Читать книгу Vilun-ihana - Auerbach Berthold - Страница 12

Sisällysluettelo

Petrovitschin päivällispidot ynnä ruansulatuksen viettoa.

Petrovitsch ei vielä ollut ravintolan pitohuoneesen tullut. Lents meni siksi aikaa istumaan hänen siallensa ja keskusteli tässä isäntäväen ja Pilgrimin kanssa.

Anni oli tänään merkillisen harvapuheinen; vielähän teki senkin, kun Lents tullessaan sisään tarjosi hänelle kättänsä, ettei hän ollut sitä askareistaan huomaavinansa. Hänen kätensä kaiketi on niin kiini kihloissa, ettei hän sitä taida kenellekään tarita edes tervetuloksi. Mutta ei hän sentään siltä näytä, kuin olisi hän morsian. Ja nyt setä Petrovitschkin tuli, eli oikeammin hänen juoksiansa koira, joka oli mäyrän ja rottakoiran sekasikiö.

"Hyvää päivää, Lents!" sanoi setä tultuansa kohta jälkeen, ja niinkuin vähän närkästyksissään. "Minä odotin sinua jo eilen. Unohditko sinä, että olin sinut käskenyt päivälliselle?"

"Unohdin, minä unohdin peräti, sen täytyy tunnustaani".

"Semmoisella ajan vaiheella, kuin sinä nyt, saattaa kyllä unohtaa, mutta muutoin ei ammattimiehen auta unohtaa mitään. Minä en ole päivinäni unohtanut mitään, enkä mitään kadottanut, en ole kadottanut ainoatakaan nuppineulaa enkä unohtanut yhtäkään säkkiriepua. Kaikki seitsemän aistia pitää aina oleman vireillä. No, ruvetkaamme nyt syömään".

Anni toi sopan; setä otti siitä itselleen ja pani vielä toisellekin syrjätalrikille. Sitte hän sanoi Lentsille: "ota sinä loppu". Sen perästä hän taskustaan veti sanomalehden, jonka hän joka päivä kävi postista noutamassa, leikkasi sen auki sillä välin kuin soppa jähtyi, laski tupakkikukkaronsa ja merenvahapiippunsa sen päälle, ja vasta nyt hän rupesi syömään.

"Näetkös", sanoi hän syötyänsä sopan ja taittaessaan leipää toiseen talrikkiin, tuolle tuntemattomalle, "näetkös, näin minä mielelläni elelen; kun minä ravintolassa syön, niin minulle pitää joka päivä annettaman tuoretta nisustakin. Rätingin minä joka päivä heitän nurkkaan, ja olen ainiaan oma herrani".

Kun liharuoka oli pöydällä, leikkasi Petrovitsch korkiakätisesti kappaleen Lentsin eteen, toisen hän leikkasi itse eteensä ja vielä kolmannen kappaleen tuon tuntemattoman talrikille. Tuohan mahtoi olla hänen ylimmäinen ystävänsä, koska Petrovitsch pisti pikkusormensa ruokaan, pudisti päätään ja kaasi siihen sitte hiukan vettä, ennenkun tarjosi. Nytpä kaikki selvenikin, kun Petrovitsch huusi koiralle: "tule, poju, tule! hiljaa, ei niin oitis kuumalta, poju, hiljaa, kas niin, hiljaa!"

Hän asetti talrikin laattialle, ja koira söi maiskutteli maukkaasti ruokaansa, kunnes se viimein nuoleskeli suupieliänsä ja katseli kiitollisesti ja tytyväisenä herransa silmiin.

Tämän jälkeen poju — koko paikkakunnalla oltiin Petrovitschille vihaisia siitä, että hän oli antanut koiralle semmoisen nimen — sai ainoastaan pieniä makupaloja vielä. Petrovitsch puhui hyvin vähän syömisen aikana, ja kun hän päivällisensä päätettyä oli virittänyt piippunsa ja tarttunut sanomalehteen, tiesi pojukin nyt olevan aika hypätä herransa syliin. Siinä se sitte levähti, puoleksi seisoen, puoleksi istuen, ja näin, koiran pään yli, Petrovitsch luki sanomalehteä.

Lents istui siinä neuvotonna, sillä setä ei ollut se jota olisi ollut luovuttaa vanhoista tavoistansa. Vihdoin Lents kysyi: "setä, minkätähden olette levittäneet sen huhun, että minä lähden matkustusretkelle?"

Petrovitsch veti kolme makiata haikua ja puhalsi vielä savun perään, sitte hän silitteli pojua ja sysäsi sen hiljaa sylistään, pani sanomalehden taas kokoon, pisti sen taskuunsa ja sanoi viimeinkin: "Lents, mimmoinenka sinä oikein olet? Sinähän itse olet minulle sanonut tahtovasi saada nuoruutesi palkituksi ja lähteväsi vieraille maille".

"Sitä minä en muistuttele".

"Enkä minä sitäkään pahaksesi pane, sinä kun et ole ollut oma herrasi; mutta hauskaa olisi, jos vieläkin lähtisit ulos mailmaan, sitte sinä tulisit sieltä miehenä takasin. Pakoittaa sinua minä en tahdo, enkä minä sitä voisikaan".

Sedän vakava puhe sai Lentsin uskomaan, että hän oli tästä asiasta sedän kanssa keskustellut, ja hän pyysi nyt, ettei setä paheksuisi hänen huonoa muistoansa.

"Lents, siirry hiukan likemmäksi", kuiskasi setä ystävällisesti, "ei tarvitse kenenkään kuulla, mitä me puhumme keskenämme. Kuuleppas, jos noudatat minun esimerkkiäni, et mene naimaan".

"Mutta setä, kuinka minä nyt tuommoista sitte ajattelisinkaan?"

"Te, nuori kansa, ette sitä asiaa ymmärrä ollenkaan. Se on tosi, se. Katsoppas, Lents, ota esimerkki minusta. Minä olen, kuin näet, onnellisimpia ihmisiä mailmassa; minä olen oleskellut kaksi viikkoa Baden-Badenissakin, ja nyt minun taas on täälläkin hauska ollani, ja mihinkä ikänä mä tulen, olen minä oma herrani, ja ihmisten täytyy minua palvella. Eikä niistä tytöistäkään tähän aikaan enää ole mihinkään. Löyhien ja mieltä noutavien parissa kuolisi ennen pitkää ikävyyteen, ja jos taas ovat älykkäitä ja hauskuttavia, heille täytyy kolmesti päivässä, juuri joka ateriaksi, hankkia jotakin huvittavaa, että heidän olisi mieli hyvä. Sittenkin saa kestämiseen kuulla: oi sentään, kuinka pitkällistä se talouden hoito onkin! Te miehet, te ette siitä tiedä mitään. — Sen lisäksi sitte vielä tulee lasten parkunata ja sukulaisia ja koulumaksoja ja ulostekoja".

"Mutta, setä, jos kaikki ihmiset olisivat samaa mieltä kuin te, koko mailma ennen sataa vuotta kuolisi sukupuuttoon".

"Mitä vielä! Siitä ei ole pelkoa!" naurahti tuo vanha Petrovitsch ja painoi tupakkia syvemmälle piippuun pienellä posliinisella liipasimella, joka hänellä aina oli taskussaan. "Katsoppa, tuossa hyörii Anni". — Lentsin sydäntä vavahti syvältä; hän ei itsekään tietänyt, minkätähden, mutta setä jatkoi tyyneesti: "Katsoppa, siinä on kiero naiseläjä, aina talttuva, ja hän on minun hovinarrini. Niin, nuo kuninkaat ennen aikaan olivat oikein sukkelia, ne pitivät palveluksessaan hovinarria, joittenka virkana oli naurattaa isäntäväkeänsä heidän aterioidessaan; sepä on terveellistä ja sulattaa ruokan. Tuo Annikin on minun hovinarrini ja minun täytyy jokikinen päivä häntä nauraa".

Kun Lents nyt katseli ympärillensä, oli Pilqrim jo kadonnut. Hän näytti menollansa todellakin tarkoittaneen sitä, että ystävä kieltäisi Petrovitschille ystävänsä. Mutta Lents piti velvollisuutenaan sanoa, että hän oli ja aina oli oleva uskollinen ystävä.

Sedän mielestä se oli aivan oikein ja hän kiitti veljensä poikaa siitä, eikä Lents saanut oltua ihmettelemättä sitä, että Petrovitsch kiitti Pilgrimiä. Siihen setä vastasi Pilgrimin olevan samaa luontoa, kuin hän itsekin, vaikka eri lailla; ei Pilgrimikään ollut naimisesta minään eikä pitänyt vaimoväestä väliä.

Poju kävi levottomaksi ja rupesi vinkumaan.

"Hiljaa!" manasi Petrovitsch, "ole ääneti ja alallasi; me mennään kohta jo kotiin makaamaan, ole nyt vaan ääneti. Tule, poju. Käytkö sinä mukaan, Lents?"

Lents saattoi setäänsä hänen kotiinsa saakka, jossa huoneet olivat suuret ja komeat, vaikka hän yksistään siellä asui. Kohta kun hän tuli, ovetkin aukenivat itsestään, kuin taikavoimalla, sillä palvelustytön oli määrä pitää vaaria ja avata ilman hänen kolkutustaan. Vieras ihminen, jolla ei ollut erinomaista asiaa, ei uskaltanut mennä sisään, ja kylässä sanottiin: ei sinne kärpänenkään pääse ilman passia.

Lents jätti tässä hyvästi, ja setä kiitti häntä haukotellen. — —

Lents oli hyvällä päällä, kun hän taas jäljestä puolen päivän istui työssänsä.

Huone, joka oli käynyt niin autioksi, ettei hän siellä luullut mielestään voivansa kauan kestää, tuntui hänestä taas niin kotoiselta. Ei niistä ulkohuvituksista olekaan oikeata hauskaa; hauskaa löytää ainoastaan omassa kodissa. Lents rupesi katsomaan paikkaa äitinsä kuvalle: parashan paikka oli tuossa isän viilan ylipuolella. Siitä sopii äidin katsella alas, kuinka poika tekee työtä, ja hän itsekin saattaa työstänsä katsella ylös äitinsä puoleen.

Pidä huoneet hiukan siistimpinä, oli Lents sanonut Maisulle, ja Maisu oli oikein närkästyksissään vastannut: ne ovat aina siistit! Lents ei tahtonut puhua suutansa puhtaaksi, minkätähden hän olisi suonut niitä erinomaisen siistiksi; hän, näet, odotti joka hetki Annia äitineen kuulemaan ja katsomaan urkuvärkkiä, ennenkun se vietäisiin ulos mailmaan. Silloin myös oli hänen aikomuksensa suorastaan kysyä — sillä suorin tie on aina paras — mitä tuo kulkupuhe taiteliasta oikein tiesi. Hän ei kuitenkaan ollut siitä oikein selvillä, onko hänellä oikeutta kysymään semmoista asiaa, vaan hän arveli, että hänen piti kysyvän; sitte vasta hän taitaisi Annin kanssa haastella toisella lailla, joko niin, taikka näin.

Päivä kului toisen perästä, eikä Annia vaan kuulunut, ja Lents käveli usein Leijonan ravintolan ohitse, menemättä sisään ja vihdoin katsomatta sinnepäinkään.