Читать книгу Fromont nuorempi ja Risler vanhempi - Alphonse Daudet - Страница 9

Sisällysluettelo

Pikku Chèben histooria. — Savignyn kiiltomadot.

Savigny-sur-Orgessa.

'Rakas Sidonie!

Eilen istuimme pöydässä suuressa ruokasalissa, jonka tunnet, ja ovi oli selkoisen selällään täydessä kukassa oleville portaille. Minun oli pikkuisen ikävä. Isä kulta oli ollut huonolla tuulella koko aamupäivän, ja, äiti parka ei tohtinut hiiskua sanaakaan noiden rypistettyjen kulmakarvojen lannistamatta, jotka aina ovat hänelle lakia lukeneet. Minä ajattelin, että oli todellakin vahinko olla aivan yksin, kesäsydännä, näin kauniissa paikassa, ja että olisin varsin onnellinen, nyt kun, näet, olen päässyt kasvatuslaitoksesta ja kun minun on oltava kaiket vuoden ajat maalla, saadessani, kuni muinoin, jonkun kanssani juoksentelemaan pitkin metsiä ja pyökki-puistoja.

Georges käy kyllä toisinaan täällä, mutta hän tulee aina hyvin myöhään, ainoastaan päivälliseksi, ja palajaa sitte seuraavana päivänä jo ennenkuin olen hereillä. Sitä paitsi onkin hän jo vaka mies, herra Georges. Hän tekee työtä tehtaalla, ja asioiden huoli vetää usein hänenkin otsalleen ryppyjä.

… Näin pitkälle olin ehtinyt mietteissäni, kun isäni yht'äkkiä

nopeasti kääntyi puoleeni:

— Mitenkä pikku Sidonien laita on? Mielelläni tahtoisin pitää

hänet täällä jonkun ajan.

Arvaathan, kuinka olin onnellinen! Sehän vasta iloa taas kohdata toisensa ja sitoa tuo hyvä ystävyys jonka keskeyttäminen oli enemmän elämän, kuin meidän vikamme! Paljo niitä on meillä oleva asioita kerrottavana! Sinä, joka yksin voit huvittaa hirveää isoisää, sinä olet tuottava iloa meille, ja vakuutan sinua, että sitä kyllä tarvitaankin.

Se on niin autio, tämä kaunis Savigny! Ajattelehan, että aamuisin välistä pistää päähäni virnaileminen. Pukeudun, teen itseni kauniiksi, hiukset kiharassa ja koreat vaatteet yllä; kävelen puistikoissa, ja äkkiä huomaan tehneeni kustannuksia joutsenien, sorsien, Muisku-koirani ja lehmien vuoksi, jotka niityllä eivät edes käännykään ohi kulkiessani. Silloin menen kiusalla hyvin sukkelaan takaisin, puen ylleni kattuuni-hameen, askartelen moisiossa, aitassa, vähän missäkin. Ja todellapa alan uskoa, että ikävä on minun vartuttanut ja että minusta tulee varmaan oiva emäntä….

Onneksi tulee, näet, kohta metsästysaika, jolloin arvelen voivani huvitella hiukan. Ensiksi käyvät silloin Georges ja isäni, jotka molemmat ovat kovia metsästäjiä, useammin täällä. Sitte tulet sinä. — Sillä vastaathan minulle heti, että tulet meille, eikö niin? Herra Risler sanoi tuonnoin sinun olevan raihnas. Savignyn ilma tekee sinulle oikein hyvää.

Täällä kaikki sinua odottavat. Ja minä en malta enää elääkään.

Claire.'

Kirjeensä kirjoitettuaan, pani Claire Fromont suuren olkihatun päähänsä, sillä elokuun ensimmäiset päivät, olivat helteiset ja ihanat, ja meni laskemaan sen pieneen laatikkoon, josta kirjeenkantaja joka aamu ohimennessään otti hovin postin.

Se oli puiston päässä, tien käänteessä. Hän seisattui hetkeksi katselemaan puita tien varrella ja ympäröiviä niittyjä, jotka uinailivat päivän paistehessa. Tuolla elonleikkaajat korjasivat viimeisiä lyhteitä, vähän kauempana taas kynnettiin. Mutta koko tuon hiljaisen työnteon alakuloisuus oli kaukana nuoresta tytöstä, joka loisti ilosta nähdäkseen ystävätään.

Ei yhtäkään tuulenhengähdystä kohonnut korkeilta kukkuloilta taivaanrannalla, ei yhtäkään ääntä puiden latvoista tullut varoittamaan häntä, edes aavistusta antamalla ja estämään häntä lähettämästä tuota kovaonnista kirjettä. Ja oitis kotia palattuaan kävi hän puuhaamaan Sidonielle sievää huonetta omansa viereen.

Kirje meni uskollisesti perille. Kuusaman ympäröimästä pienestä, ruohonpäisestä portista tuli se Parisiin ja saapui samana iltana, Savignyn postimerkkineen ja ihan tuoksuvana maa-ilmaa, viidenteen kerrokseen Braque-kadun varrelle.

Sepä oli tapahtuma! Kirje luettiin kolmeen kertaan; ja viikonajan, lähtöön saakka oli se takan reunuksella rouva Chèben tähteiden, lasikuvulla varustetun kellon ja keisarikunnan aikuisien maljojen joukossa. Sidoniesta oli se, kuni ihmeellinen romaani, täynnä lumousta ja lupauksia, jota hän luki aukaisematta, katselemalla vaan sen valkoista koteloa, jossa kohosi Claire Fromont'in koreiltu nimikirjoitus.

Kyllä nyt puuhattiin, kuin häiksi konsanaan. Pääasia oli tietää, minkälaisissa vaatteissa mennä hoviin. Huolta oli pidettävä siitä, oli leikattava, sovitettava ja koetettava hameita ja hiuslaitoksia… Frans raukka! Kuinka nuo valmistukset saivat hänen pahoille mielin! Lähtö Savignyyn, jota hän turhaan oli koettanut vastustella, oli vielä viivyttelevä heidän naimistaan, jota — hänen tietämättä, miksi? — Sidonie oli siirtänyt joka päivä vähän. Frans ei, näet, voisi mennä hänen luo; ja kun Sidonie kerran oli siellä, keskellä kestejä ja huvia, niin ties' sen, miten kauvaksi hän sinne jäisi?…

Delobellen naisille kävi tuo toivotoin rakastaja aina luottamuksiaan tekemässä, vaan huomaamatta kertaakaan, kuinka vireästi Désirée nousi ylös, hänen sisään tullessaan, tarjotakseen hänelle sijaa vieressään työpöydän ääressä ja kuinka hän sitte istuutui ihan punaisena, hehkuvin silmin.

Muutamiin päiviin ei oltu enää tehty lintuja ja kärpäsiä kuosiksi. Äiti tyttärilleen päärmäsivät ruusun punaisia sepaluksia Sidonien hametta varten, eikä pikku ontuva ollut koskaan ommellut niin kernaasti.

Hän ei ollut suotta Delobellen tytär, tuo pikku Désirée.

Isältään oli hän perinyt taipumuksen haaveilla ja toivoa loppuun asti, oli mikä oli.

Franssin kertoessa hänelle rakkauden huoliaan, ajatteli Désirée, että kun Sidonie on kerran lähtenyt pois, hän tulisi niinikään joka päivä, vaikka kohta puhumaankin poissa olevasta; että hän olisi siinä hänen vieressään, valvoisi yhdessä "isää" odottaessa, ja että hän kenties jonakuna iltana, katsellessa häntä, huomaisi mikä ero on naisen välillä, joka rakastaa ja sen, joka antaa rakastaa itseään.

Ajatus, että joka pisto, jonka hän hameesen teki, riennätti tuota kärsimättömästä odotettua lähtöä, antoi silloin hänen neulalleen tavattoman nopeuden ja kauhulla näki rakastaja raukka sepaluksia ja reunustuksia läjittyvän silmin nähden hänen ympäri, kuohuen kuni pienet aallot ikään.

Ruusun värisen hameen valmistuttua, lähti neiti Chèbe Savignyyn.

Herra Gardinois'in hovi oli rakennettu Orge-laaksoon, pienen joen varrelle, jota niin oikullisesti sievistivät sen myllyt, saaret, sulut ja laajat puistonurmikot, jotka siintoon hälvenivät sen ahteita pitkin.

Kartano, vanha Lutvikki XV aikuinen rakennus mataloine huone-kertoineen, mutta hyvin korkeine kattoineen, oli kovin alakuloisen näköinen, omituista ylimyksellisen muinaisuuden muotoa: — leveät portaat, ruosteiset rautabalkongit, vanhat, sateen hivuttamat vaasit, joista tuoreet kukat heleästi esiin pistivät punertavaa kiveä vastaan. Silmän siintämättömiin ulottui rappeutunut, kaatumaisillaan oleva muuri, joka laskeutui vienoa rinnettä alas virralle. Mahtavasti kohosi niiden yli hovi vuolukivikattoineen, moisio punaisine kattotiilineen, ja ihana puisto lehmuksineen, saarnineen, poppelineen ja kastanjineen, jotka liittyivät tuuheaksi, mustaksi juovaksi, kupukaariksi lehtikujien yli toisinaan aueten.

Mutta viehätys vanhalla tilalla oli vesi, vesi joka elähytti sen hiljaisuutta, teki sen näyt juhlallisimmiksi. Savignyssa löytyi, jokea lukematta, lähteitä, vesisuihkuja ja lampeja, joissa mailleen menevä päivä kuvasti täydessä kunniassaan; ja tuo sopi hyvin vanhanaikuiselle, sammaltaneelle ja vihertyneelle kartanolle, joka oli kuni veden kuluttama kivi puron rannalla.

Pahaksi onneksi oli laita Savignyssa, kuin useimmissa ihmeteltävissä, parisilaisissa kesäpalatseissa, jotka ovat joutuneet kauppa- ja asioimis-nousukasten saaliiksi, ett'ei hovin herrat sointuneet yhteen hovin kanssa.

Siitä saakka, kuin vanha Gardinois oli hovinsa ostanut, koki hän vaan hävittää kaikki, mitä sattuma hänelle niin kauniina hankkinut oli, kaadatti puita "näkyä varten", varusti puistonsa kummallisilla aitauksilla rosvoja vastaan, ja pyhitti yksinäisyytensä komeaksi kasvitarhaksi, joka, tuottaen äärettömän paljo hedelmiä ja vihanneksia, oli hänestä enemmän hänen oma maansa, talonpojan maa.

Mitä tulee suuriin saleihin, joiden seinämaalaukset syksyn sumusta vaalentuivat, vesistöihin, ulpukkojen anastamiin, ja rotkoihin ja siltoihin näkinkenkineen, niin piti hän niistä ainoastaan siitä syystä, että vieraat niitä ihailivat ja että kaikki tuo käsitti sen, joka hyvin paljo mairitteli vanhan härkäkauppiaan turhamielisyyttä: — hovin!

Ollen jo iäkäs ja voimatta enää metsästää taikka, kalastaa, vietti hän aikansa valvomalla äärettömän suuren tilansa vähäpätöisiä yksityisyyksiä. Jyvät, jotka annettiin kanoille, hinta myydystä viimeisestä viljan korjuusta, olkikupojen luku oivalla, pyöreällä parvella, kaikki tuo antoi hänelle torumisen aihetta koko päiväksi; ja kaukaa katsellessa kaunista Savignya vierulla sijaitsevine kartanoineen, sen alatse juoksevan joen kuvastinta, kietolasten siimestämiä korkeita penkereitä ja kivikerroksia, jotka puistoa majesteetillisesti viettävällä tantereella kannattivat, ei olisi suinkaan koskaan voinut arvata haltian kitsautta ja mielen niukkuutta.

Joutilaana rikkaudessaan eleli herra Gardinois, koska hän Parisissa ikävöi, siellä koko vuoden, ja kauniina vuoden aikana pitivät Fromont'ilaiset hänelle seuraa.

Rouva Fromont oli leppeä, vaan ei kovin mielevä nainen, jota hänen isänsä tyly itsevaltiaisuus varhain oli taivuttanut kärsivään ja alituiseen tottelevaisuuteen. Samassa asemassa oli hän mieheensä, jonka hyvyys ja kestävä lempeys ei ollut voinut saada voittoa tuosta nöyryytetystä, hiljaisesta, kaikesta välinpitämättömästä ja ikäänkuin vastuuttomasta luonnosta. Elettyään aina asioista syrjässä, oli hän rikastunut huomaamattaan ja ilman vähintäkään halua käyttää sitä hyväkseen. Kaunis asuntonsa Parisissa ja isänsä uhkea hovi vaivasivat häntä. Hän teki paikkansa siinä niin pieneksi, kuin mahdollista, käyttäen elämänsä yhteen kiihkoon, — järjestykseen, näet, — järjestykseen ihmeelliseen ja eriskummalliseen, johon kuului harjaaminen, pyyhkiminen, tomuttaminen, ja kuvastimien, kulloitusten ja oven-päällysten kiilloittaminen, omin käsin ja levähtämättä.

Kun ei hänellä ollut enää muuta siivoamista, kävi tuo kumma nainen sormuksiinsa, kellonvitjoihinsa ja solidinsa käsiksi, puhdisti hohtokivensä ja helmensä, ja yhä kirkastamalla omaa ja miehensä nimeä kihlasormuksessansa, oli hän siitä kaikki kirjaimet kuluttanut. Huolensa seurasi häntä Savignyynkin. Käytävistä noukki hän risut, kaaputti sammaleen penkeistä päivänvarjostimellaan, olisipa tahtonut tomuttaa lehdetkin ja nuohia vanhat puutkin. Vallan usein, rautatiellä, kadehti hän pitkin radan vartta rivitettyjä pieniä huviloita, loistavine vaskineen, englantilaisine kiiltopalloineen ja pitkulaisine pikku puutarhoineen, jotka ovat aivan piirongin laatikkoin näköiset. Se se oli hänestä maatalon perikuva.

Herra Fromont, joka kävi siellä ainoastaan pikimältään ja asiat aina mielessään, ei myöskään nauttinut ollenkaan Savignysta. Claire yksin oli todellakin kuin kotona tuossa kauniissa puistossa. Hän siellä tunsi pienimmätkin pehkot. Pakotettuna itse itselleen riittämään, niinkuin kaikki yksinäiset lapset, oli hän hankkinut itselleen rattoa kaikenmoisissa kävelyissä ja kukoistuksen valvomisissa, hänellä oli lehtikujansa, puunsa ja mielipaikkansa, jossa hän kävi lukemassa. Ruokakello tapasi hänen aina tilan perältä. Pöytään tuli hän hengästyneenä, tyytyväisenä, ulkoilman virkistämänä. Pyökkipuiden varjo oli, hiipimällä hänen nuoren otsansa yli, jättänyt sille jonkinmoisen surumielisen sulon ja vesistöjen vehreä syvyys, päilyvien säteiden läpitunkema, kuvastavana löytyi hänen suurissa silmissään.

Tuo kaunis maapaikka oli todellakin suojellut häntä keskuutensa alhaisuudesta ja halpamaisuudesta. Tuntikausia saattoi herra Gardinois valittaa hänelle hankkijien ja palvelusväen turmelusta, laskea lukua siitä, mitä häneltä varastettiin joka kuukausi, joka viikko, joka päivä, joka minuuttikin; rouva Fromont saattoi tehdä kanteitaan hiiriä, koita, pölyä ja kosteutta vastaan, jotka kaikki olivat raivossa hävittämään hänen kalujaan ja yhdessä liitossa hänen kaappiaan vastaan, vaan ei tavuutakaan tuosta hurjasta puhelusta ollut jäänyt Clairen mieleen. Käynti nurmikon ympäri, luku veden rannalla toi heti tyyntä tuohon ylevään ja sangen vilkkaasen sieluun.

Isoisänsä piti hänen outona olentona, aivan kuulumattomana perheesensä. Lapsena jo vaivasi hän ukkoa suurien, kirkkaiden silmäinsä tautta, suoralla mielteellään kaikesta ja myöskin sentähden, ett'ei hän hänessä nähnyt omaa tytärtään, nöyrää ja kuuliaista lasta.

— Siitä tulee ynseä ja omituinen, kuin isänsä on, sanoi hän ollessaan huonolla tuulella.

Paljoa enemmän miellytti häntä pikku Chèbe, joka toisinaan kävi kirmailemassa Savignyn käytävillä. Siinä hän ainakin huomasi rahvasluonteen, kuin omansa oli, sekä rahtusen kunnianhimoa ja kateutta, joka jo siihen aikaan ilmitoi tuommoista pientä myhäilemistä suupielessä. Sen ohessa ihmetteli ja ihaeli tyttö kovin hänen rikkauttaan, joka seikka liehakoi nousukkaan ylpeyttä; ja toisinaan kun ukko häntä ahdisteli, käytti hän hullunkurisia Parisilapsen sanoja ja jotenkin alhaisia lausumia, joille hänen soma, kelmeähkö, pikku naamansa jokapäiväisyyksineen lisäsi omituisuutta. Eikä vanhus myöskään ollut häntä koskaan unhoittanut.

Tällä kertaa etenkin, kun Sidonie pitkän poissaolon jälkeen tuli Savignyyn, uhkuvine hiuksineen, sorea-vartaloisena, kasvot hilpeinä ja vilkkaina, kokonaan sirottuna puotineideiltä hiukan lainatuilla koristeilla, oli hänellä siellä paljon menestystä. Ukko Gardinois, joka oli varsin ihmeissään nähdessään suuren, nuoren tytön odottamansa lapsen sijasta, piti hänen paljoa sievempänä ja olletikin paljoa paremmin puettuna, kuin Clairen.

Totta on, ett'ei neiti Chèbellä, tullessaan rautatieltä ja istuessaan hovin suurissa vaunuissa, ollut liian huonoa ryhtiä, mutta häneltä puuttui sitä, joka oli hänen ystävänsä kauneus ja viehätys, tottumusta, käytöstä, teeskenneltyjen asentojen ylenkatsomista ja varsinkin mielen vakuutta. Sulonsa muistutti hiukan hänen vaatteitaan, huokeita kankaita, päivän aistin mukaan leikatutta, tilkkuja, olkoon menneeksi, mutta tilkkuja, joille kuosi, tuo mieletöin ja hurmaava tenhetär, oli antanut vivahduksensa, koristeen ja meistin. Parisilla on tuollaisia pukineita varten pieniä, vasituisia näpsiä, joita on sangen helppo sirota ja vaatehtia, siitä syystä juuri, ett'ei heillä ole mitään tyyppiä, ja neiti Chèbe oli noita näpsänaamoja.

Sepä ihastusta, kun vaunut kääntyivät pitkään kujaan, vehreän nurmikon ja satavuotisten jalavain päärmäämään, jonka päässä Savigny häntä vartoeli, portti selko selällään. Siitä päivästä lähtien eli hän tuota lumottua elämää, jota hän kauan uneksinut oli. Loistoisuus näyttäytyi hänelle kaikissa muodoissaan, alkaen salien muhkeudesta, huoneiden suunnattomasta korkeudesta, ansarien ja tallien rikkaudesta, aina pienimpiin erityiskohtiin saakka, joihin se näkyy tiivistyvän, kuni oivallisimmat hajuvedet, joita pisara vaan riittää tuoksuttamaan koko huoneen: — niinkuin pöytäliinoille aseteltuihin kukka-astioihin, palvelijain kylmään tapaan, rouva Fromont'in surkeaan ja ikävään "valjastakaa"-sanaan asti…

Ja kuinka hyvä hänen oli olla keskellä tuota rikkaiden hienonnusta! Sepä oli juuri hänen mielen mukaista elämää! Ja hänestä näytti, kuin ei hänellä olisi koskaan muuta ollutkaan.

Yht'äkkiä, keskellä hänen hurmaustaan, tuli Franssilta kirje, joka johti hänen takaisin hänen elämänsä todellisuuteen, hänen kurjaan tilaansa virkamiehen tulevana vaimona; se vei hänen väkisin pieneen niukkavaraiseen huoneesen, missä hän kerran oli asuva ylähällä jossakin mustassa talossa, jonka raskasta, kurjuudesta paksua ilmaa hän jo oli hengittävinään.

Rikkoako naimisliitto?

Sen hän kyllä voi, kosk'ei hän ollut muuta panttia antanut, kuin sanansa. Mutta kun tämä oli mennyt, kuka ties, tulisi hän katumaan?

Tuossa pienessä kunnianhimon raivoamassa päässä törmäsivät vastattain kummallisimmat aatteet. Toisinaan, kun isoisä Gardinois, joka hänen kunniakseen oli heittänyt metsästysnuttunsa ja villamekkonsa, suottaili hänen kanssaan ja piloillaan vastusteli häntä saadakseen jonkun suolaisen tokauksen vastaukseksi, katseli hän ukkoa vastaamatta, terävästi ja kylmästi vasten silmiä. Voi, jos hän olisi ollut kymmentä vuotta nuorempi… Mutta tuo ajatus päästä rouva Gardinois'iksi ei ollut pitkällinen. Uusi henkilö, uusi toivo astui, hänen elämäänsä.

Sidonien tulosta saakka, oli Georges Fromont, jota ei oltu nähty Savignyssä muulloin, kuin pyhinä, ottanut tavakseen tulla sinne päivälliseksi melkein joka päivä.

Hän oli solakka, kalpea ja näöltään komea poika. Ollen täysi orpo, setänsä herra Fromont'in kasvattama, oli hän katsottu hänen seuraajakseen kaupassa ja todenmukaisesti myöskin tulemaan Clairen mieheksi. Tuo valmis tulevaisuus oli tehnyt hänen jokseenkin kylmäkiskoiseksi. Ensiksi ikävystytti häntä kauppa. Mitä hänen serkkuunsa tulee, oli heidän välillä olemassa hyväsävyinen ystävällisyys, yhteisen kasvatuksen herättämä, ja tottumuksesta syntynyt luottamus toisiinsa, eikä mitään muuta, ei ainakaan hänen puoleltaan.

Sidonien kanssa taas tunsi hän oitis olevansa vaivattu, arka, ja samalla haluavansa tehdä vaikutusta, täydellisesti muuttuneensa. Hänestä, Sidoniessa oli juuri tuota väärennettyä, hiukan tyttömäistä suloa, joka oli miellyttävä tuota hulivilin luontoa, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin Sidonie huomasi, minkä vaikutuksen hän oli häneen tehnyt.

Molempien nuorten tyttöjen kävellessä puistossa oli Sidonie aina se, joka ajatteli junan tuloa Parisista. Yhdessä he tulivat portille matkustajia tähystelemään, ja ensimmäisen katseen loi Georges aina neiti Chèbeen, joka oli hiukan ystävänsä takana, mutta sellaisessa asemassa ja sen näköisenä, että silmät aina pysähtyivät häneen. Tuota vehettä kesti heidän välillä jonkun ajan. Rakkaudesta siinä ei puhuttu, mutta joka sana, joka hymy, jota vaihdettiin, oli täynnä tunnustuksia ja salassa pitoa.

Eräänä pilvisenä ja raskaana kesäiltana, kun molemmat ystävät päivällisen loputtua olivat nousseet pöydästä ja menivät pyökistöön kävelemään, yhtyi Georges heidän joukkoon. He tarinoivat kolmen kesken kaikenlaista, kävellessään verkalleen ritisevää kivitietä pitkin, kun rouva Fromont'in ääni kutsui Clairen hoviin päin. Georges ja Sidonie jäivät yksin. He jatkoivat kävelyään lehtikujaa myöden, hämärästi vaalastavan hiekan opastamana, puhumatta taikka lähestymättä toisiaan.

Leuto tuuli liikutteli humisten pyökkejä. Yltyneet aallot loiskuivat hiljaa vasten pienen sillan kaareja; akaasiat ja lehmukset, joiden irroittuneet kukat karisten lentelivät pyörtehissä, tuoksuttivat sähkön täyttämää ilmaa… He tunsivat olevansa väräjävässä, läpitunkevassa ukkosen ilmassa. Heidän silmäinsä pohjalla leimahteli kuumuuden välähdyksiä, kuni taivaan rannalla syttyvät salamat…

— "Oi noita kauniita kiiltomatoja"… virkkoi nuori tyttö, jota tuo salamielisten melskeiden valtaama hiljaisuus rasitti.

Nurmikon reunalla valaisivat pienet, viheriäiset, huohottavat tulet heinänkorsia. Sidonie kumartui ottaakseen yhden hansikkaalleen. Georges polvistui aivan hänen viereensä: ja kyyristyneinä ruohon tasalle kosketellen toistensa hiuksiin ja poskiin, katselivat he tuokion toisiaan kiiltomatojen valossa. Kuinka Sidonie hänestä näytti oudolta ja hurmaavalta tuon viheriän valon kuvastamana, joka hohti hänen kumartuneita kasvojaan kohti ja haihtui hänen aaltoavien hiustensa hienoon verkkoon!… Hän kiersi kätensä tytön vyötäisien ympäri ja äkkiä, huomaten hänen heittäytyvän, likisti häntä rintaansa vasten, pitkään ja huimasti.

— "Mitäs te etsitte?" kysyi Claire, joka seisoi varjossa heidän takana.

Hämillään ja ahdistunein rinnoin vapisi Georges niin kovin, ett'ei hän voinut vastata. Sidonie sitä vastoin nousi ylös hyvin tyynenä ja sanoi, pöyhötellen hamettaan:

— "Ne on kiiltomatoja… Kas kuinka niitä on paljo tänä iltana… ja kuinka ne loistavat!"…

Hänen silmänsä loistivat myös tavattomasta valosta.

— "Tietävät ukkosta varmaan"… jupisi Georges vieläkin kokonaan väristen.

Ukkonen olikin tulossa. Hetkittäin kulki kovia tuuliaispäitä, kuljetellen lehtiä ja pölyä toisesta päästä pyökistöä toiseen, He kävelivät vielä vähäisen ja menivät sitte kaikki kolme saliin. Nuoret tytöt ottivat työnsä, Georges koetti lukea sanomalehteä, sill'aikaa kuin rouva Fromont puhdisti sormuksiaan ja herra Gardinois viereisessä suojassa pelasi biljaardia.

Ilta näytti Sidoniesta kauhean pitkältä. Hän ei halunnut muuta, kuin päästä olemaan yksin, vapaana ajatuksineen.

Mutta hänen pienen huoneensa hiljaisuudessa, kun hän oli sammuttanut tulen, joka haittaa ajatuksia liian selvään valaisemalla todellisuutta — sielläpä sitä oli mietteitä ja riemastusta!… Georges rakasti häntä, Georges Fromont, tehtaan perillinen!… He menisivät naimiseen; hän tulisi rikkaaksi… Tuossa turhamielisessä sielussa, näet, ei ensimmäinen lemmen suudelma herättänyt muuta, kuin kunnianhimon ja ylellisyyden aatteita.

Tullaksensa oikein vakuutetuksi rakastajansa totisuudesta, koki hän johdattaa mieleensä heidän kohtauksensa vähimmätkin seikat, hänen silmäinsä osoitteen, halailunsa innon ja suu suuta vasten kuiskutetut valat kiiltomatojen hämärässä valossa, jonka yksi ainoa juhlallinen hetki oli iäksi hänen sydämeensä kiinnittynyt.

Oi, noita Savignyn kiiltomatoja!

Koko yön ne tuikahtelivat, kuni tähdet, hänen suljettujen silmiensä edessä. Puisto oli täynnä niitä, aina sen etäisimpiin, pimeisin polkuihin saakka. Siellä oli ilotulia pitkin nurmikkoa, puissa ja pensaissa… Käytävien hieno hiekoitus ja joen laineet vilisivät viheriäisiä säkeneitä, ja kaikki nuo pienen pienet valkeat muodostivat, kuin juhlatulituksen ikään, johon Savigny näkyi olevan verhottu hänen kunniakseen, viettämään Georges'en ja Sidonien kihlajaisia…

Kun hän seuraavana päivänä nousi ylös, oli hänen aikeensa valmis. Georges häntä rakasti, se oli varma. Aikoiko hän naida hänet?… Ett'ei, sen hän kyllä arvasi, veitikka! Mutta se ei häntä säikyttänyt. Hän tiesi olevansa kyllin luja saamaan vallan tuosta lapsellisesta, samalla heikosta ja innokkaasta hengestä. Sitä oli vaan vastusteltava, ja sen hän juuri tekikin.

Muutaman päivän kuluessa oli hän välinpitämätöin, tarkkaamatoin ja tahallaan sokea ja muistitoin. Georges tahtoi puhutella häntä, saada jälleen auvoisen hetken, mutta Sidonie väisti häntä, pani aina jonkun heidän väliinsä. Silloin hän kirjoitti.

Hän vei itse kirjeensä kiven koloon, lähelle kirkasta lähdettä, joka kutsuttiin "Kummitukseksi" ja jota suojasi olkikatos puiston perällä…

Sidoniesta oli tuo ihanaa. Iltasella täytyi valehdella, keksiä joku tekosyy päästäkseen yksin "Kummituksen" luo. Puiden varjo tien poikki, kolkon yön levottomuus, juoksu ja mielenliikutus saivat hänen sydämensä suloisesti sykähtelemään. Hän löysi kirjeen, joka kasteesta ja lähteen vahvasta kylmästä oli neiteä ja niin valkoinen kuutamossa, että hän sen kätki hyvin sukkelaan pelosta tulevansa yllätetyksi.

Sitte, kun hän oli yksin, kuinka hauska avata se, lukea noita lumoavia kirjaimia, noita rakkauden lauseita, joiden sanat heijastivat sinisien ja keltaisien, huikaisevien kehien ympäröiminä, ikäänkuin hän olisi lukenut kirjettään auringon paistehessa.

"Minä lemmin teitä… Lempikää minua…" kirjoitti Georges jos johonkin tapaan.

Ensin ei Sidonie vastannut; mutta kun hän huomasi hänen jo olevan aivan vangitun, täydellisesti käsissään ja vimmassa hänen kylmyydestään, ilmoitti hän suoraan:

— Minä en tahdo rakastaa muita, kuin miestäni…

Oi, hän oli jo täydellinen nainen, tuo pikku Chèbe.