Читать книгу Kuningas Eerik ja lainsuojattomat: Historiallinen romaani. Edellinen osa - Bernhard Severin Ingemann - Страница 12

Sisällysluettelo

Äskeisen tapahtuman johdosta olivat kaikki mitä suurimmassa jännityksessä, ja linnassa vallitsi tuskastuttava hiljaisuus. Muukalainen prelaatti poistui kuninkaan salakammiosta vasta myöhään yöllä. Kuningas ei näyttäytynyt; mutta hänen käskystään oli hovisääntöjä mitä ankarimmasti noudatettava. Vieraalle kardinaalille ja hänen seurueelleen varustettiin huoneet pitempiaikaista oleskelua varten; häntä kunnioitettiin kuin ruhtinaallista vierasta. Ruotsalaisten lähettiläiden matka siirrettiin. Seuraavana päivänä oli taas kuninkaalla pitempi salainen keskustelu paavillisen lähettilään kanssa. Tämän herran oleskelu linnassa ja hänen peloittava valtakirjansa oli karkoittanut kaiken hauskuuden ja iloisuuden sieltä.

Drotsi Åke ei ollut vielä seuraavanakaan iltana palannut Stig-marskin vangittuja tyttäriä saattamasta Hän oli onnellisesti saattanut heidät Vordingborgin kuninkaankartanoon; mutta aikoessaan ratsastaa heidän jälestään holvattuun porttikäytävään, oli hänen päälleen hyökätty takaapäin; tuntematon käsi oli haavoittanut häntä vaarallisesti, ja hänet kannettiin tiedottomana kuninkaankartanoon. Sillaikaa hänen metsästäjänsä turhaan etsivät salakavalaa vihollista, jonka he luulivat tunteneensa samaksi pitkäksi, talonpoikaispukuiseksi mieheksi, joka pienellä työhevosella ilman satulaa oli usein ratsastanut heidän ohitseen, mutta joka aina oli kadonnut yhtä pian kuin oli ilmestynytkin, näyttäen arvattavasti salateitä seuranneen heidän jälkiään tänne Esromista.

Vordingborgin linnanherra oli hyvin pelästyneenä vastaanottanut vaarallisesti haavoitetun ritarin, jonka hän heti tunsi nuoreksi drotsiksi, kuninkaan suosikiksi. Heti kun drotsi Åke oli tullut tajuihinsa, ilmoitti hän linnanherralle ketä naiset olivat, ja että heidät täällä säilytettäisiin valtiovankeina, joiden turvallisuudesta hänen tuli vastata. Heidän oleskelunsa täällä oli saatettava heille niin mukavaksi kuin mahdollista oli tällaisissa olosuhteissa. Linnanherra antoi heti sulkea portit ja asetettuaan vartijat annettiin vieraitten liikkua vapaasti sisemmällä pihalla. Kuninkaalle ilmoitettiin tapahtumasta pikaviestillä.

Sjöborgissa rauhoittui mieliala kun kuningas kolmantena päivänä ilmestyi päivällisille, missä hän rauhallisen ja iloisen näköisenä istui veljensä Kristofferin ja paavillisen lähettilään välissä. Heidän salaiset keskustelunsa näyttivät aikaansaaneen rauhallisen käänteen, ja luotettiin kuninkaan laajoihin tietoihin ja valtioviisauteen. Sanottiin paavillisen lähettilään erinomaisesti viihtyvän pohjoisessa ilmanalassa: eikä hänelle olisi vastenmielistä kokonaan asettua tänne, sitten kun kuningas oli sopinut paavillisen hovin kanssa, ja Lundin arkkipiispan istuin Jens Grandin erotettua joutuisi avonaiseksi. Arveltiin kuninkaan keskustelun salaperäisen Isarnuksen kanssa etupäässä koskeneen arkkipiispan viraltapanoa ja hänen omavaltaisen pannaanjulistuksensa peruuttamista, ja toivottiin varmasti kardinaalin suostuvan näihin arkkipiispan vapauttamis-ehtoihin, ennenkuin kuningas täytti paavilliset vaatimukset. Kului muutamia päiviä, eikä ratkaisevaa päätöstä näyttänyt syntyvän. Vangitun arkkipiispan asemassa ei tapahtunut minkäänlaista muutosta: häntä vartioitiin tarkasti.

* * * * *

Huolimatta siitä, ettei kuningas itse eikä hänen uskolliset miehensä pitäneet katkeroituneen arkkipiispan pannaanjulistusta pätevänä, ennenkuin paavi sen oli muodollisesti vahvistanut, oli tämä hämmästyttävä teko kuitenkin tapahtunut ja niin julkisesti, ettei se voinut jäädä kansalle tuntemattomaksi. Pian kierteli huhu ympäri maan pelästyttäen väestön. Uhkaukset niille, jotka eivät kymmenen päivän kuluessa kieltäytyneet kuningasta auttamasta ja hänen kanssaan seurustelemasta, huolestutti useita heikkosieluisia; ja näinä päivinä pakeni moni kuninkaan palvelija ja sotamies Sjöborgista. Ne jutut, joita kerrottiin hengellisen vangin noitumistaidosta, lisäsivät vielä enemmän hänen vartijoidensa pelkoa. Kuullessaan öiseen aikaan vähänkin omituisemman äänen vankilasta, hiipivät vartijat paikoiltaan, ja töin tuskin rohkeimmat sotilaatkaan uskalsivat viipyä oven ulkopuolella, missä he usein väräjävin äänin lauloivat urheita sotalauluja rohkaistakseen itseään. Vankia vartioitiin yhä tarkemmin, sillä hyvin huolestuttava huhu oli tehnyt tämän valppauden vieläkin tarpeellisemmaksi. Muutamat Gilleleijestä olevat kalastajat, jotka olivat tuoneet kaloja Sjöborgiin, olivat kertoneet keittiössä nähneensä erään oudon laivan purjehtivan edestakaisin rannikolla. Miehistönä näytti olevan kalastajia, jotka päivin askartelivat pitkääsiimaa ja koukkuja laskien; mutta öisin he hiipivät maihin, ja usein nähtiin valepukuisen ritarin ja epäilyttävän näköisten miesten hiipivän linnan lähistöllä. Nämä huhut eivät olleet joutuneet kuninkaan eikä marskin korviin, mutta kuitenkin annettiin käsky, että vankilan vartijoita oli lisättävä kaksinkertaisesti, ja linnanvoudin tuli hengellään vastata vangin varmasta vartioimisesta. Kansa uskoi, että kuningas aikoi nyt tuomita hänet kuolemaan ja antaisi teloittaa hänet.

Pelästyneen ja suuttuneen näköisenä sekä väsyneenä kokonaisen yön valvomisesta, astui linnanvouti eräänä aamuna alas vankilatornista, avaimet kädessään. "Kaikki ihmiset ovat kun riivattuja", mutisi hän. "Minä saan tässä valvoa kuoliaaksi tuon kirotun saatanan tähden."

"Niin, enkös sitä jo sanonut, isäntä? Hän saattaa lopulta meidät kaikki hulluiksi", kuuli hän iloisen, tutun äänen sanovan, ja Martti Madsven seisoi hänen edessään hämärän porraskäytävän alipäässä.

"Martti, senkin hullu maankuleksija, sinäkö siellä olet?" huudahti linnanvouti. "Missä ihmeessä sinä olet ollut? Sanottiin sinun tulleen hulluksi, ja nyt ne ovat täällä kohta hulluja jok'ikinen, toinen toisensa jälestä livistää tiehensä. — Puhu, mies! Missä pahuksen pesässä olet sinä piileskellyt?"

"Voi, rakas isäntä!" huokaili Martti. "Kiittäkää te pyhää Hubertia siitä, että olette niin hurskas ja siivo! Elkää tuomitko minun laistani vaivaista maailmanlasta, joka on saanut kärsiä kovia vaivoja syntiensä tähden! Olettehan te huomannut, että minä aina laulan ja tanssin, enkä ole näihin asti pientä humalaakaan kammonnut. Mutta pyhän Veitin päivänä täytyy olla varuillaan. — Jumalattomuuteni rangaistukseksi riivasi minut humalapäisenä tuo onneton pyhän Veitintanssi, ja minä jo luulin olevani pakoitettu tanssimaan koko vuoden, joka ennen on niin monelle syntisraukalle sattunut. Mutta olisittekohan te tai joku muu hurskas ihminen rukoillut minun puolestani: sillä minä pääsin siitä parissa viikossa. Mutta koko tänä aikana minä en ole tiennyt mistään mitään, minä olen vain tanssinut ympäri maata, niin että tuskin enää koossa pysyn."

"Vai niin!" vastasi linnanvouti ja loi häneen epäluuloisen katseen. "Sitäkö tautia olet sairastellut? Se on hyvin harvinainen tauti, ja monet väittävät sen olevankin vain puhetta ja taikauskoa."

"Rakkahin isäntä! Ettekö te muista miten Klaus Pelimannin kävi viime vuonna? Hän ei lakannut tanssimasta ennenkuin kaatui kuolleena Sjöborgin kadulle."

"Niin, se oli kyllä totta. Hän tuli todellakin hulluksi pyhän Veitin päivänä. Mutta ethän sinä Veitin päivänä tehnyt koiranjuoniasi ja juossut pois tornista vartijoiden luota. Puhu suoraan, Martti! Etkö sinä ole antanut piispan viekotella itseäsi juoksemaan hänen asioillaan? Näenpä kyllä, että olet aikalailla juoksennellut ympäri, ja jos nyt haluat tulla hirtetyksi palveluksistasi, niin tuletpa juuri aikanaan tänne. Sekä kuningas että marski ovat täällä, ja minkä toinen tuomitsee, sen panee toinen heti täytäntöön."

"Rakas, hyvä isäntä! Mitä ajattelettekaan minusta?" vastasi Martti ja oli olevinaan hyvin kauhistuneen näköinen. "Jos minä olisin juoksennellut tuollaisen maankavaltajan asioilla, niin olisinhan pähkähullu kun nyt tulisin tänne hirtettäväksi. Ei, senhän te toki ymmärrätte, isäntä, etten minä ole niin kirotun tyhmä. Totta puhuen, minä olin sinä ihana aikatavalla päissäni; en nyt varmasti muista oliko silloin pyhän Veitin päivä; mutta siitä saakka en ole ollut selväpäinen. "— Minä olen, kuten jo sanoin, kierrellyt maita kuin hullu. Nyt vasta olen vähän selvinnyt ja löysin taas tien Sjöborgiin. Täällähän kuningas ja piispa kuuluvat aivan hurjasti riidelleen. Sanokaa vain, jos voin olla teille joksikin avuksi! "— Minä tahtoisin nyt suurimmalla halulla taittaa piispalta niskaluun, jos vain sillä voisin pelastaa kuninkaan ja maan. Jos te epäilette minun rehellisyyttäni, niin pyytäisin vain hakea tavarani ja sanon sitten nöyrimmästi teille hyvästi!"

"Ei, jää sinä tänne, niinä luotan sinun rehellisiin kasvoihisi, Martti!" sanoi linnanvouti nopeasti ja loi häneen terävän katseen. Samassa näytti rohkea ajatus välähtäneen hänen hätääntyneen pyövelinsielunsa läpi. "Sinä et ole milloinkaan ollut minulle tarpeellisempi kuin juuri nyt. Minun uusi keittäjäni on myöskin karannut; minulla on enää jälellä vain yksi vartija. Minun täytyy itse ehtiä kaikkialle."

"Eihän sellaista voi vaatia keltään kristityltä ihmiseltä, isäntä.

Tuskinpa paholainenkaan ottaisi sitä niskoilleen."

"Päihtynyt ja hullu, sinä varmasti olet", mutisi linnanvouti ja katseli häntä yhä tarkasti. "Hm! Enpä ole tätä ennen kuullut päihtymyksen niin kauan kestävän. Pyhän Veitintanssi? Se on sairautta niinkuin muukin hulluus; mutta sairautensa on kullakin ihmisellä — ja mitä siinä tilassa tekee, siitä ei kykene vastaamaan. Hm! Koska nyt taas olet selvinnyt, Martti, niin minä otan sinut palvelukseeni. Päivin sinua tarvitaan keittiössä — ja öisin — no niin, siitä voimme puhua myöhemmin. Vanha vartijamme Matti ei enää kelpaa mihinkään! Hän on nyt saanut sisarenpoikansa avukseen, mutta minä en luota myöskään heihin; ja nuo pöllöt sotamiehet pelkäävät tulevansa hulluiksi tai noidutuiksi."

"Jos voin auttaa teitä yövalvomisessa, niin teen sen mielelläni", sanoi Martti. "Minä niin kernaasti teen hiukan kiusaa piispalle. Mutta enpä vain kehoittaisi teitä panemaan minua hänen huonevartijakseen. Sillä jos pyhän Veitintanssi saisi minut taas valtoihinsa, niin minä voisin tanssia hänet kuoliaaksi. Se on jonkinlaista vetotautia, niinkuin tiedätte, ja jos minä silloin saan jonkun käsiini, niin niinä voin kuristaa hänet hengiltä."

"Hyvä on, Martti, en minä sitä pelkää. Olethan sinä nyt aivan terve ja järjissäsi", murisi linnanvouti ilkeästi hymyillen. "Minun täytyy saada jokin ihminen avukseni, muuten tulen itse hulluksi. Toinen onnettomuus seuraa toista. Kuningas on kiivas, eikä hän välitä paljon junkkari Kristofferistakaan. Ja paljonko tässä tarvitaan ennenkuin joutuu onnettomuuteen kun on paholaista vartioitava ja siitä ankaroille herroille tili tehtävä. Nyt ne lisäksi alkavat juoruilla tuosta kirotusta laivasta Gilleleijessä, joka siellä purjehtii edestakaisin tahtoen auttaa piispaa pakenemaan."

Martti kalpeni. "Herra varjelkoon! Kuka sellaista puhuu?" huudahti hän hätäisesti. "Totisesti, te olette oikeassa, isäntä, paras on olla varuillaan. Mutta hullua koiraa on yhtä vaarallista päästää irti kuin sitoa."

"Minä saan maksaa hengelläni, jos hän pakenee, Martti, sen on kuningas minulle kaikkeinarmollisimmasti ilmoittanut. — Kuninkaan väen pitäisi vartioida häntä, mutta minä en luota heihin. Minä kulen täällä aina henkihieverissä. Nyt minä tahdon luottaa sinuun, tule mukaani!" Näin sanoen hätääntynyt linnanvouti tarttui häntä käsipuoleen ja veti hänet mukanaan pihan yli keittiöön. Oli kaunis, kirkas talviaamu. Edellisenä yönä oli ollut siksi kova pakkanen, että osa Sjöborgin järveä oli jotensakin vahvaksi jäätynyt. Kun linnanvouti ja kokki astuivat pihan yli, näkivät he kuninkaan metsästäjien ja hevosten odottavan linnanportaiden edessä, minne myöskin kuninkaalliset vaunut ajettiin. "Minne nyt on matka?" kysyi linnanvouti.

"Me lähdemme ajometsästykselle kuninkaan kanssa Tikjöbiin", vastasi eräs metsästäjistä. "Suuri Rooman herra aikoo Esromiin; hän ajaa hiljaa, tai on hänet sinne käsin kannettava."

"Milloinka te palaatte?" kysyi linnanvouti. "Sitä minä en tiedä", vastasi metsästäjä. "Huomenna ainakin me menemme kuninkaan kanssa Esromiin. Sanovat siellä silloin olevan tärkeän neuvottelun."

"Silloin on tuon tornissaistujan elämä tai kuolema kysymyksessä", mutisi linnanvouti viitaten vankilatorniin. Martti-kokki tuli tarkkaavaiseksi ja pysähtyi; mutta kun samassa linnanrappusille johtava ovi avattiin, ja kuningas, prinssi Kristoffer, sekä myöskin marski, molemmat ruotsalaiset herrat ja joukko ritareita, nousivat ratsujensa selkään, kiirehti Martti keittiön ovelle, minne hän jäi puoleksi piiloutuneena seisomaan. Kuningas ja hänen seurueensa odottivat hiljaa, ja palvelijat kumartivat syvästi kun myöskin kardinaali Isarnus famuluksensa ja hengellisen seurueensa saattamana astui alas linnan portaita, asettuen kuninkaallisiin vaunuihin. Metsästystorvien iloisesti soidessa ratsasti seurue ulos linnanportista, kuningas ja kreivi Henrik etumaisina. Martti-kokki jäi seisomaan keittiön ovelle. Hän oli katsellut ihaillen ja pelokkaasti nuorta ritarillista kuningasta, ja hän näytti sydämessään kamppailevan salaista taistelua, katseensa siirtyessä kauniista pois ratsastavasta kuningasnuorukaisesta synkkään vankilatorniin, mistä hän luuli kuulevansa etäisen, tukahutetun huokauksen. Hän ei kuullut, vaikka linnanvouti jo pari kertaa oli kutsunut häntä. Nyt hän karkeasti kiroillen huusi häntä uudelleen. Kokki pyyhkäsi nopeasti kädellään kasvojaan, ja alotti sitten kimakalla äänellään yhden iloisimmista kansanlauluistaan, astuessaan nauraen ja leikkiä laskien väen luo keittiöön. Jälellä olevan osan päivästä oli Sjöborgin linnassa hiljaista kuin luostarissa. Illemmalla näytti linnanvouti olevan harvinaisen hyvällä tuulella ja hän kestitsi kotiutunutta Martti-ystäväänsä pikarillisella hyvää viiniä, jonka oli hakenut kuninkaan matka varastosta. Ennenkuin hän istui juomapöytään, oli hän itse käynyt tarkastamassa, että vaarallinen valtiovanki oli hyvässä tallessa, katsoen myöskin että vanha tornivartija ja hänen toverinsa sekä vartijat vankilanoven ulkopuolella olivat paikoillaan. Kun hän oli vahvistanut itseään muutamalla pikarillisella viiniä, alkoi hän huojentaa huoliaan kokille: "Minä olen onneton mies", huokaili hän, "minä en ole saanut unta silmiini kolmeen yöhön. Joka kerta sulettuani silmäni tuntuu minusta kuin piispa olisi paennut ja minä heiluisin hirsipuussa. Eipä taida olla kuninkaallakaan parempaa oloa", jatkoi hän, "jos hän nyt tuomitsee hänet, paavia ja papistoa kuulematta, niin joutuuhan itse ja koko maa onnettomuuteen; ja yhtä hullua en, jos hän pääsee täältä elävänä. — Uneksinpa eräänä yönä piispan hirttäytyneen kaularautaansa; oi, Jumal' auttakoon, se olisi ollut hyvä!"

"Olipa se hurskas toivomus, isäntä!" vastasi Martti. "Taitaisittepa kernaasti olla hiukan avuksikin jos vain saisitte unenne toteutumaan? Tietysti, rakas isäntä, kaikessa hurskaudessa ja rauhassa, enkä minä ainakaan moittisi teitä siitä: olisihan se teidän asemassanne hätäpuolustus, sekä suuri hyvänteko maalle ja valtakunnalle — eikö totta?"

"Oletko hullu, Martti! Sen saisin maksaa hengelläni", mutisi linnanvouti. "Minun puolestani hän saa hirttää itsensä milloin haluaa, kunhan vain minä en siitä tiedä. Jospa joku kunnon ystävä häntä hiukan avustaisi. — No, niin, se voisi, niinkuin jo sanoit, pelastaa maan ja valtakunnan suuresta onnettomuudesta, ja sillä voisi ansaita suuren kuninkaallisen palkinnon. Mutta kiitänpä Jumalaani ja Luojaani, jos tässä voin oman henkeni pelastaa. — Jospa löytäisin edes yhden luotettavan ihmisen, joka uskaltaisi olla vartioimassa häntä tänä yönä, niin saisin nukkua rauhallisesti. Uskaltaisitkohan sinä, Martti?"

"No miksi en minä, kunhan vain saan hyvän maksun. Jos hän alkaisi olla minulle liian vaivaksi, niin helppohan hänelle on antaa korville, eikä sitä kukaan huomaa."

"Oletko tosissasi, Martti? Uskaltaisitko todellakin" — —

"Nitistää hänet hengiltä? Niinkö, isäntä?"

"Hiljaa, enhän minä sitä tarkoittanut. Pyhä Gertrud varjelkoon minua yllyttämästä ketään sellaiseen tekoon, vaikka se olisikin koko maan ja valtakunnan pelastus, ja josta köyhä mies voisi tulla onnelliseksi koko elämänsä ajaksi! — Ei, en minä sitä tarkoittanut, uskaltaisitko sinä antaa minun lukita sinut sinne yöksi hänen kanssaan?"

"Kyliä, yhdellä ehdolla, isäntä?"

"Mikä se olisi?"

"Ettette suutu minulle, ettekä myöskään aseta minua syytteeseen, jos ette huomenna tapaisi meitä samassa tilassa kuin tänä iltana —"

"Ole höpisemättä, Martti. Minulle on yhdentekevää millaisina teidät tapaan. Minä maksan sinulle kymmenen hopea äyriä jokaisesta yöstä, jonka valvot hänen luonaan ja sata viimeisestä — —"

"Mutta, jos nyt tuo hurskas herra, jollakin taikakeinollaan pääsisi pakenemaan, niin kai minua syytettäisiin siitä että hän pääsi vapauteen?"

"Ha, ha, oletpa sinä aika irvihammas, Martti!" mutisi linnanvouti, ilkeästi nauraen. "Se vapaus, jonka sinä voit hänelle antaa senjälkeen kun minä olen lukinnut oven sinun jälkeesi, ei häiritse minun yörauhaani. Onhan aivan selvää", jatkoi hän luoden Marttiin levottomasti tarkastavan katseen, "että sinun täytyy antaa minun ensin tarkastaa vaatteesi tullakseni vakuutetuksi siitä, ettei sinulla ole viilaa tai muita työaseita mukanasi? Niihin varovaisuuskeinoihin minä olen aina ryhtynyt kun olen pannut jonkun häntä vartioimaan."

"Sehän on selvä. Te olette tunnontarkka mies!" näin sanoen riisui

Martti takin yltään ja käänsi nurin kaikki taskut. "Mutta tottapuhuen,

isäntä, se ei käy päinsä. Jos sattuisi taas tuo kirottu pyhä

Veitintanssi minut riivaamaan" —

"Loruja! Olethan sinä terve ja reipas" —

"Mutta isäntä hyvä, minä olen niin tuittupäinen, ja piispa on minulle vihainen vanhoista ajoista asti. Minä olen niin usein häntä härnäillyt, niinkuin kyllä tiedätte, ja jos hänen päähänsä pistäisi suututtaa minua tai hyökätä kimppuuni ja minä olisin pakotettu puolustamaan, niin syntyisi siitä pian sellainen mellakka, että vartijat ja koko talonväki joutuisivat jalkeille."

"Ei se mitään tee. Sinä olet rohkea mies, Martti! Tule! Vahdin ei tarvitse seisoa liian lähellä ovea häiritsemässä sinun ja piispan yörauhaa. Jos joudut hänen kanssaan oppineeseen väittelyyn elämästä kuoleman jälkeen — niin ei sen tarvitse joutua maallikkojen korviin. Juo vielä pikarillinen viiniä — ja tule sitten! Minä tarvitsen rauhaa ja piispa myöskin." Martti nyökäytti ja joi.

Jesper Mogensenin karkeilla tekopyhillä kasvoilla oli liettävä hymy kun hän lyhty kädessä kulki Martin edeltä ylös vankilanportaita. Hän pysähtyi pari kertaa levottomana ja piteli lyhtyä Martin kasvoja vasten, joka tyytyväisenä seurasi häntä. "Sinä olet niin tyytyväisen näköinen kuin olisit matkalla öisiin kemuihin", mutisi hän. "Astu edeltä, minä en siedä sinun tassuttelevan jälestäni."

Martti totteli ja oli hyvin totisen näköinen. "Elkää vain antako vahdin aavistaa mitään", kuiskasi hän ja osoitti nuoraa, jonka hän oli köyttänyt vyötäistensä ympäri.

Linnanvouti nyökäytti hänelle rauhoittuneen näköisenä. Hän käski vahdin poistua kauemmaksi ovelta; sitten hän avasi sen puoleksi ja kurkisti lyhdyn avulla sisään. Nähtyään vangin makaavan rauhallisesti, kädet kahleissa, työnsi hän Martin sisään. "Hyvää rauhallista yötä!" sanoi hän ilkeästi hymyillen ja paukahutti oven kiinni hänen jälestään. Hän pani tarkasti telkeet ovelle ja astui alas torninportaita. Lähin vartija huomasi hänen usein katsovan taakseen niinkuin pelkäisi hän jonkun seuraavan häntä tai niinkuin olisi hänen omien askeltensa kaiku herättänyt hänessä epäluuloja. "Typerä saatana!" mutisi hän. "Vastatkoon itse teoistaan, — mitä se minuun kuuluu?"

Kun Martti Madsvend oli työnnetty pimeään vankilaan, jäi hän ääneti seisomaan siksi kunnes lukkojen ja telkeiden synnyttämä melu oli tauonnut ja hän oli kuullut linnanvoudin rautakantapäiden kumean äänen häipyvän porraskäytävään; silloin vasta hän läheni vangin vuodetta aikoen puhua; mutta samassa hän kuuli laulua ja kovaäänistä puhetta päänsä päältä; vankilan yläpuolella olevassa ullakkohuoneessa vietti vanha torninvartija Matti hauskaa iltaa sisarenpoikiensa ja vartijoiksi asetettujen nuorten talonpoikien kanssa. Martti jäi ääneti seisomaan ja kuunteli. Heidän änkyttävä puheensa ja uninen laulunsa ilmaisi hänelle siman ja saksilaisen oluen, jonka hän salaa oli kantanut sinne, maistuneen heille makealta. Katossa olevasta kolosta lankesi heidän lampustaan valonsäde arkkipiispan vuoteelle, valaisten hänen soikeat, kalpeat kasvonsa. Hän makasi silmät ummessa, aivan liikahtamatta, ja näytti nukkuvan raskaasti. Martti istuutui kostealle kivipermannolle, eikä häirinnyt hänen lepoaan, ennenkuin ullakkohuoneessa juopottelevien melu oli lakannut ja hän yön hiljaisuudessa voi kuulla heidän kuorsaamisensa. "Nukutteko te, arvoisa herra?" kuiskasi hän nyt ja nousi.

"En, sinä Herran uskollinen palvelija!" vastasi arkkipiispa heikolla äänellä ja kohotti päätään. "Minä ja Herran kosto olemme vain nukkuvinamme siksi asti kunnes aika on herätä ja toimia."

"Nyt on meidän aika livistää tiehemme", jatkoi Martti — "onko täällä kaikki valmiina?"

"Jo aikoja sitten. Sinä viivyit kauan; sekin oli Jumalan tahdosta: vielä kahleissanikin minä olin Herran rankaisevana vitsana. Mutta kyllä minä melkein varmasti uskoin sinun pettäneen minut tai että olit joutunut kiinni —"

"Siis, te kunnianarvoisa herra, luulitte minua ketuksi tai lampaaksi.

Onko teillä nuoraportaat?"

"Tässä, mutta ole varovainen, Martti. Sido se kiinni paksuimpaan rautatankoon; se on lujassa. Ota pois ne toiset, ne ovat viilatut poikki — mutta hiljaa. Kahleet saan itse irroitetuiksi. Sinun viilasi oli tylsä; mutta Herra sen teroitti minun kädessäni; hänen enkelinsä ovat saattaneet minun viholliseni sekä kuuroiksi että sokeiksi."

"Mutta nyt se vasta vaikein solmu on sidottava, hurskas herra!" kuiskasi Martti hymyillen viekkaasti. "Saadaan nyt nähdä auttaako Herran enkeli teitä edelleenkin. Ylös ikkunalle lienee hän opettanut teidän kiipeämään; mutta alas torninmuurille on kahdeksantoista kyynärää, ja sitten on vielä se kirottu linnanmuuri. Linnanhaudan ja järven on meidän Herramme toki tälläkertaa varustanut sillalla. Katsokaapas tätä nuoraa! Jos minä nyt hirttäisin teidät tähän niin voisi minulle siitä onnenpyörä kiepahtaa käsiini: mutta siihen minä olen liian hurskas mies. Minä sidon sen vain vetosolmuun, että sitten voimme vetästä nuoraportaat jälestämme alas; nyt minä menen ensiksi alas auttaakseni teitä. Kas niin, nyt vastaan minä nuoraportaista, kunhan te nyt vain voitte pitää itseänne kiinni siinä, kunnes minä ulotun teihin alhaalta. Mutta —"

"Jumala kaikkivaltias meitä auttakoon", kuiskasi Grand tuskaisella äänellä ja loi iloiseen kokkiin puoleksi epäluuloisen katseen. "Auta minut ensin ikkunaan! Minä olen väsynyt ja heikko. No! Mitä sinä ajattelet, Martti, kiiruhda ennenkuin saavat meidät ilmi!"

"Minulla on omat epäilykseni, arvoisa herra!" kuiskasi Martti. "Minä olen harras kristitty, ja minä tiedän kyllä paavilla olevan minun ja kaikkien kristittyjen sielut taskussaan. Te olette pelastanut minun henkeni. Katsokaa, senvuoksi minä olen luvannut vapauttaa teidät, maksakoon mitä hyvänsä; mutta minä olen myöskin kunniallinen tanskalainen mies, ettekä te voi vaatia, että minä teidän tähtenne petän maani ja valtakunnan, tai syöksen nuoren, uljaan kuninkaani onnettomuuteen. Jos minä olisin aikasemmin nähnyt hänet ja tiennyt hänen olevan niin uljaan herran, niin olisinpa tainnut miettiä ennenkuin lupasin vapauttaa teidät. Te olette julistanut hänet pannaan ja manannut hänet paholaiselle. Mutta siihen hän, Jumal'auta, on liian hyvä. Ja jos minä nyt autan teidät vapauteen, niin täytyy teidän luvata minulle, pyhän Neitsyen ja pyhän Martinuksen kautta, päästää hänet pannasta ja olla tekemättä kiusaa hänelle tai kenellekään tässä maassa."

"Hourailetko sinä, Martti!" huudahti piispa äärimmilleen suuttuneena ja hämmästyneenä. "Rupeatko sinä itsevaltiasta jäljittelemään ja minulle ehtoja asettelemaan? Jos sinä et pidä minulle antamaasi lupausta, niin minä julistan sinut kiroukseen ja iankaikkiseen pannaan."

"Vai niin, arvoisa herra!" kuiskasi Martti ja laskeutui nopeasti alas ikkunasta nuoraportaita myöten, pidellen kädessään nuoran riippuvaa päätä, millä hän voi irroittaa solmun, joka kiinnitti nuoraportaat. "Sanonpa silloin teille hyvästi ja vien nuoraportaat mukanani helvettiin."

"Martti, rakas Martti, elä petä minua!" kuiskasi arkkipiispa rukoilevalla äänellä ja nousi tuskallisen kiireisesti ylös ikkunaan. "Minä en tahdo olla kovempi kuninkaalle tai kellenkään muulle tässä maassa, kuin mihin minut Jumala, kirkko ja omatuntoni velvoittavat."

"Peruutatteko siis varmasti hänen pannansa heti kun itse olette vapaa ja turvassa?" kysyi Martti, jääden seisomaan nuoraportaille.

"Varmasti, aivan varmasti! Ole nyt vain vaiti ja auta minut täältä!"

"Sitten minä uskon teitä — aluksi!" kuiskasi Martti ja kiipesi alas nuoraportaita. Alin porras oli kuitenkin viiden kyynärän korkeudella maasta; mutta nokkela kokki tarttui siihen kiinni käsillään ja hypähti alas ilman suurempaa vaivaa. Myöskin arkkipiispa oli pujottautunut ulos ikkunasta, ja piteli suurella vaivalla kiinni yhdestä porrasaskeleesta hapuillessaan jalallaan toista. Kun hän nosti jalkansa viimeiseltä askeleelta, huomasi hän kauhukseen nuoraportaiden olevan liian lyhyvien, ja että hän todennäköisesti ruhjoutuisi kuoliaaksi, jos omin neuvon koettaisi päästä maahan. "Auta minua, auta minua, Martti!" rukoili hän hiljaa. "Armiaan Jumalan nimessä, auta minua!"

"Kyllä, jos kiroatte itsenne alimpaan helvettiin siitä, että pidätte sananne, arvoisa herra!" vastasi Martti ja piteli käsiään koholla ottaakseen hänet vastaan, jos hän putoaisi.

"Varmasti, kaikkien pyhimysten ja paholaisten nimessä!" änkytti hätääntynyt vanki. "Ota vain minut kiinni, minä pudottaudun."

"Heittäkää itsenne irti, pyhän Neitsyen nimessä!" kuiskasi Martti. "Jos olette sanassanne pysyvä jumalan-mies, niin te ette loukkaa jalkaanne kiviin."

Arkkipiispa irroitti nyt jalkansa viimeiseltä askeleelta ja pudottautui, mutta vaikka kokin voimakkaat käsivarret vastaanottivat hänet, ei hän kuitenkaan voinut pidättää tukahutettua tuskan ja kivun huudahdusta kun hänen paisuneet jalkansa sattuivat kovaan kivitykseen. Ja kun kokki oli päästänyt hänet irti, vaipui hän maahan voimatta hengittää tai puhua.

"Ettehän vain vannonut väärin sydämessänne, armollisin herrani!" kuiskasi Martti hädissään. "Ei tässä nyt ole aikaa pyörtymiseen. Jos me viivymme täällä vielä silmänräpäyksenkin kauemmin, voi vartija tulla ja viedä teidät takaisin sinne mistä tulittekin." Näin sanoen hän vetäsi nuoraportaat alas ja piiloitti ne huolellisesti takkinsa sisään. Arkkipiispa makasi vielä tiedotonna. Sen enempää arvelematta tarttui Martti molemmin käsivarsin häntä vyötäröisistä ja kantoi hänet näin linnan takapihan poikki sille korkealle linnanmuurille, jonka syvä vallihauta eroitti tornista. Sisäpuolelta voi töin tuskin päästä muurille, ja suurilla ponnistuksella kantoi kokki puoleksi pyörtyneen papin muurille. Täällä hän kiinnitti nuoraportaat uudelleen sillaikaa kun piispa tointui ja sai voimia edelleen paetakseen. Martti ei pelotellut enää tärkeää pakolaista uusien ehtojen esittämisellä, vaan auttoi hänet tämänkin muurin yli ja veti nuoraportaat alas luokseen. He pääsivät helposti jäätyneen haudan yli; mutta se osa järveä, jonka yli heidän vielä oli kulettava, oli kirkas kuin peili, ja arkkipiispa lankesi usein, satuttaen itseään. Martin avulla hän viimeinkin pääsi yli jään; mutta sitten hän heittäytyi epätoivoisena jäätyneelle maalle. "Minä en voi enää astua askeltakaan", huudahti hän. "Minä en jaksa rantaan asti, jos et sinä hanki minulle hevosta."

"Annatteko te minulle synninpäästön, jos minä varastan tallista teille hevosen?"

"Se on pyhä laina, joka on sinulle vain siunaukseksi", sanoi Grand.

"Hyvä on, jos haluatte päästä täältä ehein nahoin, niin elkää nyt unohtako latinaanne, vaan loihtikaa koirat, etteivät ne haukkuisi ja tallimiehet, etteivät ne heräisi!"

"Rukoilen Kaikkivaltiasta meitä auttamaan — kiirehdi!"

Martti hiipi nyt läheiselle tallirakennukselle. Hän astui lantaläjän yli tallinovelle, mihin ristinkuva oli kalkilla piirretty, jota pidettiin liittävänä lukkona. Muuten niin valppaita kahlekoiria ei kuulunut. Tallinovessa oleva risti näytti loistavan kuunvalossa. "No niin, pelastanhan kuitenkin uskollisen jumalan-miehen", mutisi hän ja avasi tallin oven. Tallirenkien huoneeseen johtava ovi, jonka ohi hänen piti kulkea, oli raollaan. Hän tirkisti sinne sisään, ja näki kolmen miehen nukkuvan siellä sikeää unta. Pilttuussa aivan vieressä seisoi kaksi pientä hevosta. Hän irroitti niiden riimut ja talutti ne ulos. Tallin kivilattialla ja takaoven ulkopuolella oli paljon lantaa, niin että hänen onnistui ilman vähintäkään melua viedä hevoset ulos. Hän talutti ne hitaasti järven rannalle, vilkaisten usein taakseen; mutta ei kukaan ajanut häntä jälestä, koirat eivät haukkuneet, ja kaikki tuntui hänestä melkein ihmeeltä. Hän tapasi arkkipiispan rukoilevassa asennossa, samalla paikalla minne oli hänet jättänyt. Harvinaisen totisena ja kunnioituksella, mihin näytti kuitenkin sekaantuvan jonkinlainen pelontunne, auttoi Martti sanaakaan sanomatta ylhäisen, vaarallisen prelaatin hevosen selkään; hän istuutui itse toisen selkään, ja he ratsastivat äänettöminä täyttä nelistä alas rantaan. Siellä odotti heitä kookas, totinen ritari, ja kaksi lålantilaista karkuria kalastajavenheen luona, jonka he olivat varastaneet kalastuspaikalta. Ritari ja nuo hurjannäköiset miehet notkistivat kunnioittaen polvea arkkipiispalle, joka ojentaen sormensa antoi heille siunauksensa. Hän laskeutui Martin avulla hevosensa selästä ja astui venheeseen. Kokki antoi vieraitten hevosten juosta minne halusivat ja istuutui sitten soutulaudalle. Voimakkaasti soudettua saavuttiin pian mustalippuisen laivan viereen, joka odotti vähän etempänä rannasta. Noustiin laivaan ja jätettiin vene tuulen vietäväksi. Ennen päivänkoittoa kiiti laiva hyvässä purjetuulessa itää kohti, vieden esteettä pois sen miehen, joka vielä kahleissaankin oli julistanut pannaan Tanskan kuninkaan.