Читать книгу Häpeäpilkku - Anzengruber Ludwig - Страница 4

Sisällysluettelo

Reindorferin talon ohitse kiiruhtaneet rattaat pysähtyivät "Vesihaudan" myllärin asunnolle. Renki saattoi virkapukuista pappia, joka astui niiltä alas suojellen varovasti rippileipä-rasiaansa. Suntio, jolla oli laukku ja jolle siitä oli jonkun verran haittaa, laskeutui neuvokkaasti takaistuimelta ja kulki tietä näyttäen edellä kuistiin, johon talonväki oli kokoontunut. Soitettiin pientä kelloa, läsnäolijat laskeutuivat polvilleen, pappi antoi heille siunauksen ja meni sitten kamariin kuolemaisillaan olevan myllärin luo. Vuoteen vieressä valvoi vanha palvelijatar, joka nousi ylös ja suuteli hengellisen miehen kättä.

"Hän on kovin paatunut, teidän arvoisuutenne", kuiskasi hän valittaen ja viittasi sairaaseen, "kovin paatunut."

Viitattiin, että hänen oli poistuttava.

Pappi ja kuoleva olivat kahden.

Sielunpaimen oli vankka, keskikokoinen, nuori mies. Tuntuvan lihavuutensa takia näytti hän kuitenkin pieneltä, ja kaksinkertainen leuka antoi hänelle jonkinlaisen velttouden vivahduksen, jota hänen elävät silmänsä ja vilkkaat liikkeensä kuitenkin vastustivat. Hän astui suoraan pöydän luo ja otti hetkiseksi kaihtimen lampun edestä nähdäksensä paremmin sairaan, joka suljetuin silmin makasi vuoteellaan. Värillistä tyynynpäällystä vastaan ilmenivät jyrkästi hänen sisäänpainuneet ja terävät kasvonpiirteensä, kuihtuneet käsivarret retkottivat peitteellä, sormien päät vaan silloin tällöin heilahtelivat.

Sairas huomasi, että häntä katsellaan, ja hän piti tarpeellisena ilmaista valvovansa. "Gundel", sanoi hän käheästi, "Gundel" — se oli hänen hoitajattarensa nimi — "on varmaankin valittanut, että minä hänestä rukoilen liian vähän. Mutta se ei enää autakaan, ei, ei se auta enää; jospa nyt edes sakramentti auttaisi."

Pappi astui vuoteen luo:

"Herlinger, tunnetteko te minut?"

"Oikein hyvin, teidän arvoisuutenne. Minä lähetin teitä noutamaan, että te voitelisitte minut. Lääkäri sanoi, ettei hän voi enää mitään tehdä, ja siksi pitää teidän nyt koettaa taitoanne. Olen tuntenut useampia, jotka parikin kertaa ovat sakramenttia nautittuaan joksikin aikaa voimistuneet, vaikka olivat jo menehtymäisillään. On kuin ei kuolema voisi oikein kiinni pidellä, sittenkun ruumis on rakkaalla siunauksen öljyllä sivelty — hihihi — livahtaa pois."

"No niin, Herlinger, jos Jumala tahtoo, hän kyllä voi lisätä teille vielä ikää, mutta viimeisen voitelun sakramentti ei vaikuta mitään hänen iäiseen päätökseensä."

"Ja miksi ei? Mitä varten meillä sitten ovat pyhät armonvälikappaleet, jos ne eivät häneen vaikuta, kun rukoukset eivät enää riitä? Sitä varten ne ovat, kyllä minä tiedän, enkä minä niitä hylji, sillä niin on sääntö: 'Syö lintu tahi kuole!'"

"Tiedättekö te, mitä puhutte, Herlinger? Te ehken kiihotutte puhumisesta?"

"Ei, ei, teidän arvoisuutenne. Minun täytyy haastaa yhteen sysyyn, sillä monenlaiset ajatukset risteilevät päässäni. Mutta minä en päästä itseäni sekaantumaan, ja kun minä johonkin erityiseen asiaan pysähdyn, tiedän kyllä, mitä siitä ajattelen."

"Hyvä! Mutta silloin teidän, mylläri, täytyy myöskin voida kuunnella, mitä minulla on teille sanomista."

"Minä olen täydessä tajussa, miksikä sitten en voisi olla tarkkaavainen?"

"Huomaan olevanne sopimattomassa mielentilassa, Herlinger; ei niin valmistauduta pyhää kuolinsakramenttia nauttimaan. Teidän pitää saada toisenlainen käsitys, muuten en voi sitä teille antaa."

Sairaan sänky vapisi, sillä hänen tuskansa tärisytti lamautuneita jäseniä. "Teidän täytyy!" huusi hän, "teidän täytyy! Minä olen seurakuntalaisenne, olen aina suorittanut saatavat, antanut mielelläni yli määränkin. Te olette ottanut rahani, teidän täytyy! — Ettehän te, teidän arvoisuutenne", lisäsi hän rukoillen, "voi omantuntonne tähden jättää minua tähän makaamaan koettamatta auttaa."

"Sepä se juuri on, Herlinger; te luulette voivanne jäädä elämään, kun saatte kuolinsakramentin, ja sentähden te haluatte sitä. Teiltä puuttuu kristillinen Jumalan tahdon alle antautuva mieli; luulette, että voitte jollakin pakolla saada itsellenne Jumalan armon, te ette tahdo armonvälikappaleita, vaan ihmekeinoja ja niitä minulla ei ole. Pyhää toimitusta en voi sallia väärinkäytettävän; olisi Pyhän pilkkaamista, jos antaisin viimeisen voitelun henkilölle, joka pettää itseään sillä ajatuksella, että hän saa sen vielä kerran tahi kahdesti jälkeenkin päin."

"Älkää nyt heti panko niin pahaksenne, arvoisa herra. Luonnollisesti te tunnette nämä asiat paremmin kuin minä, ja teidän on sanottava, mitä minun on tehtävä, että toivoni täyttyisi."

"Jos te, mylläri, katsotte kuihtunutta ruumistanne, niin ymmärrätte, minkä verran teillä on toivomista, ja että te jotakin muuta varten Jumalan laupeutta tarvitsette."

"Pyydän, ett'ette pahastu, — mutta ajatukset menevät usein omia teitään, — ymmärrän jo, Jumala on sovitettava, että hän antaisi itse kullekin menestystä; pitää pysytellä hänen ystävänään, muuten hän lähettää raesateen vainiollemme ja monenlaista muuta kärsimystä ja murhetta. Mutta minä arvelen, ettei hän enempää voikaan. Jos minun elämäni täytyy loppua, mihin häntä sitten tarvitsen? Kun kerran on kuollut, niin kuollut on."

"Te, Herlinger, olette yksi niitä, jotka pelkäävät Jumalaa samoin kuin perkelettä, ja siksi te tahdotte nähdä Jumalan vallan loppuvan. Mutta minä sanon teille, että Jumalan valta ja kunnia loistaa yhtä kirkkaasti eläville ja kuolleille, eikä kukaan ole varma, elleivät hänen silmänsä kerran niitä näe. Sillä niinkuin ihminen ei tiedä, mistä hän tulee, hän ei myöskään tiedä, mihin hän menee. Enkä minä tahdo kiusata kaikkivaltiasta sillä, mitä hän voi vielä minulle tehdä ja mihin minä häntä tarvitsen, sillä ajallisuuden jälkeen alkaa ijankaikkisuus."

"Uskooko teidän arvoisuutenne sen?"

"Miksi sanoisin, jos en uskoisi?"

"Hyvä, teillä ei ole mitään syytä. Mutta kuitenkin — kaikki eivät uskalla puhua, mitä ajattelevat; on pysyttävä siinä, mihin virka vaatii. Tunsin asianajajan, joka todisti, ettei hän voi totuudella elää."

"Sokaistu ihminen! Jos nyt teille tarjoaisin kirkon lohdutusta, mikä olisin muu kuin asianajaja, joka ei tahdo valmistuksetta ja puolustuksetta päästää teitä Jumalan tuomioistuimen eteen? Mutta minuakaan ei silloin totuus pitkälle auttaisi, sillä en uskalla sallia sitä, että teidän syntinne ja rikoksenne kiihottavat Jumalan ankaraa vanhurskautta. Minun täytyy ne armonvälikappaleilla pois pyyhkiä, että voisin Jumalan armoa teille anoa."

"Niin, niin, oikein on, että niin teette, se ei vahingoita, jospa vain hyödyttäisi! Mutta te, arvoisa herra, teette itsekin niin — päästätte joka pääsiäinen ihmisparan synnit ja sitten kuitenkin ahdistatte häntä taas kaikesta. Jos niin on määrätty tapahtumaan, pysyy kai tuomio lujana, ja mitä rukoukset ja ristin luo ryömimiset silloin auttavat?"

"Eivät ne autakaan ilman todellista ja — missä vielä sovittamisen tilaisuutta on — teoissa ilmestyvää katumusta. Mutta, Herlinger, mistä se johtuu, että te mieluummin taivutte kovan rangaistuksen ja Jumalan ankaran tuomion alaiseksi kuin luotatte hänen laupeuteensa ja armoonsa?"

"Niin, se on sillä tavalla, että kohtalon iskut ovat sattuneet minuun niin nopeaan toisensa jälkeen, kuin olisivat ne tulleet välttämättömyyden pakosta. Minulla ei ole koskaan ollut onnea välttää uhkaavaa kurjuutta, en koskaan ole päässyt ahdingoista niinkuin monet muut, joita suojelusenkeli on näyttänyt taluttavan kädestä. Kun aina kaikissa tiloissa on avuttomana, niin huomaa kyllä, ettei ole voinut mitenkään estää sitä, minkä täytyy tapahtua. Ja kun Herra Jumala on ihmisen kohtalon määrännyt, niin on oltava iloinen, jos voi häneltä niin paljon kerjätä, ettei hän tee sitä kovin raskaaksi. — Pienenä poikana kadotin äitini, isäni otti pian nuoren vaimon, ja kohta tuli velipuolikin maailmaan. Luonnollisesti kaikki kolme liittyivät minua vastaan, äitipuoli lapsensa tähden, isä äitipuolen tähden, ja pieni velipuoli seurasi näiden molempien esimerkkiä. Perintöoikeuteni myllyyn herätti minua vastaan tämän yhteisen vihan. Sitä en silloin vielä tietänyt, sillä eihän niin nuorella iällä ole vielä ymmärrystä. Mutta sitä kipeämminhän se koski, kun syytä käsittämättä tunsi lemmetöntä sysimistä. — Sellaisissa oloissa minä kasvoin; kotona en saanut tuntea mitään hyvää, enkä muuallakaan huvia löytänyt. Muut vanhat ihmiset nauroivat poikiensa mellakoille ja sanoivat, että kyllä nuoret talttuvat, kun särkevät sarvensa; mutta isäni sanoi, että minun on pysyttävä alallani, jos tahdon säästää nahkaani. Toiset huomasivat pian, että minä kadehdin heitä, ja he valelivat minua pilkkatulvalla. Uhmasta heitä vastaan aloin minä viettää salaa hurjempaa elämää kuin he julki. Salateillä tapaa kyllä tovereita, eikä niiden kunniallisuudesta välitetä; sellaista pikaista tuttavuutta varten on jokainen tarpeeksi hyvä."

Pappi liikutti kädellään sängyn peitettä. "Kuulkaa, Herlinger, teidän täytyy myöntää, ettei se ollut kiitettävä eikä hyvä teko; minusta ei teidän pitäisi olla vaikea sitä katua."

"Ei suinkaan, teidän arvoisuutenne, tällaisia ajattelemattomuuden syntejä voi vilpittömästi surra. Kukapa tietää eikö tilani ilman niitä olisi toisenlainen — tokkopa tässä sairaana makaisinkaan? Muuten minä kerran aioinkin keskeyttää rajun elämäni, mutta niin ei saanut tapahtua. Se oli siihen aikaan, kun Katri Weninger tuli tänne myllylle palvelukseen. Häneen nähden minulla oli rehelliset, suorat aikomukset, minä pidin häntä hyvin rakkaana ja iloitsin, että olin kerrankin tavannut sydänkäpyseni. Millaisen lopun meidän lempemme sai, sen vielä useat paikkakunnan asukkaat muistavat. Isäni pyysi papin ja pormestarin avukseen. He jättivät tytön, joka oli siunatussa tilassa, poliisien haltuun. Nämä noutivat hänet myllyltä, panivat hänet samaan joukkoon vankien ja löysäläisten kanssa sekä lähettivät kotitienoolleen. Sittemmin en ole tätä nais-olentoa nähnyt. Isäni kutsui minut sitten luoksensa, ja ilmotti, ettei hän ollenkaan estä minua naimisiin menemästä, ja nyt juuri olisi siihen sellainen tilaisuus, joka hänestä tuntui varsin suotuisalta ja pitäisi minullekin kelvata. Isä tiesi, mistä lintu oli pyydettävä, naapurikylän rikas mylläri antaisi tyttärensä minulle, ja saattaisinko minä häntä halveksua? Isäni jättäisi hääpäivänäni myllyn minulle ja muuttaisi vaimonsa ja lapsensa kanssa appivanhempiensa luo, koska nämä halusivat antautua vanhuuden lepoon. Suostuisinko minä tähän kaikkeen? Minä vastasin: en, — ja vaikkapa hän olisi kruununperijätärtä puolisokseni tarjonnut, olisin minä sanonut samoin voidakseni ärsyttää häntä, ja luulen, että siihen se olisi jäänytkin. Mutta hän näytti minulle tilikirjansa ja muistiinpanonsa, eikä meidän tarvinnut kauan laskea ennenkun näimme, kuinka kurjasti äitipuoli voi taloutta hoitaa. Minulle ei tulisi isäni jälkeen pienintäkään perintöä. Ennen vuoden ja vuorokauden kulumista saattoivat velkojat ajaa meidät pois asunnostamme, ja silloin täytyisi minun köyhimmän muonamiehen tavalla tehdä työtä leivän tähden. Jos tahdoin säilyttää myllyn Herlingerin suvulla, jolla se oli jo satasen vuotta ollut, ei siihen ollut muuta keinoa kuin naida rikkaan myllärin tytär, ja niin minä teinkin. Omaiseni muuttivat pois, ja jos muutama onnen rahtu olisi voinut seurata vaimoni mukana, niin kyllä sille olisi tilaa ollut. Sain hänen kanssansa paljon rahaa, se minun on myönnettävä, mutta vähän siunausta. Huomasin pian, että olimme yhtäläiset; toisella oli samat virheet ja puutteet kuin toisellakin, eikä silloin kumpikaan tahtonut tehdä parannusta, syytti ja soimasi vain toista niistä vioista, joita ei halunnut itsessään huomata. Hän ei ollut minua parempi. En sano, että hänkin olisi viettänyt kevytmielistä elämää, mutta hän ei ollut minua parempi ja naisten täytyy aina olla parempia kuin miehet, muuten he eivät kelpaa minnekään. Se oli surullinen havainto, sillä sen jälkeen ei enää ollut toivomista mitään herttaista kotielämää. Ja kun Jumala otti luokseen kotiristini, oli se myöhäistä. Minä olin jo tottunut kohtalooni eikä minulla enää ollut mitään toivottavaa. Niin, ensi aikoina minä ajattelin usein Katria ja monta kertaa halusin vaihtaa ajatuksiani hänen kanssaan, jonka sydän oli minuun kiintynyt. Eräänä iltana kirjotin hänelle kirjeen, kirjotin surevani häntä ja hänen lastaan, kirjotin että minä vieläkin rakastan ja ettei hänkään saa minua unhottaa; sanoin hänelle, että kenties olisi ollut parempi mennä hänen tähtensä vieraan palvelijaksi kuin jäädä myllylle toisen kanssa. Se oli ensimäinen kirjeeni, ja sen piti olla viimeinenkin. Kun minä sitä juuri suljin, sain haasteen oikeuteen. Katri Weninger oli valtuuttanut asianajajan vaatimaan minulta käräjissä eläkettä lapselleen. Siinä oli vastaus kirjeeseeni, ja minä saatoin säästää postimaksun. Oikeudenhaaste, teidän arvoisuutenne, oikeudenhaaste oli pitkän eron jälkeen hänen ensimäinen tervehdyksensä, se oli ensimäinen elonmerkki, jonka isä sai lapseltaan. Minä revin kirjeeni. Ja kun minulle ei lainkaan luottamusta osotettu, en minäkään tehnyt pojan hyväksi enempää kuin pakko vaati, en ainakaan vaimoni ja niiden toisten eläessä. Mistään ajatusten vaihdosta ei enää voinut tulla kysymystäkään, ja toimeen olen tullut ilmankin."

"Se kaiketi olikin viisainta, Herlinger. Kirje, jonka Katrille kirjotitte, ei olisi kuitenkaan mitään hyvää vaikuttanut. Kun tyttö jouduttuaan teidän tähtenne onnettomuuteen ei tahtonut enää saattaa itseään ja lastaan teistä riippuvaiseksi, vaan haki ainoastaan oikeuttaan, täytti hän niin velvollisuutensa, ja se oli ymmärtäväisesti tehty."

"Niin, niin, kyllä hän teki ymmärtäväisesti! Kaikki mitä minulle on elämässä sattunut, on ollut erinomaisen viisaasti osattu — sen sanoin jo äsken. Kaikki on ollut säntilleen järjestetty aivan niinkuin on pitänyt tapahtua ja sattua, etten minä ole voinut mitään välttää, ja minä olen jo siihen tottunut, eikä minulla ole koskaan mitään turvaa tai lohdutusta ollut, eikä ole nytkään. Usein on minulle 'Isämeitääni' lukiessakin tullut mieleen se ajatus, että meidän Jumalallamme on lopultakin, niinkuin monella muullakin täällä alhaalla — liian paljon lapsia, hän ei voi pitää kaikista yhtä hyvää huolta."

"Teillä, Herlinger, on vähän aikaa jälellä, kaikkein vähimmän sellaisiin ajatuskäänteisiin, joissa te luulette osottavanne ihmeellistä viisautta. Kaupungissa kutsutaan sitä filosofeeraamiseksi. Jättäkää se oppineille, jotka voivat siihen käyttää järkeään sekä sydäntään, kun toinen taikka toinen pettää. Jos minun matkani ei ole tehty turhan vuoksi, niin pitää teidän, Herlinger, nyt kuunnella minua."

"Puhukaa, arvoisa herra, puhukaa!"

"Olemmehan siitä yksimieliset, että te kadutte sitä pahaa, jonka muistatte eläessänne tehneenne? Eikö niin?"

"Kyllä, kyllä!"

"Ja ettei katumus jäisi hedelmättömäksi, täytyy minun sanoa, minkä hyvityksen te vielä voitte suorittaa."

"Hyvityksen? Kelle? Kenties Katrille? Hän on jo poissa."

"Teidän kummankin lapselle."

"Pojalle, Florianille? Hän ei todellakaan tee mitään hyvää. Se maankiertäjä maksaa jo minulle paljon. Viime syksynä minä tahdoin pitää hänet täällä myllyllä, mutta jäikö hän? Kyllä, jos minä olisin ottanut hänen kaupunkilaishempukkansa ja tämän lapsen kaupantekiäisiksi, koko kevytmielisen seuran — sitä hänen on turha odottaa."

"Mutta sehän olisi oikea keino maankiertäjän vakaannuttamiseksi, siten hänestä saadaan kunniallinen mies. Enkä olisi luullut, että teillä, Herlinger, olisi mitään sitä vastaan, teillä, joka olette kokenut samaa kohtelua."

"Älkää pahastuko teidän arvoisuutenne, mutta tämä on aivan toinen suhta. Minulla oli laillinen isä, eikä hän siitä päässyt. Mutta tässä riippuu kaikki minun hyvästä tahdostani, minä voin asettaa vaatimukseni ja sanoa: sillä ehdolla minä olen isäsi, muuten en! Ei teidän arvoisuutenne saa siitä mitään kiitosta, jos puhutte tuon kulkurin eduksi."

"En sitä kiitoksen vuoksi tee, vaan teidän tähtenne, Herlinger, ettei tämä rikos jäisi omantuntonne painoksi. Ei siis mitään mutkia. Poikaanne teidän ei tarvitse minulle halventaa, sillä minä kyllä osaan hoitaa rupisiakin lampaita. Jos minä nyt kadotan teidät ja saan sitte uudesta mylläristä uuden, niin onhan tuleva hävinneen korvannut."

"Hihihi … niinpä se olisi!"

"Kun en tällä tavalla joudu tappiolle, en sitä voi suorastaan voitoksikaan sanoa, ja siksi te, mylläri, ette saa luulla, että minä sitä haen. En kysy sitäkään, mitä tekemään maallinen laki teidät voi pakottaa ja mitä ei. En kysy sitäkään, eikö kansan vuoksi olisi parasta, että te hävittäisitte antamanne huonon esimerkin ja pakottaisitte kaikki juorut vaikenemaan. Mihin laki voi teidät pakottaa ja mitä rahvas haastaa, siitä minun ei tarvitse huolia. Mutta minun on ajateltava sitä, voitteko te vastata Jumalalle. Poikanne on kevytmielinen, siveetön … paha kyllä, mutta siinä on syy lisää pitää hänestä huolta eikä jättää häntä kokonaan hylyksi. Te, Herlinger, tunnette sellaisen lapsen aseman, joka ei ole saanut vanhemman rakkautta, te tiedätte, ettei sillä harhapolkuja tuketa, jos ajetaan lietsuun tyttö, johon kevytmielinen nuorukainen on kiintynyt, — ja siitä ette tahdo säästää omaa lastanne? Teidän poikannekaan ei voi elämän iskuja välttää, ja mitä hänestä lopultakin tulee, kun hänellä ei ole sitäkään tukikohtaa, joka teillä, Herlinger, on aina ollut, kotia nimittäin? Ajatelkaa, mylläri, te voitte tulla poikanne pelastajaksi tahi turmelijaksi; te voitte saattaa hänet joko siunaamaan tahi kiroomaan itseänne, ja on aivan omassa vallassanne, minkä tiedon viette muassanne hautaan."

Sairaan laihat kädet hapuilivat rauhatonna sängyn peitteellä. Sitten ne ottivat hien kostuttaman sinisen nenäliinan kätköstään ja veivät sen nopeasti sairaan kasvoille. Kun Herlinger oli erityisellä painolla käyttänyt nenäliinaansa, kääri hän sen kokoon ja kätki jälleen patjan alle sekä sanoi sitten lyhyesti: "No, minun pitää siis sille retkulle testamentata nimeni ja myllyni. Mutta se tulee voimaan vasta minun kuoltuani. Niin kauan kuin elän, olen minä täällä isäntänä, eikä tänne saa kukaan minun luvattani asettua."

"Hyvä, Herlinger! Älkäämme hukatko rahtuakaan aikaa, vaan järjestäkäämme heti tämä asia." — Pappi aukaisi oven ja huusi sitä renkiä, joka oli ollut häntä noutamassa. "Barthel", sanoi hän tälle, "kun olet minut kotiin kyydinnyt, on sinun jatkettava matkaa kaupunkiin asti. Siellä sinä etsit notariuksen ja tuot hänet tänne niin pian kuin mahdollista." Hän kääntyi sairaaseen. "Mitä hänen on sanottava tohtori Schnellerille?"

"Tohtori olkoon hyvä ja etsiköön jälleen kaikki Floriania koskevat paperit. Kyllä hän sen ymmärtää; kaikki oli jo viime syksynä valmiina, mutta pojan itsepäisyys turmeli asian."

Renki raapaisi hämillään korvantaustaa. Hänelle tuli surku vain myllyä — Florian on tottakin erinomainen isännäksi! Viime vuotena jokainen näki hänen rentustelevan päivät pääksytysten; mistä sitten tulee tarpeellinen arvonanto? Sitä ei kukaan säännöllinen ihminen sietäisi, ei kukaan palvelustyttö, joka haluaa olla rauhassa, eikä mikään renki, joka ymmärtää tehtävät paremmin kuin uusi isäntä; mutta myllyä täytyy todellakin surkutella.

Pappi nousi varpailleen taputtaakseen pitkän nuorukaisen olkapäätä. "Barthel", sanoi hän säikähtäneelle rengille, "sano notariukselle myöskin, että hän kutsukoon sähkösanomalla Florianin huomis-aamuksi kaupungista tänne."

"Miksi se on tarpeellista, teidän arvoisuutenne", kysyi sairas käheästi, "mitä hänellä on täällä tekemistä?"

"Ettekö te tahdo nähdä häntä vielä kerran, Herlinger? Minusta on varsin hyvä, jos hän on täällä."

"No tulkoon sitten, mutta hänen tänne asettumisellaan ei ole mitään kiirettä; hän saa taas heti mennä."

"Sinä tiedät nyt tehtäväsi, Barthel, pidä muistissasi. Ja mene nyt ja ilmota väelle, että kokoontuvat oven eteen. Minä kutsun heidät tänne, kun annan isännällenne sakramentin."

Renki poistui.

Pappi kääntyi sitten sairaaseen ja sanoi: "Kun pidän nyt teidät tarpeeksi valmistettuna, ryhdyn pyhään toimitukseen."

* * * * *

Oven ulkopuolella kuiskailevat ja supattelevat palvelijat päästettiin pian sairaan huoneeseen, jonka johdosta he toivoivat parasta isäntänsä sielun autuuteen nähden; sillä eipä hänellä voinut kovin paljon syntejä olla, koska hän ehti ne niin pian luetella.

Sitten kun juhlallinen toimitus oli sääntöjen mukaan loppuun saakka suoritettu, lausui pastori: "Seuratkaa siis, Herlinger, kristillisellä kuuliaisuudella Jumalan tahtoa, jota saatte rauhallisna vartoa." Hän siunasi vielä kerran läsnäolijat ja astui sitten suntion seuraamana suoraan rattaille.

Laiha kirkonpalvelija kumartui lähelle hengellistä esimiestänsä ja kuiskasi ihastuksissaan: "On mitä suurin ilo nähdä, kuinka hyvin teidän arvoisuutenne osaa johtaa kansaa."

"Tiedättekö, Wolfbauer", vastasi pastori kerkeästi, "keiden minä haluaisin olevan läsnä tällaisessa toimituksessa, että hekin oppisivat tuntemaan tätä lajia ihmisiä? Pari idealistia, jotka uskovat siveysopin ohjeisiin, ja pari sivistyksen esitaistelijaa, jotka tahtovat sysätä kirkon sivulle. Kenties he niin saisivat silmänsä auki nähdäkseen, ettei rahvaaseen vaikuta mikään muu kuin ensin pelotus ja sitten lohdutus. Jos ei näitä kumpaakin ohjasta pidettäisi tiukalla, olisi kaikki kirkon ihanuus aikoja sitten jaloin tallattu ja murrettu."

Pitkä suntio nyökäytti pari kertaa päätään, oikeastaan kohteliaisuudesta, sillä hän ei ollut ymmärtänyt mitään. Mutta kun hän kuuli ohjaksia mainittavan, luuli hän tarkotettavan rahvaan itsepäisyyttä, ja osottaakseen, että salattu ajatus oli hänen mieltään kiinnittänyt, sanoi hän rattaille kiivetessään: "Niin, he saisivat kerran koettaa, mitä voivat itsepintaiselle rahvaalle."

Pastori kumartui istuimeltaan suntioon päin, ja kun rattaat samassa nytkähtivät eteenpäin, hänkin tutkivine silmineen nytkähti kirkonpalvelijaa kohden, jolloin tämän järeäpiirteiset kasvot sameine silmineen vetäytyivät taakse. Viattomuudessaan oli tämä mies herättänyt uuden ajatussarjan nuoren papin sielussa. Se kehittyi hiljaisuudessa ja rattaiden säännöllisessä hytkeessä — — "Tämä on aivan hassu työnjako, Wolfbauer on tavannut sanan ja minun täytyy etsiä siitä ajatusta. Siinä on täydellinen vastaväite. Itsepintaisuus voi kehittyä siitäkin, kun ohjaksia pidetään liian tiukalla. Luullaan ohjattavan kansaa, kun se väsynein mielin seuraa välinpitämättömänä tallattuja jälkiä — kunnes odottamaton tapaus säikähdyttää sen, ja se hyökkää luonnonvoimien raivolla arvaamattomille teille. Siinä on vaara, se on peljättävä mutta harvinainen; etu on rahvaan alistuvaisuudessa, ja sehän on tavallista. On maku- tahi oikeastaan puolueasia, tahtooko käyttää hyväkseen etua vaiko torjua vaaraa. Toiset, käytännölliset politikoitsijat, tahtovat sulattaa ihmiset samaksi suureksi harkoksi, toiset, idealistit, erottaisivat joukon yksilöiksi." Hän huokasi hiljaa. Kenties hänkin oli idealisti opintovuosinaan.

Mylläri kuunteli poistuvien rattaiden rytinää, kunnes se kokonaan häipyi hänen korvistaan. Hän oli kohonnut vuoteellaan puolittain pystyyn, pöyhensi sitten päänalusta oikealla kädellään ja heittäytyi pitkäkseen. Tuntui vähän helpommalta. Hän katsoi ympärilleen, hän oli jälleen yksin.

"Pastori on veikeä mies", hän sanoi, "hänen kanssaan ei ole hyvä otella, jollei kokonaan taivu hänen tahtoonsa. Mutta eihän mitään ole kadotettu niin kauan kuin elän. Sanoin hänelle sanoja jotka muuttivat hänet sen näköiseksi kuin hän olisi kuullut pirun messuavan — — ja voitelun hän kaikesta huolimatta sai antaa, hihihi", — hän löi kämmenellään peitteeseen, — "kaikesta huolimatta hän sai antaa voitelun."