Читать книгу Häpeäpilkku - Anzengruber Ludwig - Страница 5

Sisällysluettelo

Aamutuulen henkäykset alkoivat ennen päivännousua. Näytti kuin sillä olisi ollut kiire herättämään pensaita ja muita kasveja. Ilmassa syntyi salaperäinen liikunto; oli kuin kaikki esineet olisivat alkaneet etsiä niitä värejä, joihin päivän loisteessa pukeutuisivat. Ja niin päivä valkeni. Yö oli mennyt, myllyn vanhuksen viimeinen ja Reindorferin emännän lapsen ensimäinen yö; toisessa paikassa loppuun kulunut valo sammui, toisessa sen sukulais-kipinä syttyi vähitellen.

Salaperäinen hiljaisuus vallitsi vielä kaikkialla. Maantien varrella olevissa pensaissa alkoi kuitenkin jo kuulua viserrystä ja siipien suhauksia. Pensaikon takaa kuului huuto: "Vieläkö makaatte, kananpojat?" Reindorfer se siellä seisoi piha-aitaansa nojaten. Hän räpytti silmiään iloisesti, silmäili sitten kirkasta taivasta ja ympäröiviä metsäisiä vaaroja sekä henkäisi hyvin syvään. Näin ihanana aamuna yksin Jumalan kauniissa luonnossa! —

Mutta sitä ei kestä kauan. Kun tupakkapiippu on poltettu, huudetaan aamiaiselle, ja niin joutuu taas tavallisiin askareihinsa… Talonpojan kasvot synkistyivät. Hän puri piipun hammasluuta, meni jälleen sisään ja sulki oven. Hän astui keittiön läpi kumariin ja kuunteli ovella. Hänen vaimonsa rykäisi, oli siis valveilla. Lapsi alkoi itkeä. Reindorfer puristi ehdottomasti nyrkkiä, ja kuuma väre liikkui hänen kasvoillaan ikäänkuin toinen olisi häijyyttään itkenyt. Hän kääntyi pois.

"Pienokainen kirkuu kovasti", sanoi lieden luona seisova palvelustyttö.

Hän laski piippunsa lieden kulmalle ja astui kamariin.

Hän meni ikkunan luo. Vaimo katsoi häntä pelokkain silmin. Hän ei odottanut tervehdystä mieheltään, mutta hänkään ei uskaltanut ensiksi tervehtiä.

Reindorfer pysähtyi paikoilleen, otti lähimmän tuolin, istui sille, katseli saappaansa vartta ja alkoi sitten puhua: "Minä olen vanha, etkä sinäkään ole nuori. Hälinä ja pitomelu ei meitä kumpaakaan ilahuta; miksikä niitä siis toimittaisimme. Kastelapsen kirkkoon vieminenkin herättää huomiota. Sitä minä en kärsi, minä järjestän asian toisella tavalla. Tänään kulkee pastori varmaankin taas tästä ohi myllylle, minä puhuttelen häntä ja pyydän hänet tänne lasta kastamaan. Sillä tavalla minun mielestäni tapahtuu kaikki hiljaisuudessa; vieraita ei tarvita muita kuin äitikummi ja ketkä ovat välttämättömät. Voidaanhan sanoa, että me kiirehdimme koska lapsen laita ei ole niinkuin pitäisi olla." Hän katsoi syrjään lapsivaimoon ja lisäsi puoliääneen: "Se ei olisi valetta, ja kuitenkin olisimme säilyttäneet totuuden itsellemme."

"Sinä istut niin kovin kaukana", valitti vaimo, "ettei voi puhua sanaakaan, joka ei kuuluisi tuonne ulos."

"Mitä salaisuuksia tässä tarvitaankaan? Sano niin taikka ei!"

"Tee kasteeseen nähden niinkuin tahdot. Mutta minulla olisi muutakin sanomista, ja sitä en voi sanoa kovasti."

Reindorfer nousi ja tuli lähemmä. "Sinä et varmaankaan sitä vastusta ja minua se lohduttaisi onnettomuudessani. Kuule", kuiskasi vaimo kohottaen kättään ja viitaten kehtoon, "kun tyttö kasvaa, jättäisin minä hänet mielelläni kaupungin hurskaitten sisarien hoitoon niin että hän saisi kristillisen kasvatuksen ja tulisi kerran heidän kaltaisekseen. Hän olisi silloin hyvässä tallessa, eikä Jumala kenties silloin hänen olemassaoloaan niin pahaksi katsoisi; kenties hän ei myöskään vaatisi muiden synneistä niin ankaraa tiliä."

Reindorfer meni aivan vuoteen luo.

"Älä ole tuhma!" hän sanoi. "Asia ei koske niin läheltä Jumalaa kuin minua. Hän ei voi vihata lasta, joka on aivan viaton. Sinä jäät syntiseksi vaimoksi, vaikka tytöstä tulisi pyhimys. Mutta ensin hänestä tulisi luostarisisar, eivätkä ne kaikki taida aivan pyhiä olla. Hän ei ole minun lapseni enkä minä hänen kohtaloansa määrää. Hurskauteen ei voi ketään pakotuksella saada niinkuin nuoria koiria otuksen ajoon. Saatuaan ikää ja ymmärrystä ei tyttö kenties tyydykään luostarielämään, ja silloin hän ei sovellu taivaaseen eikä maahan. Eikä nykyaikana, jolloin koko maailma juoksee munkin kaapun jälestä, saa tällaisen kokeen onnistumiseen nähden luottaa onneensa. Ennen muinoin voitiin paljon tukahduttaa, mutta nyt Jumala tarvitsee palvelukseensa ainoastaan sellaisia henkilöitä, joista hän saa kunnian; muut pysykööt poissa! Ja vaikka en olisi näin ajatellutkaan, en kuitenkaan ehdotukseesi suostuisi. Luulit minun sitä kannattavan siksi, etten voisi katsoa lasta lempein silmin. Niin olisit sinäkin saanut hänet pois silmistäsi ja ajatuksistasi, ja se olisi sinulle ollut mieleen. Ihminen ei näet välitä syntinsä häpeästä enemmän kuin kissa ulostuksestaan; kun se raapaisee lian päälle ohuen rikkakerroksen, menee se niin ylpeänä matkoihinsa kuin sitä ei olisi koskaan niillä paikoin nähty. Sinäkin unhottaisit kaikki ja luulottelisit, että kaikki on yhtä hyvin kuin ennenkin. Sentähden pitää lapsen olla täällä sinun näkyvissäsi!"

"Tietysti hän jää, kun sinä tahdot", sanoi vaimo hiljaa. "Minulle vain juolahti mieleen, että voisin hänet lähettää pois."

"Siitä asiasta sekä kasteesta olemme siis tulleet selville. Muuta sanomista minulla ei ole; siksi menen, ettei pastori pääsisi huomaamattani ohi. Tahi tahdotko jotakin vielä?"

Reindorferin vaimo oli kahdeksastaneljättä ikävuodestaan huolimatta edelleenkin kaunis nainen. Sen tiesi hän yhtä hyvin kuin senkin, etteivät kipu ja tuska hänen piirteitään rumentaneet. Sillä jo lapsena kuuli hän sanottavan, että hän oli kaunis itkiessään. Talonpoika seisoi edelleenkin sängyn vieressä. Hänen molemmat kätensä riippuivat sivulla, vasen lähinnä vaimoa. Tämä oli jo kauan vilkunut siihen salaa ikäänkuin päästäkseen selville ylettääkö hän siihen. Kun mies kääntyi pois mennäkseen sekä siirsi silmänsä vaimosta, tuli hänen kätensä vielä lähemmäksi vuodetta, ja silloin vaimo tarttui siihen molemmin käsin, piti kiinni kädestä ja ranteesta ja koetti vetää häntä luokseen tahtoen samalla katsoa hänen silmiinsä. "Josef, rakas Josefini!" kuiskasi hän rukoillen.

Mutta Reindorfer tempasihe irti vaimostaan, tarttui siniseen esiliinaansa ja pyyhki sillä nuttunsa vasemman hihan sekä vasemman käden ranteineen. "Anna olla!" sanoi hän sitten. "Noudattaen vanhaa tapaa ja ettei mitään erityistä huomiota heräisi, kohtelen sinua muiden nähden niinkuin ennenkin; se tapahtuu kansan tähden. Mutta jos sinä luulet, että meidän välimme voi vielä tulla sellaiseksi kuin se oli, niin petät itsesi kokonaan. Se on mennyttä kaikiksi ajoiksi!"

Hän meni. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Askeleiden kaiku loitontui ja häipyi.

Vaimo oli vaipunut puoleksi kohonneesta asennostaan; hän makasi liikkumatta, äänetönnä.

Reindorfer oli aivan oikeassa!

Täytyy koettaa valloittaa hänet takaisin; kukapa vaimo ei sellaista koettaisi? Jos miehessä olisi ollut heikkouksia häntä kohtaan, olisi hänen heikkoutensa näyttänyt anteeksiannettavammalta. Mutta niin oli tapahtunut kuin hän pelkäsi. Nyt hän sen varmasti tiesi.

Ja mies oli oikeassa.

Vaimo sulki väsyneenä silmänsä ja toivoi, ettei hänen tarvitseisi niitä enää koskaan avata.

* * * * *

Rattaat lähestyivät hyvää vauhtia. Reindorfer kiiruhti katsomaan; ne ne olivat. Myllyn renki ajoi ja kaksi herrasmiestä istui taka-istuimella. Toinen oli pastori, ja toisenkin hän tunsi heti, kun rattaat tulivat lähemmäksi. Hän oli piirikaupungin notarius, joka oli sangen usein liikkunut näillä seuduilla. Reindorfer otti piipun suustaan, astui lähemmäksi ja tervehti.

"Hyvää huomenta, Reindorfer", lausui pastori, "jos teillä on asiaa minulle, niin sanokaa pian, sillä meillä on kiire."

Reindorfer tarttui vasemmalla kädellään ajajan istuinlautaan ja astui rattaiden rinnalla, joiden kulkua oli hiljennetty. Hän esitti asiansa, ja pastori suostui pyyntöön. Reindorfer kiitti, ja niin he ajoivat kiireesti pois.

Kului useampia hetkiä. Aurinko oli jo korkealla ja jakoi runsaasti sekä valoa että lämpöä. Reindorfer haravoi heinää molempain lastensa ja palvelijan kanssa suurella niityllä, jonka pensasaita erotti maantiestä. Reindorfer oli juuri asettanut haravan varren olkapäänsä nojaan ja pyyhki paidan hihalla hikeä otsaltaan, kun hän kuuli tervehdyksen pensas-aidan takaa.

"Päivää, Reindorfer!"

Haravamies vavahti kuullessaan äänen ja katsahti tielle.

Pensaiden takana seisoi nuori mies huonosti hoidettu kaupunkilaispuku yllä. Oikealla korvalla vinossa oleva hattu teki hänet veitikan näköiseksi ilmaisten samalla, että mies oli tahi oli ollut sotilas. Hän oli epäilemättä neljännelläkymmenellä, mutta hinterän vartalonsa ja kasvojensa huolettoman ilmeen vuoksi näytti hän hoitamattomasta ulkoasustaan huolimatta melkoista nuoremmalta. Hänen mustat hiuksensa valuivat hatun alta runsaina kiharoina otsalle; suuret ruskeat silmät katsoivat rohkeasti eteenpäin ja suoran suurisieramisen nenän alta pisti esiin viiksipari, jonka toista huippua hän paraikaa väänteli.

Tervehdykseen vastaamatta sanoi Reindorfer: "Oletko taas täällä?

Retkale!"

Sotilas naurahti: "Voisit olla minullekin kohteliaampi — kukapa tietää, mitä vielä tapahtuu! Minulle on nyt lähetetty erityinen kutsu, ja kun mylly kaikessa tapauksessa joutuu heti minun käsiini, niin pitäähän meidän olla toisillemme hyvänä naapurina."

Reindorfer käänsi hänelle selkänsä aikoen jälleen ryhtyä työhön.

Tämä näytti suututtavan maantiellä seisojaa. Hän kiersi viiksiään entistä kiivaammin ja hetkisen kuluttua hän sanoi kipristäen silmiään ja vetäen suunsa leveään hymyyn, niin että hänen kasvonsa piirteet tulivat ilkeän näköisiksi: "Onko se totta, mitä olen kuullut? Sitten viime käyntini on teidän lukumääränne muka lisääntynyt yhdellä."

Talonpoika tempasi haravan, hänen käsivartensa lihakset puristautuivat äkkiä kokoon, otsasuonet paisuivat ja koko niitty näytti mustuvan hänen silmissään. Ainoastaan yhden punaisen pilkun hän huomasi, hän muisti, että hänen tyttärellään on sennäköinen hame. Sitä muistaessa hänen silmänsä kiintyivät tyttöön, joka veljensä ja rengin kanssa haravoi aivan lähellä, ja silloin hän päästi pidätetyn hengenvedon valloilleen ja alkoi käsitellä haravaansa. Sillä välin hän kääntyi hiukan pensasaitaa kohden ja heitti silmäyksen sotilaaseen. Sitä silmäystä ei julkeinkaan ihminen saattanut sietää, se lausui loukkaajalle: "Minä kärsin väärän teon, mutta en sinua!"

Sotilas poistui hitaasti; vasta kun tiesi olevansa Reindorferin silmän kantamattomissa, kiirehti hän askeleitaan ehtiäkseen myllylle.

* * * * *

Myllylläkin olivat ikkunat verhotut niinkuin edellisenä päivänä Reindorferin talossa. Ihmisen maailmaan tullessa ja maailmasta lähtiessä on valo hänelle kiusaksi, häntä täytyy totuttaa siihen ja siitä pois, sillä hän tulee pimeydestä ja menee pimeyteen. Valo on köyhän lahja, joka näyttää tietä kehdosta hautaan. Lyhyellä taipaleella näiden kahden päätepisteen välillä heittää se maailmaan ainoastaan väräjöiviä säteitä, eikä kukaan oikeastaan tunne polkunsa suuntaa.

Pastori ja notarius olivat saapuneet varhain aamulla.

Notarius oli pieni ketterä mies, joka mielellään tavotteli juhlallisuutta toimissaan. Hän oli aina puettu hyviin mustiin vaatteisiin ja käytti korkeaa, valkoista ja jäykkää kaulaliinaa, joka piti hänen päätään hyvin arvokkaassa pöngityksessä; paljas päälaki sekä lihavat, hyväntahtoisen ja hyvänvoivan näköiset kasvot eivät suinkaan vähentäneet tätä arvokkaisuutta. Mutta kun talonpojat yleensä nauravat silmälaseille ja pilkkaavat niitä, oli notarius liian uskalias pitäessään maaseutumatkoillaan tomun kaihtamista varten värillisiä, pyöreitä ja paksusankaisia silmälaseja.

Kun he tulivat sairashuoneeseen, heitti notarius pöydälle raskaan pinkan asiapapereita ja otti sitten nuo hassunnäköiset silmälasit nenältään. Hän menetteli hyvin perinpohjaisella tavalla. Ensin hän pyyhki lasit nenäliinalla, sitten hän etsi kotelon taskunsa syvyyksistä, pujotti lasit siihen niin varovasti kuin suinkin ja painoi sitten verkalleen kaikki jälleen taskuunsa. Mutta säikähdys herätti hänet pian tästä levollisesta mielialastaan.

Hän astui sairaan luo: "Vanhus, kuinka te jaksatte?"

"Kiitos kysyjälle, olen melkein terve nyt."

"Tunnetteko minut, Herlinger?"

"Tokihan minä — olettehan herra notarius."

"Ja minkätähden olen täällä?"

"Heh, miksikä muka täällä? Tänäänhän minä nainen Katarina Weningerin?"

Notarius katsoi säikähtyen pastoriin, tämä astui lähemmä ja lausui pannen painoa joka sanalle: "Mutta mitä ajattelette, Herlinger? Katarina Weninger on jo aikoja sitten kuollut."

"Vai niin, vai on Katarina kuollut! Mitä me sitten teemme?"

"Te sanoitte eilen itse sen minulle, pitäkää mielessänne!"

"Niin, niin, se voi olla oikein."

"Ja tänään notarius on saapunut minun kanssani, että saatte testamentata myllyn Florianille."

"Niin kyllä, määrätä nimeni ja myllyni Florianille. Oikein se oli."

"Te siis muistatte sen?" kysyi notarius. "Onko se todellakin viimeinen tahtonne?"

"Kyllä, se on viimeinen tahtoni."

"Aika on nyt täpärällä, teidän arvoisuutenne", — pieni notarius riensi pöydän luo, jolla asiapaperit olivat, — "parin minuutin kuluessa vanhus voi kadottaa tajunsa, ja silloin ei voida tehdä mitään. Minun täytyy saada vielä kolmas todistaja."

Pastori riensi ovelle. "Barthel", huusi hän, "juokse hakemaan naapuri

Kleehuberia; tulkoon hän heti, jättäköön kaikki siihen paikkaan!"

Renki juoksi naapuriin.

"Teidän arvoisuutenne on kuullut, että hänen vakaa aikomuksensa on jättää nimensäkin Florianille. Niinkuin minulla on ollut kunnia mainita on tämä aikomus edellisinä vuosina rauennut sekä isän että pojan itsepäisyyden tähden, ja nyt sitä ei enää voida täytäntöönpanna, sillä sellaiseen tekoon vaaditaan aivan sitkeää ajatusta."

"Siltä, jolla on vielä pitkä elämä jäljellä, herra tohtori."

"Ei ole mitään poikkeusta, teidän arvoisuutenne. Tässä tapauksessa on se aivan mahdotonta, ja minusta se onkin syrjäseikka. Emme me saa sairasta ymmärtämään tätä asiaa koskevaa selitystä; hän siitä vain kokonaan hämmentyisi. Kaikeksi onneksi asiapaperit ovat minulla valmiina ja järjestyksessä viime vuodesta. Olen vain jättänyt pois kysymyksen lapseksiottamisesta ja sen sijaan asettanut testamenttiin tunnustuksen, että vanhus on pojan isä. Se ei oikeastaan tuota mitään laillisia oikeuksia, mutta meidän pitää tyytyä moraalisiin. Minä luen testamentin tässä muodossa ja allekirjotutan myöskin; kirjotustarpeet on minulla mukana." — Sanojensa vahvistukseksi notarius löi pienen munanmuotoisen mustepullonsa rautapistimen pöytään. — "Minulla on tässä samanlaista mustetta allekirjotuksia varten; kunpa vain mylläri kestäisi vielä parikaan minuuttia."

"Toivon, että hän kestää", sanoi sielunpaimen. "No, Herlinger, kuinka jaksatte?"

"Hyvin, oikein hyvin."

Pappi läheni vuodetta ja pysyttääkseen kuolevaa ajatuksessaan sanoi hänelle: "Nyt me testamenttaamme myllyn Florianille."

"Niin, myllyn ja nimeni — se ilahuttaa Katarinaa, onhan hän meidän poikamme."

Ovi aukeni, ja naapuri Kleehuber astui Barthelin kanssa sisään. Kleehuber oli pelottavan näköinen, hiukset olivat silmillä, kädet savivellissä, ja hän pyyhki alinomaa sormiaan siniseen esiliinaansa saadakseen ne puhtaiksi, jota ennen hän ei niillä uskaltanut työntää hiuksia silmiltään.

"Tässä olen, teidän arvoisuutenne, tässä olen", virkkoi hän huohottaen. "Juoksin tänne heti… Barthel tapasi minut perunamaalta, ja kun hän sanoi, että minun pitää heti tulla, niin läksin sellaisena kuin siellä seisoin … älkää panko pahaksi!"

"Juuri sitä tarkotinkin, Kleehuber", sanoi sielunpaimen. "Teidän ulkoasunne ei vaikuta mitään asiaan. Me tarvitsemme heti kolmannen todistajan. Mylläri tekee jälkisäädöksensä."

"Vai niin, vai niin, sitä on ilo kuulla; olen mielelläni mukana", puheli Kleehuber. "Barthel sanoi, että hänkin kirjottaa nimensä alle, mutta, teidän arvoisuutenne, kuka on kolmas todistaja, joka allekirjottaa meidän kanssamme?"

"Minä."

"Mutta se ei, teidän arvoisuutenne, käy päinsä. Minun täytyy puhdistautua … olen taas heti täällä, kunhan pyhänutun saan ylleni. Mitä kansa sanoisi, jos minä tällaisena kirjottaisin nimeni teidän arvoisuutenne nimen viereen? Ja mitä sanoisivat oikeuden herrat sen luettuansa?"

Notarius oli sillä aikaa puuhaillut myllärin luona, mutta kääntyi nyt "kunnioitettavaan todistajaan" ja tuiskasi hänelle: "Jääkää paikoillenne! Niin tyhmä te ette saa olla, että luulette teidän harakanvarpaistanne näkyvän, oletteko te ne siihen töhrinyt pyhävaatteissanne tahi paitahihasillanne! — Tehän tunnette mylläri Herlingerin?"

"Tunnen, herra notarius, tuossa hän makaa!"

"Hyvä on. Arvoisa herra pastorimme on jo sanonut hänelle, mistä on kysymys. Katsokaa nyt tarkoin — sinä myöskin, Barthel! — että kaikki tapahtuu laillisessa järjestyksessä, niin että kukin voi antaa todistuksensa hyvällä omallatunnolla."

"Kyllä me tarkastamme, herra tohtori."

"Kuka tuo on, jolla on sininen esiliina?" kysyi mylläri.

"Kleehuber, naapuri Kleehuber", vastasi pastori. "Ettekö häntä tunne?"

"Ai, Kleehuber. Mutta miksi hän tulee häihin sininen esiliina edessä?"

"Näkeehän teidän arvoisuutenne, etten minä Herlingerillekään kelpaa."

"Mutta, Herlinger", sanoi sielunpaimen tarttuen sairaan kuihtuneeseen käsivarteen, "ajatelkaa toki, me emme ole häitä varten tänne tulleet."

"Kleehuber", tarttui notarius puheesen, "on täällä, jotta Floriania koskevat asiakirjat saadaan lailliseen kuntoon."

"Niin, nimeni ja myllyni testamentataan", kuoleva lausui koneellisesti.

"Minun pitää huomauttaa, Herlinger, että tällä teidän lausunnollanne on merkitystä ainoastaan läsnäoleviin todistajiin nähden. Mutta minä oletan, että te tahdotte kirjallisesti ilmaista omantuntonne vaativan teitä tunnustamaan palvelustyttö Katarina Weningerin pojan Florian Weningerin omaksi lihalliseksi lapseksenne ja että te kuoleman sattuessa määräätte hänelle, mainitulle Florian Weningerille, myllyn kaikkineen mitä siihen kuuluu irtainta ja kiinteintä."

Mylläri nyökkäsi.

"Mutta teidän, Herlinger, pitää koota ajatuksenne ja pitää ne selvillä, sillä minun pitää nyt ensinnäkin lukea teille testamentti. Teidän pitää tarkoin kuunnella, että ymmärtäisitte kaikki ja voisitte sitte sanoa eitä olette ajatellut juuri niin kuin minä olen kirjottanut eikä mitenkään toisin."

"Kyllä kuulen ja ymmärrän myöskin, kun ajattelen; mutta puheestani en oikein tiedä, mistä se tulee."

"Ja sitten teidän pitää kirjottaa nimenne alle."