Читать книгу Pinocchion seikkailut - Carlo Collodi - Страница 3
I
ОглавлениеMiten nikkari, mestari Kirsikka, löysi puupalasen, joka osasi nauraa ja itkeä kuin pieni lapsi.
— Olipa kerran…
— Kuningas! pienet lukijani varmaankin heti huudahtavat.
— Ei, lapseni, nyt te erehdyitte. Oli kerran puupalanen. Ei se ollut mikään hieno puupalanen, olipahan aivan tavallinen halko, semmoinen joita talvella uuniin pistämme, kun laitamme takkavalkean iltasella.
En niin tarkkaan tiedä tapausta, mutta varmaa on, että tämä halko eräänä kauniina päivänä joutui erään vanhan nikkarin verstaaseen. Hänen nimensä oli oikeastaan Antton, mutta kaikki ihmiset kutsuivat häntä mestari Kirsikaksi, syystä, että hänen nenänipukkansa loisti aina sinipunaisena kuin kypsä kirsikka.
Kun mestari Kirsikka näki halon, tuli hän hyvin iloiseksi. Hän hieroi ihastuneena käsiään ja mutisi puoliääneen itsekseen:
— Sattuipas tämä puupalanen kreivin aikaan, minä teen tästä pöydän jalan.
Sanottu ja tehty. Hän otti terävän kirveen käteensä ja aikoi ruveta kuorimaan ja muotoilemaan puuta, mutta sen sijaan, että olisi antanut kirveensä pudota, hän jäi liikkumattomana seisomaan, käsi kohotettuna, sillä juuri siinä silmänräpäyksessä kuuli hän pienen heikon äänen rukoillen sanovan:
— Älä lyö niin kovaa!
Arvata voitte miten kiltti vanha mestari Kirsikka pelästyi!
Hän katseli hätääntyneenä ympäri huonetta saadakseen selville mistä ihmeestä tuo vieno ääni kuului, mutta hän ei huomannut mitään. Hän kurkisti höyläpenkin alle… siellä ei ollut ketään; hän katsoi kaappiin, jota aina pidettiin suljettuna… ei ketään sielläkään; hän etsi korista, johon höylälastut ja sahajauhot koottiin… ei ketään, ei ketään; hän avasi nikkarihuoneensa oven ja katseli ulos kadulle… ei sielläkään ollut ketään. Mikähän se mahtoi olla?
— Nyt minä ymmärrän, hän sanoi viimein ja silitteli nauraen tekotukkaansa, — minä vaan mielikuvituksessani kuulin tuon äänen. Nopeaan taas työhön!
Hän tarttui uudelleen kirveeseensä ja iski voimakkaasti halkoon.
— Voi, miten sattui kipeästi! sama vieno ääni valitti.
Tällä kertaa jäi mestari Kirsikka kuin kivettyneenä seisomaan. Hänen silmänsä olivat pelästyksestä pudota päästä, hän tuijotti suu auki ja kieli riippuen leualle, niin että hän oli aivan suihkukaivon irvistävän kipsikuvan näköinen.
Kun hän viimein sai puhekykynsä takaisin, hän sanoi vapisten ja pelosta änkyttäen:
— Mutta mistä ihmeestä tämä pieni vieno ääni kuului, joka sanoi voi? Eihän täällä ole elävää sielua. Onkohan tämä halko oppinut itkemään ja voivottelemaan kuin pieni lapsi? Sitä minä en ikinä usko. Tässä se on, se on samanlainen kuin muutkin halot ja jos heitän sen tuleen, sillä voi keittää korkeintaan padallisen papuja… Mikähän se oli? Onkohan joku piiloutunut sen sisälle? Niin, jos joku on sen sisässä, niin syyttäköön vaan itseään, sillä nyt hän joutuu minun kanssani tekemisiin.
Tämän sanoessaan hän tarttui molemmin käsin halkoparkaan ja alkoi armotta koluuttaa sitä seiniä vasten.
Hän asettui sitten kuuntelemaan, alkaisiko tuo pieni vieno ääni taas valitella. Hän odotti kaksi minuuttia — mutta ei kuulunut mitään, viisi minuuttia — ei mitään, kymmenen minuuttia — eikä vieläkään mitään.
— Minä ymmärrän, hän sanoi väkinäisesti nauraen ja pyyhkäisten tukkaansa, — tietysti minä vain mielikuvituksessani kuulin tuon äänen valittelevan. Reippaasti työhön taas!
Mutta hän oli aikalailla pelästynyt ja koetti sen vuoksi hiljaa hyräillä, pysyäkseen rohkeana.
Kirveen hän oli pannut pois ja otti sen sijaan höylän, höylätäkseen ja kiillottaakseen halon, mutta juuri alkaessaan höylätä edestakaisin hän kuuli saman vienon äänen nauraen sanovan:
— Lakkaa toki, sinä kutitat minua!
Tällä kertaa mestari Kirsikka kaatui pitkälleen kuin salaman lyömänä.
Kun hän aukaisi silmänsä, hän huomasi istuvansa lattialla.
Hänen kasvonsa olivat aivan kuin muuttuneet, nenännipukkakin, joka tavallisesti oli sinipunainen, oli nyt pahasta pelästyksestä tullut aivan tummansiniseksi.
