikoi lepuuttaa ja syöttää hevosiaan siellä ja aterioida itsekin ennen matkalle lähtöään.

Omistaja oli lihava ystävällisen näköinen pikku nainen, puhelias ja miellyttävä, joka iloitsi vieraiden tulosta heidän itsensä vuoksi eikä edellytetyn ansion toivosta. Vaikka Wade ei milloinkaan ennen ollut ollutkaan Elgeriassa, hän pian tiesi kaikki kylän asiat, vuoristossa työskentelevien miesten elämän ja ainoat nykyiset merkilliset tapaukset — postivaunujen tulon ja lähdön.

"Edullinen paikka", hän huomautti. "Näin sen heti. Ja sen asutus on kai lisääntymään päin?"

"Ei enää niin edullinen minulle kuin ennen", nainen vastasi. "Mieheni eläessä ansaitsimme hyvin, ennenkuin kilpailijamme tuli tänne. Hänellä on ravintola, jossa kaivosmiehet voivat juoda ja pelata. Minä en siedä sellaista. Myönnän sentään, ettei minulla ole mitään valittamisen syytä. Ansaitsen tässä tarpeeksi elämäni ylläpidoksi."

"Mikä on tuon toisen hotellin omistajan nimi?"

"Häntä sanotaan Smithiksi, mutta se ei ole luullakseni hänen oikea nimensä. Täällä on käynyt ihmisiä, jotka —. Mutta sehän ei kuulu tähän."

"Ihmiset muuttavat usein nimiään", Wade huomautti.

"Vieras, aiotteko jäädä näille seuduille, vai oletteko matkalla muualle?"

"Olen menossa White Slidesin kartanoon ruvetakseni työhön

Bellloundsille. Tunnetteko hänet?"

"Bill Bellloundsinko? Minäkö? Hän oli paras ystävämme siihen aikaan, kun olimme Kremmlinissä, sillä olen asunut sielläkin monta vuotta. Miehelläni oli karjaa siellä. Ja puhuakseni totta, niin Bill auttoi meidät alkuun. Muutimme sieltä tänne, ja olen asunut täällä siitä saakka."

"Kaikki puhuvat hyvää Bellloundsista", Wade huomautti.

"Ette milloinkaan tule kuulemaankaan muuta", nainen vastasi lämpimästi. "Billissä ei ole koskaan ollutkaan muuta kuin yksi ainoa vika ja ihmiset ovat pitäneet hänestä silti."

"Millainen vika?"

"Hänellä on hurja poika, jota hän aivan jumaloi. Ihmiset nimittävät häntä Möly-Jackiksi. Hän kävi täällä ennen useinkin, mutta Bill lähetti hänet sitten jonnekin. Poika oli aivan pilalle hemmoiteltu. Näin hänen äitinsä vuosia sitten, hän on ollut kuolleena jo pitkän aikaa, eikä hän ollut Bill Bellloundsin oikea vaimo. Jack on hänen poikansa ja hän on tullut äitiinsä. Bill Belllounds oli tuon naisen orja. Hänen kuolemansa jälkeen kohdisti Bill suuren rakkautensa poikaansa ja siinä sitä sitten ollaan. Jackista ei tule ikinä miestä."

Wade nyökäytti miettiväisesti päätään kuin hän olisi ymmärtänyt asian ja ajatellut muita mahdollisuuksia.

"Oliko heillä muita lapsia?"

"Siellä on muudan tyttö, mutta hän ei ole sukuakaan Billille. Tyttö oli aivan pieni, kun Bill otti hänet lapsekseen. Jackin äiti vihasi tuota lasta — luulimme hänen vihansa johtuvan kateudesta, koska tyttö tultuaan aikaihmiseksi voi saada osan Billin rahoista."

"Miksi tyttöä sanotaan?"

"Columbineksi. Hän oli täällä viime kesänä Billin seurassa asuen minun luonani. Silloin vaihtoi Bill kovia sanoja kadun toisella puolen asuvan Smithin kanssa. Bill oli nimittäin hieman vihainen siitä, että Smith on ruvennut kilpailemaan kanssani. No niin, tyttöä kauniimpaa ei ole Coloradossa ja hän on yhtä hyväkin kuin hän on kaunis. Vanha Bill vihjaisi minulle, että hän aikoo naittaa hänet pojalleen. Mutta silloin sanoinkin hänelle, että jollei Jack ole muuttanut kokonaan elämäänsä tultuaan kotiin, Columbinelia ei ole minkäänlaista syytä mennä hänen kanssaan naimisiin. Vanha Bill suuttui hirveästi. Hän ei kärsi kuulla moitteen sanaakaan tuosta Möly-Jackista."

"Columbine Belllounds", Wade mumisi. "Omituinen nimi."

"Ah, olen tuntenut kolme Columbine-nimistä tyttöä. Ettekö tunne sitä kukkaa? Se on hyvin yleinen näissä seuduissa. Hyvin suloinen, kuin saagulilja, mutta vaaleampi."

"Asuitteko silloin Kremmlinissä, kun Belllounds otti tytön omakseen?"

"Herra siunatkoon, en ollenkaan! Se tapahtui paljon ennen meidän tuloamme Middle Parkiin. Kuulin kyllä jutun kokonaisuudessaan. Kullankaivajat olivat löytäneet lapsen vuoristosta. Se kai oli eksynyt siitä vaunumatkueesta, jonka intiaanit sitten tuhosivat, niin ainakin miehet sanoivat. Vanha Bill otti kaikissa tapauksissa lapsen omakseen ja kasvatti hänet."

"Kuinka vanha hän nyt on?" Wade kysyi muuttaen huomattavasti ääntään.

"Noin yhdeksäntoistavuotias."

Bent Wade taivutti päätään hieman kätkien kasvonsa vanhan, rypistyneen leveälierisen hattunsa varjoon. Ystävällinen ravintoloitsijatar ei huomannut vieraansa pelkoa, ei sitä seuraavaa lievää jäykkyyttä eikä hänen kasvojensa harmaata kalpeutta. Hän jatkoi vain lörpöttelyään, kunnes joku kutsui hänet muualle.

Wade meni ulos ja kulki kumarruksissa olevin päin katua alas kapean joen poikki viheriälle laitumelle. Hän taisteli hämmästyttävää mahdollisuutta vastaan. Columbine Belllounds voi olla hänen oma tyttärensä. Hänen sydämensä sykki riemusta, joka kuitenkin haihtui äkkiä. Sellaista ei voinut sattua mitenkään tässä maailmassa Bent Wadelle. Tämä toteaminen synnytti kumminkin hänen sielussaan omituisen profeetallisen tunteen siitä, että White Slidesin kartanossa tulee tapahtumaan jotakin onnetonta. Wadella oli hieman ennustamistaitoa ja joku omituinen kyky nähdä tulevaisuuteen. Hän ei voinut hallita tuota voimaa, se toimi hänen tahtomattaan kuin joku onnettomuuden sanansaattaja keskellä yötä. Ja vielä enemmän, hän ei ollut vielä milloinkaan voinut vapautua tämän voiman aiheuttamasta lumouksesta. Se houkutteli häntä alinomaan. Hänen päätöksensä oli aina ollut jatkaa työtään kohdatakseen nuo ennakolta tietoonsa tulleet olosuhteet tahi jäädäkseen odottamaan niitä sellaisin toivein, että hän voisi ottaa jonkun toisen kuorman hartioilleen. Hän tunsi sen nyt tässä hetken terävässä ja tärkeässä kaukonäköisyydessä, miten hämminkiä täynnä olevaksi se elämä muodostuisi, johon hän oli astumaisillaan. Vanha Bill Belllounds, suurenmoinen ja hieno ja roistomaiseen poikaan kohdistuvan rakkauden sokaisema; Möly-Jack, tuhlaaja, riistäjä ja hävittäjä, villien aikojen villi nuorukainen; Columbine, tuntemattomista vanhemmista syntynyt, hyvä ja tasapuolinen ja sellaisiin olosuhteihin määrätty, jotka varmasti tekevät hänet onnettomaksi. Waden omituinen mieli keksi varmaankin sata ratkaisua näiden erilaisten luonteiden aiheuttamalle ristiriidalle, mutta niiden joukossa ei ollut ainoatakaan oikeata. Hän ei voinut saada sitä selville. Hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut niin voimakasta halua tulevaisuuden selville saamiseksi eikä tuntenut niin musertavaa uteliaisuutta. Toivo ja ikävä olivat kuolleet hänessä, paitsi tuota ainoata, että hän voisi jollakin tavoin hyvittää nuoruudessaan vaimolleen tekemänsä vääryyden. Senvuoksi hän ei tuntenutkaan uudistuvan liikutuksen pistoja jatkuvaksi toivomiseksi järjen todisteluista ja katkeruudestaan huolimatta. Wade kielsi kaiken inhimillisen itsestään, mutta hurmaantui ajatuksesta saada tutustua Columbine Bellloundsiin. Tässä kaikessa piili jotakin sellaista, jota hän ei voinut ymmärtää.