Читать книгу Fromont nuorempi ja Risler vanhempi - Alphonse Daudet - Страница 6

Sisällysluettelo

Pikku Chèben historia. — Kolme perhekuntaa yksillä portailla.

Parisissa, liian pienissä asunnoissaan ahtaasti asuville köyhille perheille on yhteinen porraslava ikäänkuin lisäsuojana, asunnon suurennuksena. Sen kautta pääsee kesä-aikaan vähän ilmaa ulkoa, siellä puhelevat naiset, siellä kirmaavat lapset.

Kun pikku, Chèbe piti kovin paljon melua kotona, sanoi hänelle äitinsä: "Ole tuossa jo minua vaivaamatta… mene leikkimään portaille." Ja lapsi juoksi sinne hyvin sukkelaan.

Tuo porraslava, vanhan talon viimeisessä kerroksessa, jossa maar' ei oltu tilaa säästetty, muodosti ikäänkuin suuren, korkean käytävän, portaiden puolelta rautaisten käsipuiden suojeleman ja leveän ikkunan valaiseman, josta näkyi kattoja, kartanoita ja muita ikkunoita, sekä kauempaa Fromont'in tehtaan puutarha, ikäänkuin viheriäisenä nurkkana vanhojen jättiläisseinien välissä.

Kaikki tuo ei ollut mitään varsin hauskaa, mutta lapsi huvittelihe siellä paljoa paremmin, kuin kotonaan. Kotielämä oli ikävää, olletikin kun satoi, eikä Ferdinand lähtenyt ulos.

Ferdinand Chèbe, aivot aina höyryävinä uusista aatteista, jotka kovaksi onneksi eivät koskaan koituneet, oli niitä laiskoja ja suurihankkeisia porvareja, joita Parisissa löytyy hyvin kosolta. Vaimonsa, jota hän alussa oli viehättänyt, oli kohta huomannut hänen mitättömyytensä ja kärsi sitte malttavaisesti ja yhtä lailla sekä hänen alituiset onnellisuuden unelmansa että vauriot, jotka niitä välittömästi seurasivat.

Neljästä kolmatta tuhannesta franc'ista myötäjäisiä, jotka vaimo oli tuonut ja miehensä tuhlannut hulluihin yrityksiin, ei heillä ollut jäljellä muuta kuin pieni korko, joka vielä piti heitä arvossa naapurien joukossa, sekä myöskin rouva Chèben, kaikista haaksirikoista pelastettu, kashimirishaali, hänen hääkarikkansa ja kaksi sangen pientä, vähäpätöistä briljanttinappia, joita Sidonie toisinaan pyysi äitinsä näyttämään, piirongin laatikonpohjalla, vanhassa valkosamettisessa lippaassa, josta kauppiaan, kolmekymmentä vuotta sitte kultakirjaimilla kirjoitettu nimi, oli ihan kulumaisillaan. Se oli tuon köyhän, kasvuillaan elävän perheen ainoa loistoisuus.

Kauan, hyvin kauan oli herra Chèbe hakenut paikkaa, josta riittäisi vähän lisää heidän pieniin korkojäännöksiinsä. Mutta hän etsikin vaan semmoista paikkaa, jota hän kutsui kaupaksi seisoallaan, sillä hänen terveytensä, näet, oli kaikkia istuvia toimia vastaan.

Todellakin, avionsa ensi vuosina, silloin kuin hän oli suurissa asioissa ja kun hänellä oli oma hevonen ja omat rattaat kauppa-asioitaan varten, oli pieni mies kaatunut pahasti ja se kaatumus, josta hän tuon tuostakin puheli, oli hänen laiskuutensa puolustuksena.

Ei tarvinnut olla viittä minuuttia herra Chèben seurassa, ennenkuin hän jo sanoi luottoisalla äänellä:

"Tunnettehan onnettomuuden, joka tapahtui Orleans'in herttualle?…"

Ja taputtaen kämmenellään hapsitonta pääkalloaan, jatkoi hän:

"Sama tapahtui minullekin nuoruudessani."

Tuon kuuluisan kaatumuksen jälkeen pyörrytti häntä kaikenlainen istuva toimi ja hän näki olevansa katalasti tuomittu kauppaan seisoallaan. Niinpä oli hän vuoroon ollut asiamiehenä viini-, kirja-, tryffeli-, kello- ja monessa muussa kaupassa. Kovaksi onneksi kyllästytti häntä hyvin pian kaikki ja hän ei pitänyt koskaan asemaansa riittävänä entiselle kauppamiehelle. Sillä tavoin, katsomalla kaikkea tointa arvoansa alemmaksi, oli hän vähitellen käynyt vanhaksi ja kykenemättömäksi, oikeaksi tyhjäntoimittajaksi, vetelehtijäksi.

Paljo on soimattu taiteilijoita heidän eriskummallisuuksistaan, luonnon oikuistaan, tuosta tavan omaisen kauhusta, joka heittää heidät syrjäpoluille, mutta kukapa taitaa koskaan luetella kaikkia naurettavia mielijohteita ja hulluja eksentrillisyyksiä, joilla joutilas porvari tahtoo täyttää tyhjää elämätään? Niinpä piti herra Chèbe erityisenä lakina kaikenlaiset matkat ja kävelyt. Koko ajan, kun Sebastoopolin bulevardia rakennettiin, kävi hän kaksi kertaa päivässä katsomassa, tokko se muka "edistyi."

Ei kukaan tuntenut paremmin kuin hän maineessa olevia erityistavara-kauppoja; ja hyvin usein, kun rouva Chèbe, itse toimeliaasti korjatessaan talon liina-vaatteita, tuskaantui näkemään miehensä joutilaana katsoa töllistelevän ikkunasta, pääsi hän hänestä erilleen sanomalla: "Etköhän… tuota… kävisi tuosta, tiedäthän, kadun kulmasta, jossa hyviä leivoksia myödään, niitä jälki-ruo'aksi päivälliseksi"…

Ja mies lähti, käveli bulevaardia pitkin, poikkesi puoteihin, odotteli omnibusta ja vietti siten puolen päivää ulkona kahden kappaleen, kolmen sou'n maksavan leivoksen tähden, joita hän juhlallisesti kantoi kotia, pyyhkien otsaansa.

Etenkin ihaeli herra Chèbe kesää, pyhäpäiviä, pitkiä kävelyjä Clamart'issa tai Romainville'ssa ja juhlia, joissa oli paljo kansaa ja hälinää. Hän oli kanssa niitä, jotka kokonaista viikkoa ennen Elokuun 15 päivää kävivät tarkastamassa valmistuksia juhla-valaistukseen. Eikä hänen vaimonsa ollut siitä pahoillaan ollenkaan. Ainakaan ei silloin ollut hänen tuolinsa ympärillä päivät pitkään vetelehtimässä tuo i'änikuinen ähkijä jättiläistuumineen ja yrityksineen, jotka harkitessa, edeltäkäsin jo raukesivat tyhjään, sekä muistoineen menneestä ajasta että raivossa siitä, ett'ei hän voinut ansaita rahaa.

Eikä hänkään, vaimo-raukka, sitä ansainnut, mutta hän osasi sitä niin hyvin tallettaa ja hänen ihmeellinen säästeliäisyytensä täydensi sillä tavoin kaikki, ett'ei kurjuus, tuon kovan puutteen naapuri, ollut koskaan päässyt noihin kolmeen aina siistiin huoneesen hävittämään huolellisesti korjattuja kapineita, vanhoja, verhonsa alle kätkettyjä huonekaluja.

Vastapäätä Chèbeläisten ovea, jonka vaskiripa porvarillisesti loisti portailla, oli kaksi muuta pienempää ovea.

Toiseen oli neljällä naulalla lyöty käymäkortti, jossa oli nimi "Risler, tehtaan piirustaja." Toisella oli pieni sahviaani nahka-palanen ja siinä kultakirjaimilla:

ROUVA DELOBELLE, lintuja ja kärpäsiä kuoseiksi.

Delobelleläisten ovesta, joka usein oli auki, näkyi iso neliskulmainen suoja, jossa kaksi naista, äiti ja tytär, vielä melkein kuin lapsi, yhtä vaaleina, yhtä väsyneinä kumpikin, harjoittivat yhtä noista tuhansista fanttasiia-ammateista, jotka käsittävät sen, mitä kutsutaan Parisin-kaluiksi.

Siihen aikaan oli kuosi koristaa hattuja ja tanssivaatteita siroilla, hohtokiven värisillä, Etelä-Ameriikan eläväisillä, ja niiden valmistaminen oli juuri Delobellen naisten erityistoimi.

Eräs tukkukauppias, jolle lähetykset tulivat suorastaan Antilleista, laittoi heille aukaisematta pitkiä, keveitä arkkuja, joissa, inhottavassa arsenikki pölyssä loistivat kärpäset, ladottuina ja valmiiksi neuloille pistettyinä, sekä linnut, toinen toisiinsa sullottuina, siivet hienossa paperisiteessä. Tuo kaikki oli kuntoon pantava, kärpäset saatavat hytisemään messinkilangan päähän, koliibrien höyhenet pöyhisteltävät ja kiilloteltavat, taittuneet jalat silkkirihmalla korjattavat, sammuneiden silmien sijaan pantava kiiltäviä helmiä ja hyönteiset tai linnut tehtävät sieviksi ja elävän näköisiksi.

Äiti teki työtä tyttärensä johdolla; sillä Désiréellä, vaikka hän olikin vielä ihan nuori, oli oiva aisti, tenhottaren kekseliäisyys, eikä kukaan osannut niinkuin hän, asetella silmiä lintujen pikku päihin ja levittää niiden kangistuneita siipiä.

Ontuva kun hän oli lapsuudestaan saakka, onnettoman tapauksen tähden, joka ei kuitenkaan ollut laisinkaan vahingoittanut hänen säännöllisten ja hienojen kasvojensa suloa, oli Désirée Delobelle'lla, koska hänen siitä syystä oli melkein täytymys, paikaltaan liikkumatta, alituisesti pysyä kotonaan, oikea ylimyksellinen iho ja erittäin valkoiset kädet. Pitäen aina hiuksensa veikeästi kammattuina, vietti hän päivänsä istuessaan upoksissa nojatuolissaan, kuosikuvilla ja kaikenvärisillä linnuilla kukkuroidun pöytänsä ääressä, ikäänkuin tuossa maailmallisen kauneuden oikullisessa ammatissa unhoittaen oman onnettomuutensa ja siten korvaten epäsuosiollista elämätänsä.

Hän ajatteli, että kaikki nuo pienet siivet lähtivät lentoon hänen liikkumattomalta pöydältään oikeille matkustuksille Parisin maailman ympäri tuikkimaan juhlissa, ruunujen valossa; ja yksin hänen tavastaan asetella kärpäsiään ja lintujaan olisi voinut arvata hänen ajatustensa suunnan. Alakuloisuuden ja murheen päivinä, kuroittuivat suipot nokat eteenpäin, siivet levisivät ihan auki, ikäänkuin ottaakseen huiman vauhdin lentääkseen kauas, hyvin kau'as pois viidennen kerroksen asunnoista, puutteen alaisuutta ja kurjuutta pakoon. Vaan kun hän joskus taas oli tyytyväinen, niin näyttivätpä hänen eläväisensäkin elämään ihastuneilta, olivatpa oikein pienten oikullisten ja rajujen kuosilintujen näköisiä.

Onnellisena tai onnettomana teki Désirée työtä aina yhtä innokkaasti. Aamupuhteesta aina myöhään yöhön saakka oli pöytä täynnä työesineitä. Ja päivän viimeisen säteen sammuessa, kun tehtaan kello kaikui ylt'ympäri lähipihoja, sytytti rouva Delobelle jo lampun, ja heti, tuon varsin niukan aterian jälkeen, ryhdyttiin uudelleen työhön.

Noilla molemmilla väsymättömillä naisilla oli maali tai luuletus, joka esti heitä tuntemasta pakollisen valvomisen kuormaa. Se oli kuuluisan Delobellen näyttelijäkunnia.

Siitä asti, näet, kun Delobelle oli jättänyt maaseudun teaatterit tullakseen näyttelemään Parisiin, odotti hän vaan, että joku ymmärtäväinen tirehtööri, kaitseleva ideaali-tirehtööri, joka keksii nerot, tulisi tarjoamaan hänelle hänen mittaisen roolin. Kentiesi olisi hän voinut, alussa etenkin, saada keskulaisen paikan jossakin kolmannen luokan teaatterissa, vaan Delobelle'pa ei tahtonut häväistä itseään.

Hänestä oli parempi odottaa, taistella, niinkuin hän sanoi!… Ja nähkäähän, millä tavoin hän käsitti taistelun.

Aamuisin huoneessaan, vieläpä usein vuoteessaankin, kertoi hän entisen repertoaarinsa rooleja; ja vavisten kuuli Delobelle'n naisväki väliseinän takaa katkelmia Antoonio'sta ja Lasten lääkäristä lausuttavan mahtipontisella, jyrisevällä äänellä, joka sekaantui suuren parisilaisen työpesän pauhinaan. Sitte, aamiaisen jälkeen oli hän poissa kotoa yöhön saakka: hän teki "bulevaardi-kävelynsä," se on, astuskeli verkalleen Château d'Eau'n ja Madeleinen väliä, hammaspuikko suupielessä, lakki hiukan toisella korvalla, hansikkaat aina kädessä, harjattuna ja loistavana.

Tuo pukukysymys oli hänestä hyvin tärkeä. Sen piti hän suurimpana onnistumisen toiveena, houkuttimena tirehtöörille — tuolle mainiolle ymmärtäväiselle tirehtöörille, — jonka päähän ei olisi koskaan juolahtanut ottaa palvelukseen kulunut, huonosti puettu mies.

Myöskin Delobelle'n naisväki piti tarkan huolen siitä, ett'ei häneltä mitään puuttunut; ja kyllä tarvittiinkin lintuja ja kärpäsiä tuollaisen jyhkeän velikullan kaunistamiseksi! Näyttelijä piti sen vallan luonnollisena.

Hänen mielestään vaimonsa ja tyttärensä ponnistukset ja puutteen näkö eivät tarkoittaneet häntä nimen-omaan, vaan tuota salaperäistä ja tuntematointa neroa, jonka ikäänkuin tallettajan hän arveli olevansa. — Chèben ja Delobellen perheiden asemassa oli jonkinlaista yhtäläisyyttä. Delobelleläisten vaan ei ollut niin ikävä. Noista pienistä kasvuillaan eläjistä tuntui heidän ahdas elämänsä valottomalta, aina yhdenlaiselta, kun taas näyttelijän perheelle toivo ja mielenkuvitus kaikkialla avasi oivallisia näkö-aloja.

Chèbeläiset olivat ikäänkuin umpikujassa elävät ihmiset, Delobelleläiset asuivat ikäänkuin pienen, likaisen, kolkon kadun varrella ilman päivää ja ilmaa, vaan siitäpä oli piakkoin käypä iso bulevaardi. Lisäksi ei rouva Chèbe enää luottanut mieheensä, kun taas hänen naapurinsa, tuon ainoan taikasanan "taiteen" nojassa, ei ollut koskaan epäillyt miehestään.

Ja sillä välin otti herra Delobelle, monta monituista vuotta, turhaan vermuutti-naukkuja teaatteriasiamiesten kanssa, absinttia taputtajain päämiesten kanssa ja bitteriä vaudeville'in kirjoittajien ja näytelmöitsijäin sekä tuon useiden suurten kappalten kuuluisan sepustajan kanssa. Tarjoomuksia yhä vaan ei tullut. Ja niin oli mies parka, kertaakaan näyttelemättä, luisunut nuoresta rakastajasta vanhempien rooliin, sitte raha-asioitsijaksi, sitte korkeasukuiseksi isäksi, vihdoin ukkonahjukseksi…

Ja siinä hän pysyi!

Kahteen tai kolmeen toviin oli hänelle hankittu tilaisuus ansaita elatuksensa, koettamalla asettaa hänet klubin tai kahvilan hoitajaksi ja suurien makaasiinien, niinkuin Phares de la Bastille'n ja Colosse de Rhodes'in, tarkastajaksi. Siihen oli hyvät käytöstavat tarpeeksi, eikä niitä Delobelle'lta puuttunut, Jumala nähköön!… Vielä vai, suuri mies hylkäsi kun hylkäsikin sankarimaisesti kaikki hänelle tehdyt tarjoomukset.

— Minulla ei ole oikeutta luopua teaatterista!… sanoi hän.

Kuulla tuommoisia raukan suusta, joka vuosikausiin ei ollut näyttämölle astunut, oli vastustamattoman koomillista. Mutta halua ei ollut nauraa, kun näki hänen vaimonsa ja tyttärensä yöt päivät nielevän arsenikki tomua ja kun kuuli heidän, taittaessaan neulojaan pikkulintusten messinkilankaa vasten, totisina kertovan:

— Ei, ei! Herra Delobellellä ei ole oikeutta luopua teaatterista.

Onnellinen ihminen, jolle hänen mulkosilmänsä, aina suopea hymynsä ja tapansa hallita näytelmissä, oli elinajaksi hankkinut tuon "hemmoitellun" ja ihmetellyn kuninkaan pojan harvinaisen aseman! Kun hän käveli ulkona, tervehtivät häntä Francs-Bourgeois-kadun puotilaiset Parisilaisten tavanmukaisella kunnioituksella ja ihastuksella kaikkea kohtaan, mikä vaan teaatteria koskee. Hän oli aina hyvin puettu! Ja sitte niin hyvä, niin kohtelias!… Ihme sentään, että hän, tuo Ruy-Blas, Antonio, Marmori-tyttöjen Rafaelia, Savannin rosvojen Antreas, joka lauantai-ilta, modistikotelo kainalossa, kantoi naistensa työtä Saint-Denis-kadun kukkamyymälään…

Entä sitte! Semmoistakin asiaa toimittaessaan oli tuossa mies-vietävässä niin paljon jaloutta ja luonnollista arvollisuutta, että neiti, jolla oli toimena tarkastaa Delobelle'n tiliä, oli pahemmassa kuin pulassa antaessaan noin moitteettomalle herrasmiehelle vaivalloisesti ansaitut vähäiset viikkorahat.

Vaan niinäpä iltoina, näette, ei näyttelijä tullut kotia päivälliselle, ja sen naisväki tiesi jo edeltäkäsin. Hän muka tapasi aina bulevaardilla jonkun vanhan toverin, kova-osaisen, niinkuin itsekin oli — jommoisia kyllä löytyy tuossa pyhässä ammatissa — ja niitä hän kestitsi ravintolassa tai kahvilassa. Sitte toi hän varsin uskollisesti, ja siitä annettiin hänelle kiitokset, loppurahat kotiin, toisinaan kukkakimpunkin vaimollensa, pikku lahjan Désiréelle, jotakin pientä, joutavaa. Mitäs tehdä? Semmoista se tottumus teaatterissa on. Melodraamassa voi kyllä pian heittää kultaa ikkunasta ja sanoa:

"Se, hupsu, tuoss' on kukkaro, meno sanomaan rouvalle, että häntä odotan."

Huolimatta suuresta innostaan ja vaikkapa ammattinsa oli kyllin tuottoisa, olivat Delobellen naiset usein pulassa, varsinkin Parisin kauppalakon aikana.

Onneksi oli käsillä kelpo Risler, joka aina oli valmiit auttamaan ystäviään.

Vilho Risler, kolmas asujain portailla, oli elänyt siinä noin viisitoista vuotta nuoremman veljensä Franssin kanssa. Molemmat, suurikasvuiset, rotevat, valkoveriset Schveitsiläiset olivat tuoneet mukanaan himmeän työhuoneensa tukehduttavaan ilmaan maa-elämän terveyden ja raittiuden. Vanhempi oli piirustaja Fromont'in tehtaalla ja kustansi veljeään, joka kuunteli Chaptal'in luentoja tullakseen Centralikouluun.

Tultuaan Parisiin ja tietämättä, miten järjestää pienen taloutensa, oli Vilho saanut naapureiltaan, Chèben ja Delobellen naisilta neuvoja ja opetusta, joka ehdottomasti oli suureksi avuksi tuolle suoramieliselle, kainostelevalle, hiukan "jörölle" miehelle, jota sitä paitsi hänen ulkomaalainen murteensa ja näkönsäkin vaivasi. Jonkun aikaa naapureina oltuaan ja keskinäistä palvelusta osoitettuaan, olivat veljekset Risler jo ikäänkuin jäseninä molemmissa perheissä.

Juhlapäivinä oli heidän syömäneuvonsa aina pantu esille jommassa kummassa paikassa, ja molemmille isänmaastaan poissa-oleville veljille oli hyvin mieluista tavata noissa köyhissä perheissä, ehkä yksinkertaisia ja puutteenalaisia olivatkin, hellää ja perheellistä kohtelua. Ammatissaan sangen taitavan piirustajan palkka salli hänen auttaa Delobelleläisiä, kun vuokra oli maksettava, ja tulla Chèbelään "setänä," tuoden aina mukanaan surpriissejä ja lahjoja, niin että pikku-tyttö, hänet, nähtyään, heti juoksi hänen taskujaan koettelemaan ja kiipesi hänen syliinsä.

Sunnuntaisin vei hän kaikki teaatteriin; ja melkein joka ilta kävi hän herrojen Chèben ja Delobellen kanssa oluenpanimossa Blondelin kadun varrella, jossa hän kestitsi heitä oluella ja prachtelilla. Olut ja prachtel, ne ne olivat hänen heikkoutensa.

Hänestä ei ollut suurempaa onnea, kuin istua oluttuopin ääressä molempain ystäväinsä kanssa ja kuunnella heidän juttelevan, itse yhtymättä muuten kuin suurella naurulla tai pään pudistuksella heidän puheluunsa, joka oli ylipäätään pitkä valitustulva yhteiskuntaa vastaan.

Lapsimainen arkaluontoisuus ja saksalainen murre, joka lakkaamattomasta työssä-olosta yhä oli säilynyt hänen kielessään, vaivasivat häntä kovin hänen ajatuksiaan lausuessaan. Sitä paitsi herättivät hänessä pelkoa hänen ystävänsäkin. Heillä oli häneen verrattuna joutilaan ihmisen suunnaton etevyys työtä tekevän rinnalla; ja herra Chèbe, joka ei ollut niin hienotunteinen, kuin Delobelle, ei pitänyt minäkään huomauttaa häntä siitä. Herra Chèbe, se katseli häneen hyvin korkealta! Hänestä, näet, oli mies, joka, niinkuin Risler, teki työtä kymmenen tuntia päivässä, siitä päästyään, kykenemätön niitäkään järkevää mielipidettä lausumaan. Toisinaan vielä, uupuneena tehtaalta tultuaan, kävi piirustaja panemaan yötäkin lisäksi kiiruullisia töitä varten. Olisipa pitänyt nähdä herra Chèben loukattua katsetta.

— "Ei sitä minua pantaisi semmoista työtä tekemään," sanoi hän pöyhistellen; ja katsellen Risleriä suoraan kasvoihin tutkivin silmin, niinkuin sairaan luona oleva lääkäri, liitti hän: "Näette te, kunhan hyvän puuskan saatte"…

Delobelle ei ollut niin julma, mutta hän katsoi häneen vielä korkeammalta:

El seeteripun näe ruusua juurellaan.

Delobelle ei nähnyt Risleriä jalkojensa juuressa.

Kun tuo suuri mies joskus sattumalta noin suvaitsi huomata hänen läsnäolonsa, kumartui hän aina omituisella tavalla häntä kohti kuunnellakseen häntä ja nauroi hänen sanoilleen, kuin lapselle, tahi huvitti hän häntä kertomuksilla näyttelijättäristä, opetti häntä itseään vaatehtimaan, antoi ompelijain osoitteita, eikä voinut käsittää, kuinka mies, joka ansaitsi niin paljon rahaa, aina oli puettu, kuin vasta alkava koulupoika nalkki. Kelpo Risler, joka kyllä hyvin tunsi alemmuutensa, koki hankkia itselleen anteeksi antamusta kaikenlaisella tarkkaavaisuudella ja avuliaisuudella ja, näette, hienotunteinen kuin aina oli pysyi hän ikuisena hyväntekijänä.

Noiden kolmen samoilla portailla asuvan perheen välillä oli pikku Chèbe ikäänkuin yhdistysmerkkinä heidän alituisessa hyörimisessä ja pyörimisessä.

Tavan takaa pujahti hän Delobelleläisten työhuoneesen, katseli ratokseen heidän työtään, ihaeli kaikkia noita eläväisiä, ja, ollen jo enemmän koketti kuin kujeileva, koetti hän, jos matkalla kärpänen oli kadottanut toisen siipensä, koliibri kaulauntuvansa, tehdä itselleen noista hylyistä koristeen pistelemällä niitä hienojen hiustensa kihariin. Désirée ja hänen äitinsä nauroivat nähdessään hänen keimaillen kohottaivan varpailleen katsoakseen vanhaan himmentyneesen kuvastimeen. Sitte, kun hän oli tarpeeksi itseään ihmetellyt, aukasi lapsi, käyttäen pienten sormiensa kaiken voiman, oven ja mahtavasti, pää pystyssä, pelosta turmelevansa hiuslaitostaan, meni hän kolkuttamaan Rislerin ovelle.

Päivällä siellä ei ollut muita kotona, kuin koululainen Frans, joka kirjojensa ääressä järkevästi valmisti lukuaan. Kun Sidonie astui sisään, niin kirjat nurkkaan! Kaikki oli jätettävä syrjään tuota kaunista naista vastaan otettaessa, joka näet oli olevinaan koliibri prinsessa, joka tuli hänen luo vieraisin Chaptalin kouluun pyytääkseen hänet puolisokseen johtajalta.

Todellakin oli omituista nähdä tuon ison pojan leikkivän kahdeksan vuotisen tyttö tyngän kanssa, taipuvan hänen oikkujensa mukaan ja jumaloivan häntä myöntämällä kaikkiin, niin että sitten, kun hän oli kokonaan häneen rakastunut, mahdotointa oli tietää, milloin hänen rakkautensa oli alkanut.

Miten hyvänä tahansa pikku Chèbe olikin pidetty noissa molemmissa kodeissa, niin tuli kuitenkin aina hetki, jolloin hän karkasi porras ikkunalle. Siellä hänellä sentään oli suurin huvituksensa, aina aukea näköpiiri, ikäänkuin joku tulevaisuuden haave, jota kohti hän kumartui uteliaana ja ilman pelotta, sillä lapsillahan ei, näet, ole päänpyörrytystä.

Toinen toistaan vasten kallistuvien vuolukivikattojen keskellä, näyttivät hänestä tehtaan suuri seinä, puutarhassa kasvavien plataanien latvat ja lasiakkunaiset työhuoneet ikäänkuin hänen unelmiensa luvatulta maalta.

Fromont'in talo oli hänestä suurin rikkaus jota voi ajatella.

Sen asema koko tuossa Haraisin kolkassa, joka määrättyinä tuntina oli suljettu savuunsa ja tehtaiden ryskeesen, Rislerin innostus, hänen tarumaiset kertomuksensa isäntänsä rikkaudesta, hyvyydestä ja taitavuudesta, olivat herättäneet hänen lapsellisen uteliaisuutensa; ja sitte ikkunaan näkyvät asuinrakennukset, hienot, koruleikkauksilla varustetut puiset akkunavarjostimet, pyöreä kuisti, jonka eteen puutarhakaluste oli järjestetty, suuri, valkoisesta messingistä tehty ja kultalangoilla lävistetty lintu häkki, joka loisti auringonpaisteessa, ja siniset kuomivaunut, jotka seisoivat pihalla valjaissa, kaikki tuo oli myöskin, hänen alituisen ihmettelemisensä esineenä.

Hän tunsi talon kaikki tavat; tiesi hetken, milloin kelloa soitettiin, työmiesten poislähdön, maksulauantait, jolloin rahastonhoitajan pikku lamppu paloi myöhään iltaan saakka ja pitkät jälkeenpuolenpäivät sunnuntaina, jolloin työhuoneet olivat suljetut, tulipesä oli sammutettu ja suuri hiljaisuus salli hänen kuulla neiti Clairen kirmaavan puutarhassa serkkunsa Georgesin kanssa. Kaikki erityisseikat sai hän tietää Risleriltä.

"Näytä minulle salin ikkunat, sanoi hän hänelle… entä Clairen huone?"…

Mielissään tuosta tavattomasta myötätuntoisuudesta rakkaasen tehtaasensa, selitti Risler lapselle ylähältä kunkin rakennuksen, näytti hänelle paino-, kultaus- ja värinvalmistus-huoneet, piirustussalin, jossa hän itse teki työtä, konehuoneen, josta kohosi tuo kauhea torvi, joka mustasi kaikki lähiseinät uutteralla savullaan, eikä varmaankaan aavistanut, että viereisen katon alla oli kätkössä pieni olento, joka yhdisti hartaimmat aatoksensa sen kovaan, väsymättömään huohotukseen.

Kerran vihdoinkin pääsi Sidonie tuohon haaveksimaansa paratiisiin.

Rouva Fromont, jolle Risler usein oli puhunut pienestä, sievästä ja älykkäästä naapurittarestaan, pyysi hänen tuomaan Sidonien lastentanssiaisiin, joita hän pani toimeen jouluksi. Siihen vastasi herra Chèbe kuivasti kieltäen. Jo siihen aikaan, näet, kiusasivat ja nöyryyttivät nuo Fromont'ilaistet, joiden nimi aina oli Rislerin suussa, herra Chèbeä rikkaudellaan. Muutoin koski asia naamiaishuveja, ja herra Chèbellä — jolla, näet, ei ollut seinä-paperi-kauppaa — ei ollut varoja hankkia tyttärelleen tanssijattaren pukua. Mutta Risler penäsi; sanoi ottavansa kaikki toimittaakseen ja rupesi oitis piirustamaan pukua.

Se oli muistettava ilta.

Rouva Chèben huoneessa, joka oli täyteen sullottu kankaita, neuloja, ja vähäisiä toaletti-kaluja, johti Désirée Delobelle Sidonien koristelemista. Tyttönysä, suuremman näköisenä lyhyessä puna- ja mustajuovikkaassa villahameessaan, seisoi kuvastimen edessä suorana ja liikkumattomana Ja viehättävä oli hän loistavassa pu'ussaan. Valkoiselle kaatille oli nauhoitettu samettipienoinen korsetti ja pitkät, kauniit, kastanjan väriset palmikot laskeutuivat punotun olkihatun alta. Vaan kaikkia noita hänen Schveitsiläispukunsa hiukan jokapäiväisiä yksityisyyksiä ylensivät hänen älykkäät kasvonsa, tavaksi otettu viehkeä käytöksensä ja tyytyväisyytensä tuohon ylensirottuun, heleänväriseen teaatteri koristukseensa.

Kaikki katsomaan tulleet naapurit huudahtivat ihmetyksestä. Sill'aikaa kuin käytiin Delobelleä hakemassa, korjasi pikku ontuva hameen poimuja, kenkänauhoja ja loi viimeisen silmäilyn työhönsä. Neula ei joutanut hänen kädestään, ja hänkin, lapsi rukka, oli kiihtynyt juhlan huolettavasta hurmauksesta, vaikk'ei hän sinne ollut menossakaan. Tuli sitte suuri mies. Hän kerrotutti Sidoniella pari kolme tervehdystä, joita hän oli hänelle opettanut, neuvoi, miten oli käytävä ja seisottava, ja hymyiltävä, suu pyöreäksi avattuna, juuri sakarin kärjen suuruiseksi. Oli tosiaan koomillista nähdä, kuinka säntillisesti lapsi teki temppujaan.

— Hänellä on näyttelijän verta suonissaan!… sanoi vanha näyttelijä innossaan, ja tietämättä, miksikä tuota suurta Frans tolhoa itketti…

Vielä vuosi tuon onnellisen illan jälkeen olisi voinut kysyä Sidonielta, millä kukilla etehiset olivat koristetut, minkäväriset huonekalut olivat, mitä tanssia soitettiin, kun hän tuli tanssiaisiin, niin syvä oli hänen huvinsa vaikutus. Hän ei unhottanut mitään, ei pukuja, jotka pyörivät hänen ympärillään, ei lasten naurua, eikä kaikkia noita pieniä askeleita, jotka riensivät yli liukkaan parketin. Istuessaan suuren, punasilkkisen kanapeen reunalla ja ottaessaan ojennetulta tarjottimelta ensimmäisen sorbetti juoman elämässään, muistui hänelle yht'äkkiä mieleen mustat portaat ja hänen vanhempainsa pieni tukehduttava asunto, ja se näytti hänestä kaukaiselta, i'äksi jätetyltä maalta.

Muutoin oli hän kaikkien mielestä ihastuttava, kaikki häntä ihmettelivät ja hyväilivät. Claire Fromont, pelkkiin karikkoihin puettuna Cauchoisena, esitteli hänet Georges-serkulleen, komealle husaarille, joka alin omaa kääntyi katsomaan miekkalaukkunsa vaikutusta.

— Kuulethan, Georges, se on minun ystäväni… Hän tulee leikkimään meille sunnuntaina… Äiti lupasi sen.

Onnellisena ja ihastuneena suuteli hän viattomasti pikku Chèbeä kaikesta sydämestä.

Täytyi, kuitenkin lähteä pois… Pitkän aikaa vielä, kolkolla kadulla, jossa lumi suli, sammutetuilla portailla ja nukkuvassa huoneessa, jossa hänen äitinsä häntä odotti, loisti salien hohtava valo Sidonien huikaistuneissa silmissä.

Oliko kaunista?… Oliko sulla hauska? kyseli hiljaa rouva Chèbe päästäessään hakasista hänen loistavaa pukuaan.

Ja väsymyksen painamana nukkui Sidonie seisoalleen, niitäkään vastaamatta, alkaen ihanaa unta, joka oli kestävä koko hänen nuoruutensa ja oli maksava hänelle paljon kyyneleitä.

Claire Fromont piti sanansa. Sidonie tuli usein kisaamaan kauniisen hiekoitettuun puutarhaan ja sai läheltä nähdä kuvaleikkauksilla varustetut ikkunavarjostimet ja kultalankaisen lintuhäkin. Hän näki kaikki suuren-suuren tehtaan nurkat ja sopukat, ja oli usein piilosilla painopöytien takana sunnuntai-ehtoon hiljaisuudessa. Juhlapäivinä oli hänen syömäneuvonsa pantuina esille lasten pöydällä.

Kaikki häntä rakastivat, vaikk'ei hän osoittanut koskaan paljo suosiota kellekään. Niin kauan kuin hän oli keskellä tuota loistoisuutta, tunsi hän olevansa suopea ja onnellinen ja ikäänkuin kaunistuneensa, mutta tultuaan vanhempiensa luo ja nähdessään tehtaan, porrasikkunan himmeiden lasien läpi, heräsi hänessä selittämätöin kaipuu ja viha.

Ja kumminkin kohteli häntä Claire Fromont hyvänä ystävänä.

Toisinaan pääsi hän noissa kuuluisissa sinisissä, vaunuissa heidän kanssa Boulognen metsään tai Tuileriesen, tahi maalle koko viikoksi isoisä Gardinois'in hoviin, Savignyyn Orgen varrella. Rislerin, joka oli sangen ylpeä pikku tyttinsä menestyksestä, oli kiitos siitä, että Sidonie oli aina siististi ja somasti pu'ettu… Sen piti rouva Chèbe'kin kunnian asiana ja sievä ontuva oli myös aina valmis tarjoamaan pienelle ystävälleen käyttämättömiä koruaarteitaan.

Herra Chèbe, joka aina oli närkästyksissään Fromont'ilaisille, katseli karsain silmin tuota kasvavaa harrasta tuttavuutta. Oikea syy oli kuitenkin se, ett'ei häntä kutsuttu vieraisin, mutta hän lykkäsi syyksi muuta, sanoen vaimolleen:

— Etkös näe, että tyttäresi aina palajaa sieltä alakuloisena ja sitte istuu tuntikaudet mietteissään ikkunalla?

Mutta rouva Chèbe, joka oli ollut onneton naimisestaan saakka, oli käynyt varomattomaksi. Hänen mielestään piti nauttia nyky-aikaa, peläten tulevaisuutta, ja pitää onnesta kiinni sen ohi kulkiessa, sillä usein ei ole elämässä muuta turvaa ja lohdutusta, kuin muisto onnellisesta lapsuudesta.

Kerrankin näkyi herra Chèbe olevan oikeassa.