Читать книгу Vilun-ihana - Auerbach Berthold - Страница 6

Sisällysluettelo

Kaikki kotosella.

Vilpoinen ilta virkistytti ihmisiä kuuman päivän perästä; perheet istuivat penkillä huoneittensa edustalla, useimmat heistä sillan kivisillä käsipuilla; sillä siellä, missä silta on, joko paikalla, taikka läheisyydessä, sinne kokoontuu väkeä illalla juttelemaan ja lepoa pitämään päivän töistä. Tästä kulkee kaikki ohitse, jotka tulevat tältä taikka toiselta puolelta, ja joen mulina sillan alla ikäänkuin kehoittaa jutun jatkoon. Tuolla alahalla joessa on useampia puita likoomassa, jotta kasvin nesteet lähtisivät syitten välistä ja puu itse siten ei sikistyisi eikä turpoisi valmistettaissa kellojen koteloiksi. Ihmiset sillalla olivatkin hyvin lioittamiseen harjaantuneet, moneenkin piihin. Vielä ehtoopuolellakin puhuttiin — ja paljonpa puhuttiinkin — Lentsin leski-vainajasta, mutta vielä enemmän siitä, että Lentsin pitäisi kiiruumman kautta mennä naimisiin. Vaimot kiittivät Lentsiä ylen määrin, ja moni kiitossana oli lausuttu kuin kehoitteeksi miehille, että hekin käyttäisivät itsiään noin kiitettävästi; sillä oikea mies aina oikeaksi tunnustaankin. Miehet taas puolestansa sanoivat: kyllähän se niin on; hän on kelpo ihminen, mutta — liian pehmoinen hän sentään mieheksi on. Tytöt sitä vastoin — paitsi ne, joilla jo oli julkiset kihlattunsa — olivat ääneti, varsinkin kun oltiin sitä luuloa, että Lents naisi yhden tohtorin tyttäristä; vielähän muutamat vakuuttivatkin asian jo olevan päätetyn ja tehtävän julkiseksi kohta suruajan loputtua. Äkkiä ja tietämättä mistä se tuli, levisi huhu huoneesta huoneesen ja varsinkin sillalla, että Lents tänäpänä, äitinsä maahanpaniaispäivänä, oli lakkaamatta tehnyt työtä. Vaimoväki päivitteli, että niin hyvä ihminen taisi olla noin ahne; miehet taas kokivat häntä puolustaa. Viimein ruvettiin haastamaan ilmasta ja kalkista mailman asioista, ja sepä on venyväistä puheainetta, kun ei yhdestä enempää kuin toisestakaan taida sanoa, mitä siitä tullee. Makoista juttua kumminkin piisaa, kunnes toivotetaan toinen toiselleen hyvää yötä ja annetaan taivaan tähdet ja mailman asiat mennä menoaan, aivan kuin niitten on määrä mennäkin.

Kaikkein rauhallisin oltava on tuolla alempana laksossa, tuon kauniin, ylisaksalais-asemahuoneitten muotoon rakennetun huoneen edustalla, ihanassa puutarhassa, jossa nyt yön aikaan lemuaa ihmeellisen hyvältä. Vaan se ei olekaan mikään ihme, koska täällä kukoistaa ja kasvaa kaikenlaisia apteikin kasvia. Nyt ollaan puutarhassa tohtorin luona, joka myös pitää vara-apteikia. Tohtori on tämän kylän lapsia ja kellosepän poika: hänen rouvansa on kotosin pääkaupungista, mutta hänkin on yhdessä miehensä kanssa, joka uudestaan on kuin tykkänään juurtunut kotilaksoon, tänne täydellisimmästi kodittunut, ja tohtorin vanha äiti — häntä puhutellaan vanhaksi kylätuomarittareksi — joka vielä elää perheessä, sanoo usein, että hänestä on kuin olisi hänen miniänsä jo ennenkin elellyt mailla ja vieläpä ihan kuin Schwarzwaldilaisen lapsena, koska hän niin hyvin ja tyyni tiesi maalla pitää maan tapoja, ja sekin oli hänestä vallan sopivasti tehty, että hän mieluisammin kuuli kutsuttavansa kylätuomarittareksi kuin tohtorinnaksi. Tohtori, nähkäät, on myös kylätuomarikin. Hänellä on neljä lasta. Hänen ainoaa poikaansa ei ole ollenkaan, niinkuin muutoin pakkona pidetään, tyrkytetty vuorostansa rupeemaan lukumieheksi: päinvastoin hän on käynyt kellosepän oppia ja on nyt ulkona mailmassa. Hänen kolme tytärtänsä tosin ovat ylhäisempiä paikkakunnalla, mutta eivät jää ahkeruudessa kenenkään jälkeen. Vanhin tytär Amanda on oikeastansa isän apulainen aptikissa, ja hänen tehtävänsä myös on pitää puutarha kunnossa, jossa niin monenlaisia rohtokasveja viljellään. Bertha ja Minna askaroitsevat talouden toimissa, mutta sen ohella he ovat näppärät tekemään hienoja olkipalmikoita, jotka viedään Italiaan ja sieltä palaavat takaisin valmiina Florentsin hattuina.

Tänäpänä on perheellä yksi vieras, joka istuu puutarhassa; se on nuori konemestari, ja häntä kutsutaan kylässä lyhyesti Taiteliaksi. Hänen molemmat veljensä ovat Leijonan isännän vävyjä, joista toinen on rikas puukauppias likimmäisessä piirikaupungissa ja toinen veli, asuva alisessa Schwarzwaldissa, on erään ympäristöllä kuuluisan kylpölaitoksen isäntä ja suuren maatilan omistaja. Semmoinen puhe käy, että Taitelia aikoo naida Leijonan isännän kolmannen tyttären, jonka nimi on Anni.

"Herra Storr", sanoo tohtori Taitelialle — ja tohtorin äänestäkin kuulee, että miehessä mahtaa olla ruumistakin. — "Herra Storr, se oli oikein tehty ja se on minun mieleeni, että tulitte meitä tervehtämään. Ei se kelpaa, että käy laksoja ja vuoria ihantelemassa, huolimatta ihmisten riennoista ja pyrinnöistä, jotka paikalla asuvat. Tähän mailman aikaan ilmaantuu ihmisten matkusteluhalussa liian paljon pintapuolisuutta ja levottomuutta. Minä puolestani en tunne halua lainkaan kuljeskelemaan ympäri mailmaa; minä tunnen voivani hyvin ja olevani täydellisesti tytyväinen pienessä piirissäni. Vielä minun on täytynyt päälle päätteeksi luopua vanhasta mielitehtävästäni, kasvien kokoomisesta, eli oikeammin, minä olen siitä mielelläni luopunut, koska siten olen enemmän kiintynyt ihmisiin. Kunkin kohdastansa pitäisi taivuttaa taitonsa työn jaon mukaan; minun kotimaalaiseni eivät tahdo siihen taipua, ja se juuri on meidän kotimaisen teollisuutemme kipeä kohta".

"Saanko pyytää teiltä tarkempaa selitystä siinä asiassa?"

"Asian yksinkertainen laita on tämä. Meidän kellotyömme on, niinkuin kaikellainen kotiteollisuus, luonnollinen seuraus maaperämme kehnosta anteliaisuudesta ja sukutalojen jakaumattomuudesta; nuoremmat pojat ja ylimalkaan kaikki, joilla ei ole muuta pääomaa kuin työkykynsä, saavat osaksensa hankkia itselleen jotain omastakaa, sillä elääksensä. Sen lisäksi tulee vielä meikäläisissämme tavattavat luonnonlahjat: tarkka ja vakava vaarinotto. Meidän metsämme tuottavat parasta, koteloiksi ja ratasaineiksi kelpaavaa puuta, ja niin kauan kuin nuo vanhat, niin kutsutut Jockelin kellot hyvin kävivät kaupan, seppäkin teki koko kellon valmiiksi kodissaan yhdessä vaimonsa ja lastensa kanssa, jotka maalasivat kellontaulut. Mutta jota enemmän metallikelloihin totuttiin ja vanhan mestarin Jockelin kellot sysättiin syrjälle, sitä enemmän työnjakoakin harkittiin. Jopa nyt Franskan maalla, Amerikassa ja varsinkin Sachsenissa vahvasti kilpaillaan kellotyössä. Meidän täytyy ruveta tekemään puukelloja, jotka, niinkuin tiedätte, eivät käy painojen, vaan vieterien voimalla. Mutta kaikkeen tähän tarvittaisiin lujaa yksimielisyyttä. Vanhat Hauensteinerilaiset tuolla toisella puolen olivat ennen aikaan yksimielisesti yhtyneet ja heillä oli yhteysmestarinsa, joka taaskin olisi tarpeen; kaikkein, jotka elävät vuorilla hajallansa, pitäisi liittymän lujaksi yhteyskunniksi ja työskentelemän yksissä neuvoin kädestä käteen. Mutta meikäläisiltä se tuskin kyllä käy päinsä. Sveitsin maalla kulkee taskukello satakaksikymmentä kertaa kädestä käteen, ennenkun se on valmis. Mutta tuo minun rakkaitten kotimaalaisieni vakavuuskin, vaikka se kyllä on hyvä asia, estää kuitenkin heitä muiksi muuttumasta. Heitä ynnä koko meidän teollisuutta on tähän asti auttanut yksinomaisesti heidän tytyväisyytensä ja verrattoman suuri työhalunsa. Niihin tuskin auttaa kajota; tuo kyyryllänsä istuminen verstaassa on moneen istuttanut omituisen arkamielisyyden; heitä täytyy varovasti kohdella, ja jos vaan taitamattomasti ottaa kiini, tohtii sisusta seisahtua niinkuin kellon sisävärkkikin seisahtuu, ja huonosti käy, jos ketjut katkee".

"Minun mielestäni", sanoi nuori mies, "pitäisi pidettämän huolta siitä, että täkäläiset kellot saisivat kauniimman ulkomuodon, jotta ne samassa saattaisivat koristaa huonettakin".

"Sepä olisi hyvä asia", sanoi Bertha, keskimmäinen tytär. "Minä oleskelin koko vuoden pääkaupungissa tätini luona, ja mihinkä ikinä minä tulin, siellä tapasin tuon kotiseutulaiseni, Schwarzwaldin seinäkellon, mutta se oli kyökissä niinkuin nurkkavirrinä. Paremmassa huoneessa aina vaan franskalaiset pöytäkellot koreilivat kaikemmoisessa kullassa ja kalliissa kivissä, ja paraasta päästä ne seisoivat vetämättöminä, taikka sanottiin niitten käyvän huonosti, kun sitä vastoin tuo minun kotiseutulaiseni kyökissä kävi lakkaamatta ja oikein".

"Ja tuo nurkkavirri pitäisi kurjuudestaan pelastettaman", sanoi nuori mies, "mutta sen pitäisi sitte paremmassa huoneessakin pitämän hyvät tapansa ja käyvän oikein".

Tohtori ei näyttänyt tahtovansa yhtyä nuoren parin tuumiin, sillä hän alkoi nyt yhä enemmän kertomaan Taitelialle täkäläisien asujainten omituisuudesta; hän oli kyllä kauan ollut muilla mailla, taitaaksensa olla siihen kaiheesti katsomatta, ja myöskin tarpeeksi perehtynyt kotiseutuunsa, tunteaksensa ja kunnioittaaksensa kansalaistensa salatut omaisuudet; hänen puheensa oli niin selvää saksaa, kuin kirjoissakin on, mutta hän lausui sanat paikkakunnan murteiskorolla.

"Hyvää ehtoota teille kaikille", kuului eräs ohikulkia huutavan seurustelioille.

"Kas vaan, sinäkö se oletkin Pilgrim? odota hiukkasen aikaa", huusi tohtori. Tervehtiä jäi seisomaan aitaukselle, ja tohtori kysyi: "Kuinka Lents jaksaa?"

"Minä en tiedä. En ole tänäpänä häntä nähnyt sitte maahanpaniaisien. Minä tulen Leijonan ravintolasta, jossa minä hänen tähtensä tyhmän tavalla suutuin".

"Vai niin? mitä se sitte oli?"

"Siellä kerrottiin, että Lents tänäpänä on koko puolipäivän aikana tehnyt työtä, ja he panettelivat ja haukkuivat häntä kitunikiksi. Lentsikö olisi kitunikki? Se on varsin mieletöntä!"

"Älä sitä pahaksesi pane! sinä ja minä ja moni muukin tietää vallan hyvin, että Lents on vilpitön ja nuhteeton ihminen. Eikö Petrovitsch ole tänään käynyt Lentsillä?"

"Ei, vaikka minäkin olin siinä luulossa enkä sen vuoksi mennytkään hänen luoksensa. Herra tohtori, minun pyyntöni olisi, että huomenna tulisitte käymältä minun luokseni, jos aikanne antaa myöden. Minulla olisi teille jotain näytettävää, jonka olen valmiiksi saanut".

"Hyvä vaan, kyllä tulen".

"Hyvästi kaikki yhteisesti!"

"Hyvästi Pilgrim! Makiaa unta".

Matkustaja meni menojaan.

"Lähetä minulle huomenna minun lauluni takasin", huusi Bertha hänen jälkeensä.

"Minä tuon ne itse", vastasi Pilgrim, ja vähän ajan takaa hän kuului kaukana kauniisti ja taitavasti viheltelevän.

"Siinä nyt näitte eriskummallisen ihmisen", sanoi tohtori Taitelialle. "Hän on kylttimaalari ja Lentsin paras ystävä, hänen, jonka äiti tänäpänä pantiin hautaan. Pilgrimin luonnon-lahjat ovat kehityksessään keskeyntyneet, ja hänen elämäkertansa on merkillinen".

"Kertokaa se minulle, minä pyydän".

"Joskus toisten, kun olemme kahdakesken".

"Ei toiste, vaan nyt oitis; me kuulemme sen mielellämme vielä toistamiseen", huusi rouva ja lapset, ja tohtori alkoi kertomaan: