Читать книгу Vilun-ihana - Auerbach Berthold - Страница 8

Sisällysluettelo

Mailma alkaa ikääntymään.

"Hyvää huomenta Lents! Sinä olet makoisasti maannut. Sinä olet sentään vielä kuin lapsi: sekin makaa hyvin, kun ensin on tarpeeksensa itkenyt". Näin kuului Fallerin jyreä baasiääni aamulla, ja Lents sanoi: "veli kulta, se on uutta surkeutta vaan kun herää, taas uudestaan herää ja muistaa, mitä eilispäivänä on tapahtunut. Mutta minun täytyy rohkaista mieltäni. Minä otan nyt oitis ja kirjoitan takauksen sinulle. Mene sillä sitte kylätuomarille, ennenkun hän ajaa pois ja sanoo hänelle terveisiä minulta. Nyt ikään johtuu mieleeni, että minä näin hänestä untakin. Jos sopii, mene Pilgrimin luo ja sano hänelle, että minä odotan häntä kotona. Toivotan sinulle onnea, kun pääset omiin huoneisin. Minullekin tuntuu hauskalta, että sinulla nyt on oma suojus".

Faller meni takuukirjeellä laksoon, ja Lents istui työllensä, mutta sitä ennen hän veti ylös yhden pelikelloista ja pani sen soittamaan koraalia. Hän nyykytti päätänsä monta kertaa viilatessaan yhtä ratasta: soitto käy hyvin, sehän olikin äidin mieluisin virsi, ajatteli hän itsekseen. Tämä suuri pelikello kauniisti vuolitussa pähkinäpuisessa kaapissaan, joka oli yhtä iso kuin kohtalainen vaatekaappi, oli saanut nimekseen "Taikahuilu" siitä syystä, että samanimisen operan ouvertyri oli paras kappale kuudesta, joita kello kaikkiastaan soitti. Se oli jo myyty eräälle teeravintolalle Odessassa. Toinen pienempi pelikello seisoi tän suuremman vieressä ja kolmatta pelivärkkiä Lents paraikaa valmisti. Hän teki lakkaamatta työtä päivälliseen saakka. Hänen oli nyt hyvin nälkä. Mutta kun hänen nyt piti ypi yksistään istuman päivällispöytään, oli hänen mielestään koko ruokahalunsa kadonnut.

Hän käski vanhaa palveluspiikaa istumaan kanssansa rualle niinkuin äitinsä eläessäkin. Piika kainosteli ja ujosteli kovasti näin kahdakesken nuoren miehen kanssa. Mutta viimein hän kuitenkin oli taipuvainen istumaan, ja kohta kun soppa oli syöty, hän jo sanoi: "oikeastaan sinun ei ollenkaan pitäisi naiman".

"Kuka on sanonut sitte, että minä aivon naida?"

"Minä tarkoitan vaan sitä, että jos naisit, sinun pitäisi naida voudin Katriinan, hän kun on kasvanut kelpo perheessä ja pitää sinua niin kunniassa, ettei hänen mielestään ole toista sinun vertaistasi. Semmoinen vaimo vasta olisi oikea. Mutta se olisi kauheaa, jos saisit semmoisen, joka panisi sinua kenkiänsä siivoomaan. Tytöt tähän aikaan ovat … niin käypämäisiä eivätkä tahtoisi muuta kuin koreilla ja levitellä liepeitään".

"Minun ei tee mieleni naimisiin, vähintänsä nyt".

"Siinä teetkin oikein. Ei se ole tarpeellista. Paremmin et voi tehdä, usko minua. Ja minä kyllä tiedän, kuinka sinä vanhastaan olet tottunut, ja kyllä minä laitan ja toimitan kaikki sinulle niin, että luulisit äitisi vielä olevan elossa. Eikös ole totta, että pavut maistuivat hyvältä? Minä olen äidiltäsi oppinut laittamaan papuruokaa näin, ihan näin. Hän ymmärsi kaikki, suurimmasta pienimpään. Saatpas nähdä, että tulet olemaan tytyväinen, jos me olemme kahden kahtuustamme"

"Niin Maisu", sanoi Lents, "mutta minä en usko, että sillensä jää".

"Vai niin? Joko sinulla on joku kultaluiru silmässä? Kuuleppa vaan! Kukapahan luulisi Lentsin päässä pyörivän muuta kuin kellonsa ja äiti-vainajansa! Jos nyt vaan tuo joku olisi kelpo sukua. Niinkuin minä sanoin, tuosta voudin Katriinasta tulisi kelpo vaimo sekä sunnuntaiksi että arkipäiviksi, hän se osaa askaroita kotona ja pellolla, hän taitaa kehrätä, — sanotaan, että hän kehräisi vaikka oljet katostakin alas. Kaikki sanansa hän vahvistaa sinun kauttasi, ja kaikki, mitä sinä teet, ja kaikki, mitä sinä sanot, on hänestä kuin uskonkappale. Alinomaa hän sanoo: Lentsistä ei tule muuta kuin hyvää, vaikka päältä nähden näyttäisikin toiselta, niinkuin työntekosi eilen. Ja sen lisäksi hänellä on tavaraakin kelpo lailla ja vielä hän saa periä äitinsäkin, ja sitte kyllä kerran kelpaa lastansa varustaa, ja lapsi hyvin henkeänsä elättää".

"Maisu, eihän nyt ole naimisesta ollenkaan ollut kysymystäkään. Kukatiesi minä — vaikken vielä oikein tiedä, kuinka se kävisi päinsä — kukatiesi minä myyn taikka annan arennille kaikki, mitä minulla on, ja lähden vastakin vieraille maille".

Maisu katseli nolotti Lentsiä eikä enää saattanut lusikkaa talrikilta suuhunsa. Lents jatkoi: "Kyllä minä sentään sinusta, Maisu, pidän murheen, ett'ei sinun tarvitse puutetta nähdä; mutta minä ajattelen niin, etten minä vielä ole ollut missään ulkona mailmassa, ja minun pitäisi joskus mennä mailmaa katsomaan ja kokemaan, ja kentiesi minä kartuttaisin taitoani, ja eipä tiedä vaikka — — —"

"Minä en siihen sano mitään", sanoi Maisu, "minä olen tyhmä, yksinkertainen ihminen, vaikka meitä Knuslingenilaisia muutoin ei tyhminä pidetä. Mitä minä paljon tiedän mailmasta! Mutta tiedän minä sentään sen verran, etten minä turhaan ole mailmassa kahtakymmentä seitsemää vuotta palvellut. Minä tulin tähän taloon, kun sinä olit neljän vanha, ja sinä olit nuorin lapsi ja talon silmäkultakin. Entäs sinun veljesi ja sisaresi, jotka ovat kätketyt maan poveen — mutta kas nyt, siitä minun ei pitänytkään puhumani sinulle. Minä olen ollut kaksikymmentä seitsemän vuotta äitisi luona. Minä en taida sanoa olevani niin ymmärtäväinen, kuin hän; sitä saa hakea likeltä ja kaukaa, jotta saattaisi sanoa samaa. Semmoista ei koskaan löydy, niin kauan kuin mailma seisoo. Mutta minä kumminkin tiedän sanoa hänestä paljon. Kuinka monesti hän on minulle sanonut: Maisu, sanoi hän, noita ihmisiäkös karkaa ulos mailmaan, ikäänkuin tuolla kauempana, tuolla Rheinin, taikka valtameren toisella puolen onni itse juoksentelisi pitkin katuja huutamassa: hei, hyvää huomenta Hannu ja Mikko ja Risto, oikein hauskaa minusta, että tulet; näin se vaan huutaisi Hannulle ja Mikolle ja Ristolle. Maisu, sanoi äitisi, se jok'ei kotona saa mitään toimeen, se ei saa muuallakaan, ja kaikissa mailman äärissä, tultakoon mihin hyvänsä, on myös ihmisiä entiseltä, ja vaikka siellä sataisi kultaakin, ne kyllä olisivat nopsat noukkimaan, odottamatta siksi, kuin muukalaiset tulisivat sitä korjaamaan. Ja mitähän onnea tässä maailmassa löytää sitte? Tuskin saa enempää kuin syödyksi, juoduksi ja maatuksi. Maisu, niin hän sanoi, minun Lentsinikin — anna minulle anteeksi, sinun äitisi se oli, joka niin sanoi, minä en sano sitä itsestäni — minun Lentsinikin päässä hehkuu nuo vaelluksen hullutukset, mutta missä hän paremman kodon löytää? Eikä hänestä ole hurjassa mailmassa mihinkään. Mailman oloissa täytyy olla semmoinen veijari, kuin Petrovitsch, yhtä hävytön, itara, ahne, armoton ihminen, mutta näitä sanoja minä, totta puhuen, en pane vainajan suuhun, hän ei puhunut pahaa yhdestäkään ihmisestä; vaan ne sanat olivat omasta päästäni ja minä olen ne lausunut ja minun suustani ne ovat tulleet maalle, eikä hänen, vainajan. Mutta nämä sanat hän pani sydämmeeni: näetkös Maisu, jos minun Lentsini joutuisi ulos mailmaan, hän antaisi ainoan paidan yltänsä, nähdessään kerjäläisen, hän kun on niin sääliväinen luonteeltaan, ja kuka hyvänsä, joka vaan tahtoo, saa hänen petetyksi. Maisu, sanoi vainaja, kun minua ei enää ole maailmassa ja hän taas saa vaellushalun, sitte Maisu, niin hän juuri sanoi, käy kiinni hänen takkinsa liepeisin, äläkä laske häntä menemään; mutta sitä, Herran tähden, sitä minä en tee, kuinka minä sen saisin tehtyä? Minä kuitenkin uskallan puhua siitä sinulle, sillä vainaja on sen teroittanut mieleeni. Katsopa ympärillesi vähän vaan: tässä on sinulla huoneet täydessä kunnossa ja ruoka suruti suussa, sinua kunnioitetaan, kaikki sinusta pitävät, ja jos menet vieraille maille, ei sinua tunne kukaan. Kukapa siellä taitaisi sanoa: se on Lents Morgenhaldesta? Ja sitte aina kun sinulla ei ole yösijaa, vaan täytyy ollasi yötä metsässä, kuinka monesti sinä ajattelet: voi hyvä Jumala! minulla on sentään ollut omat huoneet ja seitsemän tehtyä siaa, ja astioita tarpeeksi, ja lekkerillinen viiniä kellarissa… Enkömä mene tuomaan sinulle lasin viiniä? Maltappas, minä tuon! Alakuloisena pitää juoman viiniä. Monta tuhannen kertaa on äitisikin sanonut: se ilahduttaa sydäntä ja panee ajatukset toisaalle".

Tuota pikaa Maisu riensi ovesta ulos kellariin ja pian hän sieltä toi mitallisen viiniä. Hänen täytyi tuoda itsellensäkin lasin, muutoin ei Lentsikään olisi maistanut. Hän kaasi Maisun lasiin ja kilahti hänen kanssaan, ja Maisu vaan kasteli kainosti huuliaan, mutta vei kuitenkin mennessään lasinsa muassaan kyökkiin.

Lents teki taas ahkerasti työtä, siksi kun ehtoo tuli. Mikä lienee ollut syynä, vai viinikö sen teki, että hän oli levoton työssään ja vähältä piti, ettei hän monta kertaa korjannut työkalujaan pois ja mennyt ulos johonkin vieraisin. Mutta taas hän ajatteli toisin, ettei hän saisikaan mennä mihinkään; varmaankin tänään tulisi hyviä ystäviä häntä yksinäisyydessään lohduttamaan, ja heidän piti tapaaman hänet kotona. Mutta kukaan muu ei tullut, paitsi Pröbler. Hän piti Lentsistä paljon sen vuoksi, että Lents oli yksi niistä harvoista, joka ei tehnyt hänestä pilkkaa eikä ilkkunut, jos hän ei päässyt niin pitkälle, että olisi myynyt edes yhden taideteoksistansa eikä aina pantannut niitä niin isoksi ajaksi, ettei hän enää saanut niitä lunastaa, ja semmoinen puhe kävi, että Leijonan isäntä, joka pakkaajana — niinkuin varsinaisia kauppa-asiamiehiä ja tukkukauppiaita täällä kutsutaan — teki oikein "krossissa", sai kauniin rahavoiton Pröbleristä, joka sanottiin panttaavan mestariteoksensa hänelle.

Lents kuunteli ainiaan ja aivan tarkoin ja totisena vanhan Pröblerin puheita, kun hän jutteli paljon taitavansa ja kyllä osaavansa laittaa perpetuum mobile-koneenkin [Perpetuum mobile ylimalkaan on kone, joka lakkaamatta käy, mutta erittäin se tietää jonkunlaista monin kerroin harkittua tehokonetta, jolla itsessään ja itsestään on käymävoimansa ja siis kuluttamatta mitään muuta käyttövoimaa jaksaa vielä toisiakin koneita käyttää. Semmoinen tehokone on yksinkertaisimmankin koneelliskäsitteen mukaan mahdoton. Suom. muist.]; häneltä ei puuttuisi tuohon muuta, kuin nuo neljäkymmentä kaksi timanttia, joitten päällä koko värkki välttämättömästi olisi käytettävä. Tästä hyvästä Pröblerikin kernaasti oli auttanut Lentsiä, hänen puuhatessaan tuota mallikellon, jota koko seudun työkansan tulisi noudattaa, ja Lents kertoikin suoraan ja kaikkein kuullen, että Pröbler sitä paitsi oli tehnyt toisenkin hyvän asian siinä, että hän tyrkytti mallikelloa valmistettavaksi viittä eri suuruutta.

Tänäpänä Pröbler ei kuitenkaan tullut minkään uuden keksinnön vuoksi, eikä liioin perpetuum mobile-koneen tähden, päinvastoin hän tarjosi — sitte kun hän ensiksi oli ottanut tuon välttämättömän nuuskapriisin — itsensä Lentsille puhemieheksi, jos niin, että hän aikoi mennä naimisiin. Hän esitteli koko sarjan tyttöjä naima-iässä, joitten joukossa oli tohtorinkin tyttäret, ja puheensa hän lopetti näin: "kaikki ovet avataan sinulle leveilleen, ja sinä olet tervetullut joka taloon, mutta sinä olet liian ujo. Sano minulle vaan suoraan, ketä sinä mielit, ja minä laitan niin, että sinua tullaan puolitiessä vastaan ottamaan".

Lents vastasi tuskin mitään, ja Pröbler meni tiehensä. Kappaleen aikaa Lents kuitenkin mietiskeli sitä, että hän voisi saada yhden tohtorinkin tyttäristä! Siinä nyt oli kolme aimollista sydänkäpyä. Vanhimman muoto oli jotain tarkkaa ja melkein äidillistä huolta täynnä, ja toinen vuorossa taisi niin erinomaisesti soittaa klaveria ja laulaa. Kuinka usein Lents oli seisonut akkunan alla ja kuulellut häntä! Soitto ja musiki oikeastaan olikin hänen ainoa intohimonsa, ja musikia hän oikein kaipasi, kuin janoova lähteen silmää. Kuinkahan olisi, jos hän saisi vaimon, joka hyvin osaisi klaveria soittaa? Hän se ensin soittaisi kaikki ne säveleet, joita oli kelloihin pantava, ja siitä sitte kelloihinkin tulisi ihan toisenlainen sointo. Mutta ei sentään, et sinä niin suuresta suvusta mene naimaan, eikä se, joka hyvin klaveria soittaa, ei se osaa askaroita talossa, pellolla ja navetassa, niinkuin kellosepän-aviovaimon asia on. Sitte tulee vielä lisäksi se, että sinulla on kyllä miettimisaikaa.

Kun rupesi hämyttämään, puki Lents päällensä ja meni laksoon.

Pröbler oli sanonut: sinä olet tervetullut joka taloon. Niinkö, joka taloon? Se on paljon se, juuri yhtä paljon, kuin ei mitään. Jos sinä tulet johonkuhun huoneesen, eikä sisällä olevat hervahda paikaltaan, niin sinä olet omaa väkeä, eikä yksikään silmä, ei sävyt kysy: mistäs tulet? Mitä nyt haluaisit? Kuinka laita on? Jos taas et ole omaa väkeä, sinulla ei myöskään ole siellä omaa kotoa.

Lents ajatuksissaan tuli ja meni talosta taloon, kävellen koko kylää ylös alas, ja joka paikassa hänelle kättä lyötiin ilomielin, mutta ei yhdessäkään hän tuntenut olevansa oikein kuin kotona. Mutta sentään, sentäänkin hänellä on yksi ystävä, jonka luona hän on kuin kotona, ihan juuri kuin omissa huoneissaan. Kylttimaalari Pilgrim, sehän olisi eilenkin seurannut häntä maahanpaniaisista kotiin, mutta kun setä Petrovitsch meni mukaan, ei Pilgrim seurannutkaan, vaan jäi, sillä Petrovitsch pitää Pilgrimiä halpana miehenä, sentähden että hän on köyhä saakeli, ja Pilgrim taas pitää Petrovitschiä halpana, sentähden että hän on rikas saakeli. Siis Pilgrimille nyt menet.

Pilgrim asui kappaleen matkaa laksoa alaspäin Don Bastianilla, — siksi Pilgrim isäntäänsä kutsui. Se mies oli aikanaan ollut kellojen kauppias, joka oltuansa kaksitoista vuotta Spaniassa, oli koonnut siellä melkoisen omaisuuden. Tultuaan kotomaille takasin, osti hän talonpoikaistilan ja käveli talonpoikaisissa vaatteissa, eikä hänellä olostansa Spaniassa ollut muuta muistoa kuin rahansa ja pari spanialaista sanaa, joita hän ajoittaisin mielellään käytti, varsinkin sydänsuvella, kun mailman matkusteliat kaikilta tahoin palasivat kotiin.