Читать книгу Pinocchion seikkailut - Carlo Collodi - Страница 11
IX
ОглавлениеPinocchio myy aapisensa päästäkseen katsomaan marionettiteatteria.
Heti lumisateen lakattua Pinocchio pisti uuden aapisen kainaloonsa ja lähti kävelemään koululle päin. Ja matkalla hänen pienet, vilkkaat aivonsa laativat tuhansia tuulentupia, toinen toistaan kauniimpia.
Hän puheli itsekseen:
— Tänään opin koulussa heti lukemaan, huomenna opin kirjoittamaan ja ylihuomenna laskemaan. Sitten minun tiedoillani on helppo ansaita paljon rahaa, ja ensimmäisillä rahoilla, jotka taskuuni osuvat, ostan isälleni kauniin verkatakin. Mitä sanoinkaan, verkatakinko? Ei, hopeasta ja kullasta sen teetän, ja napit panetan timanteista. Sen ukkoparka todella ansaitseekin. Että saisin lukea, ostaa hän minulle kirjoja ja itse kulkee paitahihasillaan… tässä talvipakkasessa!
Nämä sanat sanoessaan hyvin liikutettuna hän oli kuulevinaan etäältä huilujen soittoa ja bassorummun kuminaa: pi-pi-pi, pi-pi-pi, tam, tam, tam.
Hän seisahtui ja kuunteli. Nämä äänet kuuluivat pitkän poikkikadun päästä, joka johti pienelle torille aivan meren rannalla.
— Mitähän siellä soitetaan? Vahinko, että minun täytyy mennä kouluun, muuten…
Hän jäi seisomaan epätietoisena. Mutta päätös oli tehtävä, joko oli mentävä kouluun tai kuuntelemaan huilun soittoa.
— Tänään menen kuuntelemaan huiluja ja huomenna kouluun. Kyllä sitä aina vielä kouluunkin ehtii, sanoi pojanlurjus niskojaan heitellen.
Sanottu ja tehty. Hän pujahti poikkikadulle ja alkoi juosta minkä jaksoi. Mitä kauemmas hän juoksi, sitä selvemmin hän kuuli huilujen ja rumpujen huminan: pi-pi-pi, pi-pi-pi, tam, tam, tam, tam.
Samassa hän oli pienellä torilla. Se oli täynnä väkeä. Ihmiset tunkeilivat suuren teltan ympärillä, jonka seinät olivat kirjavaksi maalatusta säkkikankaasta.
— Mikä teltta tuo on? Pinocchio kysyi sieltä kotoisin olevalta pieneltä pojalta.
— Lue ilmoitus, niin näet mitä siihen on kirjoitettu, niin saat tietää!
— Lukisinpa mielelläni, mutta juuri tänään en sattumalta voi lukea.
— Sinäpä aasi olet! Minä luen sen siis sinulle. Tiedä siis, että tälle paperille on isoilla tulipunaisilla kirjaimilla kirjoitettu: suuri Marionetti-teatteri…
— Onko siitä kauan, kun näytäntö alkoi.
— Se alkaa juuri nyt.
— Mitä sisäänpääsylippu maksaa?
— Kaksikymmentä penniä.
Pinocchio oli uteliaisuudesta aivan sairas, hän kadotti kokonaan itsehillintänsä ja kysyi häpeämättä siltä pieneltä pojalta jonka kanssa oli puhellut:
— Voitko lainata minulle huomiseksi kaksikymmentä penniä?
— Lainaisin toki mielelläni, vastasi poika pilkallisesti, mutta juuri tänään ei minulla satu olemaan.
— Kahdestakymmenestä pennistä myyn sulle takkini, marionetti sanoi.
— Mitä luulet minun tekevän kukikkaalla paperitakilla? Jos se sateella kastuu, ei sitä enää saa päältään riisutuksi.
— Tahdotko ostaa kenkäni?
— Korkeintaan ne kelpaavat tulen sytykkeeksi.
— Paljonko tarjoat hatustani?
— Totisesti hauskaa kaupantekoa! Hattu leivänkuoresta. Rotat voisivat hypätä päähäni ja syödä sen.
Pinocchio seisoi kuin neuloilla. Hän oli jo tekemäisillään viimeisen tarjouksensa, mutta siihen puuttui rohkeutta, hän epäröi, horjui ja taisteli itsensä kanssa. Viimein hän sanoi:
— Annatko minulle kaksikymmentä penniä uudesta aapiskirjastani?
— Minä olen itse vielä pieni poika, enkä osta mitään muilta pojilta, sanoi puhuteltu, jolla oli enemmän älyä kuin Pinocchiolla.
— Minä ostan aapisesi kahdestakymmenestä pennistä, huusi samassa eräs vanhoja vaatteita myyskentelevä mies, joka oli sattunut kuulemaan keskustelun.
Ja niin myytiin aapinen. Ja ajatelkaa, kotona istui Geppetto-parka väristen paitahihasillaan kylmästä sen vuoksi, että oli ostanut aapisen pojalleen.
