Читать книгу Fromont nuorempi ja Risler vanhempi - Alphonse Daudet - Страница 7

Sisällysluettelo

Pikku Chèben histooria. — Väärät helmet.

Kaksi- tai kolme-vuotisen tuttavuuden ja yhdessäkisailemisen jälkeen, jona aikana Sidonie tottui loistoisuuteen ja rikkaiden lasten suloisiin tapoihin, lakkasi ystävyys äkkiarvaamatta.

Kauan aikaa sitte oli Georges serkku, jonka holhojana oli herra Fromont, tullut lyseehen. Claire vuorostaan, varustettuna kapioilla, kuin pikku kuningatar, lähti kasvatuslaitokseen; ja juuri siihen aikaan oli kysymys Chèbeläisillä lähettää Sidonie oppiin. Luvattiin rakastaa toisiaan aina ja tavata toisiaan kahdesti kuukaudessa, ulospääsysunnuntaina.

Pikku Chèbe kävi todellakin vielä toisinaan leikkimässä ystävänsä kanssa, mutta sen mukaan kuin hän kasvoi, käsitti hän yhä paremmin välin, joka heitä erotti, ja hänen vaatteensa alkoivat hänestä näyttää hyvin yksinkertaisilta rouva Fromont'in salia varten.

Kun he olivat vaan kolmen kesken, ei lapsuuden ystävyys, joka teki heidät yhden vertaisiksi, laskenut heidän väliin mitään tukaluutta; mutta tuli vieraita, koulutoveria, muiden muassa suuri, aina rikkaasti vaatetettu tyttö, joka äitinsä neitsyen saattamana, sunnuntaisin tuli kisaamaan pienten Fromont'ilaisten kanssa.

Nähdessään vaan hänen, muhkeana ja korskeana, astuvan portaita ylös, halusi Sidonie heti lähteä pois. Hän, näet, vaivasi Sidoniea hankaloilla kysymyksillä: Missä hän asui? Mitä hänen vanhempansa tekivät? Oliko heillä vaunut?…

Kuullessaan heidän puhelevan kasvatuslaitoksesta ja tovereistaan, havaitsi Sidonie heidän elävän erityisessä mailmassa, tuhansia peninkulmia hänestä; ja kuoleman suru valtasi hänen, etenkin, kun hänen kotia tultuaan, äitinsä puhui hänelle oppiin menosta neiti Le Mire'n luo, joka oli Delobelleläisten ystävä ja jolla Roi-Doré-kadun varrella oli väärien helmien kauppa.

Risler puolsi kovin tuota tytin opinkäynti aatetta. — "Oppikoon hän jotakin ammattia," sanoi kelpo sydän… "Minä kyllä sittemmin otan ostaakseni hänelle kauppavaraston…"

Sehän olikin sattumus, sillä neiti Le Mire sanoi luopuvansa toimesta muutamien vuosien kuluttua.

Eräänä ikävänä lokakuun aamuna vei isänsä Sidonien Roi-Doré-kadun varrelle, vanhan talon neljänteen kerrokseen, joka talo oli vielä vanhempi, vielä mustempi, kuin heidän.

Alaalla oli käytävän kulmaan ripustettu joukko kilpiä kultakirjaimineen: Salkkutehdas; Sélahopea-vitjoja; Lastenleluja; Lasikoneita; Kukkavihkoja morsiamia ja morsiusneitejä varten; Erityisyys ketokukkia ja ihan ylähällä pieni lasikaappi, jossa keltaisista helmistä, lasisista viinirypäleistä ja kirsimarjoista tehdyt kaularenkaat ympäröivät neiti Angélina Le Mire'n suurellisen nimen.

Hirveä talo!

Ei ollut enää edes Chèbeläisten leveätä, vanhuudesta himmeätä, mutta ikkunansa valaisemaa porraslavaa eikä kaunista näkö-alaa, jonka tehdas tarjosi… Vaan kapeat portaat, kapea ovi, jono hyvin pieniä ja kylmiä neliskulmaisia suojia, ja viimeisessä vanha neiti irtonaiskiharineen ja mustine tumppuineen, parasta kättä lukemaisillaan töhrättyä annosta Journal pourtous'ia, ja näyttäen olevan hyvin pahoillaan siitä, että hänet häirittiin lu'ussaan.

Neiti Le Mire otti vastaan isän ja tyttären, nousematta istualtaan, puheli loivalle hävinneestä tilastaan, isästään, vanhasta Rouergueläisestä aatelismiehestä, — kuinka sanomattoman paljon Rouergue jo on tuottanut vanhoja aatelismiehiä; — ja uskottomasta kartanonhoitajasta, joka oli vienyt koko heidän omaisuutensa. Neiti oli heti hyvin herra Chèben mieleen, jolla säätyarvonsa hävittäneihin oli vastustamatoin vetovoima, ja ukko lähti pois ihastuksissaan, luvaten tulla tyttärensä perään iltasella, kello seitsemän, tehtyjen sopimusten mukaan.

Sitte vietiin oppilas heti työhuoneesen, joka vielä oli tyhjä. Neiti Le Mire asetti hänen suuren laatikon ääreen, joka oli täynnä helmiä, silmäneuloja ja naskalia, husin hasin neljän sou'n maksavien romaanivihkojen joukossa.

Sidonie sai toimekseen valikoida helmiä ja pujottaa ne yhtä pitkiksi nauhoiksi, jotka solmittiin yhteen rihkamakauppioille myötäviksi. Muutoin piti neitien kohta tulla ja näyttää hänelle tarkkaan, mitä hänen oli tehtävä, sillä neiti Le Mire ei sekoittunut mihinkään, vaan valvoi kauppaansa hyvin kaukaa, tuon pienen, mustan suojan perältä, jossa hän vietti elämänsä lukemalla novelleja.

Kello yhdeksän tulivat työnaiset, viisi suurta, kalpeata, kuihtunutta, huonosti puettua tyttöä, hiukset kuitenkin hyvin sirotut, köyhien käsityöläisten vaatimusten mukaan, jotka paljain päin kulkevat Parisia kaduilla.

Kaksi tai kolme heistä haukotteli, hieroi silmiään ja sanoi siihen paikkaan kaatuvansa unesta. Mikä sen ties, kuinka he olivat yönsä käyttäneet?…

Vihdoin ryhdyttiin työhön pitkän pöydän ääreen, jossa jokaisella oli laatikkonsa ja työkalunsa. Vast'ikään oli saatu surukorutilaus; oli kiirehdittävä, Sidonie, jolle johtajatar, äärettömän etevyyden äänellä, neuvoi, mitä oli tehtävä, alkoi alakuloisena valikoida läjästä mustia helmiä, viinimarjoja ja harsotähkiä.

Toiset, huolimatta tyttökutaleesta, juttelivat keskenään työtä tehdessään. Puhuttiin komeista häistä, jotka olivat samana päivänä Saint-Gervais'issä.

— Emmekö menisi sinne? sanoi iso, punatukkainen tyttö nimeltä Malviina… Ne ovat puolen päivän aikaan… Me ehdimme kyllä sukkelaan mennä ja palata takaisin.

Aamiaistunnilla tosiaankin koko joukkio tulla tupsahti nelin ryömin portaita alas.

Sidoniella oli, kuin koulutytöillä, ateriansa pienessä korissa; alakuloisena söi hän pöydän kolkalla ypöyksin ensimmäisen kerran… Herra Jumala! kuinka elämä näytti hänestä viheliäiseltä ja surulliselta! Kauhean korvauksen hän ottaisi vasta tuosta surullisuudesta.

Kello yksi tulivat tytöt takaisin, pauhaten ja innoissaan.

"Olettekos nähneet semmoista valkonypläistä hametta?… Entä huntu,

Englantilaisine ompeluksineen?… Kas silläpä vasta onni oli!"

Sitte työhuoneessa alkoivat he uudestaan muistutuksiaan, joita olivat tehneet hiljaa kirkossa, nojaten koko juhlamenojen aikana kyynärpäihinsä. Kysymys rikkaista häistä ja kauniista pu'usta kesti koko päivän, eikä se työtä estänyt, päin vastoin.

Pienet Parisilaiset kaupat, jotka valvovat vaatteusten vähäisimpiäkin erityiskohtia, saavat työntekijänsäkin seuraamaan kuosia ja antavat heille ikuisen huolen loistoisuudesta ja komeudesta. Köyhistä tytöistä, jotka työskentelivät neljännessä kerroksessa neiti Le Miren luona, ei mustia seiniä ja kapeita katuja ollut olemassakaan. Koko ajan he miettivät muita asioita, kuluttaen aikansa kysymyksiin:

— "Kuules, Malviina, mitä sinä tekisit, jos olisit rikas?… Minä asusin Champs-Elysée'lla"…

Suuret puut skveerillä ja vaunut, jotka siellä veikeinä, vauhtiaan hiljentäen, kääntyivät, olivat heille hetken viehättävänä ja virkistävänä ilmiönä.

Nurkastaan kuunteli pikku Chèbe, sanaakaan sanomatta, ja laitteli huolellisesti mustia viinirypäleterttujaan aikaiseen kypsyneellä kätevyydellä ja aistilla, jonka hän oli oppinut Désiréen luona. Ja iltasella, kun herra Chèbe tuli tytärtään noutamaan, lausuttiin hänelle Sidoniesta suurimmat ylistykset.

Siitä pitäen olivat kaikki päivät yhtäläiset. Seuraavana päivänä asetteli Sidonie mustien helmien sijaan valkoisia sekä punaisia väärien korallien jyviä; sillä neiti Le Miren luona valmistettiin vaan vääriä tavaroita, kiiltokaluja, ja siellä kai olikin pikku Chèbe'n käytävä elämänsä oppikoulua.

Jonkun ajan eli uusi oppilas, joka oli nuorempi ja paremmin kasvatettu, kuin muut, yksinäisenä heidän keskellä. Sittemmin, suuremmaksi tultuaan, pääsi hän heidän ystävyyteen ja luottamukseen, ottamatta kuitenkaan koskaan osaa heidän huveihin. Hän oli liian ylpeä mennäkseen puolen päivän aikaan häitä katsomaan ja suurella ylenkatseella kuuli hän aina puhuttavan yöllisistä tanssijaisista Waux-Hall'issa tahi Délices du Marais'sa ja hienosta illallisesta Bonvalet'illa tahi Quatre Sergents de la Rochelles'sa.

Meillä sitä tähdätään korkeammalle, eikö niin, pikku Chèbe?

Muutoin, tuli hänen isänsä joka ilta häntä hakemaan. Toisinaan kuitenkin, ennen uutta vuotta, täytyi hänen valvoa muiden kanssa kiiruita tilauksia lopetettaessa. Sääliksi kävi nähdä noita kalpeita Parisin tyttöjä, jotka kaasun valossa, kivuloisen ja ulean näköisinä, valikoivat helmiä, yhtä valkeita, kuin itse olivat. Heissä näkyi sama tekoloisto, samaa väärien hohtokivien haurautta. Muusta he eivät puhuneet, kuin naamiaisista ja teaattereista.

— Oletko nähnyt Adèle Pagen Kolmessa Musketöörissä?… Ja Melinguen? Entä Maria Laurent'in?… Oi! Maria Laurent!

Näyttelijäin ihokkaat ja näytelmäkuningattarien koruilla neulotut vaatteet heijastivat heidän silmissään valkoisista kaulanauhoista, joita he sormissaan pyörittelivät.

Kesällä ei ollut niin kova työ. Se oli, "kuollut aika." Silloin, suuren kuumuuden kestäessä, kun suljettujen sälyvarjostimien takaa kuultiin pitkin katuja huudettavan mirabelleja ja renkloodeja [luumun lajeja], makasivat tytöt sikeästi, pää pöydällä. Tahikka kävi Malviina perähuoneesta pyytämässä neiti Le Mireltä annoksen Journal pourtoiis'ia, jota hän luki muille ääneen.

Uutta pikku Chèbe ei pitänyt romaaneista. Hänellä oli päässä kaikkia noita paljon hauskempi romaani.

Ei mikään ollut, näet, saanut häntä unhottamaan tehdasta. Lähtiessään aamusin isänsä syleilyksestä, loi hän aina silmäilyn sinnepäin. Siihen aikaan oli tehdas heräämäisillään. Torvi laski korkealle ensimmäisen mustan savutuprunsa. Ohikulkiessaan kuuli Sidonie työmiesten huudot, painimien kovat, raskaat iskut, koneiden voimakkaan ja säännöllisen puhkumisen ja koko työn räyhyn, joka, ollen hänen mielessään sekaisin muistojen kanssa juhlista ja sinisistä kuomivaunuista, itsepintaisesti vainosi häntä.

Se puhui enemmän edukseen, kuin omnibusten rytinä, katuhuudot ja vesiputoukset; työhuoneessakin, hänen valikoidessa vääriä helmiä ja iltasin vanhempainsa luona, kun hän päivällisen jälkeen tuli porrasikkunalle ilmaa hengittämään ja yöllä katseli sammunutta, autiota tehdasta, humisi aina vaan hänen korvissaan tuo toimekas hälinä, ikäänkuin alituisena säestyksenä hänen ajatuksilleen.

Pikku tytin on ikävä, rouva Chèbe… Häntä pitää huvitella… Ensi pyhänä minä vien teidät kaikki maalle.

Sunnuntai-matkat, joita kelpo Risler toimitti Sidoniea huvittaakseen, surettivat vaan yhä enemmän häntä.

Niinä päivinä oli noustava ylös neljän aikaan aamulla, sillä ilmaiseksi eivät köyhät saa huvituksiaan, Aina, näet, tuli viimeisenä hetkenä jokin tilkku silitettävätä tai garnityyri ommeltava, koettamalla siten uusia i'änikuista, pientä, valkoraitaista syreeniväristä hametta, jota rouva Chèbe tunnollisesti jatkoi joka vuosi.

Lähdettiin kaikki yhdessä, Chèbeläiset, Risleriläiset ja kuuluisa Delobelle. Désirée ja hänen äitinsä vaan eivät olleet muassa. Kovan onnensa masentama, heikko tyttö-raukka ei tahtonut koskaan hievahtaa istuimeltaan, ja äiti Delobelle jäi hänelle pitämään seuraa. Muutoin ei kummallakaan ollut kyllin sopivaa vaatteusta näyttäytyäkseen ulkona suuren miehen rinnalla; sillähän olisi koko hänen asunsa vaikutus hävinnyt.

Lähtiessä kävi Sidonie vähän iloisemmaksi. Parisi, verhottuna heinäkuu-aamun ruusuhuuruun, pysäyspaikat, täynnä heleitä vaatteuksia, vaunujen ikkunoista näkyvät maaseudut, sitte jalotteleminen puhtaassa, Seinevirran raitistuttamassa ilmassa, johon metsän kolkka levitti virkeyttään, kukkivat niityt ja tähässä olevat viljavainiot tuoksuaan, kaikki tuo huumasi hänen hetkeksi. Mutta pianpa inhoitti häntä sunnuntain halpuus…

Oli aina vaan yhtä ja samaa.

Seisahduttiin ravintolan luo, jossa voipaistoksia valmistettiin, hyvin pauhaavan ja vireän maalaisjuhlan läheisyyteen, sillä yleisöä tahtoi Delobelle, joka, yhä vaan haaveensa valtaamana, kuljeskeli harmaassa takissa ja harmaissa sääryksissä, pieni hattu toisella korvalla, vaalea palttoo käsivarrella, ajatellen, että teaatteri kuvasi tienoota Parisin lähellä ja että hän näytteli maalla oleskelevaa Parisilaista.

Mitä herra Chèbeen tulee, joka kerskaili rakastavansa luontoa samoin kuin Jean-Jacques vainaja, niin ei se ollut hänen mielestään mitään ilman makarooniin ampumista, puuhevosia, säkissä juoksua, tomua ja ruokopillin soittoa. Ja semmoinen oli myöskin rouva Chèben maaelämän perikuva.