Читать книгу Häpeäpilkku - Anzengruber Ludwig - Страница 7

Sisällysluettelo

Pieni Magdalena kasvoi Reindorferin talossa. Kun tämä lapsi tarvitsi vaalimista ja hoitoa, tahtoi Reindorfer toisiakin lapsia erityisesti palkita. Hän ei enää heidän virheitään ankaruudella valvonut, ei ollut aina heidän huolimattomuudestaan tietääkseenkään ja jätti heille runsaammin vapautta. Hän valmisti heille pieniä ilojakin, kaivoi taskuaan ja antoi rahaa tytölle huiviin ja nauhoihin, pojalle olueen ja tupakkaan, silloin tällöin kirkkojuhliinkin.

Miksi hän tekisi heidän elämänsä raskaaksi? Heillä pitää toki olla enemmän oikeuksia kuin kolmannella lapsella, niin hän ajatteli. Sitä vaati oikeus ja kohtuus.

Nuori Leopold Reindorfer ja hänen sisarensa Elisabeth olivat siitä erittäin mielissään, ja he käsittivät että pienokainen oli syynä isän muuttuneesen käytökseen heitä kohtaan.

"On sen pienimmän olemassaolosta hyvääkin", sanoi Leopold. "Sen jälkeen kun hyödytön suu ilmestyi taloon, panee isä enemmän arvoa niille, jotka tekevät jotakin ruuastansa."

Elisabeth tunsi myötätuntoisuuttakin tätä viatonta olentoa kohtaan, jonka tähden suhteet olivat niin muuttuneet, ja usein hän askarsi pienen sisarensa kanssa. Oikeastaan hän yksin pitikin huolta tytöstä. Hän, eikä äiti, opetti lapsen sanomaan Reindorferia "isäksi".

Kuinka kauan siihen kului aikaa? Lapsista tuntuu maailma aina seisovan paikoillaan. He eivät huomaa, että heidän ympäristönsä muuttuu, kun eivät huomaa omaa muuttumistaan. Kuinka kauan? Kysy sitä päivänpaisteessa leikkiviltä lapsilta.

Siinä oli pieni poika, jonka suuria ruskeita silmiä runsaina mustina kiharoina otsalle valuva tukka varjosti. Hänen pukunaan oli paita ja kannattimella kiinnitetyt housut. Hän oli paljain jaloin niinkuin hänen leikkitoverinsakin, pieni tyttönen, jonka yllä oli karkea paita ja hänelle liian pitkä hame. Tytön vaaleiden, hämmennyksissä olevain kiharain alta tähysteli myöskin ruskea silmäpari maailmaa…

Poika seisoi hajasäärin, kädet housun taskuissa tytön edessä ja kysyi:

"Kuka sitten sinä olet?"

"Minä olen Leena", sanoi tyttö ja katsoi kummastellen poikaan, joka ei tiennyt, kuka hän oli. Tytöstä hän varmaankin oli hyvin tyhmä poika. "Kuka sitten sinä olet?"

"Minä olen myllärin Florian Vesihaudalta, tiedä se!" vastasi poika. Hänessä oli niin paljon miehekästä etevämmyyden tuntoa, ettei hän ollenkaan kummeksinut tytön tietämättömyyttä.

Tyttö nyökkäsi. Hän ei kyllä tietänyt, mikä mylly on eikä myöskään

Vesihaudan paikkaa, mutta hän oli kuitenkin selitykseen tyytyväinen.

"Katsotko sinä mielelläsi lintuja?" kysyi poika.

"Katson kyllä", vastasi tyttö, "onko sinulla niitä?"

Pieni Florian nauroi. Hän otti kädet taskustaan ja näytti, että ne olivat tyhjät. "Tuolla ylhäällä niitä on oikein paljon. Tule mukaan!" Hän tarttui tytön käteen.

He astuivat pitkin tietä kunnes tulivat suuren pensaan luo, jonka alla oli viime sateen ajoilta puolittain kuivanut vesilätäkkö säilynyt. Sen mudassa elosteli pikku elukoita ja matoja, ja lintuja lenteli siinä suuret laumat edes takaisin iskien nokallaan lätäkön pohjaan. Se oli iloista kuisketta.

Eräs keltasirkku miellytti lapsia erinomaisesti, ja kun muutamat leppälinnut hyppäsivät mutaan hyvin varovasti kuin pelkäisivät sääriensä likaantumista, puhkesivat lapset kaikuvaan nauruun ja alkoivat lintujen tavalla hyppiä tasajaloin lätäkön ympäri.

Seuraus oli että linnut lensivät loukkaantuneina matkaansa ja olivat poissa, vaikka Florian ja Leena vakavasti vakuuttivat, etteivät he enää tee niin — ja eiväthän linnut voisi olla niin tyhmiä, etteivät enää näyttäytyisi.

He odottivat kotvan aikaa, mutta turhaan.

Poika kohotti tyytymättömänä olkapäitään. "Se on sinun syysi", sanoi hän tytölle. "Sinä matkit niitä."

"Kyllä ne tulevat takaisin", vastasi Leena nauraen.

"Ei ainakaan tänä päivänä", sanoi myllärin Florian. "Minä menen kotiin."

"Minä tulen mukaan", huudahti tyttö. "Onko sinne pitkältä?"

"En tiedä, jaksatko sinä niin kauas astua. Mutta tule vain! Minä kannan kun väsyt."

Tyttö harkitsi.

"Minä näytän sinulle puutarhamme", lupasi poika.

"Meillä on paljoa suurempi."

"Oletko myllyä nähnyt?"

"En, miltä se näyttää?"

"Tiedäthän, missä jauhoja tehdään. Isälläni on mylly ja minä näytän sen sinulle."

Kenpä meistä, joka ei ennen ole myllyä nähnyt, ei tahtoisi sitä nähdä? Uteliaisuus voitti, ja tyttö juoksi iloisesti pojan rinnalla. Hän kaatui usein pitkään hameeseensa, jota hän ei ymmärtänyt kannattaa, ja silloin he nauroivat kovasti. Minkähänlainen se oli se mylly, jossa tehdään jauhoja?

He olivat jo kulkeneet jotenkin pitkän matkan. Tyttö alkoi jo väsyä ja tuskastua. Hän ei enää kuullut pientä ohjaajaansa, joka lakkaamatta vakuutti, että nyt heidän täytyy heti saapua perille. Hän toisti näitä sanoja rauhottaakseen itseään — niin pitkältä kuin tänään ei matka ollut koskaan ennen tuntunut. Molemmat lapset joutuivat arveluttavaan mielentilaan. Kumpikin tunsi olevansa niin kaukana kodista ja kuin yksin. Oli aivan hiljaista, ainoatakaan ihmistä ei kuulunut eikä näkynyt, joitakuita lintuja vain lensi silloin tällöin puunoksilta maantielle, mutta lasten huomio ei ollut enää pitkiin aikoihin kiintynyt niihin. He välttivät toisiinsa katsomista, sillä kummallakin oli itku kurkussa, ja jos toinen olisi huomannut, että kumppani oli yhtä onneton, olisivat he molemmat puhjenneet äänekkääsen valitukseen.

Mutta nyt he kuulivat äkkiä ryskettä ja kohinaa, ja poika riemuitsi äänekkäästi. Hän tarttui Leenan käteen, ja he juoksivat tien mutkan. Ryty ja kohina kuului yhä selvemmin, ja tuo huone tuolla alhaalla tien varrella suurine rattaineen oli mylly. Kohina oli veden kohinaa ja rytinä myllyn rattaan rytinää, selitteli Florian.

Lapset seisoivat maantien yläpuolella kapealla jalkakäytävällä, mutta heidän täytyi jättää se ja mennä toiselle polulle vastaisella puolella.

"Tule, nyt minä kannan sinut sinne!" huusi poika iloisesti hyppien. Hän käski Leenan ottaa lujasti kiinni hänen kaulastaan, sitten hän itse tarttui tytön pieniin jalkoihin ja aikoi nostaa häntä, mutta siitä ei tullut mitään, ja tyttö nauroi sitä, että hän oli niin raskas. Hän päästi Florianin irti, mutta tämä sylkäisi vakavasti kämmeniinsä niinkuin oli nähnyt suurten tekevän, ja tarttui voimakkaasti tyttöön, nosti hänet ylös ja he vierivät toisensa ympäri pitkää ruohikkoa alas maantielle asti. Siellä irrottautuivat he toisistaan, istuivat rinnatusten ja nauroivat. Sitten poika hyppäsi ylös ja juoksi edellä myllylle; tyttö seurasi jäljestä.

Kun he tulivat lähelle, Leena ihmetteli ratasta, joka oli niin suuri, mutta muuten siellä näkyi pelkkää vettä eikä ollenkaan jauhoja. "Jauhoja on sisässä myllyssä", sanoi Florian. "Tule vain!"

Pisteaidassa oli pieni portti. Florian nosti taitavasti säppiä ja portti aukeni sisäänpäin. Lapset tulivat pihaan; suuri koira juoksi suoraan heitä vastaan ja hyppi pojan ympärillä. Mutta kun se haukkui tyttöä, sai se sysäyksen. Villaisen turkkinsa tähden ei se kuitenkaan käsittänyt pienen käden lyöntiä miksikään vihamielisyyden merkiksi, ymmärtäväisenä eläimenä se piti sitä vaatimattomana kehotuksena muuttaa käytöstapaa pientä neitosta kohtaan. Elukka ojensi sentähden etukäpälänsä Leenan jalkoihin ja laski päänsä niille, sitten se heilutti koholla olevaa takaruumistaan ja huiskutti häntäänsä, joka korkean asemansa vuoksi heilahtelikin hyvin ylpeästi. Puuttui vain sitä, että koira olisi harjottanut jonkinlaista pakkoa sisällistä vakaumustaan vastaan kaikkien kohteliaisuuksien arvosta eikä silloin haukotellut, mutta nyt se teki niin.

Keittiön ovelle, jonka kautta täälläkin pääsi pihalta suoraan huoneisiin, ilmestyi kookas ja ryhdikäs nainen. Hän oli myllärin vaimo. Herlingerin Florian piti nähtävästi arvolleen alentavana kadottaa vapautensa tavallisen tytön tähden; nyt hän saattoi lukea sen helposti vaimonsa ylivoiman syyksi, sillä tämä oli paljoa suurempi ja väkevämpi kuin hän.

Poika juoksi äitinsä luo.

"No, Florian", kysyi äiti, "kuka sinun kanssasi on?"

"Leena."

Myllärin vaimo otti kumpaakin lasta kädestä kiini ja vei heidät kamariin, jossa hänen miehensä teki laskujaan. Hän aukaisi oven puolitiehen, työnsi lapset edellään sisään ja lausui sitten veitikkamaisella äänellä: "Katsopa isä, eikö Florian tule sinuun! Hän jo kuljettelee kassapäitä."

Mylläri nauroi.

Hän oli ajan kuluessa tullut vakavamman ja luotettavamman näköiseksi. Ei näet tapahtunut niinkuin kylänväki oli odottanut. Siitä hetkestä saakka, jolloin hän vaimonsa ja lapsensa seuraamana myllyn isännäksi muutti, toimi hän käskevällä arvokkaisuudella niinkuin asettunut perheenmies ainakin. Hän mielistyi tehtäväänsä sekä tottui siihen, ja lopulta tuli hänestä sellainen, jolta hän tahtoi näyttääkin, älykäs liikemies ja huolellinen perheenisä. Siitä syystä hän sai osansa kunnioitusta omalta seurakunnalta sekä läheiseltä ympäristöltä.

Hän heitti pois kynän ja kääntyi lapsiin. "Mikä sinun nimesi on?" hän kysyi tytöltä, jonka vaimo oli tuonut aivan hänen polvensa luo.

Tyttö nauroi hämillään.

"No, haasta pois!" Hän nosti lapsen polvelleen. "Mikä sinun nimesi on?"

"Magdaleena."

"Mikä muu?"

Tyttö mietti hetkisen. "Reindorfer", sanoi hän sitten reippaasti.

Myllärin käsivarsi, jolla hän piti lasta, kouristui kokoon ja ehdottomasti painoi hän toisella kädellään pientä valkeaa päätä poveaan vasten.

Tyttö hämmästyi hyväilyä, johon hän ei ollut tottunut, hän ponnisti molemmilla käsillään myllärin rintaan ja kirvottautui vapaaksi sekä katsoi sitten suurilla ruskeilla silmillään mylläriä silmiin.

Tämä ei voinut katsetta sietää. Hän nosti tytön polveltaan ja asetti jälleen permannolle. Hänen kätensä vapisivat.

Florian oli tähän asti isäänsä nojaten katsellut pientä leikkitoveriaan, nyt molemmat pienokaiset seisoivat vieretysten permannolla. Myllärin vaimo katseli heitä kauan ja sanoi sitten: "Tyttö on aivan meidän Florianin näköinen."

Mylläri puisti päätään.

"Katso itse, silmät ainakin ovat samanlaiset."

Mylläri nousi harmistuneena ja saattoi vaimon sekä lapset ovelle.

"Menkää matkoihinne, minun pitää laskea", hän sanoi heille ja lisäsi

Leenaan kääntyen. "Koetapa sinä laittautua kotiisi!"

"No mutta älä pelottele tyttöä", sanoi vaimo. "Hänhän on pieni herttainen olento."

"Niin, niin, mutta ajattele kuinka kauas hän on eksynyt; häntä kenties etsitään Reindorfissa."

"Minä saatan häntä jonkun matkaa."

"Pysy vain kotona — lähetä renki tahi palvelustyttö viemään häntä."

Mylläri sulki oven heidän jälkeensä.

"Rosel!" huusi myllärin vaimo pihamaalle tultuaan.

"Heti, emäntä!" vastasi eräs ääni, ja heti kiiruhti hyvinvoiva palvelijatar aitasta. "Mitä on tehtävä?"

"Mene ja vie tämä tyttö Reindorfiin, hän on sieltä. Sano, että hän on seurannut meidän Floriania tänne asti. Sellainen on lasten tapa eikä tyttöä saa sentähden kurittaa." Hän silitti hellästi pienokaisen vaaleita kiharoita. "Jumala suojelkoon sinua, lapsukainen!"

Palvelustyttö meni ja talutti tytön pois.

"Tule uudestaan!" huusi Florian hänen jälkeensä.

Pienokainen ehätti minkä pienillä säärillään jaksoi pysyäkseen kiirehtivän toverinsa rinnalla. Oi, kuinka pitkältä olikaan kotiin, — ja vitsaa hän varmasti saisi, kun oli mennyt niin kauas, — ja mylly — hän ei edes saanut nähdä, mitenkä siinä jauhoja tehdään. Tämä oli todellakin kovin surullista! Hänen kasvonsa vääntyivät itkuun, mutta siihen hänellä ei ollut aikaa, sillä hänen täytyi aina juosta hynttyyttää eteenpäin. Hän antoi pienen päänsä painua rintaa vasten; hiukset valuivat silloin kasvoille peittäen niiden säälittävän ilmeen.

Palvelijatar hiljensi äkkiä käyntiään, veti lapsen luokseen saadakseen hänet katsomaan ylös ja sanoi: "Katso, tuolla tulee isä!"

Vanha Reindorfer tuli heitä vastaan. "Täällä sinä vihdoinkin olet", hän sanoi. "Kyllähän minä uskoinkin, että sinä vielä olet maailmassa. Missä olet ollut?"

Palvelija selvitti asian.

Pikku Leena kuunteli tarkkaavaisena. Voi kuinka tuo Rosel oli paha; ei sanonut mitään siitä, ettei häntä saisi lyödä.

Kun Reindorfer oli kiittänyt myllyn palvelijaa, sanoi hän: "Odota, kunnes kotiin tulemme! Et sinä ilman aikojaan saata näin paljon touhua ja rauhattomuutta."

"Eipä kyllä", palvelija sanoi.

Voi sitä, kuinka paha se oli!

"Hyvää yötä, Reindorfer!" — Rosel riensi takaisin tietä myöten yhtä kiireesti kuin oli tullutkin.

"Hyvää yötä!" murahti talonpoika. Hän tarttui lapsukaisen käteen ja vetäen häntä jälestään torui häntä alinomaa; uutta soimausta alottaessaan hän karkealla kourallaan puristi tytön hentoa kättä, ja tempoi häntä niin, että lapsi oli kaatua.

"Vai myllylle sinunkin pitää päästä? — Siihenkö pesään sinäkin, sikiö, haluat? — Tietysti haluat pesääsi? — Mokoma käenpoika! — Menepä vielä kerran sinne, — silloin lyön sinut murskaksi! — Menepä vain kerran vielä!"

Pieni käsi oli aivan punainen, ja käsivartta pakotti. Pienokainen itki ja nyyhkytti äänekkäästi.

Eräs mies istui heidän kuljettavansa tien vieressä. Kleehuber se siinä lepuutti jalkojaan:

"Kuinka sinä, Reindorfer, pientä tyttöäsi pitelet?" hän kysyi. "Olen nähnyt sinun jo kauan näin itkettävän häntä. Sinun kotonasi ei ole pitkiin aikoihin ollut pieniä; olet unhottanut, miten heitä on kohdeltava."

Hän ei saanut vastausta, ja päätään puistaltaen hän katsoi heidän jälkeensä.

Reindorfer herkesi puristamasta lapsen kättä ja hiljensi kulkua, ja kun he olivat ehtineet Kleehuberin näkyvistä, seisahtui hän.

"Ei se ole oikeastaan oikein, se on julmaa ja epäkristillistä! Minkä lapsi voi mielijohteilleen? Eikä hän sillä mitään tarkottanut, eihän hänellä ole sen vertaa ymmärrystä. Älä itke, Leena!"

Hän otti tytön käsivarrelleen ja kantoi kotiin.

Reindorferin vaimo seisoi portilla ja juoksi vastaan, mutta ennenkun hän ehti lasta tavottamaan, laski Reindorfer sen maahan ja sanoi: "Siinä on äpäräsi! Jos talomme olisi palanut tahi ukkonen lyönyt meidät kaikki muut kuoliaaksi, et sinä olisi pitänyt sellaista hädänhälinää kuin nyt."

Vaimo otti lapsen luokseen ja katsoi mieheensä kyyneleisin silmin:

"Jumala antakoon anteeksi sinulle, Josef, kovuutesi minua kohtaan!

Mutta minä en voi tehdä muuta kuin sen, mihin on pakko."

* * * * *

Mylläri tahtoi laskea, niin hän ainakin sanoi, mutta hän nähtävästi toimitti laskuja päässään, sillä paperille ei ollut vielä ainoatakaan numeroa ilmestynyt. Mitä laskemista tämä oli? Tahtoiko hän kenties jonkun vanhan velan hävittää pois muistista?

Hän todellakin koetti sitä. Miksi hän ei sallinut vaimonsa saattaa tyttöä? Se oli todellakin hassua, ikäänkuin lapsi tietäisi jotakin jaaritella. Mutta oikein se sittenkin oli. Ja tyttö on pidettävä hänen kotoaan poissa, sillä nuo suuret ruskeat silmät olivat saaneet hänet hämmennyksiin, vaimokin oli huomannut ne! Joutavia! Juoksenteleehan täällä paljon muoskia, joista hän ei tiedä mitään — niin, parasta kun ei tiedä mitään, ei tahdo tietää! Vapaa kulkuri on onnellisin!

Sano se vielä kerran, mylläri! Eräänä päivänä sinä sen sanot, mutta silloin et tee sitä niiden vastenmielisten tunteiden vallassa, joiden pakotuksesta nyt nojaat pääsi kyynärpäin pöytään tuettuja käsiäsi vastaan, et rauhattomana siitä, että kevytmielisyytesi uhri ja hedelmä on arveluttavan lähellä sinua ja että sinun täytyy sidotuin käsin äänetönnä katsoa, mihin tämä johtaa; sinä sanot sen aivan toisinlaisin tuntein, ja sääli, joka sinusta nyt on kaukana, täyttää silloin olentosi!

* * * * *

Elisabeth Reindorferin hääpäivä oli pienestä Leenasta ihana päivä. Mitä silloin saikaan nähdä ja — syödä! Ajettiin kauas, hyvin kauas monilla rattailla, ja kuinka kaunis puku siskolla oli, ja kuinka soittajat soittivat ja väki tanssi! Kaikki oli toisenlaista kuin kotona!

Mutta hänen sydämensä oli pakahtua, kun kaikki tämä ihanuus sai surullisen lopun, kun hän sai kuulla, että sisar jäisi ainiaaksi sinne, niin ihmeen kauas hänen luotansa. Lasta ei voitu rauhottaa, ennenkun Elisabeth lupasi, että hän tulisi seuraavana päivänä ja joka päivä katsomaan heitä. Leena parka, se oli vain lupaus ja siksi jäi!

Äiti piti hänestä sen jälkeen vähän enemmän huolta; mutta sisarta se ei korvannut. Vaikka äiti ei koskaan kieltänyt lapseltaan luonnollisia tunteita — hän olisi siten näyttänyt vielä rikollisemmalta —, oli hänessä kuitenkin jonkinlainen arkuus tyttöä kohtaan, ja se herätti Leenassa samanlaisen tunteen.

Leenalla oli talossa ainoastaan yksi ystävä, johon hän saattoi luottaa ja joka käsitti kaikki asiat juuri niin vakavasti tai leikillisesti kuin hän tarkottikin. Se oli vanha "Sultan". Koira olisi mielellään leikkinyt hänen kanssaan, mutta hän tiesi, että eläin oli kovin kipeä, ja sentähden hän usein meni sen luo, sinne, missä se makasi oljillaan, ja eläin osotti siitä aina iloaan. Mutta eräänä päivänä oli elukka kovin rauhaton, voihki ja ulisi sekä heittelehti sinne tänne. Ja silloin Leena kysyi: "Mikä sinulla on, Sultan?" Mutta tämä ei näyttänyt häntä huomaavankaan. Leena istui murheissaan kopin luona ja veti koiran alle olkia, jotka se oli syrjään suljuttanut. Seuraavana aamuna oli "Sultan" kuollut, ja talonpoika kaivatti sille haudan puutarhaan. Renki veti sinne koiraa jäljestään, niin että sen pää iski kiviin, mutta Leena alkoi silloin ääneen itkeä ja piteli käsin omaa päätään. Rengin täytyi odottaa, kunnes Leena ennätti kääriä esiliinansa koiran pään ympärille. Tyttö seurasi sitten itkien mukana ja katsoi, kuinka kuoppa kaivettiin, "Sultan" laskettiin siihen ja multa tallattiin jälleen paikoilleen.

Renki meni sitten lapioineen pois, ja Leena jäi yksin täytetylle haudalle. Siinä oli "Sultan" maan alla, sen koppi oli tyhjä ja oljet olivat möyhyksi tallatut. Kelle hän nyt haasteleisi, kun iloitsi päivällisruoasta tahi jostakin muusta? Kelle hän valittaisi, kun pelkäsi lyöntejä tahi oli niitä jo saanut? Ja kun häntä jälleen orjantappuran piikki raapii, ei "Sultan" koskaan nuole pois verta. Oi sinua, hyvä "Sultan" raukka!

Hänelle oli opetettu, että hänen, kun hän oli ensin lukenut iltarukouksen omasta puolestaan, piti lukea se toistamiseen isän, äidin ja sisarten ja "kaikkien niiden puolesta, joita hän rakasti". Lohduttomassa surussaan hän liitti nyt yhteen pienet kätensä ja rukoili, luki kaikki mitä hänelle oli opetettu: aamurukouksen, ruokarukouksen ja iltarukouksen — "Sultanin" puolesta.

Sitten pyyhki hän silmänsä ja meni rauhottuneena pihaan.

Hän toivoi kyllä, että he saisivat toisen koiran, jonka kanssa hän eläisi yhtä hyvässä ystävyydessä; parin päivän perästä uusi koira tulikin, mutta se oli ärtyisä ja muriseva, sitä ei voinut puhutellakaan.

Sentähden hän oli mielissään, kun äkkiä sanottiin, että hänen oli mentävä kouluun. Kun äiti hänet sinne saattoi seisattui hän arkana ovenpieleen, siellä oli näet niin paljon lapsia. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että niitä olisi niin paljon. Ja kun hänen täytyi istua niiden joukkoon, uusien pienimpäin oppilaiden keskelle, ensimäiseen riviin, aivan opettajan eteen, hän tuskin uskalsi katsoa ylös. Hän uskalsi sen vihdoinkin ja katseli häntä lähinnä istuvia tyttöjä, sitten tarkasteli hän poikiakin, jotka istuivat huoneen toisella sivulla. Sieltä joku nauroi häntä vastaan, ja se oli myllärin Florian. Hänellä oli siis täällä ainakin yksi tuttava, ja se muuttikin heti koulun ihanaksi paikaksi.

Kun koulutunti päättyi, tuli odottava "Flori" häntä vastaan.

"Siinä on Reindorferin Leena", hän sanoi.

Tyttö nauroi.

"Oli se viisaasti, kun lähettivät sinut kouluun", sanoi poika. Ja niin he jutellen kulkivat yhdessä Reindorferin portille saakka.

He jatkoivat tätä tapaa jonkun aikaa joka päivä, menivät yhdessä kouluun ja palasivat samoin. Mutta pian häirittiin tätä yksimielisyyttä. Leena alkoi äkkiä pysytellä pojasta kaukana. Tyttö joko oli jo ennättänyt kauas pojan tullessa kouluhuoneesta ja juoksi sitten niin kovasti, että oli mahdoton tavata häntä, taikka jäi hän jäljelle eikä tullut näkyviin, vaikka poika kulki kuinka hitaasti.

Kun Leena kerran oli taas jäänyt jäljelle, piilottautui poika siihen paikkaan, missä tie kääntyi tiheään vesakkoon, ja kun Leena saapui, juoksi hän piilostaan ja tarttui tytön käsivarteen.

"Tapasinpa sinut nyt", hän sanoi. "Mitä olen tehnyt sinulle, kun et enää koskaan kulje minun kanssani?"

"Isä uhkasi lyödä minua, jos sinun kanssasi käyn."

"Sinun isäsi on julma mies."

He pysähtyivät ajattelemaan.

Yksi keino kyllä oli. Mutta kun Florian itse kammoksui ruumiillista kuria ei hän tahtonut Leenalle ehdottaa, että tämä antaisi isän lyödä ja käveleisi hänen kanssaan niinkuin ennenkin.

Mutta kun julmaa Reindorferia ei ollenkaan tiellä näkynyt, hän myöskään ei voinut kumpaakaan lyödä, ja niin heillä oli salaisuus, jota ei kukaan muu tietäisi kuin he itse.

Se oli houkuttelevaa, ja lapset olivat mielestään kekseliäämpiä kuin kaikki suuret ihmiset.

Tie oli turvallinen siihen pensaaseen saakka, jossa he nyt seisoivat; vasta sitten kun he olivat sen sivuuttaneet, saatettiin Reindorferin talosta heidät nähdä. He sopivat keskenään, että aamusin kouluun mennessä odottavat toisiaan tämän pensaan luona ja paluumatkalla kulkevat yhdessä siihen saakka, mutta siinä toinen jättäytyy jäljelle ja jatkaa matkaa paljoa myöhemmin.

Niin, niin, kiellä vain ihmisiltä jotakin! Reindorferin Leena oli yleensä älykäs tyttö. Niin koulumestarikin sanoi ja kiitti häntä usein muiden lasten kuullen. Tällaisen tapauksen jälkeen hän kotona otti usein aapisen tahi laskutaulun ja hiipi vanhan Reindorferin taakse, vaikka tämä työskentelikin puutarhassa tahi karjakartanolla. Hän istuutui siellä ukon taakse, luki tahi laski äänekkäästi, että isäkin häntä kiittäisi.

Ensi kerralla Reindorfer, joka ei huomannut tytön läheisyyttä, hönkäisi närkästyksissään. Mutta kun Leena hämmästyneenä paikoilleen jääden itki katkerasti pettymystään, huomasi isä, että hänen ilahduttamisensa tässä olikin tarkotuksena ollut. "Ei saa toki epäkristillinen olla, ei toki", mutisi hän itsekseen ja kehotteli sitten Leenaa: "Lue vain! Se on oikein, opettele vain ahkerasti, että kulkisit kunnialla maailman läpi, kun sinne kerran joudut. No, lue vain, valkopää!"

Talonpoika sai sen jälkeen kuulla luettavan monista hänelle vallan uusista asioista; sillä nykyaikana opetetaan lapsille paljoa enemmän kuin ennen. Uteliaisuudessaan hän kyseli usein tytöltä lähemminkin yhdestä ja toisesta, ja hän ihmetteli sitä, kuinka hyvin tyttö oli ymmärtänyt ja oppinut.

Mutta pian hän alkoi tuntea mielenahdistusta joka kerta, kun hän huomasi Leenan ponnistukset olla hänelle mieliksi. Hänen Elisabethinsa ei näet ollut vuoteen ja vuorokauteen käynyt vanhempiaan katsomassa, ja Leopold, jota hän aina oli niin hyvänä pitänyt, arveli että tämä kaikki oli vähintä, mitä odottaa saattoi, isän pitäisi paljoa enemmän uhrata poikansa hyväksi. Poika oli tarraantunut erääseen tyttöön, ja halusi nyt, sitä parempi mitä pikemmin, päästä omaksi herrakseen. Vanha Reindorfer siis tiesi, että tytär hänestä ei välittänyt ja poika katsoi hänen olevan tiellään.

Aluksi ei pieni Magdaleenakaan ollut vanhaan Reindorfiin tyytyväinen. Toiset lapset kertoivat, että kun he suorittivat hyvin tehtävänsä, heidän vanhempansa leikkivät heidän kanssaan taikka lahjottivat heille sunnuntaina sämpylän tahi jotakin muuta mieleistä; mutta Leena sai sellaista turhaan odottaa. Myöhemmin isä näytti Leenasta sangen vakavalta, melkein kuin pastori ja koulumestari, joilla myöskin oli aina jotakin kysyttävää tahi selitettävää, ja silloin ei Leena halunnut leikkiä eikä lahjoja, pikemmin hän oli ylpeä siitä, ettei Reindorfer kohdellut häntä kuin lasta, eikä kuin omaansa, josta viime mainitusta seikasta tällä ikäisekseen vanhamaisella olennolla ei kuitenkaan ollut mitään aavistusta.