Читать книгу Fromont nuorempi ja Risler vanhempi - Alphonse Daudet - Страница 8

Sidonien taas oli aivan toinen; häneen nuo sunnuntait, jotka Parisilaiset viettävät kävelemällä kylän teitä pitkin, vaikuttivat kauhean ikävän. Hänen ainoa huvinsa tuossa väentungoksessa oli tuntea olevansa huomattu. Mikä maalaisen, suoraan ja kovaan hänen vieressään lausuma ihmetteleminen hyvänsä sai hänen hyville mielin koko päiväksi, sillä hän oli niitä, jotka eivät halveksi mitäkään sievistelemistä.

… Väliin, jättäen Chèbeläiset ja Delobellen juhlaan, käveli Risler pitkin kenttiä veljensä ja "tytin" kanssa, kukkia poimiskellen seinäverhomalliksi. Pitkillä käsillään taivutti Frans orapihlajan korkeat oksat tahi kiipesi puiston aidalle taittaakseen nuortean lehvän, jonka toiselta puolelta oli huomannut. Mutta joen rannaltapa he korjasivat rikkaimman satonsa.

Siellä oli notkeita, pitkä- ja koukero-vartisia kasveja, jotka ovat niin hyvän näköisiä seinäverhoilla, suuria, suoria ruokoja ja pyöräkelloja, joidenka kukat — puhjeten yht'äkkiä oikullisessa piirustuksessa — näyttävät eläviltä kasvoilta, joltakin, joka katselee neuvottoman, lumoavan lehvän keskeltä. Risler ryhmitti kukkakimppunsa, lajitteli ne taiteellisesti, viehättyen itse kasvienkin luonnosta ja kokien hyvin panna mieleen niiden elintavan, joka onkin käsittämätöin, kun vaan yhden päivän väsymys on niiden yli kulkenut.

Kun kimppu oli valmis ja leveällä ruoholla, ikäänkuin nauhalla, sidottu, sälytettiin se Franssin selkään, ja sitte matkalle! Mietiskellen yhä taidettaan, etsi Risler kävellessäänkin aineita ja meistejä.

— Katsohan tyttäreni… tätä lehmänkieloa valkoisine kulkusineen näiden ruusujen välitse… Hä? Mitäs luulet?… vesivihriällä tai villaharmaalla pohjalla, sepä se koreata olisi.

Mutta Sidonie ei pitänyt enemmän lehmänkieloista, kuin ruusuistakaan. Kedon kukat olivat hänestä köyhien kukkia, jotakin hänen syreeni-värisen hameensa tapaista.

Hän muisti nähneensä muullaisia herra Gardinois'in hovissa, ansareissa, porrasaidalla ja ylt'ympäri hiekoitettua, suurien vaasien reunustamaa pihaa.

Kas semmoisia kukkia hän rakasti, niin käsitti hän maa-elämän!

Muisto Savignysta johtui hänen mieleensä joka askeleella. Kun he kulkivat jonkun puiston ristikkoportin ohi, seisattui hän katselemaan suoraa yhtämittaista kujaa, joka vei portaitten luo… Suurien puiden säännöllisesti varjostamat nurmikot ja rauhalliset penkereet veden partaalla muistuttivat hänelle muita penkereitä, muita nurmikoita. Ja nuo loistoisuuden näyt, muistoihin yhdistyneinä, tekivät hänen sunnuntainsa paljoa surullisimmiksi. Mutta varsinkin paluu lannisti hänen.

Ne ovat niin hirveän täynnä väkeä ja tukehduttavaa ilmaa, noina iltoina, Parisin pienet lähipysäkit! Siellä sitä on teeskenneltyä iloa, tuhmaa naurua ja lauluja, vedettyjä viimeisellä äänellä, jolla ei ole enää muuta voimaa, kuin kirkua!… Sillä kertaa oli herra Chèbe haltioissaan…

Siinä sai hän tuuppia piljettiluukun ääressä, vihoitella junan myöhästymisestä, sättiä asema päällikköä, yhtiötä, hallitusta, ja sanoa kovaa Delobellelle, naapurien kuulla.

— "Hä?… annas kun tämmöistä tapahtuisi Ameriikassa?"… Ja, kiitos kuuluisan näyttelijän osoitteelliselle mimiikille ja mahtavalle katsannolle, jolla hän vastasi: 'Kyllä kai!'… sai se ympärillä olevat arvelemaan, että nuo herrat täsmälleen tiesivät, miten Ameriikassa olisi käynyt moisissa tapauksissa. Hehän olivat peräti yhtä tietämättömät kumpikin; mutta kansassa tuo heitä ylensi.

Istuen Franssin rinnalla, puolet hänen kukkakimpustaan polvillaan, oli Sidonie ikäänkuin mitättömäksi hälvennyt keskellä tuota melskettä, kauan odottaessa iltajunaa. Asemalta, jota yksi ainoa lamppu valaisi, näki hän ulkona synkkävarjoiset varvikot, siellä täällä viimeisten juhlavalaistusten läpäiseminä, mustan kyläkadun, ihmiset, jotka tulivat, ja lyhdyn, ripustetun autiolle rannikolle.

Aika ajoin kulki lasiovien takaa pysähtymättä juna, hehkuvien hiilien räiskinässä ja uhkuen höyryä. Silloin puhkesi asemalla huuto- ja koputus-myrsky, jonka yli liiteli herra Chèben ylen kimakka sopraano ääni, kirkuen kuin kalalokki ikään: "Murtakaa ovet! Murtakaa ovet!"… jota pikku mies kyllä olisi kavahtanut tekemästä, hän kun julmasti pelkäsi kaikkia shandarmeja. Tuokion kuluttua myrsky lakkasi. Naiset, väsyneinä ja kovan ilman hajoittamine hiuksineen, nukkuivat lavitsoille. Siinä oli rutistuneita hameita, särkyneitä kapineita ja valkoisia, avorintaisia vaatteuksia, täynnä tomua.

Sitäpä kyllä karisi kaikista vaatteista, kohosi ilmaan joka askeleella, se synkensi lamput, himmensi silmät, muodosti kuni pilven ikään rasittuneille kasvoille. Vaunut, joihin vihdoin astuttiin, tuntikausia odotettua, olivat myöskin tomun läpitunkemat… Sidonie aukais ikkunan ja katseli mustia tasankoja, loppumatointa pimeyden juovaa. Sitte nousivat esiin, lukemattomina tähtinä ensimmäiset lyhdyt kaupungin laidan bulevaardeilla, linnoitusten lähellä.

Siihen loppui kaiken tuon köyhän väestön hirveä lepopäivä. Parisin näky johti kaikkien mieleen seuraavan päivän työn. Kuinka ikävä hyvänsä sunnuntainsa olikin, niin alkoi Sidonie kuitenkin kaivata sitä. Hän ajatteli rikkaita, joille joka päivä elämässä on lepopäivä; ja hämärästi, kuni unessa esiytyivät hänelle pitkät puistikot, jotka hän päivällä oli nähnyt täynnä tämän mailman miekkoisia, jotka kävelivät hienolla hiekalla, sillä välin kuin tuolla ristikkoportilla, tomuisella tiellä, köyhien sunnuntai kului suurin askelin, että tuskin ehti pysähtyä hetkeksi katsomaan ja kadehtimaan.

Kolmestatoista seitsemääntoista vuoteen oli pikku Chèben elämä tuollaista.

Vuodet vuosia seurasivat tuomatta vähintäkään muutosta mukanaan. Rouva Chèben kashimirishaali oli hiukan enemmän kulunut, pieni syreenivärinen hame oli vielä kestänyt muutamia korjauksia, ja siinä kaikki! Ainoastaan mikäli Sidonie kasvoi, loi Frans, joka nyt oli tullut nuoreksi mieheksi; häneen äänettömiä, helliä katseita, osoitti häntä kohtaan kaikille silmin nähtävää rakkauden huomiota, jota nuori tyttö vaan yksin ei älynnyt.

Eikä mikään, muutoin, huvittanut pikku Chèbeä.

Työhuoneessa täytti hän tehtävänsä säännöllisesti, vaiteliaasti, ilman pienintäkään ajatusta tulevaisuudesta tai aikaantulosta. Kaikki, mitä hän teki, näkyi tapahtuvan toistaiseksi.

Frans sitä vastoin työskenteli jonkun aikaa jo erityisellä innolla, vauhdilla semmoisella, kuni ne, jotka johonkin pyrkivät ponnistustensa lopulla, niin että hän neljänkolmatta vanhana pääsi toisena Centraalikoulusta insinöörin arvolla.

Sinä ehtoona oli Risler vienyt Chèbea perheen Gymnase-teaatteriin ja koko illan tekivät rouva Chèbe ja hän alinomaa merkkejä iskemällä toisilleen silmää lasten selän takana. Sitte lähtiessä, pani rouva Chèbe juhlallisesti Sidonien käden Franssin käsivarrelle, ikäänkuin sanoen rakastajalle: "Selvittäykää nyt… se on teidän asianne…"

Silloin koetti rakastaja parka selvittäydä.

Matka on pitkä Gymnase-teaatterista Marais'iin. Tuskin on muutamia askeleita käyty, kun bulevardien loisto katoaa, jalkakadut käyvät yhä pimeämmiksi, kulkiat yhä harvinaisemmiksi. Frans alkoi puhua näytelmästä… Hän piti hyvin paljon kappaleista, joissa oli tunnetta.

— Entä te Sidonie?

— Oi! minä, tiedättekö, Frans, jos vaan löytyy komeita pukineita.

Laita on se, ett'ei hän teaatterissa muusta huolinutkaan. Hän ei ollut noita tuntehikkaita à la Bovary, jotka tulevat teaatterista valmiine rakkauden lauselmineen ja ylpeine ideaalineen. Ei! Himoa loistoon ja komeuteen, sitä vaan teaatteri hänessä herätti; sieltä hän saavutti ainoastaan meistejä hiuslaitoksiin ja vaateparsia… Näyttelijättärien uudet, liioitellut pukineet, heidän käytöksensä, aina heidän maalliseen, teennäiseen lausumiseensa asti, joka hänestä näytti oikein erinomaiselta, ynnä kulloitusten ja tulien halpamainen häikäistys, loistava ilmoitus ovella, vaunut, jotka seisattuivat, koko tuo hiukan epäterveellinen melu maineessa olevan kappalen ympärillä — kas sitä hän rakasti, se kävi häneen.

Rakastaja jatkoi:

— Kuinka hyvin he näyttelivät rakkauden kohtauksen!

Ja sanoessaan tuon rakkaus-sanan, kumartui hän hellästi pientä, sievää päätä kohti, käärittyä valkoiseen villa päähineesen, jonka alta kiehkuroivat suortuvat laskeutuivat.

Sidonie huo'ahti:

— Oi, niin, rakkauden kohtaus!… Näyttelijättärellä oli hyvin kauniit hohtokivet!…

Oli hetki äänettömyyttä. Frans paralla oli paljo vaivaa selittääkseen. Sanat, joita hän etsi, eivät tulleet esille, sitte anasti pelko hänen. Puhuakseen määräsi hän itselleen paikat:

— Kunhan ollaan käyty Saint-Denis-portin sivu… Kunhan mennään bulevaardilta.

Mutta Sidonie rupesi puhumaan muista ihan joutavista asioista, niin että Franssin julistus jäätyi hänen huulilleen, tahikka seisautti heitä vaunut, joten vanhemmat ehtivät yllättää heitä.

Maraisissa vihdoin ratkaisi hän yhtäkkiä päätöksensä:

— Kuulkaas, Sidonie… Minä rakastan teitä…

Sinä yönä oltiin Delobellelässä valveella hyvin myöhään.

Noiden miehuullisten naisten tapa oli tehdä työpäivänsä niin pitkäksi, kuin mahdollista, jatkaa se niin myöhään yöhön, että heidän lamppunsa oli aina viimeiseksi sammuneita hiljaisen Braque kadun varrella. Maata pannakseen odottivat he suuren miehen tuloa, jolleka takan hiilloksella pidettiin varina pieni, vahvistava illallinen.

Hänen näyttelyaikanaan oli sillä olemissyynsä, koska näet näyttelijät, joiden täytyy syödä aikaiseen ja sangen keveä päivällinen, näyttämöltä päästyään tulevat kotia hirveän nälkäisinä. Delobellehan ei enää ollut näytellyt moniin aikoihin; mutta omaamatta oikeutta, kuten hän sanoi, luopua teaatterista, kannatti hän kiihkoaan monituisilla ilveilijän tavoilla, joihin kuului tuo palausillallinen samoinkuin jokapäiväinen kotiintulonsakin, sen jälkeen kuin kaasu oli sammutettu bulevardi-teaatterin viimeiseltä lamppu-partaalta. Panna levolle illallisetta, samaan aikaan, kuin kaikki muut, sehän olisi ollut eroamista, luopumista taistelusta. Eikä hän luopunut, hiisi vie!…

Puheenalaisena yönä ei näyttelijä vielä ollut palannut, ja molemmat naiset odottelivat häntä jutellen ja työskennellen sangen vilkkaina, ehkä jo varsin myöhä oli. Koko illan oli puhuttu yksinomaisesti Franssista, hänen edistyksestään ja tulevaisuudestaan.

— Nykyään, sanoi äiti Delobelle, ei häneltä puutu muuta, kuin hyvä pikku vaimo.

Se oli myöskin Désiréen mielipide. Muuta ei puuttunut Franssin onnesta, kuin hyvä, pikku vaimo, sauras, hilpeä ja työhön tottunut, joka unhoittaisi kaikki hänen takia. Ja kun Désirée puhui siitä tuollaisella vakuutuksella, tiesi se että hän oikein hyvin tunsi tuon vaimon, joka oli niin sovelias Frans Rislerille… Désirée ei ollut kuin vuotta nuorempi Franssia, juuri mitä tarvitaan ollakseen nuorempi miestään ja voidakseen samalla kelvata hänelle äidiksi…

Kaunis?…

Ei ihan, mutta pikemmin sievä, kuin ruma, huolimatta hänen vaivaisuudestaan, sillä hän ontui, poloinen!… Ja sitte älykäs, reipas ja niin hempeä! Ei kukaan muu, kuin Désirée, tietänyt mihin määrin tuo pikku vaimo rakasti Franssia ja kuinka hän oli ajatellut häntä yöt päivät jo vuosikausia. Frans itsekään ei ollut sitä huomannut, eikä hänen silmänsä näkynyt olevankaan muita, kuin tuota tyttömukuraa, Sidoniea, varten. Mutta yhden tekevä! Hiljainen rakkaus on niin kaunopuhelias, niin suuri voima on kätketty pidätettyihin tunteisin… Kuka ties? ehkäpä jonakin päivänä…

Ja pikku ontuva, kumartuneena työnsä yli, lähti pitkälle matkalle haaveiden maahan, niinkuin usein tapahtui tuon viallisen, istuessaan nojatuolissaan, jalat nojattuina liikkumattomaan jakkaraan — matkalle ihmeelliselle, jolta hän aina palasi onnellisena ja hymyilevänä, nojaten Franssin käsivarteen rakastetun puolison kaikella luottamuksella. Sormensa seurasivat hänen sydämensä unelmaa, pikku lintu, jota hän silloin käsissään piteli ja jonka rutistuneita siipiä hän korjaeli, sekin näytti olevan matkalla, lentämäisillään tuonne, hyvin kauas, hilpeänä ja köykäisenä, kuin hän. Yht'äkkiä aukeni ovi.

— Enhän teitä häirinne? sanoi reimastunut ääni. Äiti, joka oli hiukan nukahtanut, kohotti pikaisesti päätään:

— Kah! herra Franshan se on… tulkaa vaan sisään herra Frans… Näette, me odotamme isää… Näyttelijät peijakkaat ne tulevat aina niin myöhään kotia… Istukaahan tuohon… syöttehän illallista hänen kanssa…

— Oi! ei, kiitoksia, vastasi Frans, jonka huulet vielä olivat vaaleat äskeisestä mielenliikutuksesta; kiitos, minä en viivy… Minä näin teillä tulta ja poikkesin vaan teille sanomaan… kertomaan teille suuren uutisen, joka teitä on hyvin huvittava, sillä tiedän teidän minua rakastavan…

— Minkäs niin, Herra Jumala?

— Herra Frans Rislerin ja neiti Sidonien kihlauksen!…

— Tuota! Minä kun vast'ikään pääsin sanomasta, ett'ei häneltä muuta puutu, kuin hyvä, pikku vaimo, pani siihen äiti Delobelle nousten ylös hypätäkseen hänen kaulaansa.

Désirée ei kyennyt lausumaan sanaakaan. Hän kumartui vielä enemmän työnsä yli ja, koska Franssin silmät olivat yksinomaisesti onnessaan kiinni ja äiti Delobelle vaan katsoi kelloa, nähdäkseen, kohtako hänen suuri miehensä tulisi, niin ei kukaan huomannut ontuvan mielenliikutusta ja kalpeutta, eikä pikku linnun suonenvedon tapaista väräjämistä, joka liikkumattomana oli hänen käsissään, pää kallellaan, kuni kuolleeksi haavoitettu eläin.