Читать книгу Fromont nuorempi ja Risler vanhempi - Alphonse Daudet - Страница 10

Sisällysluettelo

Kuinka pikku Chèben histooria loppui.

Tuli sitte syyskuu.

Metsästys oli koonnut hoviin suuren, meluavan ja rahvasmaisen seuran. Oli pitkiä aterioita, joissa nuo rikkaat porvarit viivyttelivät talonpoikain pitkäpiimäisyydellä, väsymyksellä ja uneliaisuudella. Vaunuilla mentiin metsästäjiä vastaan syksynhämärästä jo kylmille teille. Usma kohosi leikatuilta pelloilta; pelästyneet otukset lentää hipasivat vakoja pitkin, päästäen ruikuttavia ääniä, ja yö näkyi lähtevän ulos kaikista metsistä, joiden kamala synkeys kasvamalla kasvoi, peittäen kentät ja kedot.

Vaunujen lyhdyt sytytettiin ja lämpimästi, auki käärittyjen peitteiden alla, ajaa kiidätettiin kotia, raikkaan tuulen hyväillessä kasvoja. Komeasti valaistu sali täyttyi pauhusta ja naurusta.

Claire Fromont, jota seuran raakuus vaivasi, ei puhellut sanaakaan. Sidonie taas loisti täydessä valossaan. Ajo oli vilkastuttanut hänen vaalean hipiänsä ja parisilaiset silmänsä. Hän osasi nauraa hyvin, käsitti ehkä vähän liika paljon ja siellä olevista ihmisistä näkyi olevan ainoa oikea nainen. Hänen menestyksensä hurmasi Georgesen kokonaan, mutta mitä etemmäksi tämä meni, sitä maltikkaammin käyttäytyi Sidonie. Siitä pitäen päätti Georges, että hän oli oleva hänen vaimonsa. Hän vannoi sen itselleen tuolla heikkojen luonteiden liioitellulla vakuuttamisella, luonteiden, jotka aina näkyvät edeltäkäsin taistelevan niitä väitteitä vastaan, joiden eteen he tietävät kerran taipuvansa…

Pikku Chèbestä oli tämä ihanin hetki hänen elämässään. Lukuun ottamattakaan kaikkia kunnianhimoisia tarkoituksia, oli hänen virnailevasta ja teeskentelevästä luonteestaan omituinen viehätys tuossa salaperäisesti johdetussa rakkauden juonessa, kemujen ja pitojen keskellä.

Ei kukaan heidän ympärillä olevistaan aavistanut niitäkään. Claire oli siinä raittiissa ja ihanassa nuoruuden i'ässä, jolloin henki, puoleksi puhjenneena, mieltyy asioihin, joita se tuntee, sokealla luottamuksella, laisinkaan vilppiä ja valhetta tietämättä. Herra Fromont ajatteli vaan kauppa-asioitaan. Hänen vaimonsa puhdisteli, kuin vimmattu, hohtokiviään. Muita ei ollut pelättävänä, kuin ukko Gardinois'ia ja hänen pieniä naskalisilmiään; mutta Sidoniehan huvitti häntä ja jospa hän olisikin jotakin saanut ilmi, niin ei hän ollut mies, joka olisi saattanut hänet tulevaisuuttaan puuttumaan.

Sidonie riemuitsi, kun äkkinäinen, odottamatoin turma kumosi hänen toiveensa.

Eräänä sunnuntai-aamuna, palatessaan väjymysmetsästykseltä, tuotiin herra Fromont kotia kuolettavasti haavoitettuna. Metsäkauriisen tähdätty laukaus oli sattunut hänen ohimoihinsa. Koko hovi oli ylösalaisin.

Metsästäjät, niiden joukossa osaamatoin ampuja, lähtivät kiiruusti Parisiin. Claire, mieletöinnä murheesta, ei heittänyt huonetta, jossa hänen isänsä makasi viimeisessä hengen lähdössä, ja Risler, tapauksesta tiedon saatuaan, tuli kohta hakemaan Sidoniea.

Lähtöpäivän aattona oli tällä yhtymys Georgesin kanssa "kummituksen" luona, jäähyväis-yhtymys, tuskallinen ja salainen, sekä juhlallinen kuoleman läheisyyden tautta. Vannottiin sentään ainaista rakkautta; sovittiin paikasta, jonne voisi kirjoittaa. Ja erottiin.

Surullinen palaus.

Tuota pikaa tuli hän jälleen jokapäiväiseen elämäänsä, ollen Rislerin epätoivon vartioimana, hänelle kun rakkaan isäntänsä kuolema oli korvaamatoin vahinko. Kotiin tultuaan piti Sidonien kertoa hänelle olonsa vähimmätkin seikat, puhua hovin asukkaista, vieraista, pidoista, päivällisistä ja viimeisestä onnettomuudesta. Mikä rangaistus Sidonielle, joka, kokonaan yhden ja aina saman ajatuksen, omana, kovin kaipasi hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Sepä ei vielä ollut kaikkein hirveintä.

Ensimmäisestä päivästä saakka oli Frans tullut istumaan vanhalle paikalleen; hänen etsivät katseensa ja sanansa, lausutut Sidonielle yksistään, näyttivät hänestä sietämättömän vaativilta.

Huolimatta kaikesta arkuudestaan ja luottamattomuudestaan, luuli poika parka omaavansa hyväksytyn ja malttamattoman sulhasen oikeuden, ja pikku Chèben täytyi jättää unelmansa, vastatakseen velkojalleen lykkäämällä yhä tuonnemmaksi maksuajan.

Tuli kuitenkin päivä, jolloin ratkaisemattomuus enää oli mahdotoin.

Hän oli luvannut naida Franssin, kun tämä oli saanut paikan, ja nyt tarjottiin hänelle semmoinen Etelässä, insinöörinä Grand'-Comben valimolla. Yksinkertaiselle taloudelle oli se tarpeeksi.

Minkäänlaista keinoa ei ollut peräytyä.

Täytyi altistua tai löytää veruke. Mutta mikä?…

Tuossa kovassa pulassa ajatteli hän Désiréetä. Vaikk'ei pikku ontuva koskaan ollut uskonut hänelle salaisuuksiaan, tiesi Sidonie hänen kovin rakastavan Franssia. Kauan aikaa jo oli hän arvannut sen noilla virnailevan tytön silmillään, — kirkkailla ja muuttelevilla kuvastimilla, jotka heijastivat muiden kaikki ajatukset, näyttämättä laisinkaan omiaan. Ehkäpä juuri tuo ajatus, että toinen nainen rakasti hänen sulhastaan oli ihan alussa tehnyt hänen mielessään Franssin rakkauden kärsittävämmäksi, ja niinkuin haudoille pannaan muistopatsaita, etteivät ne näyttäisi niin surullisilta, niin olivat Désiréen sievät, pienet, kelmeät, kasvot tuon niin synkeän tulevaisuuden kynnyksellä, tehneet sen hänestä vähemmin kamalan näköiseksi.

Nyt hankki tämä hänelle kunniallisen ja helpon tekosyyn päästä lupauksestaan.

— En! näetsen, äiti, sanoi hän kerran rouva Chèbelle, en koskaan minä suostuisi matkaan saattamaan onnettomuutta ystävälleni. Minulla olisi siitä liika kovat tunnon vaivat… Désirée raukka! Etkös sitte ole huomannut, kuinka sairaannäköinen hän on ollut minun tuloni jälkeen ja kuinka hän katselee minuun rukoilevasti?… En! minä en tahdo tehdä hänelle tuota vaivaa, minä en vie häneltä hänen Franssiaan…

Ihmetellessäänkin tyttärensä jalomielisyyttä, piti rouva Chèbe kuitenkin tuon uhrauksen liioiteltuna, väittäen vastaan:

— Ota vaari, lapseni, me emme ole rikkaita… Semmoinen mies, kuin

Frans, ei ole tarjona joka päivä.

— Sitä pahempi! Minä en naimisiin menekään… selitti suoraan Sidonie, ja pitäen verukettaan hyvänä, iski hän siihen innolla kiinni. Ei mikään saanut häntä muuttamaan ajatustaan, ei Franssin kyyneleet, jota tuo hämärien syiden verhoama epäys saattoi toivottomuuden, eikä Rislerin rukoukset, jolleka rouva Chèbe suurimmassa salaisuudessa oli kuiskannut tyttärensä syyt ja joka, kaikesta huolimatta, ei voinut olla moista uhrausta ihmettelemättä.

— Elä häntä soimaa, kah!… Hän on enkeli sanoi hän veljelleen, koettaen rauhoittaa häntä.

— Niin kyllä, enkeli hän on, puolsi rouva Chèbe huoaten, niin ett'ei petetyllä rakastaja paralla ollut oikeutta edes valittaakaan. Epätoivossa päätti hän jättää Parisin ja paon vimmassa näytti Grand'-Combe hänestä liian läheiseltä, jonka tähden hän etsi ja saikin tarkastajan paikan Ismailiassa, Suezin kannaksen töissä. Hän lähti niitäkään tietämättä tahi tahtomattakaan tietää mitään Désiréen rakkaudesta, ja kumminkin, kuin hän tuli jäähyväisille, loi armas heikko tytti häneen kauniita kainoja silmäilyjä, joissa selvään oli kirjoitettu:

"Minä teitä rakastan, ell'ei hän rakasta"…

Mutta Frans Risler ei osannut lukea noiden silmäin kirjoitusta.

Kaikeksi onneksi on kärsimään tottuneilla sieluilla loppumatointa kärsiväisyyttä. Ystävänsä lähdettyä, kävi pikku ontuva sievän kuvitusvoimansa kannattamana, jonka hän isältään oli perinyt ja hänen nais-luonteensa oli puhdistanut, jälleen miehuullisesti työhönsä, sanoen:

— Minä odotan häntä.

Ja siitä pitäen aukaisi hän ihko auki lintuinsa siivet, ikäänkuin he olisivat lähteneet toinen toisensa jälkeen Ismailiaan Egyptiin… Ja sepä oli kauas!

Ennen laivaan astumistaan kirjoitti nuori Risler Marseilestä Sidonielle vielä viimeisen kirjeensä, samalla koomillisen ja liikuttavan, jossa onnetoin insinööri, sekoittamalla yhteen teknillisimmät seikat sydäntä särkevimpiin jäähyväisiin, ilmoitti lähtevänsä, pakahtuvin sydämmin, Sahib-nimisellä kuljetuslaivalla, "tuhannen viidensadan hevosvoiman aluksella", ikäänkuin hän olisi toivonut, että moinen melkeä höyry-hevosten luku vaikuttaisi tuohon kiittämättömään, jättämällä häneen ikuiset tunnon vaivat. Mutta Sidoniella oli aivan muita asioita mielessä.

Häntä rupesi huolettamaan se, ett'ei Georgesista ollut mitään kuulunut. Savignystä tultuaan oli hän saanut yhden kerran tietoja häneltä, eikä sitte enää. Kaikki hänen kirjeensä olivat vastaamatta. Totta on, että hän Risleriltä oli kuullut Georgesilla olevan paljo askareita ja että hänen setänsä kuolema, jonka kautta tehtaan johto oli joutunut hänen huostaansa, oli tuottanut hänelle vastaavaisuuden yli hänen voimiensa… Mutta olla sanaakaan kirjoittamatta!

Porraslavan ikkunasta, jossa hän oli jälleen ottanut hiljaiset asemansa — sillä hän oli laittanut niin, ett'ei tarvinnut enää palata neiti Le Miren luo — koki pikku Chèbe saada nähdä lemmittynsä, tähysteli kaikkia hänen hommiaan, pihalla ja rakennuksissa, ja iltasella, Savignyn juna-aikana, näki hän hänen nousevan vaunuihinsa lähteäkseen tätinsä ja serkkunsa luo, jotka viettivät surunsa ensi kuukaudet iso-isän luona maalla.

Tuo kaikki häntä huoletti ja pelotti; ja tehtaan läheisyys etenkin teki Georgesin kaukana olon vieläkin tuntuvammaksi. Sanokaahan, että vähä kovemmin huutamalla, hän olisi saanut hänen kääntymään! Sanokaahan, ettei ollut kuin seinä, joka eroitti heitä! Ja kumminkin olivat he sinä hetkenä hyvin kaukana toisistaan.

Muistatteko, pikku Chèbe, tuota ikävää talvi-iltaa, kun kelpo Risler tuli vanhempienne luo omituisen näköisenä ja sanoen: "Suuria uutisia!"

Suuria uutisia todellakin.

Georges Fromont oli vast'ikään käynyt hänelle ilmoittamassa, että hän, yhtäpitävästi, setänsä viimeisen tahdon kanssa, aikoo naida Claire serkkunsa, ja koska hän suorastaan ei voinut yksin tehdasta johtaa, oli päättänyt ottaa hänet osakkaaksi ja antaa liikenteelle toiminimen: Fromont nuorempi ja Risler vanhempi.

Mitäs te teitte, pikku Chèbe, pitääksenne kylmäverisyyttänne, kuultuanne, tehtaan teiltä hukkaan menevän ja toisen naisen anastavan paikkanne? Kamala ilta!… Rouva Chèbe parsiskeli pöydän ääressä, herra Chèbe kuivasi valkean edessä pitkällä matkustuksella sateesta kastuneita vaatteitaan. Oi, kurjaa kotia, täynnä murhetta ja ikävää! Huonosti valaisi lamppu. Pikainen ateria oli jättänyt suojaan hajun köyhien keitoksista. Ja tuota Risleriä, joka riemun hurmoksissa jutteli, intoili ja teki suunnitelmiaan!

Kaikki nuo asiat ahdistivat sydäntänne, tekivät petoksen mielestänne vieläkin kauheammaksi, verrattuna rikkauksiin, jotka pakenivat kurotettuja käsiänne, ja katalaan keskulaisuuteen, jossa olitte tuomittu elämään…

Siitä hän oli kovasti ja kauan sairaana.

Vuoteessaan ollen, kun ikkunat varjostimien takana tärisivät, luuli tuo onnetoin aina, että Georgesin häävaunut kulkivat alahalla kadulla; ja siitä hän sai hermosetiä, äänettömiä, selittämättömiä kuin vihankuume, joka häntä riudutti.

Vihdoin sai aika, nuoruus, ja hänen äitinsä sekä erittäinkin Désiréen huolet, joka nyt tiesi mikä uhraus hänelle oli tehty, taudista voiton. Mutta kauvan oli Sidonie hyvin heikko, kuolettavan surun ja itkun halun vaivuttamana, joka hermotaudin tavoin häntä pudisteli.

Milloin sanoi hän tahtovansa matkustaa ja jättää Parisi, milloin taas piti hänen päästä luostariin. Hänen omaisensa olivat hänestä kovin murheissaan, etsittiin syytä tuohon eriskummalliseen tilaan, joka oli vielä huolettavampi, kuin tauti, — kun hän yht'äkkiä tunnusti äidilleen murheittensa salaisuuden.

Hän rakasti näet Risler vanhempaa… Hän ei ollut muka koskaan uskaltanut sanoa sitä, mutta häntä hän rakasti, eikä Franssia.

Tuo uutinen hämmästytti kaikkia, Risleriä enemmän kuin muita; mutta pikku Chèbe oli niin kepo, katseli häntä niin suloisilla silmillä, että tuo kunnon mies rakastui häneen oitis, kuin hullu. Ehkäpä myös, hänen sitä arvaamatta, tuo rakkaus oli ollut hänen sydämensä pohjalla jo kauvankin aikaa…

* * * * *

Ja, näet sen, miksikä nuori rouva Risler, ihan valkoisena hääpukineessaan, hääpäivä-iltana katseli, voittoisasti hymyillen, porrasikkunaan, johon kymmenen vuotta hänen elämästään oli ikäänkuin ahtaasti puitettu. Tuo kopea hymy, jossa myöskin syvällistä surkua ja pientä ylenkatsetta kuvautui, jota vasta rikastunut voikin tuntea alottelujensa keskulaisuutta kohtaan, tarkoitti selvään köyhää ja riutunutta lasta, jonka hän oli näkevinään tuolla ylähällä vastassaan, menneen ajan ja yön synkeydessä, ja jolle hän näkyi sanovan tehdasta osoitellessaan:

— Mitäs tuosta sanot, pikku Chèbe?… Näet sen, tässä sitä ollaan nyt…