Читать книгу Vilun-ihana - Auerbach Berthold - Страница 9

Sisällysluettelo

Ravintolan tytär pitää emännyyttä.

Leijonon ravintolan suuressa pitohuoneessa istui yksinään nuori mies hyvin valmistetussa pöydässä ja söi niin hyvällä ruokahalulla kuin pulskan nuoren miehen kahdella kymmenellä iällään tulee, sitte kun koko päivän on kävellyt vuorilla ja laksoissa. Monta kertaa hän vaan katseli kuin unen alta noita erinomaisen raskaita hopeisia pöytäkaluja. Ne ovat kätköjä vanhoilta ajoilta, jolloinka kaikkea koron kasvavaa ei pidetty kulutettavana. Nyt nuori mies — se ei ole kukaan muu kuin Taitelia, jonka parissa eilen istuimme tohtorin luona — sytyttää sikaarinsa ja suorii pienellä taskuharjalla tuuheaa, hallavaa partaansa; hänen kasvonsa ovat ylevät, korkea otsa juoksee kaareen ruskean tukan alta, ja hänen siniset silmänsä, hiukkasen syvällä, puhuvat sulaa hellyyttä; posket ovat pyöreät ja verevät.

Vilpoinen ehtootuuli huokuu avatun akkunan kautta ja vetää nopiasti muassaan tupakin haituvat ilmaan.

"Vai jo maakan poltatte, Herra Kurt? Ette siis enempää syökään?" sanoi sisään astuva tyttö erinomaisen siistissä vaatteissa ja valkoinen esiliina rinnustimineen edessä; hänen ruumiin vartensa oli hoikka, noria ja liukkaasti notkistuva; hänen soikeat ja samassa täysiposkiset kasvonsa olivat heleänverevät, joista ruskeat vuohen silmät sukkelasti pilkkivät, ja hänen tummat hiuksensa, pantuna kolmeen vahvaan palmikkoon, oli kuin kruunu päässä.

Vikkelän-kielevä tyttö jatkoi: "Teidän täytyy nyt pitää hyvänänne. Emme enää uskoneet teidän näin myöhään syövän päivällistä",

"Kaikki oli hyvin laitettu. Tulkaa nyt vähäksi aikaa istumaan luonani, neiti kälyni".

"Kohta, jahka ma vaan olen nämä korjannut. Minä en saa istutuksi, niin kauan kuin kaikki on näin huiskin haiskin".

"Niin, teillä pitää kaikki oleman niin nättiä ja siivottua, kuin te itsekin olette".

"Kiitoksia paljon kohteliaisuudestanne. Se on hauskaa, ett'ette ole kaikkia hukannut tohtorilla".

"Tulkaa nyt pian vaan takasin, minulla on teille paljon kertomista".

Nuori mies taas yksinään hiukan aikaa, siksi kun ravintolan tytär tuli kutimillansa istumaan vastapäätä häntä ja sanoi: "No, kertokaa nyt sitte".

Nuori mies kertoi tänäpänä olleensa tohtorin seurassa yli vuorien ja laksojen, hänen matkallansa sairaita katsomassa, eikä hän taitanut tarpeeksi kiittää, kuinka paljon hän oli perehtynyt ihmisien elämään täällä. Ihmiset täälläpäin elivät, niinkuin tohtori oli sanonut, kahdesta asiasta: ahkeruudestaan ja hurskaudestaan, ja heidän hurskautensa ei ollut mitään ulkokultaisuutta. "Me olimme tänäpänä myös neljässä ravintolassa", sanoi hän; "muutoin, kun suvikin tulee päivällisaikana johonkuhun ravintolaan, niin tavallisesti tapaa jonkun häviölle joutuneen ihmisen, joka, ikään kuin tekisi loppuansa tuolla penkillä pöydän takana, silmät puoli ummessa ja laimistunut olut- taikka viinalasi vieressä, viheliäisenä katselee töllöttää sisään tulevia ja korskuu ja puoli selvästi jollain tapaa herjaa kaikkia ihmisiä. Sen olen muualla usein nähnyt, mutta täällä en missään".

"Niin", sanoi Anni, "meidän kylätuomarimme, tohtori, on ankara mies kaikkia juoppolalluja kohtaan, ja me puolestamme tässä talossa emme koskaan anna semmoiselle yhtään mitään".

Taitelia rupesi nyt, tosin jotenkin liikanaisesti, kuvailemaan tohtorin luontoa: kuinka hän, tuli mihin paikkaan hyvänsä, aina tuli kuin päiväpaiste, ja yksin köyhän mökkiinkin hänen avosydäminen luontonsa toi juurikuin jotakin ravintoa, ja tuo vakaa uskallus, joka oli hänen luonnossaan kuin joka sanassansakin, reipastutti joka miestä.

Tyttö, joka istui ja kuunteli, oli kuin hiukan hämillänsä tästä intoisesta kertomuksesta eikä hän muuta kuin pinnisti sukkavarrasta huuliensa välillä ja sanoi: "kyllähän se niin on, meidän tohtorimme on hyvin ihmiskerno".

"Hän on teidänkin ystävänne! hän on puhunut hyvää teistä".

"Vai niin? Onko hän tehnyt sen? Sitä hän rohkenee sanoa ulkona kävellessään, mutta kotona ei. Hänen viidet vaimoväkensä sitä ei kärsi. Mutta tätä minä en sentään sano vanhasta kylätuomarin leskestä, hän on herttaisen hyvänluontoinen, hän.

"Eiköstä ne toiset sitte ollenkaan? Muutoin minä olisin uskonut, että —"

"Minulla ei ole koko väkeä vastaan mitään. Minä en sano pahaa yhdestäkään ihmisestä. Minun ei, Jumalan kiitos, tarvitse hakea omaa kiitostani siitä, että laittaisin muita eli leikkelisin vieraan vuodasta hihnoja, niinkuin Lentsin leskellä oli sananpartena. [Saksalainen sanalasku, joka tietää samaa, kuin helppoa hyötymistä muitten kustannuksella. Suom. muist.] Ihmisiä käy meillä tuhansittain ulos ja sisään, jotka kaikilla kaduillakin taitavat kertoa, kummoinenka ma olen, ja yksi ravintola on kuin avonainen huone, jossa ei niinkuin muualla saa siivotuksi pariin päivään eikä rauhassa olluksi niin kauan kuin vieraita on, ja vielä sittenkin kestää semmoista roskailemista, että silmää päästä riitelee, ja kun tietää kohinan olevan ohitse, sopii taas laulaa hyryellä taikka hauskuudeksensa ottaa työn käteensä ja istua alallaan. Minä en sano kenestäkään mitään, tahtoisin vaan varoittaa sinua olemasta noin pintapuolinen — mutta suokaa anteeksi, että teitä sinuksi puhuttelen, kun te minun mielestäni olette kuin teidän veljenne, minun lankoni, ja siitä se sinutteleminen tulikin".

"Sitä vastaan minulla ei ole mitään sanomista; sinutellaan vaan toinen toistamme".

"Ei millään muotoa, ei. Jos vaan vielä niin tulee sanotuksi, minä en jää tähän istumaan. Missä se isä taas viipyy?" sanoi ravintolan tytär punehtuen.

"Niin, missä isä on sitte?"

"Asioimis-toimissaan; hän taitaa tuossa paikassa tullakin. Jospa hän kerrankin jättäisi koko asioitsemisensa! Minkätähden hänen tarvitseekaan noin reuhtoa? Mutta sitä ilman hän ei eläisikään ja hän sanoo usein: jos kauppatoimeni jättäisin, kohta paikalla kuolisinkin, mutta huolet ja valvomiset ja ajatukset ja puuhat, ne pitävät ihmisen terveenä. Ja se onkin totta, enkä minä voi ymmärtää, kuinka ihminen terveillä jäsenillä taitaa istua aamusta varhain klaveria soittamassa, taikka tyhjän vuoksi ja turhin päin rallattaa ympäri huoneessa; ei, vaan täysi työ ja nopsat kädet, se terveenä pitää. Tosi kyllä on, ettei se tee suurta, mitä me vaimoväki ansaitsemme, jos sen laskee rahassa, mutta maksaa sekin jotain, kun pitää ja hoitaa taloutta".

"Maksaa kaiketi", sanoi Taitelia, "ja täälläpäin ollaan merkillisen kestäviä työssä; useimmat kellosepät tekevät työtä neljätoista tuntia päivässä. Sitä ansaitsee korkeimmasti kiittää".

Tyttö katseli häntä hämmästynein silmin; mitähän hänellä aina oli tekemistä noiden yksinkertaisien kelloseppien kanssa? Eikö hän ymmärtänyt taikka eikö tahtonut ymmärtää, mitä tyttö puheellaan oli tarkoittanut?

Nyt oltiin molemmin ääneti, kunnes Taitelia taas kysyi: "Missä teidän äitinne on?"

"Hän on puutarhassa, palkoja noukkimassa, eikä hän sieltä malta erota.

Tulkaa, käykäämme sinne hänen luoksensa".

"Ei, jääkäämme tänne. Mutta kuulkaa, neiti kälyni, saanenhan luvan siksi sanoa: eiköstä tohtorin vanhin tytär Amanda ole oiva, sievä tyttö?"

"Sekö? Miksikä hän ei olisi oiva? Hänellä on sen lisäksi ikääkin tarpeeksi, ja jos ei hän kaupungista hankkisi itsellensä niin näppärät liivit, suitsaisi nähdä hänen korkean selkänsä".

Ravintolan tytär puri huuliansa: tuohan oli sinulta tyhmästi sanottu; koska hän tutkii Amandasta, on hän mieltynyt Berthaan. Niin se onkin. Ajatuksiansa kooten lisäsi hän sentähden: "Mutta Bertha, se on lystikäs —"

"Niin oikein, hän on muhkea tyttö", keskeytti Taitelia, ja ravintolan tytöltä putosi varras pöydän alle, jonka vieras otti ylös. Nuorta miestä näytti myös harmittavan se, että hän oli niin ajattelemattomasti sanoa tokaissut; hän rupesi sentähden muuhun ja sanoi: "Eilen ehtoolla tohtori kertoi minulle paljon Pilgrimistä".

"Mitäpä hänestä juuri paljon on kertomista? Tohtori vaan osaa tehdä vaikka tikusta asian".

"Kuka se Petrovitsch sitte on? Te sanoitte minulle tietävänne hänestä yhtä ja toista".

"En enempää, kuin mitä joka mies tietää. Hän syö päivällistä meillä ja maksaa joka kerta päivällisensä. Hän on ykspäinen vanha karskuttaja, upporikas, mutta sydän kova kuin kivi. Hän on ollut monta monista vuotta vierailla mailla eikä sekaannu yhteenkään ihmiseen. Yksi ainoa asia häntä näkyy ilahuttavan, ja se on tuo kirsikkatuomilla istutettu käytävä, joka laksosta vie päin kaupunkia. Ennen siinä kasvoi turmeltuneita puita, mutta Petrovitsch —"

"Minkä tähden häntä sanotaan Petrovitschiksi?"

"Hänen nimensä on oikeastaan Pietari, mutta koska hän on oleskellut tuolla etäällä, luullakseni Serbiassa, sanotaan häntä täällä Petrovitschiksi".

"Kertokaa vielä tuosta kirsipuu-käytävästä".

"Sen laita on niin, että Petrovitsch aina käveli veitsi kädessä ja leikkeli tien varrella olevista puista liikavesoja pois, ja tämän tähden teitten vartia kerran haastoi hänet puitten pilauksesta, ja sitte hän omalla kustannuksellansa istutti ihan uuden kirsipuu-käytävän, ja kuusi vuotta peräkanaa hän jo on antanut noukkia marjat niistä raakiloina, ettei varkaat puita turmelisi, ja ne ovatkin kauniiksi kasvaneet. Mutta ihmisiin hän ei ollenkaan sekaannu. Katsokaa tuossa menee hänen ainoa veljensä poika Lents Morgenhaldesta, joka ei taida kehua, että hän sedältään olisi saanut sen verran kuin silmään pistäisi".

"Vai niin, tuoko se Lents on? Soma mies, hienot kasvot, semmoisen olen ajatellut hänen olevankin. Käykö hän aina noin kumarruksissa?"

"Ei aina, mutta nyt hän käy, kun suree äitiänsä. Hän on hyväluontoinen ihminen, kentiesi kuitenkin liiaksi pehmoinen mies. Noin kun hän tuonnepäin menee, tiedän, että kaksi silmää eräästä huoneesta häntä intonaisesti noudattaa ja mielellänsä viittaisivat sisään, ja ne silmät ovat Berthan".

"Vai niin? Onko heidän välillänsä mitään?" kysyi Taitelia, ja hänen valkoinen otsansa punehtui.

"Ei, enhän minä sitä ole sanonutkaan. Hän kaiketi ottaisi hänen mielellänsä mieheksi, koska Lentsillä on hyvin varaa, vaan hänellä ei ole muuta kuin kaunis olkihattu ja rikkiömet sukat".

Ravintolan tytär eli, niinkuin hänen oikea nimensä oli, Leijonan-Anni ilakoitsi itsekseen: kas niin, nythän kumminkin teidän soppanne on katkera. Tämä ajatus pani hänen oman harminsa lauhtumaan.

Taitelia sanoi, että hänen teki mielensä vieläkin mennä tuulehtumaan.

"Mihin sitte?"

"Tuonne ylöspäin, Spannrentea päin".

"Siellä on kaunista, mutta jyrkkää kuin katon harjalla".

Taitelia meni menojaan. Anni kiiruhti vuoripuistoon huoneen taustalla ja katseli sieltä hänen peräänsä. Hän meni todella kappaleen matkaa vuorta ylöspäin, mutta pian hän kääntyi ja meni nopeilla askeleilla laksoon, tohtorin taloa päin.

"Mene hiiteen", sanoi hän itsekseen, "minulta sinä et enää saa hyvää sanaa".