Читать книгу Häpeäpilkku - Anzengruber Ludwig - Страница 3

Sisällysluettelo

Maantien molemmin puolin oli kumpuja. Ne laajenivat vähitellen ja yrittivät muodostaa vuorijonoa, joka kuitenkin jäi aivan matalaksi. Maantie oli oivallinen. Sen oikealla ja vasemmalla puolella kohosi taloja epätasaisena aitana; niiden välitse kulkeva tie oli kyläkunnan ainoa katu. Tuon tuostakin erosi siitä sivuteitä, jotka kiertelivät kumpujen lomitse. Siellä olevain yksinäisten talojen asukkaat luettiin kyllä samaan seurakuntaan, mutta kyläläisinä heitä ei pidetty. He asuivat — kuinka sanoisikaan? — rotkoissa, vuorensolissa. Tämä sanantapa antaisi kuitenkin näille matalahkoille kummuille liian suuren kunnian. Paikkakunnan rahvaan kieli oli osunut oikeaan sanoessaan, että sivutiet menevät "haudoille" ja että se ja se talonpoika asuu "Keski-", "Vesi-", "Heinä-" tahi jossakin muussa "haudassa".

"Keskihaudassa", puolisentunnin matkan päässä kylästä, oli pieni talo. Aurinko säteili vastassa olevan kummun yläpuolella ja muodosti jyrkkärajaisen kuvansa tiheillä varjostimilla peitettyihin talon akkunaruutuihin. Talossa oli muuten kaikki hiljaista ja rauhallista, ainoastaan keittiöstä, verhoakkunaisen asuinhuoneen vastapäätä, kuului silloin tällöin joko kiehuvan kattilan porinaa tahi tuliselle takan arinalle kuohuneen veden sähinää. Keittiössä hääräävä jäntterä palvelustyttö päästi aina silloin ankaran varotusäänen: Sss! Hetkisen kuluttua alkoi hän laulaa hyristä ja jatkoi sitä, kunnes viereisestä huoneesta kuuluva tuskanhuuto muistutti häntä sopimattomasta menettelystään. Silloin hän mennä hipsutti huoneen ovelle ja nyökytti päätään kahdelle vaimolle, jotka puuhasivat hänen synnytystuskissa olevan emäntänsä luona. Oikeastaan heistä vain toinen oli toimessa, tuleva äitikummi; toinen, vanha, kyyristynyt eukko, joka katseli kummastelevan näköisenä suurilla elottomilla silmillään, istui aivan rauhallisena siinä lähellä odotellen, kunnes velvollisuus häntä kutsuisi.

Ulkona pihamaalla seisoi vanha mies. Kastetodistuksen avulla voi hän näyttää toteen, ett'ei hän vielä ollut jättänyt viidennen kymmenluvun ensimäistä puoliskoa, mutta aika oli häntä niin pahoin runnellut, että tämä todistus olisi häntä kovin vähän hyödyttänyt. Hän ei liene sitä ajatellutkaan. Ja tuohon kastetodistukseen nähden olisi hänestä kenties ollut kaikkein parasta se, ettei papin olisi tarvinnut koskaan vaivata itseänsä kirjottamalla Josef Reindorferin nimeä kirkonkirjoihin.

Tämän talon omistaja, talonpoika Josef Reindorfer, se siis seisoi siinä pihamaalla häkkirattaiden luona, joiden eteen pieni ruskea hevonen oli valjastettu. Rattailla istui noin kuusitoistavuotinen voimakas nuorukainen ja hänen rinnallaan tyttönen, jolla lienee ollut ikää neljätoista vuotta. Ne olivat talonpojan lapsia.

Reindorfer otti piiskan, joka nojasi aisoihin, ojensi sen pojalle. "Alkakaa nyt mennä. Sano terveisiä veljelleni ja aja varovasti! Ei ole kiirettä, teidän ei tarvitse" — lisäsi hän hämillään rykäisten — "palata ennen iltaa."

Poika nauroi. "Isä puhuu aivan kuin ei mitään tiedettäisi."

Tyttö punastui, katsoi alas rattaiden toiselle puolelle ja tyrkkäsi hiljaa kyynärpäällään veljeä kylkeen.

"Luulet kai paljonkin tietäväsi", murahti talonpoika.

"Isäkin saisi tuolla iällä olla ymmärtäväisempi", lausui poika rohkeasti.

Vanha mies tempasi tadikkohangon, aikoen vastata sillä. Mutta hän malttoi mielensä, heitti poikaan kiukkuisen silmäyksen ja löi hevosta, joka säikähtyen syöksyi veräjästä ulos vetäen rattaat muassaan.

Tyttö parkaisi ja nuorukainen kirosi. Kun veli oli saanut hevosen rauhotetuksi, sanoi hän sisarelleen: "Muuten tämä talo elättää yhdenkin lapsen töin ja tuskin. Sinä olit jo liikaa, sillä onhan sinulle myötäjäiset varustettava, nyt tulee kolmas, joka sitä syö ja kuluttaa ja jakaa sen meidän kanssamme."

Hän purki tunteensa piiskan iskuun, ja tyttö, joka näytti olevan yhtä mieltä veljensä kanssa, vastasi häntä koskevaan huomautukseen ainoastaan pilkallisella sysäyksellä.

Reindorfer oli sulkenut veräjän ajajien jälkeen ja asteli nyt hitaasti puutarhaan. Kun hän kulki keittiön ohi, tuli palvelustyttö portaille ja hymyili hänelle; hän katsoi tyttöön vakavasti, kääntyi päätään puistaen pois ja kulki edelleen. Puutarhassa oli viiniköynnösten ympäröimä lehtimaja. Hän istuutui siellä rahille, nojasi kyynärpäänsä pöytää vastaan ja katsoa tuijotti hiekkakäytävää pitkin.

Auringon säteet välkkyivät viiniköynnösten leveillä lehdillä, ja puutarhan takana oleva niitty uhkusi tuoreinta vihannuutta, ulottuen kummun harjalle asti, jossa tumma havumetsä sen reunusti. Ruohossa, pensaissa ja puissa oli vilkasta elämää, ryömimistä, viserrystä ja surinaa, ilma oli täynnä laulua ja siipien väikettä. Kaikki tämä oli auringonpaisteen, sen valon, lämmön ja väriloiston vaikutusta. Monta kertaa ennen oli Reindorfer tuntenut sydämensä laajentuvan tällaisilla hetkillä katsellessaan nurmen kirkasta vihreyttä ja kuullessaan lintujen riemukasta laulua. Miksikä tänään ei niin tapahtunut, vaikka suloinen ilma tarjosi niin runsaasti elämäniloa ja toiminnanrohkeutta ja vaikka kirkas valo tahtoi väkisinkin hälventää mustat murheet? Miksi hän ei mennyt pihan ylitse keittiöön, hiipinyt sen läpi verhoakkunaisen huoneen ovelle ja kuunnellut siinä? Palvelustyttö ei olisi häntä ilmaissut eikä ollenkaan ihmetellyt, että hän niin teki, tahtoihan hän äskeisellä hymyilyllään osottaa ymmärtävänsä häntä, — miksi hän siis pysyttelihe näin kaukana?

Vanha mies liikahti pari kertaa neuvotonna. "Pitäisihän kenties mennä katsomaan, ett'ei herättäisi huomiota. Kunpa voisi teeskennellä niin, ett'ei kukaan älyisi, vaan jokainen uskoisi! Kenties koko maailma ainoastaan teeskentelee näyttämällä kaikkea hyvänä ja kauniina; tuskinpa lie totuutta auringonpaisteellakaan ja liehuvassa lintuparvessa. Valoisa päiväkin voi olla sisimmältä olennoltaan toisenlainen kuin meille uskottelee, enkä minä tänään luotakaan siihen".

Niin, hänellä oli hyvät syynsä olla poissa, mutta hän ei voinut niitä kellekään ilmaista, sillä talonpoikakin valvoo kunniataan ja arvoaan seurakunnan ja naapurien keskuudessa. Hän ei tahtonut herättää huomiota, ett'ei ruvettaisi syitä tutkimaan, ja sentähden hän tahtoi nyt mennä tiedustamaan, ett'ei kukaan aavistaisi sitä, josta hän, Josef Reindorfer, oli aivan varma.

Lapsi ei ollut hänen!

Jospa hän voisi oikein teeskennellä! Mitä tänään tapahtuu, oli jo kauan edeltäpäin tiedetty, aina siitä päivästä saakka, jolloin ei enää voitu salata, että hänen vaimonsa oli unhottanut itsensä, ja jolloin hän ainoastaan suurella vaivalla saattoi asettaa luontonsa ja säästää vaimonsa pahoinpitelyltä. Hän aikoi ensin pakottaa vaimonsa tunnustamaan kaikki, mutta tämä vaikeni auttamattomassa ja neuvottomassa häpeässään, ja kun vaimo sitten hiukan rauhottui, ajatteli mies, ett'ei hänen tarvitse kysellä sitä, minkä hän hyvin tiesi. Eikö hän viime syksynä pitänyt pari päivää vieraanaan lomalla olevaa sotamiestä, "Vesihaudan" myllärin poikaa, josta kukaan ei voinut hyvää uskoa ja joka vähän aikaa sen jälkeen oli kaupungissa vielä yhden vaimon onnettomuuteen vienyt? Tähän asti hän oli luullut, että hän ihmisten epäluuloja välttääkseen voi vaikean hetken tullessa hillitä itsensä, mutta kun tuo hetki nyt oli tullut, hän ei voinut mitään rintaa ahdistavalle tunteelle.

Niin istui hän siellä ulkona puutarhassa, katsoa tuijotti hiekkaan eikä uskonut kirkkaaseen päiväänkään. Tuon tuostakin huokasi hän niin raskaasti, että — kansan puhetapaa käyttäen — "sydän oli haljeta". Tämä vimmastutti häntä, sillä joka huokaisulla hän tunsi ruumiillista tuskaa. Hän ei ollut sitä ennen huomannut, mutta nyt tuntui kuin olisi kaikki hänen rinnassaan kokoon hyytynyttä, tyhjää, ja kuin sitä ulkoapäin raskas paino ahdistaisi pakottaen rintakehän luhistumaan tyhjään sisustaan. Tätä tunnetta hän ei voinut voittaa. Hän huokasi taas.

"Minkäpä sitä voi, kun veri vetää, vaikkapa olisi ymmärtäväinen olevinaan … ei mitään!" Niin voi vaimokin sanoa. Hän ei tietenkään koskaan ajatellut sellaista eikä nyt itsekään tiedä, kuinka sellainen teko oli mahdollinen. Mutta mihin ihminen kelpaa, jollei hän voi itseensäkään luottaa? Silloin ovat uskollisuus ja luottamus houkkamaisuutta. Minkätähden on avioliittokaan sakramentti, jos ihmiselämä voi näin luvattomastikin alkaa? Eikö olisi oikein ja tuolle pienokaiselle parasta, jos minä hänet kuristaisin? Hänen kätensä puristuivat suonenvedon tapaisesti … ja hän oli näkevinään lapsen edessään välinpltämättömine suineen ja suunne kummastelevine silmineen. Hän veti kätensä koukkuun ja ajatteli rikollista äitiä. "Kaksikymmentä vuotta hän on jaksanut olla, nuorena ei hänessä ollut mitään syytä, hänen piti säästää vanhalle ijälleen. Minä en tiedä, mitä tehdä, pyhä Jumala, en tiedä! Me olemme olleet aina hyvät toisillemme, hän on itse sen usein sanonut, hänellä ei ole mitään valittamista. Kaksikymmentä vuotta, kaksikymmentä vuotta olemme me eläneet kunniallisessa sovussa, ja silloin hän jonkun kurjan kulkijan vuoksi unohtaa miehensä sekä lailliset lapsensa, eikä viivy kauan ennenkun tässä kodissa juoksentelee elävä häpeäpilkku, perheenjäsenenä muka ikäänkuin hänellä olisi siihen oikeus! Sitä hänen ei olisi pitänyt minulle tehdä, sitä hänen ei koskaan olisi pitänyt tehdä!" Hänen katseensa tuli epävarmaksi ja hänen suupielensä vapisivat. Hän nousi ja pyyhkäsi pöytää kovalla, känsäisellä kourallaan. "Kaikki on mennyttä!"

Hän meni takaisin pihamaan yli.

"Uskollisuus ja luottamus ovat pelkkää houkkamaisuutta."

Kun hän saapui koirakopin kohdalle, yritti kahlekoira hypätä häntä vastaan, mutta hän ajoi sen potkaisulla koppiinsa. Hänessä heräsi kuitenkin heti säälintunne koiraa kohtaan. "Vahti se!" huusi hän ja taputti polveansa.

Koira oli peloissaan ja ryömi olkien sisään. "Tule tänne! Tule!" Koira totteli ja Reindorfer hiveli kädellään sen leveää otsaa. "Niin, niin, sinä olet kunnon Vahtini, kyllä sen tiedän", sanoi hän, samalla kun koira teki hänen edessään kömpelöitä hyppyjä. "Sinuun saa luottaa. Sinun on helppo olla, mikä olet. Eikä sinulla ole paljon ikääkään, tuskin kahtakymmentä vuotta! Sinä olet vain tyhmä eläin ja siksi jäät … mutta hyvä koira!"

Hän kumartui ja tyynnytteli yhä enemmän veikistelevää koiraa. Silloin palvelija astui rivakasti yli pihamaan, pysähtyi hänen kohdalleen ja sanoi: "Isäntä, nyt se on saatu, tyttö on."

Reindorfer säpsähti, katsoi ylös, siristi silmiään, mutisti suutaan ja nyökäytti nopeasti päätään kaksi kertaa. Hän uskoi hyvin suoriutuneensa, sitä ei voitu selittää muuksi kuin tyytyväisyyden ilmaisuksi saapuneen sanoman johdosta. Ainakin palvelustyttö sen siksi käsitti; hän riensi keittiöön, avasi kamarin oven ja virkkoi nauraen: "Isäntäkin jo tulee!"

Reindorfer tuli, ja lähestyi vuodetta parin askeleen päähän. Vaimoonsa katsomatta hän lausui: "Olen iloinen, kun kaikki on hyvin."

Lapsi pantiin hänen käsivarrelleen. Se kirkui kovasti sekä näytti terveeltä ja vahvalta.

Siinä se siis oli. Sillä ei ollut tunnusta eikä merkkiä … lapsi kuin lapsi.

"Saakoon hän elää!"

Talonpoika pudisti päätään, hänen kätensä vapisivat pienokaista kannattaessa, ja synnyttäjä pyysi kiireesti lasta takaisin.

Kun hän oli muutamalla sanalla kiittänyt kumpaakin vierasta vaimoa "ystävällisestä avusta", etsi hän tupakkavehkeensä ja meni ulos. Keittiössä hän sytytti hiilellä piipun, painoi sitten sen kannen kiinni, ja meni yli pihamaan maantielle, jossa hän käveli kuin unissaan.

Sekavina, vaihtelevina kuvina tulivat vanhan miehen mieleen hänen elämänsä muistelmat. Hän kokoili ja tutki niitä, niin kaukaisempia kuin lähempiäkin, kaikkia kärsimyksiään ja nautintojaan, pahoja töitään ja hyviä harrastuksiaan, ja hän koetti niitä punnita toistensa rinnalla. Sillä ihmisen töillä ja elämänkokemuksilla täytyy toki jotakin merkitystä olla. Ilojen ja surujen, kunnollisuuden ja vääryyden täytyy toki vastata toisiaan! Mutta hänen laskustaan ei tullut tasaisia summia.

Hän ei tiennyt, miksi hän oli jättänyt talonsa pihan ja astui nyt kiivaasti maantietä pitkin. Hän seisahtui äkkiä ja kuunteli: lähestyvien rattaiden jyrinä saapui hänen korviinsa. Hän tointui ja huomasi kulkeneensa lapsiaan vastaan. Hän huusi heille, että he seisauttaisivat hevosen ja ottaisivat hänet keskeensä istuinlaudalle. Niin tapahtuikin.

"Mitä kuuluu kotiin?" kysyi poika.

"Olette saaneet sisaren."

Enempää hän ei sanonut, eivätkä lapset enempää kysyneet, ja niin he ajoivat äänetönnä eteenpäin.

Iltahämy peitti seudun.

Kun he saapuivat sille paikalle, missä "Vesihaudalta" tuleva tie yhtyi heidän tiehensä, tulla rytisivät sieltä toiset rattaat, joista huudettiin: "Pysähtykää, hyvät ihmiset, että minä pääsisin edelle!"

"Eikö se ole myllärin renki?" kysyi Reindorfer. "Mihin on sellainen kiire?"

"Pappilaan. Myllärillä ei ole pitkiä aikoja! Hyvää yötä!"

Rattaat riensivät heidän ohitsensa, ja ennenkun he ehtivät pihansa veräjälle, olivat ne jo kauan olleet kuulumattomissa.

Pihalta johtivat portaat ullakolle. Niitä kannatti patsas. Patsaan ja portaiden välissä olevassa "suojassa" oli pöytä. Sille palvelija kantoi nyt illallisen talonpojalle ja hänen työväelleen. Sinä iltana syötiin tavallista myöhempään.

Nuori Reindorfer meni tervehtimään äitiään ainoastaan oven luota, mutta tyttö kiiruhti hänen sivutsensa kehdolle.

Äiti vastasi lastensa tervehdykseen ja kääntyi sitten seinään päin.

Kun poika sulki oven jälkeensä, lausui tyttö kumartuen kehdon yli:

"Sepä on pikku pahanen! Sellainenko minäkin olin?"

"Kaikki ovat olleet sellaisia."

Tyttö kuuli vastauksen epäilevästi hymyillen.

"Hyvää yötä, äiti!"

Lapsivaimo oli yksin — ja sitä hän halusikin.

Aterian ja ruokarukouksen jälkeen Reindorfer ilmoitti palvelustytölle, että tämän oli ensi yönä maattava keittiössä ollakseen tarvittaissa emännän apuna. Mutta kun hän luuli, että hänen vaimonsa ennen kaikkea tarvitsi lepoa ja hiljaisuutta, tahtoi hän itse maata lasten luona ullakossa.

Talo näytti kuutamossa vieläkin rauhallisemmalta kuin päivän valossa; sillä sen asukkaat olivat kaikki menneet levolle. Unen lumous oli lamannut aistimet, joiden välityksellä kaikki kiihottavat tunteet, ilot ja kärsimykset pääsevät ihmissieluun. Niinkuin äiti hellästi korjaa väsyneiden lastensa leikkikalut, niin unikin raivaa pois kovan todellisuuden, ja samalla kun me elämämme lyhyyttä säikähtäen lapsellisesti soimaamme sitä, että se katkoo ja vähentää kerkeää aikomamme, jakaa se päivittäin meidän kanssamme elämän kuorman. Kukapa jaksaisikaan kauan keskeytyksettä kantaa enemmän tuskaa kuin riemuakaan.

Hälinä on muuten voimaton vihollinen, mutta kun se saa liittolaisekseen nukkuvan sielun oman rauhattomuuden, ajaa se unen silmistä.

Eikö joku ajanut kiireesti ohitse? Rattailla istuvalla täytyi olla lyhty, koska valon häivä sattui ikkunoita peittävälle verholle.

Reindorferin vaimo heräsi ja kuunteli. Kuinka hiljaista siellä oli! Hän oli tottunut kuulemaan miehensä säännöllisen hengityksen huoneen toiselta puolelta, nyt havaitsi hän vain hänen koskemattoman vuoteensa tumman hahmon. Hän hapuili käsillään … siinä oli kätkyt ja kätkyessä lapsi, liikkumatta, äänetönnä … toivoko vai pelko sai hänen lapsen ruumista hivelevän kätensä vapisemaan? Hän tunsi lämmön ja erotti vienon hengityksen. Hän veti äkkiä käsivartensa peitteen alle — tunsiko hän inhoa vai iloa? Tiesikö sitä itsekään? — Inhoten itseään, kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut ja mitä oli odotettavissa, painoi hän kiivaasti kasvojaan tyynyä vasten, ja hänen silmänsä kostuivat. Itsensäkö vai lapsensako vuoksi hän itki? Voiko hän koskaan rakastaa tätä lasta, kuinka viaton se lieneekään? Sillä niin kauan kuin se eli, syytti se äitiään; se oli aina hänelle, niinkuin Reindorfer oli sanonut, häpeäpilkku.