Читать книгу Häpeäpilkku - Anzengruber Ludwig - Страница 6

Laiha oikea käsi koetti piirtää peitteeseen kirjaimia.

Notarius luki kiireesti jälkisäädöksen. "Onko oikein? Eikö teillä ole mitään lisättävää eikä pois jätettävää?"

Mylläri tavotti musteeseen kastettua kynää, joka oli notariuksen kädessä.

"Niin hyvin ja selvästi kuin mahdollista", lausui tämä mennen kirjottajan taakse. "Koko nimi. Mathias Herlinger."

Siinä se nyt oli, suurilla epävakaisilla kirjaimilla oli paperiin piirretty: "Mathias Herlinger". Pistettä tehdessään mylläri painoi kynän paperin läpi ja notarius irroitti sen pian hänen kouristuksen tapaisesti puristuneesta kädestään, ettei koko jälkisäädös turmeltuisi.

Mylläri vaipui vuoteelleen syvästi huoaten. Mutta notarius huokasi helpotuksesta astuessaan pöydän luo allekirjotettu säädös kädessä.

"Pyydän teidän arvoisuutenne todistamaan." Hän ojensi kynän papille. Sitten osotti hän Kleehuberille sen paikan, johon hänen oli nimensä piirrettävä.

Tämä mietti kauan, ei nimeänsä, jonka hän kyllä muisti, vaan kutakin kirjainta, joka oli kirjotettava. Renki kirjotti sitten viimeiseksi.

Vuoteelta kuului kuiskaus: "Kukkia — liian paljon hän on antanut minulle kukkia."

Notarius ja todistajat kääntyivät pöydän luota ja lähestyivät kuolevaa. Tuo pitkähkö olento, joka syvälle painuneine piirteineen vuoteella lepäsi, kuiski hiljaa itsekseen ja leikki sormillansa kuin lapsi, ei ollut enää mylläri Herlinger. Kuka sitten? Ei kukaan. Se oli se, joka kerran oli olemassa ennenkun meillä oli tietoa itsestämme, se sama, joka jo kerran meidän avuttamme innokkaasti työskenteli tietoisuutemme kehittämiseksi, se, joka meidät lopullisesti jättäessään kootuista muistoistamme kauhistuu tahi riemuitsee, se, joka saa lapsen nauramaan tahi itkemään ja joka myöskin antaa kuolevalle viimeiseksi tervehdykseksi matkalleen joko kyyneleen tahi hymyn.

Syvä hengenveto kohotti peitettä, — se oli viimeinen. Läsnäolijat näkivät edessään ruumiin. Pastori aikoi juuri kutsua talonväen ja pitää rukouksen, kun ovi aukeni ja Florian Weninger astui sisään.

Irrottamatta kättään oven rivasta lausui hän lyhyesti: "Hyvä päivä! Täällä minä olen. Kuinka on, saako Aloisia poikansa kanssa nyt tulla tänne? Muutoin minä poistun heti."

Pastori astui samassa hänen luokseen, vei hänet vainajan luo ja pitäen hänen kättään omassaan painoi hänet polvilleen: "Katso häntä! Säästä ylpeitä sanojasi ja rukoile hänen puolestansa, — kuolemansa hetkellä hän on sinua isällisesti muistanut ja määrännyt myllyn sinulle!"

Nuori mies katsoi hämmennyksissään ympärillä oleviin, sitten hän silmäili edessään olevia kalpeita kasvoja, puristi molemmin käsin rintaansa ja sanoi vapisevalla äänellä: "Olisin kuitenkin tavannut häntä mielelläni voidakseni kiittää häntä."

Se oli hyvien tunteiden ensimäinen kipinä, sen hyvän sadon ensimäinen siemen, jonka vanha mylläri oli kuolevalla kädellään kylvänyt, ja josta hän vei tiedon haudan toiselle puolelle.

* * * * *

Kirkonkirjaan, johon seurakunnan lisääntyminen ja vähentyminen ja sen yksityisten jäsenten syntyminen, avioliitto ja kuolema merkitään, kirjotti pastori Josef Reindorferin ja hänen vaimonsa Rosalian tytön, joka oli kasteessa saanut nimen Magdalena. Siihen piirrettiin myöskin mylläri Mathias Herlinger, "kuollut n.s. Vesihaudan luona olevalla myllyllä tässä seurakunnassa."

Vuosia kului. Lumi peitti kumpuja ja painoi raskaasti kuusien oksia; vuosi oli lopullaan, kun nimi Herlinger vielä kerran merkittiin kirkonkirjaan. Siinä oli nyt luettavana, että Vesihaudan uusi mylläri Florian Weninger, n.s. "Herlingerin Florian" — sillä rahvas ei unhottanut vanhan mylläri-vainajan tunnustusta, että Florian oli hänen poikansa — ja Aloisia Kaufmann maakunnan pääkaupungista olivat käyneet seurakunnan pastorinkansliassa kuulutusta ottamassa ja sitten näyttäneet laillisen todistuksen, että he olivat kaupungissa solmineet avioliiton.