Читать книгу Kuningas Eerik ja lainsuojattomat: Historiallinen romaani. Edellinen osa - Bernhard Severin Ingemann - Страница 7

Sisällysluettelo

Auringon noustessa asteli reipas, pyylevä kokki suuri kyhmysauva kädessä, kahden matkamiehen seurassa, Esromjärven rannalla olevan metsän halki. Oli sumuinen aamu. Suurissa parvissa ja äänekkäästi kirkuen lensivät villihanhet pitkin järvenpintaa, ja aamutuuli kieritteli lehmuksen kirjavia lehtiä tietä pitkin. Kokki ja hänen seuralaisensa astuivat ääneti ja nopein askelin eteenpäin, ja kun aurinko nyt alkoi hajotella kylmää aamusumua, rykäsi Martti ja rupesi laulamaan iloista kansanlaulua. Hänen seuralaisinaan oli kaksi leveäharteista miestä, joilla likaisten nahkatakkiensa peittona oli punaiset sarkanutut, leveät miekat ja tikarit riippuivat heidän paksuista vöistään, jotka samalla näyttivät olevan heidän rahakukkaroinaan. He näyttivät karanneilta tai matkapassin saaneilta sotureilta. Heillä oli samanlaiset viikset kuin kuninkaallisilla ratsumiehillä; mutta he näyttivät jo pitemmän aikaa laiminlyöneen puhtauden ja siisteyden vähimmätkin vaatimukset. Heidän juopottelusta pöhöttyneistä kasvoistaan huomasi, etteivät he pitkiin aikoihin olleet kunnollisesti nukkuneet tai levänneet rauhassa yötänsä. Selässä heillä oli suuret kääröt kallisarvoisia vaatteita, joiden välistä pisti esiin savustettuja siankinkkuja ja muita ruokatavaroita, Heidän pitkä, sotkuinen tukkansa liehui heidän hartioillaan. He olivat molemmat niin tummatukkaisia ja -ihoisia, ja olivat molemmat niin tuiki vähän tanskalaisen näköisiä, että heitä olisi luullut ulkomaalaisiksi, ellei heidän murteensa olisi ilmaissut heidän olevan lålantilaisia talonpoikia, jotka eivät ainakaan ensimäisessä polvessa voineet todistaa varmaa vendiläistä syntyperäänsä. Pisin heistä oli silmäpuoli, ja toisella oli suuri naarmu suun ja nenän välillä, ja hänen vinosti ulkonevat kulmahampaansa tekivät hänet ahnaan villisian näköiseksi.

Nuo kolme matkamiestä vilkaisivat vähänväliä taakseen ikäänkuin olisivat pelänneet takaa-ajajia; mutta he näkivät vain Esromin luostarin terävän valkean päädyn, jonka ohi he äsken olivat kulkeneet.

"Kiitos nyt Teille hyvästä seurasta", sanoi Martti-kokki ja pysähtyi metsässä olevaan tienhaaraan. "Taitaapa olla viisainta, että ainakin aluksi eroamme. Olettehan ymmärtäneet minut? Te piilottelette Gilleleijan seudulla ja vahditte joka yö kunnes näette mustalippuisen laivan. Silloin otatte Jepen venheen ja soudatte minut maihin. Pitäkää samalla tarkasti silmällä kaikkea, mitä täällä tapahtuu, ja pankaa muistiin ketä menee linnaan ja ketä sieltä tulee! Saatte varmasti sen minkä Niilo Brock ja arkkipiispa ovat luvanneet palkaksenne, mutta muistakaa myöskin ettette toimi ominpäin. Väkivallalla te ette kuitenkaan saa häntä sieltä, ja jos kuningas ja marski Olavinpoika tulevat tänne tänään tai huomenna, niin voidaan teidät pian hirttää, ja siten teette tyhjäksi koko puuhamme."

"Pahus vieköön! Se olkoon oma asiamme, Martti kissansilmä!" sanoi yksisilmäinen mies. "Kyllä Kysten Juhana tietää mitä tekee. Yhden ainoan typerän teon olen tehnyt eläessäni, ja se oli sinä pääsiäisiltana jolloin pakenin marskin luota ja löin sen hurskaan papin kuoliaaksi. Löinpä vain pienen kolon hänen otsaansa, mutta oli se siksi suuri, että hänen sielunsa mahtui siitä pujahtamaan ulos. Ei saisi kajota pyhiin miehiin. Senvuoksi saankin nyt kuhnustella elämäni loppuun yksisilmäisenä. Toisen silmäni menetin paholaiselle samana pyhäiltana, enkä minä kuitenkaan ensi kertaa tapellut kapakassa. Mutta minä vannoinkin silloin pyhän Neitsyen ja pyhän Joosepin kautta eläväni siitä lähtien vanhurskaasti ja etten ikinä nostaisi kättäni muuta kuin maallikoita vastaan."

"Se oli hurskas ajatus", sanoi Martti. "Jos vain et olisi sellainen verikoira ja miestappaja niin luulisinpä sinun vielä voivan tulla hurskaaksikin, vaikka joskus hiukan rosvoilisit ja ryöstäisitkin."

"No siitä ei ole pelkoa", vasta silmäpuoli. "Minulla on täällä villapaitani alla suosituskirje arkkipiispalta, ja se minua auttaa, vaikka koko maailma syöksisi helvettiin. Minä olenkin monta vuotta uskollisesti palvellut arkkipiispa Jens Grandia sekä päivin että öin. Henkeni uhalla olen usein puoliyön aikaan kaivanut kuninkaan mädänneet ystävät ylös hautausmaasta sekä heittänyt heidät roistojen kuoppaan. Senvuoksi onkin hurskas arkkipiispa vapauttanut minut paastosta — ja antanut minulle synninpäästön kymmenen vuoden ajaksi; eikä hän ole liioin säästellyt hopeaäyrejäänkään. Pitääkö minun sallia että sellainen mies suletaan vankilaan, ja monelta kunnon mieheltä riistetään heidän toimeentulonsa? Mitä sanot siihen, Ola Ark, kärsimmekö tätä kauemmin? Onko mestari Grand ansainnut sen meiltä?"

"Loruja, Kyste! Ei kukaan ole käskenyt teidän sellaista kärsimään ja heittämään häntä oman onnensa nojaan!" keskeytti hänet Martti. "Me tahdomme kaikki vapauttaa hänet, mutta emme typerien härkäpäiden lailla, jotka tahtovat puskea ovet auki paksulla otsallaan. Ei täällä väkivallalla päästä pitkälle. Tehkää nyt vain niinkuin sanoin ja säästäkää rohkeutenne siksi kunnes se on tarpeen."

"Kyllä Martti on oikeassa, Kyste", aikoi nyt toinen Islantilainen puhua irvistellen pahasti ulkonevilla hampaillaan. "Sinä olet hullu härkä, joka aina tahdot puskea sarvillasi. Mikä kiire meillä on häntä vapauttaa? Onhan kyllä totta että hän oli hyvä ja antelias jumalanmies vallassa ollessaan, mutta Sjöborgiin jouduttuaan emme ole paljoakaan kuulleet hänestä, emmekä saaneet äyrityistäkään hänen anteliaasta kädestään."

"Senkin typerä turska!" vastasi Kysten Juhana kiivastuen. "Etkö usko siihen mitä rehellinen Martti piispan nimessä on meille luvannut? Heti kun olemme vapauttaneet hänet, olemme, me hänen käskyläisinään Bornholmissa, ja meillä on lupa tehdä niin monta ryöstöretkeä kuin haluamme kuninkaan maille."

"Top tykkönään, ystävä kulta!" oikaisi häntä Martti. "Niin kauan vain kun kuningas ja piispa ovat riidassa keskenään, sallii hän teidän harjoittaa tätä ammattia. Vain kirkon ja hurskaan herran palveluksessa voi se jonkun aikaa olla sallittua; sittemmin te saatte tyytyä siihen mitä hän teille antaa omastaan ja saatte pysytellä nahoissanne. Ennen vuotta ja päivää te voitte jo olla rikkaita poikia. Mutta nyt matkaan ja elkää nyt muilta uhkayrityksiltä unohtako mitä olette luvanneet. Minä en enää pitemmältä huoli teitä mukaani. Jos sattuvat näkemään minut teidänlaisessa ihanassa seurassa, niin voivat helposti hirttää minut teidän mukananne kunniallisen toveruuden vuoksi!"

"Kas vain, vai aiotko sinä ruveta ylvästelemään, Martti Paistivarras!" sanoi silmäpuoli. "Vieläkö sinun pitäisi olla suuremmassakin arvossa, senkin paistinkääntäjä! — Mutta hiljaa! Mitä se oli? Onko näin aikaisin metsästäjiä liikkeellä?"

Kuului samassa läheltä metsästystorvien ääniä ja lukuisien hevosten ja koirien melua. Kolme matkamiestä astuivat vielä pari nopeaa askelta eteenpäin, mutta hypähtivät sitten äkkiä kukin omalle taholleen.

"Kuolema ja kirous! Kuningas ja koko hänen hoviseurueensa!" huudahti Martti ja piiloutui tien viereen suuren pyökkipuun taakse; hänen epäilyttävät seuralaisensa hiipivät tiheiden orjantappurapensaiden suojaan.

Suuri metsästysseurue läheni. Ensimäisenä ratsasti kuningas drotsin ja marskin välissä. Nuori ritarillinen kuningas oli uljaan näköinen istuessaan korkean maidonkarvaisen ratsunsa selässä, joka näytti ylpeänä kantavan kuormaansa, astellen usein siroja tanssiaskeleita, joihin se oli tottunut kilpa-ajoissa ja turnajaisissa. Sen päitset ja satulavaate kimaltelivat kultaa ja kalliita kiviä. Se ei totellut muita pakkokeinoja kuin silkkiohjaksia, joista kuningas sitä ohjaili. Kuninkaan kultakannusten pienimmästäkin kosketuksesta se nousi takajaloilleen, ja kaikille muille paitsi kuninkaalle itselleen näytti olevan vaarallista uhkapeliä yritellä ohjata ylevää eläintä. Kuningas itse oli kaunis nuorukainen, jonka rohkeilla, viekkailla, kasvoilla oli melkein liian ankara ilme. Kuitenkin hänen pitkät, riippuvat kultakiharansa loivat niille lempeyden, niin että hän usein muistutti sen Vapahtajamme rakkaimman opetuslapsen kuvaa, joka nojasi päätään mestarinsa rintaa vasten. Nuorella kuninkaalla oli ritarillisen arvokas käytös, ja sitä enensi vielä se häikäisevä ulkonainen komeus, joka ei oikein näyttänyt soveltuvan metsästysretkelle. Hänen hattunsa korkea, valkoinen töyhtö säteili pienistä hopeatähdistä, ja hänen vihreä, kärpännahoilla reunustettu metsästystakkinsa oli niin rikkaasti koristettu silkkileijonilla ja kultasydämillä, että se melkein muistutti kimaltelevaa haarniskaa.

Tämä loisto, jota nuori kuningas näytti suosivan, ulottui myöskin hänen seurueeseensa. Drotsi, Åke Johnson, joka ratsasti kuninkaan oikealla puolen, näytti olevan kuningas Eerikin ikäinen, hän ei ollut vielä täyttänyt kahtakymmentätoista ikävuottaan. Hän oli lapsuudesta asti ollut kuninkaan leikkitoveri ja uskottu, ollen vieläkin kuninkaan lähin ystävä. Drotsi Åken kasvoilla oli lempeä, mutta melkein synkkämielinen ilme, joka teki hänet vanhemman näköiseksi kuin kuningas. Hän oli heittänyt tummansinisen vaippansa vaahtoilevan hevosensa selän peitteeksi, ja hänen komealle silkkitakilleen oli räiskynyt vaahtoa kuninkaan levottomasta ratsusta, jonka lähellä hän ratsasti ja jota hän näytti pitävän tarkasti silmällä.

Marski Niilo Olavinpoika, joka ratsasti kuninkaan vasemmalla puolen, oli kookas, voimakasrakenteinen mies, hiukan yli kolmenkymmenen vuoden, kasvonsa olivat hurjan sotilaan, ryhtinsä ylpeän itserakas. Lähinnä drotsia hän oli kuninkaan tärkein mies, ollen tavattoman toimelias ja pelkäämätön herra. Mutta hänen kasvoillaan oli jonkinlainen kovuuden ja ylimielisyyden ilme, mikä tavallisesti loukkasi niiden vapaudentuntoa ja itserakkautta, jotka eivät tunteneet olevansa häntä voimakkaampia. Sekä kuningas että drotsi Åke, jotka huoletta voivat kilpailla hänen kanssaan ritarillisessa miehuudessa, ollen paljon yläpuolella häntä hienoudessa ja viisaudessa, tunsivat usein hänen tyhmänrohkean ja sivistymättömän olentonsa loukkaavan heitä, josta hän itse kuitenkin oli niin tietämätön, että häntä suuresti ihmetytti kun hän typerällä raakuudellaan ja itserakkaudellaan työnsi sekä ystävät että viholliset luotaan.

Muiden kuninkaan seurueeseen kuuluvien herrojen joukossa veti suurta huomiota puoleensa kaksi saksalaista mestarilaulajaa, mestari Rumelant Schwabista sekä mestari Poppe Väkevä. Mestari Rumelant oli pienikasvuinen, mutta hänen kasvonsa olivat eloisat ja vilkkaat; hän väitteli mielellään kovaäänisesti ja kiivaasti, mieluimmin jumaluusopillisista asioista, joissa hänellä oli omat, hyvin omituiset mielipiteensä. Hänen maamiehensä Poppe oli liikanimensä veroinen; hänellä oli oikea sankarivartalo, ja hänen tukkansa ja partansa oli pikimusta. Hän usein ulkomuodollaan peloitti naisia ja lapsia, jotka luulivat häntä noidaksi; hänen puheensa oli voimakasta ja painokasta kuin sotapäällikön. Hän ratsasti laihalla, harmaalla hevosella, ja hänen hattunsa koristeena oli aina musta höyhen, jota surunmerkkiä hän vaati muiden huomaamaan ja kunnioittamaan.

Nämä kaksi muukalaista herraa olivat jonkun aikaa oleskelleet arvossa pidettyinä vieraina nuoren kuninkaan luona, joka itse oli tieteellisesti sivistynyt, pitäen erityisen suuressa arvossa eteviä taiteilijoita ja tiedemiehiä. He seurasivat häntä nyt tälle metsästysretkelle kuuluisan tanskalaisen filosoofin Petrus de Dacian kanssa, jota pidettiin aikansa etevimpänä laskumiehenä ja astronoomina, ollen yhtä tunnettu henkisestä oppineisuudestaan kuin hienosta kaunopuheliaisuudestaan sekä perinpohjaisista tiedoistaan kreikkalaisessa ja latinalaisessa filologiassa. Hänellä oli yllään musta kaniikkipuku, ja hän ratsasti aivan hiljaa molempien saksalaisten mestarilaulajien keskessä, ollen aina välittäjänä, kun nämä innostuksissaan tulivat liian kiivaiksi ja olivat vähällä ruveta koviksi toisilleen. Hän oli vielä nuori mies. Saksassa matkustaessaan hän oli oppinut tuntemaan pyhyydestään kuuluisan nunnan, Kristiina Stambelin Kölnissä, ja se ihastus millä hän aina mainitsi tämän naisen, olisi voinut herättää epäluuloja salaisesta rakkaudesta, ellei hän sekä kirjoituksissaan että puheissaan olisi vielä suuremmalla ihastuksella ylistänyt siunatun neitsyt Marian ihanuutta, sekä korottanut hänet kaikkien pyhimysten yläpuolelle. Lumoavalla kaunopuheliaisuudella hän oli todistanut, että se suuri armo ja luottamus, jonka Herra oli osoittanut Pietarille uskoessaan hänen huostaansa seurakunnan, oli kuitenkin vieläkin suuremmassa määrässä suotu lempeälle apostoli Johannekselle, joka Herran rakkaimpana opetuslapsena sai olla pyhän Neitsyen suojelijana ja puolustajana. Hänen kiivas, teolooginen riitansa tästä asiasta oppineen ja kuuluisan Aldobradinus Popparonus Venensin kanssa oli suureksi osaksi aiheuttanut sen kunnioituksen, mikä oli tullut hänen osakseen oppineessa maailmassa. Vain silloin kun tuli puheeksi tämä hänen lempiaineensa, voi hän kiivastua ja suuttua; muuten oli hänen puheensa tyyntä, harkittua ja selvää. Tuo hiljainen voima, joka loisti hänen suurista, hiukan haaveksivista silmistään, herätti, hänen vaatimattomuudestaan huolimatta, aina ystävällistä osanottoa ja luottamusta. Muuten hän oli aivan vapaa turhantarkkuudesta ja tiedoillaan ylvästelemisestä, joka oli niin tavallista hänen aikakautensa oppineille.

Kuningas ja hänen seurueensa lähestyivät nyt tienhaaraa ja sitä puuta, jonka taakse Martti-mestari oli piiloutunut; tältä paikalta avautui mitä ihanin näköala Esromjärvelle. "Seis!" huusi kuningas ja hypähti ratsunsa selästä. "Tässäpä ihana paikka! Tänne me pysähdymme aamiaista syömään. Tätä tietähän heidän täytyy tulla Örekrogista?"

"Aivan varmasti, herra kuningas!" vastasi marski Olavin poika, jolloin hän ja drotsi myöskin laskeutuivat ratsujensa selästä, jättäen ne kuninkaan ratsupojille. "Tästä kulkee valtatie Esromiin ja Sjöborgiin. Mutta jos oikein tunnen markkreivin, niin hän ei ratsasta Örekrogin läpi ennen kuin siellä kaikki tytöt ovat valveilla ja voivat ihailla hänen kauneuttaan ja ratsastustaitoaan. Hänellä on yhä vielä mielessään kaikenlaiset turhat rakkausseikkailut."

"Sanotteko te rakkautta turhaksi, urhokas marskini?" keskeytti hänet kuningas. "Unohdatteko te, että minä olen sulhasmies, enkä toivoakseni ole kaikkein kylmäkiskoisempia?"

"Sulhasmies? Herra kuningas!" vastasi marski. "Meillä Tanskassa sanotaan sulhasmieheksi vasta hääpäivänä, ja ennen sen saapumista voi paljon tapahtua?"

"Paljon?" toisti kuningas, ja hänen iloisille, vilkkaille kasvoilleen levisi äkkiä totinen ja ankara ilme. "No niin! Paljon voi tapahtua vähässä ajassa. Mutta, jos aika tehdään minulle liian pitkäksi, voi se päivä, jota ikävöin, koittaa milloin vain tahdon."

"Siitä Jumala ja pyhä Neitsyt meitä varjelkoon!" huudahti drotsi Åke puoliääneen ja loi nuoreen kuninkaaseensa katseen, missä levottomuus ja sydämellisin osanotto kuvastuivat.

"Anna torvensoittajien alkaa soittaa, Åke", keskeytti kuningas nämä lausunnot, jotka eivät olleet hänelle mieluisia. "Tänään saamme kauniin päivän, alkakaamme se iloisesti!"

Drotsin viittauksesta alkoivat torvensoittajat, jotka seurasivat metsästysseuruetta, puhaltaa kuninkaan lempikappaletta, yleisesti tunnettua laulua Axel Thordsonista ja kauniista Valborgista.

"No niin, sävel on kyllä kaunis, vaikkei erityisen iloinen", sanoi kuningas. "Missä ovat Rumelant ja Poppe? Vahinko, etteivät he osaa laulaa tanskankielellä. Näihin säveleihin eivät myöskään heidän monimutkaiset mestarilaulunsa sovellu."

"He väittelevät taas hengellisistä asioista", sanoi marski. "Heidän paikkansa olisi paremminkin pappeinkokouksessa kuin metsästysretkellä."

"Kuunnellaanpas toki kuitenkin kerran heitä!" sanoi kuningas. "Uskallanpa lyödä vetoa siitä, että mestari Poppe on oikeassa, vaikka mestari Rumelant voittaisikin tässä sanakiistassa."

Aamiaispöytää katettiin matalalla halkopinolla, ja soiton jatkuessa kuningas kuunteli molempien kiivaiden saksalaisten väittelyä. Nämä seisoivat äänekkäästi puhellen hevostensa vieressä, joita he pitelivät suitsista; totinen mestari Petrus istui hiljaa ja tarkkaavaisena hevosensa selässä, katsellen järvelle.

"Minä tahdon puolustaa väitettäsi koko papiston ja kristikunnan oikeauskoisten sielujen kuullen", intoili pieni, kiivas Rumelant lyöden piiskanvarrellaan miekkaansa. "Meidän syntimme takaavat meille totisesti paremminkin paratiisin autuuden kuin meidän mitättömät hyveemme, niin totta kuin pyhän Neitsyen esirukouksilla on minkäänlaista merkitystä. Eikä sitä voi kutsua annoksi, jos hän meille armon hankkii; sen rakkauden ja kiitollisuuden hän on suorastaan velkaa meille meidän syntiemme tähden. Sillä kunniastaan ja loistostaan hänen on kiittäminen vain maailman syntiä eikä sen hyveitä."

"Peijakas! Mihin te oikeastaan pyritte, rakas mestari Rumelant?" huudahti pitkä mestari Poppe. "Mitä kunniaa pyhällä Neitsyellä on meidän syntisyydestämme? Siitä ei ole meillä itsellä eikä muillakaan kunniaa."

"Eikö ole? Rikkiviisas herrani!" huudahti hänen vastustajansa. "Se asia on selvempi kuin aurinko. Emmehän me voi kehua täydellisyyttämme muuta kuin puutteellisuuttamme. Olisiko pyhä Neitsyt milloinkaan tullut siksi mitä on, ellei Aatami ja Eeva, ja me kaikki heidän kanssaan, olisi langenneet syntiin?"

"Ei totisesti, rakkahin ystäväni! Mutta pahus vieköön — —"

"Siis hänen on kiittäminen ihmisten syntiä kunniastaan ja ihanuudestaan, ja siis täytyy hänen olla hyvin kiittämätön ellei hän ota suojaansa kaikkia syntisiä, saattamalla heitä samanlaiseen kunniaan ja ihanuuteen meidän syntiemme tähden."

"Te saatatte minut hulluksi, mestari Rumelant!" huudahti Poppe kuvastuen ja polkasi jalallaan maahan. "Minä en nyt tiedä mitä vastaisin teille. Mutta sieluni kautta, te olette väärässä, ja sen minä kunnon saksalaisena tahdon todistaa teille hyvällä miekallani, jos sen sallitte. No, jos minä nyt tekisin sen synnin, että löisin teidät kuoliaaksi tähän paikkaan, täytyisikö pyhän Neitsyen senvuoksi korottaa minut kunniaan ja ihanuuteen? Tai olisiko se niin mitätön synti, ettei sitä voitaisi lukea minulle suureksi ansioksi?"

"Kakkaat herrat!" keskeytti heidät mestari Petrus vakavana. "Elkää puhuko jumalallisista asioista rikkiviisaasti eikä kiihtynein mielin, kaikkein vähiten meidän rakkaasta, pyhästä neitsyestämme, joka on itse kirkkaus ja taivaantyyneys. Mestari Poppe, te sekotatte ruumiilliset aseet taivaallisiin, ja te, mestari Rumelant, asetatte pimeyden valon lähteen sijalle, antaessanne kaiken ihanuuden virrata maailman synneistä, Jumalan valtakunnan suuren, käsittämättömän armorikkauden sijaan."

"Minä luulen ymmärtäneeni noiden oppineiden herrojen väittelevän synnistä ja armahduksesta", sanoi kuningas, istuutuessaan drotsi Åken kanssa vähän syrjemmäksi eräälle puun kannolle. "No niin, sitä voisi jatkaa äärettömän laajaksi, ja sitä asiaa on minunkin ajateltava kun nyt aijon Sjöborgiin."

"Niin, kuninkaani", vastasi Åke ja katseli kuninkaan jaloja kasvoja sydämellisellä osanotolla. "Jos ajattelemme miten suuren armon tarpeessa kukin olemme, niin täytyisi meidän pikemminkin voida antaa anteeksi vihollisillemme kuin langettaa heistä ankara tuomio."

"Hänelle, jota tarkoitat, minä en ikinä voi antaa anteeksi", keskeytti kuningas hänet kiivaasti. "Hän istui ylinnä isäni salamurhaajien neuvottelussa — istukoon hän senvuoksi alinna valtakuntani rikollisten joukossa. Ellei paavi tahdo häntä tuomita, niin minä teen sen itse. Hänen vertansa minä en halua; mutta koko ikänsä hän olkoon kunniaton ja lainsuojaa vailla."

"Oikeudenmukaisesti voi kuitenkin ainoastaan paavi tuomita hänet, minun kuninkaani!" huomautti Åke. "Ja niin kauan kuin hän istuu täällä vangittuna, ei hän voi puolustaa asiaansa oikean tuomioistuimen edessä; senvuoksi olisi minun mielestäni kohtuullista —"

"Ei, Åke!" keskeytti kuningas hänet — "ei ole viisasta eikä oikeudenmukaista päästää irti tätä vangittua murhaajaa, että hän valheella itsensä vapauttaisi ja tulisi kunnioitetuksi samanmielistensä parissa; viisasta se olisi vain minun oman rauhani ja onneni saavuttamiseksi" —

"Ja myöskin maan ja valtakunnan", vastasi Åke. "Se on ainakin varmaa, herra kuningas, että niin kauan kuin tämä vaarallinen vanki istuu Sjöborgissa, ei drotsi Hesselin eikä valtaneuvos Litlen onnistu saada teidän naimasopimuksenne lupakirjaa. Ja jos oikein ymmärsin viekkaan Isarnuksen viittaukset, niin oli hänellä jo salainen valtakirja paavilta panna täytäntöön onneton Veilesäädös sekä teitä että koko valtakuntaa vastaan."

"Ja jos niin olisi", sanoi kuningas nousten, "niin luuletko sinä todellakin minun ja valtakunnan senkautta joutuvan kirotuiksi? Uskaltaisivatko Tanskan piispat ja papit toteuttaa interdiktin heidän kuningastaan ja kansalaisiaan vastaan? Olethan sinä itse, rakas Åke, minulle osoittamasi uskollisuuden tähden, ollut kaksi vuotta arkkipiispan pannaan julistamana, ja olethan siltä pysynyt terveenä ja hyvissä voimissa? Onko ainoakaan pappi Tanskassa uskaltanut sulkea sinulta kirkonovea, kun olet astunut sinne minun rinnallani, tai kieltänyt sinulta ehtoollisen minun läsnäollessani?"

"Mutta pyhä isä ei olekaan vielä vahvistanut minun kiroustani", vastasi Åke. "Ja kuitenkin, herra kuningas, minua värisyttää sitä ajatellessakin: moni rehellinen kansalainen luo minuun katseen, joka surettaa ja melkein kauhistuttaa minua. Pannansäde on hirvittävä vangitun rikollisenkin kädessä — minut se olisi maahan nujertanut, ellei minulla olisi sitä toivoa, ettei vanhurskas Jumala taivaassa välitä kuningasmurhaajan kirouksista. Pyhä isä on sen varmasti poistava minun oikean asiani ja teidän rukouksenne tähden."

"Se hänen täytyy tehdä!" huudahti kuningas kiihkeästi. "Muuten minä opetan sinut uhmaamaan vääryyden valtaa. Ehkäpä piakkoin sekä minä että koko Tanskan kansa joudumme saman kohtalon alaiseksi, rakas Åke. Mutta, jos Jumala ja pyhä Neitsyt sen suovat, ei se saa meitä lannistetuksi eikä saatetuksi häviöön — siitä uskallan antaa vaikka henkeni ja kruununi." — —

"Taivaan Jumalan nimessä, jalo herrani ja kuninkaani!" huudahti Åke pelästyneenä, mutta hän ei saanut enempää sanotuksi, sillä kuningas viittasi hänelle nopeasti huomattuaan samassa pyöreät, punakat kasvot, jotka jännitetyn tarkkaavasti kuuntelivat sen puun takaa, jonka vieressä he seisoivat. "Kuka siellä?" kysyi kuningas. "Se ei ole meidän metsästäjiämme! Seisotko sinä siellä urkkimassa, mies?"

"Vieras kulkija!" sanoi Åke kiivaasti. "Tule tänne, kuka sinä olet?"

"Mitä herroilla on asiaa?" sanoi Martti astuen esiin. "Minä luulin teidän puhuneen minulle. Katsokaas, minä olen huono kuuloinen, niin että jos teillä on minulle asiaa, saatte huutaa kovaa."

"Kuka sinä olet?" kysyi Åke kovalla äänellä, luoden häneen samalla tutkivan katseen. "Mitä sinä täällä teet, roisto?"

"Rosvotko?" sanoi kokki tekeytyen tyhmän näköiseksi. "En minä teitä rosvoksi luullut. Mutta enpä tahdo kieltää, että hiukan pelästyin hevosianne, enkä juuri mielinyt tyhjävatsaisena tulla vastaanne."

"Hyvä Jumala, miesparka on hullu", sanoi kuningas. "Åke, anna hänen mennä rauhassa. Jos hän kuulikin keskustelumme, niin ei siitä ole vahinkoa."

"Kyllä, herrat, nälkäiset hevoset merkitsevät jotakin, korkea herra!" jatkoi Martti katsellen kuningasta huomattavan osanottavasti. "Valkoinen hevonen merkitsee voittoa ja pikaista tuomiota Herran vihollisille — sanoo isä Yrjänä" —

"Sitä parempi!" sanoi kuningas vilkkaasti ja antoi hänelle pari kultarahaa. "Mene Jumalan nimeen! Sinä sanoit yksinkertaisuudessasi totuuden: valkoinen hevonen on minun."

"Mutta veripunainen merkitsee kapinaa — ja keltainen ruttotautia", jatkoi Martti ja hän näytti olevan liikutettu vastaanottaessaan kuninkaan lahjan ja suudellessaan hänen kättään. "Katsokaa senvuoksi minä pelästyin kun näin teidän noiden kahden elukan välissä. — Muuten minä olen raihnainen syntinen. Minä olen pyhiinvaellusmatkalla omieni ja muiden syntien tähden, ja nyt minä tahdon rukoilla teidänkin edestänne, korkea herra." Näin sanoen hän astui nopeasti tien yli ja oli kadonnut metsään.

"Mitä hän tarkoitti punaisella ja keltaisella hevosella?" kysyi kuningas vakavana. "Hurskaat luostariherrat tekevät kansan taikauskoiseksi meidän suhteemme."