Читать книгу Kuningas Eerik ja lainsuojattomat: Historiallinen romaani. Edellinen osa - Bernhard Severin Ingemann - Страница 9

Sisällysluettelo

Eräänä marraskuun aamuna kulki omituinen seurue Sjöborgin linnaan. Muutamista hansalaisista kauppalaivoista, jotka olivat ankkuroineet satamaan, oli noussut maihin joukko outoja merimiehiä, jotka Rostokin kaupungin lippu etumaisena, yllä komeat merimiespuvut, suuret miekat vyöllä, lähestyivät linnaa, rumpujen ja huilujen vihlovasti soittaessa. Saattueen etunenässä astui pitkä, pyylevä mies, yllään hienosta verasta tehty väljä porvariviitta, joka oli kallisarvoisilla nahoilla reunustettu. Mies oli Rostokin rikkain kauppias Berner Kopman, jonka usein näki Skanörin ja Falsterbon markkinoilla, minne hän aina toi suurimmat varastot verkaa ja muita kalleuksia. Hän oli yleisesti tunnettu ylpeileväksi ja ylimieliseksi käytökseltään, koettaen rehentelevällä komeudellaan esiintyä jonkinlaisena rahakuninkaana ja porvarillisena ruhtinaana. Hänen vieressään asteli melkein yhtä tunnettu Henrik Gullandsfar Visbystä, ollen myöskin yksi rikkaimmista hansalaisista kauppiaista, oli hän samalla hieno, valtioviisas välittäjä Hansakaupunkien ja pohjoismaalaisten ruhtinaiden asioissa. He ilmoittautuivat linnaan hansalaisina lähettiläinä, ja heidät kutsuttiin suureen parvekesaliin, jotavastoin heidän seurueensa jäi odottamaan linnantupaan.

Kuninkaalla ja vierailla kauppamiehillä oli drotsin ja valtaneuvosten läsnäollessa pitkä neuvottelu, minkä kestäessä erittäinkin Berner Kopman oli kovaääninen, pannen kuninkaan kärsivällisyyden harvinaisen kovalle koetukselle. Niihin huomattaviin laajoihin kauppaetuoikeuksiin, jotka kuningas neljä vuotta sitten oli suonut hansalaisille kaupungeille, sekä vielä edellisenä vuonna Nyborgissa laajentanut, eivät rostokkilaiset olleet tyytyväisiä; he vaativat samaa tullivapautta sillinpyynnissä Tanskassa, kuin äskettäin Norjan kuningas heille oli suonut, sekä myöskin vahvistusta itse ottamaansa oikeuteen langettaa laivoillaan kuolemantuomio ja panna täytäntöön lyybekkiläinen laki jokaisen tanskalaisen alamaisen suhteen, joka loukattuaan heitä joutui heidän käsiinsä. Samoin olivat kaikki vendiläiset kaupungit, Meklenburgin ja Lyybekin kauppiaat yksimielisesti, omin neuvoin ja ilman mitään eroitusta, päättäneet antaa hirttää jokaisen ritarin tai aatelismiehen, joka linnoistaan Saksassa saattoi tiet epävarmoiksi.

"Jo riittää", keskeytti kuningas koko neuvottelun ja nousi kiivaasti. "Tahdoinpa vain tietää miten pitkälle voisitte mennä hävyttömissä vaatimuksissanne, senvuoksi sallin teidän puhua loppuun. Tässä saatte minun vastaukseni. Sen minkä viime vuonna teille lupasin, olen tähän asti pitänyt; jos ette siihen tyydy, niin voinevat tanskalaisetkin kerran oppia hakemaan mitä tarvitsevat vierailta mailta. — Kun meidän vieraitamme ja muukalaisia täällä maassa loukataan, on heillä oikeus valittaa: tässä maassa vallitsee laki ja oikeus. Mutta ne, jotka omin päin harjoittavat oikeutta tanskalaisella maalla tai tanskalaisilla vesillä, heidät tuomitaan väkivallantekijöinä ja ryöväreinä Tanskan lain ja oikeuden mukaan, olkoot he ritareita tai porvareita, tanskalaisia tai muukalaisia." Sen sanottuaan kuningas käänsi kauppiaslähettiläille selkänsä, ja välittämättä heidän suuttumuksestaan poistui kuningas ruhtinaallisten vieraittensa luo, jotka odottivat häntä metsästysretkelle. Hän jätti drotsille huolenpidon hansalaisten porvarien kestitsemisestä.

Katkeroituneet kauppamiehet poistuivat silmänräpäyksessä linnasta seuralaistensa kanssa, jotka linnantuvassa juomisesta olivat hiukan päihtyneet, mutta joilta marski, kauppamiesten vieläkin suuremmaksi kiusaksi, oli riisunut aseet, koska he käyttäytyivät sopimattomasti ottamalla itselleen hurjan ylimielisesti vapauksia, jotka sotivat lakia ja hyvää käytöstä vastaan. Heidän aseensa annettiin kuitenkin heille takaisin rannassa, jonne drotsi Åke muutamien ritarien kanssa kylmänkohteliaasti saattoi heidät, osaksi myöskin suojellakseen heitä sinne kokoontuneelta kansanjoukolta, joka pilkaten ja nauraen oli ympäröinyt humaltuneen laivaväen. Rantaan mennessä eivät kiukustuneet hansalaiset puhuneet sanaakaan; mutta mahtavan kauppiaskuninkaan kasvot hehkuivat tulipunaisina, ja Henrik Gullandsfar hymyili rauhallisen kylmästi.

Kun nuo molemmat hienot kauppaherrat ja heidän hoipertelevat seuralaisensa olivat astuneet veneeseen, ja se työnnettiin maasta laivaan soudettavaksi, kohotti paksu rostokkilainen äkkiä äänensä ja huusi vihansa vimmassa: "Viekää kuningas Eerik Eerikinpojalle meidän jäähyväistervehdyksemme, herra drotsi! Sanokaa hänelle, että minä. Berner Kopman Rostokista, sekä Henrik Gullandsfar Visbystä, meidän omassa ja mahtavan Hansaliiton nimessä vaadimme hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta vapautemme ja jalon porvaristomme vihollisena."

Henrik Gullandsfar työntäsi pelästyneenä kyynäspäällään virkaveljeään; mutta ylpeä, tulinen rostokkilainen jatkoi: "Sanokaa Tanskan kuninkaalle, että se pilkallinen ylenkatse, millä hän tänään meitä kohteli, tulee hänelle vielä kalliiksi, niin totta kuin nimeni on rikas Berner Kopman, ja niin totta kuin minä olen mies, joka voin kysyä mitä tämä maa ja valtakunta maksaa, ja monenko punnan arvoinen kuningas on silloin kun pyhä pannansäde häälyy hänen päänsä päällä."

"Sellaiset terveiset ja puheet voitte itse viedä minun herralleni ja kuninkaalleni", vastasi drotsi, "jos tahdotte palata Rostokiin kädet selän taa sidottuina, kuin raivohullu." Näin sanoen hän käänsi ylönkatseellisesti rostokkilaisille selkänsä ja palasi ritareineen takaisin Sjöborgiin. Hän saavutti pian kuninkaan ja metsästysseurueen, mutta ei maininnut mitään kauppiaan typeristä uhkauksista, jotka eivät hänestä olleet minkään arvoisia, mutta ne olivat hänelle kuitenkin selvänä osoituksena näiden rahaylimysten sietämättömästä ylimielisyydestä ja siitä julkeasta rohkeudesta, mihin kuninkaan kireä suhde paavilliseen hoviin yllytti hänen jokaisen kiukustuneen ja ilkeämielisen vihollisensa.

Rasittavan metsästyksen päätyttyä ratsasti kuningas illalla takaisin Sjöborgiin, ja drotsi Åke ratsasti häntä lähinnä. Oli jo aivan pimeä. Metsätiellä pyöritteli kylmä pohjatuuli kellastuneita lehtiä heidän ympärillään. Kuu nousi nyt metsän takaa, luoden kuulakan valonsa paljaiden oksien lomitse, pilvien liidellessä levottomina sen ohitse. Heidän takanaan ratsasti marski Olavinpoika Meklenburgin kreivi Henrikin ja ruotsalaisen valtaneuvoksen välillä, jonka kotimatkalle lähtö oli päätetty seuraavaksi päiväksi. Pari metsästäjää seurasi heitä, mukanaan ammuttu riista. Muu osa metsästysseuruetta oli jäänyt jälkeen Esromin luostariin. Kuningas oli koko päivän ollut harvinaisen hiljainen, samoin myöskin drotsi Åke. Ruotsalaisten lähettiläiden saavuttua oli joka päivä turhaan odotettu tietoja kuninkaalliselta lähetystöltä paavin hovista. Kuningas ei ollut vielä ryhtynyt minkäänlaisiin sovintokeskusteluihin vangitun arkkipiispan kanssa. Ruotsalaiset lähettiläät eivät voineet enää siirtää lähtöpäiväänsä, ja ne esteet, jotka olivat olemassa kuninkaan naimiselle, eivät suinkaan olleet poistetut. Kuningas ja hänen uskollinen Åkensa ratsastivat ääneti vieretysten, molemmat miettivät samaa asiaa, mutta ei kumpikaan heistä halunnut sitä sanoin kosketella. Oli onneton pyhän Cecilian päivä, joka aina tuskallisesti muistutti kuningasta hänen isänsä kamalasta murhasta Finnerupin ladossa. Marski Olavinpoika ei näyttänyt muistavan mikä päivä oli; hän laski iloista leikkiä tapansa mukaan saksalaisen ja ruotsalaisen herran kanssa, ylistellen sitä hurskasta ja säästäväistä tapaa, millä kuningas Birgerin opettaja, Carolus Tydsker, pari vuotta siten oli parantanut nuoren kuninkaansa. Hän oli tehnyt kuninkaan puolesta saman lupauksen kolmelle pyhimykselle yhtaikaa, ja oli sitten arvanheitolla määrännyt mille näistä hyvistä pyhimyksistä lupaus oli maksettava. "Minä olen sittemmin ajatellut", lisäsi marski hymyillen, "että eiköhän ollut karjalaisten voittaminen samassa kaupassa, taisi sekin olla pyhän Eerikin ihmetöitä, siinä tapauksessa toki myönnän Carl Tydskerin kullanarvoiseksi." Tällä sopimattomalla ivallaan loukkasi marski samalla kertaa sekä, saksalaisen että ruotsalaisen herran kansallistuntoa, vaikkei hän itse sitä vähintäkään aavistanut.

"Kun me maanmiesteni kanssa palvelemme teidän kuninkaitanne täällä Pohjolassa, herra marski", vastasi loukkaantunut kreivi Henrik, "niin minun mielestäni me ansaitsemme siitä kiitoksen eikä pilkkaa, joko sitten palvelemme heitä rukouksin tai miekalla." Näin sanoessaan hän helähytti jotensakin kovasti miekkaansa.

Marski oli hyvin hämmästyneen näköinen ja vaikeni; mutta hän tuli vieläkin hämmästyneemmäksi kun myöskin; Torkkeli Knuutinpoika antoi hänelle vakavan vastauksen. "Oliko teidän mielestänne minun voittoni uljaista karjalaisista ihme, herra marski!" sanoi ruotsalainen herra rauhallisesti hymyillen. "Kaikki on ihmettä, jos niin tahdotte: ilman taivaallista apua ei saavuteta ainoaakaan voittoa maailmassa — sen täytyi teidän voittorikkaan kuningas Waldemarinnekin tunnustaa; mutta se ei suinkaan vähennä hänen kunniaansa. Minun mielestäni oli tuo taivaallisen lipun tuottama Volmartaistelun voitto hänen ihanin sankariseppeleensä. Meidän aikanamme on vaikeampi seppeleitä saavuttaa, herra marski. Me emme senvuoksi tahdo ryöstää toisiltamme sitä kunniaa, jonka olemme kunniakkaasti voittaneet."

"Mutta taivaan Isän nimessä", huudahti marski silmät suurina ja posket hehkuvina. "Enhän minä, taivaan nimessä, ole tahtonut loukata en teitä enkä uljasta Henrik kreiviä. Minä en ymmärrä koko asiaa", jatkoi hän kiivaasti. "Jos olisin yhtä tuittupäinen kuin muut, niin kävisi kaikki päinmäntyyn."

Kreivi Henrik ei voinut pidättää hyväntahtoista hymyilyä, niin hullunkurisen vastakkaisia olivat marskin sanat ja äkänen ääni. Väärinkäsitys oli pian sovittu ja nyt alettiin puhella entisistä ja nykyisistä sotatapahtumista. Kovaääninen marski alkoi kertoa taistelusta Stig-marskin kanssa ja Hjelmin valloituksesta, missä hän itse oli ollut mukana David Thorstensonin lipun alla, eikä hän ollenkaan tullut ajatelleeksi että juuri tänä iltana nämä asiat herättivät katkeria muistoja kuninkaassa.

"Mutta uskaliasta Stig-marskia te ette saaneet kiinni ei elävänä eikä kuolleena", sanoi kreivi Henrik, "hänen katoamisestaan kerrotaan ihmeellisiä tarinoita."

"Sekä hänen elämänsä että kuolemansa on kiedottu täydelliseen hämärään", huomautti ruotsalainen herra. "Meilläkin on hänen nimellään peloittava kaiku."

"Hän oli kuitenkin suuri sotapäällikkö", sanoi kreivi Henrik — "antaisinpa paljon, jos olisin saanut nähdä hänet. Oliko hän ritari Brockin tai Langelannin herttuan mittainen?"

"Hän oli komeamman näköinen kuin Niilo Brocke ja herttua Pitkäsääri, vaikkei hän ollutkaan aivan heidän mittaisensa; siinä suhteessa ehkä sekä te että minä olisimme olleet hänen kaltaisiaan; mutta kyllä hän vain oli helvetillinen mies: enpä usko Saksassa tai Ruotsissa olleen hänen vertaistaan."

"Emmepä juuri voi kehuskella niin suuresti kunnioitetusta kuningasmurhaajasta", sanoi kreivi Henrik loukkaantuneena, "mutta minä en ainakaan pyri hänen kaltaisekseen."

"Mutta hyvä Isä, olenko taas puhunut sopimattomasti?" huudahti marski hämillään. "Luuletteko minun toivoneen mitään sen hartaammin kuin että olisin saanut rusentaa hänen kirotun otsaluunsa? Voinhan minä siltä, loukkaamatta ketään, sanoa, ettette te eikä marski Torkkeli Knuutinpoika ole nähneet hänen kaltaistaan."

"Siitä saamme sekä minä että kreivi Henrik kiittää Jumalaa", sanoi ruotsalainen herra totisena. "Se maa, joka on äitinä sellaiselle urholle, saa helposti maksaa äidinylpeytensä elämällään. On meilläkin joskus rajuilmoja, herra marski, ja sen pahempi, senjälkeen on aina tulvia ja haaksirikkoja. Samaten lienee täälläkin? Minä luulen Tanskan saaneen kalliisti ostaa sen kokemuksen, sillä uhkarohkea käsi voi lyödä syvemmän haavan kansan sydämeen kuin kokonainen vuosisata kykenee parantamaan."

Kaikki vaikenivat alakuloisina. Kuningas oli kuullut mitä hänen takanaan puhuttiin ja hän huokasi syvään. "Tänä yönä juuri sen lupasin, Åke", sanoi hän hiljaa. "Nyt minä olen jo yhdeksän vuotta kantanut Tanskan kruunua, enkä vielä ole täyttänyt mitä lupasin, silloin kun hänet viimeksi näin."

"Kenen, minun herrani ja kuninkaani?" kysyi Åke, joka ei ollut kuullut kaikkia sanoja.

"Minun murhatun isäni", sanoi kuningas. "Etkö sinä muista, kun hänen kirstunkanttaan kohotettiin Viborgin tuomiokirkossa ja sakramentit asetettiin hänen veriselle rinnalleen. Minä sanoin hänelle silloin viimeiset hyvästit. Vain kaikkitietävä Jumala kuuli minun lupaukseni, ja sen minä varmasti pidän vaikka henkeni kaupalla."

"Silloin olitte te, samoinkuin minäkin alaikäinen, herra kuningas!" sanoi Åke — "Jos teidän lupauksenne vainajalle ei ollut kristillinen eikä hurskas, niin voitte te nyt täysi-ikäisenä ritarina ja kuninkaana peruuttaa sen."

Kuningas vaikeni. Kuu valaisi hänen jalon vartalonsa, ja istuessaan siinä solakkana ja hiljaisena ylpeän juoksijansa selässä, valkoinen sulka hatussa ja purppuraviitta hartioilla, oli hän melkein ritarillisen pyhän Yrjänän näköinen, joka työntää keihästään lohikäärmeen kitaan; hänen uljaat kasvonsa olivat kalpeat ja niistä kuvasti jalo suuttumus. "Minkä lupasin vainajalle, sen pidän", sanoi hän hetken vaiti oltuaan. "Viisas kuningas hajottaa jumalattomat" — —

Kuninkaan sanoessa nämä sanat, suhahti nuoli aivan hänen rintansa ohitse, takertuen drotsi Åken vaippaan.

"Murhaaja! Petturi!" huusi kuningas paljastaen miekkansa ja hilliten vaivoin levotonta ratsuaan. Åke syöksyi heti paljastettu miekka kädessä sille puolen tietä, josta nuoli oli ammuttu; toiset herrat riensivät hämmästyneinä avuksi. "Nuoli — Sala-ampuja — Petturi!" huusivat he kilpaa ja katselivat joka suunnalle kuun valaisemalle tielle, mutta eivät nähneet ainoatakaan ihmistä.

"Kirotut petturit!" huusi nyt marski Olavinpoika äkkiä, ja ratsasti vasemmalle puolen tietä olevaan pensaikkoon, missä hän näki jotakin valkoista liikkuvan. Sieltä kuului ikäänkuin vienon naisäänen huutoa. Marskin hevonen hypähti syrjään. Samassa juoksi kaksi nuorta talonpoikaispukuista tyttöä tien yli, heidän pitkät, vaaleat lettinsä liehuivat tuulessa ja he pitelivät toisiaan kädestä. Heidän jälestään juoksi kookas sankarivartaloinen mies esiin, asettuen paljastettu miekka kädessä marskin ja pakenevien väliin.

"Tässä minä olen!" huusi mies. — "Minä ammuin — minä, Mads Jude. En minä aijo jäniksen lailla livistää tieheni. Antaa tyttöjen mennä! — eivät he ole mitään tehneet — mutta minä uskallan otella teidän kaikkien kanssa." Näin sanoessaan hän heilutti hurjasti miekkaansa ja haavoitti marskin hevosta kuonoon. Hevonen nousi korskuen takajaloilleen. "Kirottu saatana!" huusi marski Olavinpoika ja hosui turhaan uhkarohkeaa sankarioliota. "Antaudu tai olet kuoleman oma!"

Kuningas oli halunnut ratsastaa pensaikkoon, mistä melu kuului ja mistä hän näki miekkojen välkkyvän, mutta Åke ja ruotsalainen lähettiläs koettivat häntä siitä estää. Sillaikaa oli kreivi Henrik metsästäjien kanssa saartanut pensaikon ja lähettänyt muutaman metsästäjän ottamaan kiinni pakolaiset. Marski oli laskeutunut levottoman ratsunsa selästä. "Heitä miekkasi pois, typerä saatana, etkö näe olevasi saarrettu?" huusi hän pitkälle juutilaiselle miehelle.

"En totisesti heitä", huusi mies. "Stig-marskin miestä ei elävänä vangita. — Pidä vain puoliasi, päällikkö kulta. Saatpa tuntea mihin Mads Jude kykenee.": Ja nyt hän hyökkäsi raivoisana marskin kimppuun; mutta sotaisa marski oli häntä taitavampi aseiden käytössä, ja lyhyen epätoivoisen taistelun jälkeen kaatui raivostunut mies pää rusennettuna maahan. Hän nousi vielä puoleksi ylös ja tarttui molemmin käsin päähänsä. — "Se oli sinun tähtesi, Elsa kulta!" ähkyi hän. "Antakaa minun isäntäni lasten paeta! Te saatte kernaasti", — Enempää hän ei saanut sanotuksi, hän päästi haavoitetun päänsä ja vaipui hengetönnä pitkäkseen.

Samassa ratsasti kuningas seurueineen paikalle. Muutamat metsästäjistä olivat ottaneet kiinni pakenevat tytöt ja tuoneet heidät vangittuina kuninkaan seurueen keskeen. Kaikki katselivat heitä ihmetellen. Siinä kuutamossa seisoessaan he muistuttivat satujen prinsessoita; talonpoikaistytön puku ei voinut salata heidän hienoa ihoansa ja harvinaista kauneuttansa; pitempi heistä, joka samalla näytti olevan vanhempi, piteli ikäänkuin suojellen pienempää, hyvin levottoman näköistä tyttöä kädestä; hän oli itse kalpea ja tyyni. Syvän tuskan valtaamana hän katseli kuollutta asemiestä, eikä näyttänyt huomaavan ympärillä olijoita. Nuorempi tyttö näytti sekä pelästyneeltä että uteliaalta; vaikka hän ei enää ollut lapsi, hän näytti olevan seitsemän- tai kahdeksantoistavuotinen, käyttäytyi hän kuitenkin hyvin lapsellisesti: hän piiloutui itkien sisarensa taakse kuninkaalta ja hänen miehiltään, mutta sieltä hän kuitenkin hyvin jännitettynä tarkasteli komeasti puettuja ratsumiehiä.

"Astukaa esiin! Ketä te olette?" kysyi kuningas ja ratsasti heitä lähemmäksi.

Nuorempi piilottautui ja näytti aikovan paeta; mutta vanhempi piteli kiinni hänen kädestään ja kääntyi rauhallisesti kuninkaaseen, luoden häneen suurten tummansinisten silmiensä katseen: "Kuningas Eerik Eerikin poika!" sanoi hän. "Sinun vihollisesi lapset ovat sinun käsissäsi. Me olemme orpoja, kaikkien hylkäämiä. Ei kukaan koko Tanskassa uskalla ottaa meitä kattonsa alle — meidän viimeisen ystävämme ja suojelijamme ovat sinun miehesi murhanneet. Meidän isämme oli onneton, lainsuojaton Stig-marski" — —

"Marski Stigin tyttäret! Kuninkaanmurhaajan lapset!" huudahti kuningas, heittäen heihin kiukustuneen katseen. "Hm, te tahdoitte siis täydentää isänne pahanteon? Te kiertelette maita sala-ampujien ja kuninkaanmurhaajien kanssa" — —

"Me olemme viattomia, kuningas Eerik!" sanoi vanhin ja painoi kätensä sydämelleen, "Jumala suokoon sinulle anteeksi! Herran on kosto. — Me tahdomme vain pois sinun valtakunnastasi" — —

"Ja senvuoksi tahdoitte lähettää minut pois tästä maailmasta?" keskeytti kuningas hänet. "Viekää heidät Kallunborgin linnaan", sanoi hän metsästäjille. "Heidän asiaansa on tutkittava. Jos he ovat syyttömiä, saavat he poistua valtakunnasta. Viekää heidät pois! Minä en tahdo nähdä heitä." Näin sanoen hän käänsi hevosensa, päästäkseen näkemästä noita onnettomia tyttöjä, jotka silmänräpäyksen ajaksi olivat saaneet hänet vihansa valtaan.

Ei kukaan ollut suuremmalla osanotolla katsellut vangituita tyttöjä kuin Drotsi Åke. "Herra kuningas!" sanoi hän hiljaa "mitä syytä viattomilla tytöillä on" — —

"Siihenkö ettei nuoli tappanut ketään meistä?" keskeytti kuningas hänet nopeasti. "No niin, siihen lienevät he olleet syyttömät. Suden penikoihin ei ole luottamista. Heitä kohdeltakoon oikeuden mukaisesti. — Pois täältä!"

"Antakaa minun kuitenkin saattaa heidät, herra kuningas", alkoi Åke taas puhua. "Jos ritarintyttäret viedään vankilaan, niin sallittakoon heille kuitenkin ritarillinen suojelus matkalle."

"Hyvä on, te seuraatte heitä, drotsi!" vastasi kuningas ääneen. "Heitä on kohdeltava ritarillisella kunnioituksella. Te vastaatte heistä kunniasanallanne." Näin sanoen kuningas kannusti levotonta ratsuaan ja ajoi nelistäen pois marskin ja ruotsalaisten herrojen kanssa. Muu seurue ratsasti hiukan jälempänä, lukuunottamatta drotsia ja neljää metsästäjää.

Molemmat vangitut tytöt seisoivat äänettöminä kuutamossa metsästäjien keskellä. Vanhin ei päästänyt nuorimman kättä; hän oli lähestynyt kaatuneen asemiehen ruumista ja kumartui polvistuen hänen päänsä ylitse. Drotsi Åke oli laskeutunut hevosensa selästä; hän seisoi aivan lähellä tyttöä, pidellen hevostaan suitsista ja nojaten käsivarrellaan satulaan. Polvistuvan tytön katseleminen oli muuttanut hänet kuin kuvapatsaaksi. Hän ei huomannut nuoremman tytön levottomia liikkeitä; hänen katseensa viivähti vain polvistuneessa tytössä. Tyttö oli hänestä kuin ihana osanottava enkeli, joka rukoili syntisen sielun puolesta. Hän näki kyyneleen kimaltelevan tytön poskelle eikä hän voinut kauempaa pidättää osanottoaan. "Ole rauhassa, jalo neito!" huudahti hän. "Teille ei tule mitään pahaa tapahtumaan. Tuo mies, jonka kuolemaa nyt itkette, on ehkä ollut teille uskollinen; mutta jos hän ei ollut mielipuolisuuden sokaisema, niin kaatui hän täällä suurena rikollisena. Herra häntä armahtakoon teidän rukoustenne tähden! Viekää kuollut Esromiin", — sanoi hän kahdelle metsästäjistä —. "Pyytäkää minun nimessäni luostarin esimiehen hautaamaan hänet kristillisesti sekä pitämään sielumessun hänen edestään! Te toiset seuraatte meitä!"

Miehet tottelivat heti ja veivät pois ruumiin. Polvistuva neito nousi.

"Sallikaa minun viedä teidät turvalliseen suojaan!" jatkoi Åke. "Te ette voi poistua maasta ennenkuin teidän asianne on laillisesti tutkittu. Mutta kunniasanani kautta: Kuningas Eerik ei unhoita teidän isänne tähden mihin teidän syntyperänne ja sukupuolenne hänet velvoittaa."

"Olemmeko me todellakin teidän vankejanne, herra ritari?" sanoi vanhempi sisarista. "Viekää meidät, sitten pyhän Neitsyen nimessä vankilaamme! Luvatkaa minulle kuitenkin ettei meitä eroiteta, ja elkää olko kova minun sisar paralleni!"

"En teille enkä teidän sisarellenne, jalo neiti. Teidän ei tarvitse pelätä kovaa kohtelua, ja jos te — niinkuin varmasti toivon — voitte todistaa syyttömyytenne niin ei teidän vankeutenne ole pitkä-aikainen."

"Meidän henkemme ja vapautemme on Jumalan eikä ihmisten kädessä", vastasi vanhempi sisar surumielisen rauhallisesti. "Tässä maailmassa ei meillä enää ole ystäviä; meidän isämme halvin asepalvelija heitti henkensä meidän edestämme. Se, jolle isäni antoi ritarilyönnin, jätti meidät oman onnemme turviin —" lisäsi hän hiljemmin.

Vieläkin hellemmällä osanotolla katseli drotsi Åke hiljaista, kalpeaa neitosta, ja se jalo tuska, joka ilmeni tytön kasvoilla, ja jonka tunne hänen hyljätystä asemastaan oli herättänyt, vihlasi syvästi tunteellisen drotsin sydäntä. "Minä tahdon olla teidän ystävänne ja suojelijanne koko elämäni ajan", huudahti hän syvästi liikutettuna. "Sen minä lupaan ritarikunniani kautta."

"Siitä palkitkoon teitä Jumala ja pyhä Neitsyt!" vastasi kaunis vanki. "Te näytätte tarkoittavan meidän parastamme. Mutta, jos te olette Eerik kuninkaan ystävä, niin te varmasti vihaatte meitä meidän isämme tähden!"

"Kyllä minä olen kuningas Eerikin ystävä", sanoi Åke, ja hänen poskensa hehkuivat — "mutta en minä senvuoksi voi vihata teitä —, jos te, niinkuin varmasti uskon, olette viattomia äskeiseen tapahtumaan täällä. Ritarina ja kristittynä minä olen sitäpaitsi velvollinen lohduttamaan ja auttamaan teitä ja kaikkia turvattomia."

Drotsin kehoituksesta oli molempien äsken poistuneiden metsästäjien hevoset talutettu esiin ja satulat olivat asetetut niin, että neitoset voivat mukavasti istua niillä poikittain. Nuorin sisar nostettiin ensin satulaan. Hän ei ollut vielä puhunut sanaakaan, vaan oli hyvin levottoman näköisenä katsellut joka taholle, ja hän näytti olevan hyvin vaihtelevien mielialojen vallassa. Väliin hän näytti olevan alakuloisena ja itkuun valmiina; väliin hänen kauniit silmänsä säihkyivät ja hän näytti aikovan rohkeasti paeta; väliin hän taas loi nuoreen, kohteliaaseen ritariin ja molempiin metsästäjiin ylpeän valtiaskatseen, niinkuin tarvitsisi hänen vain käskeä tullakseen totelluksi. Vasta satulassa istuessaan hän näytti olevan tyytyväinen ja melkein iloinen. "No, ajetaan nyt kovaa", sanoi hän iloisena —

"Hevonen vaikka ois' pieni ja laiha

Niin parempi on ratsain kulkea kuin käydä."

"Jos tämä herra on meidän ritarimme ja suojelijamme, niin onhan hänen velvollisuutensa silloin huolehtia meistä. Kuninkaallisessa linnassa heidän täytyy osata kohdella meitä kuninkaallisesti."

"Jumala auttakoon meidät siitä linnasta, jonne menemme vierailemaan", huokaili sisar. "Mutta ole sinä iloinen, Rikke pieni, jokainen hiuskarvamme on Jumalan kädessä." Näin sanoessaan antoi hänkin auttaa itsensä satulaan, ja pian ratsasti drotsi Åke, kahden metsästäjän seuraamana, molempien kauniiden vankiensa keskessä Esromin metsän läpi.

He ratsastivat hetken ääneti synkkää metsätietä. Vanhempi sisar istui alakuloisen näköisenä, näyttäen vaipuneen surumielisiin ajatuksiin, mutta kun he tulivat aukeammalle paikalle, ja hän voi esteettä nähdä suuren, kirkkaan tähtitaivaan, kohotti hän päänsä, ja aroista sinisilmistä kajasti tähtienvalo, samalla kuin tunnonrauhan ja kuolemattomuudentoivon kaunis ilme kirkasti hänen kasvonsa. "Miten ihana ja suuri sentään on Jumalan taivas", huudahti hän lempeästi liikutettuna "tuolla ylhäällä Jumalan luona ei kukaan enää ole lainsuojaton ja onneton."

"Eikä ainoakaan sielu syrjäytetty armon ja rakkauden lähteeltä", lisäsi nuori, pannaanjulistettu drotsi, muistellen surumielisesti kirkosta erottamistaan, mikä tahtoi häntä usein liiaksikin painostaa. "Mutta myöskin täällä, jalo neiti!" jatkoi hän rauhallisesti, "myöskin täällä voi Jumalan valtakunta lähestyä meitä; rukoilemmehan sitä häneltä joka päivä. Eikä meitä auta, että etsimme rauhan taivaasta, ennenkuin sen saavutamme täällä itse; mutta minä uskonkin Jumalan valtakunnan olevan kaikkialla."

"Varmasti te olette oikeassa!" sanoi hiljainen tyttö liikutettuna ja katseli häntä ystävällisen osanottavasti. "Luulen teidän kokeneen suruja, jalo ritari, mutta Kristus ja pyhä Neitsyt ovat antaneet teille voiman voittaa pahan hyvällä. Sen minä kuulen teidän äänestänne, ja näen teidän katseestanne, vaikka olettekin ankara ja miehekäs ritari."

"Jumala suokoon, että te olisitte oikeassa ainakin mitä siihen voittoon tulee, hurskas neito!" vastasi Åke. "Mutta maailman pahuus on niin suuri, ettei ainoakaan ritari voi kehua voittaneensa sitä; ei sitä voi edes jaloin kuningas omassa valtakunnassaan, tuskinpa omassa sydämessäänkään."

"Kyllä sentään omassa sydämessään!" sanoi neitonen — "mutta te olette oikeassa: valta ei ole hänen vaan armahtavan Jumalan." He ratsastivat taas vähän aikaa ääneti ja lähestyivät Esromin luostaria. "Nuori Eerik kuningas oli hyvän näköinen", alkoi vanhempi neitosista taas puhua, "vaikka hän puhuttelikin ankarasti meitä, en minä kuitenkaan voinut pelätä häntä. Hän ei voinut kieltää meiltä oikeutta, ainoastaan sillätavoin sopii kuninkaan osoittaa vihaansa."

"Minun herra kuninkaani on kiivas", vastasi Åke, "hän on ankara ja oikeutta rakastava, ja tuskinpa koko kristikunnassa ainoakaan ritari uskollisemmin täyttää kaikki jalot ritarilupaukset."

"Jos se on totta", huudahti neito huoahtaen, "niin olkoon Herra kiitetty siitäkin onnettomuudesta, joka nyt saattoi meidät hänen tielleen! Jos minä itse olinkin syypää uskollisen kasvatusisämme kuolemaan", lisäsi hän hetken vaiettuaan, "niin hänen verensä ei ainakaan tule minun pääni päälle."

"Mitä sillä tarkoitatte, jalo neito?" kysyi Åke säpsähtäen — "minä en ymmärrä teitä."

"Jos minun isäni uskollinen palvelija olisi osunut siihen mihin tähtäsi", vastasi neito, "niin olisi nyt teillä ja kuningas Eerikin ystävillä suurempi suru kuin meillä. Hänen nuolensa ei milloinkaan sivuuttanut lentävää kotkaa." Hän vaikeni, ikäänkuin epäröiden puhuisiko enempää. "Kuitenkin — teidän täytyy se tietää — jos ei minun sisareni olisi huutanut, tai minä en olisi töytäissyt ampujaa käsivarteen, niin hän olisi jäänyt eloon ja vienyt meidät varmaan suojapaikkaan, sillaikaa kun te suritte kuninkaanne kuolemaa. Mutta kiitetty olkoon pyhä Cecilia! Parempi oli kuitenkin näin, vaikkei kuningas Eerik olisikaan niin hyvä ja oikeutta harrastava kuin te sanotte."

"Totisesti, jalo neito", huudahti Åke hämmästyneenä, "te olette torjunut mitä suurimman onnettomuuden! Arvasitteko te tuon hurjan ihmisen aikeet?"

"Minä tiesin hänen vannoneen kuninkaan kuoleman meidän isämme tähden — ja hän olisi kyllä kerran pitänyt sanansa. Hankkiakseen meidän kuolleelle isällemme haudanrauhan, on hän itse murhannut morsiamensa, ja siitä saakka on hänen järkensä ollut sekaisin; mutta isännälleen ja hänen lapsilleen oli hän uskollinen kuolemaansa asti. Hän aikoi paeta meidän kanssamme pois maasta; metsästysseuran saapuessa me piilouduimme. Hän tunsi lominkaan ja tarttui heti suureen jousipyssyynsä. — Jumala hänen sieluaan armahtakoon!" — Hän vaikeni ja purskahti itkuun.

"Teillä on ollut julma saattaja", sanoi Åke hiljaisella äänellä. "Elkää itkekö hänen kuolemaansa! — Hän kaatui pahaan tekoonsa. Vaikka tiesitte hänen verisen aikeensa, vapautti Jumala kuitenkin teidän hurskaan sielunne osallisuudesta hänen rikokseensa, ja kuningas saa kiittää teitä elämästään. Kunpa vain ette koskaan olisi tiennyt mielipuolen ajatuksia! — Teidän ei olisi pitänyt uskoa minulle niin vaarallisia tietoja."

"Mutta miksi te kysyitte sitä minulta, jalo ritari?"

Veri kohosi Åken poskille ja hän oli vähän aikaa vaiti. "Mielipuoli mies oli siis teidän ainoa ystävänne ja suojelijanne", alkoi hän taas puhua, "teidän täytyi siis tuntea hänen kirottu kostonaikeensa, voidaksenne tehdä se tyhjäksi! Jos teillä vain olisi muita todistajia teidän suhteestanne häneen kuin te itse ja teidän sisarenne! — Minä uskallan kuitenkin vahvistaa teidän todistuksenne miekallani ja verelläni; olkaa rauhassa! Jos Jumala suo, ei teidän milloinkaan tarvitse paeta Tanskasta, Sensijaan, että minun nyt täytyy viedä teidät vankeuteen, pitäisi minun kuninkaani olla teille kiitollisen."

"Sitä me emme milloinkaan voi odottaa kuningas Eerik Kristofferinpojan pojalta", vastasi Margareta. "Stig-marskin lapsilta ovat kaikki ovet ja sydämet lukitut. Jos vain kuningas soisi meille vapauden lähteä täältä, niin kiittäisimme häntä ja rukoilisimme hänen puolestaan maanpakolaisuudessamme. Maailma on suuri — ja onhan kristittyjä ihmisiä muissakin maissa."

"Rohkeutta vain, Margareta!" huudahti nyt nuorempi sisar, joka levottoman näköisenä ja säihkyvin silmin oli tarkasti kuunnellut heidän keskusteluaan. "Jos kuningas Eerik on niin oikeuttaharrastava ja ritarillinen herra kuin miltä hän näytti, ja tämä hyvä ritari vakuuttaa — niin ei siitä voi olla minkäänlaista epäilystä. Hän varmasti vapauttaa meidät ja antaa meille perintötilamme takaisin korvaten kuninkaallisesti kärsimämme vahingot."

"Oi, rakkahin sisareni!" vastasi Margareta alakuloisena. "Sitä minkä me olemme menettäneet ei voida kullalla eikä kalleuksilla korvata. Meidän ei pidä etsiä enää sitä onnea ja kunniaa, jonka maailma ja sen kuninkaat antavat, vaan sitä, joka on korkeampaa" — —

"Te kyllä kuulette, herra ritari, että minun hurskas sisareni on jo puoleksi pyhimys", sanoi nuorempi sisarista, iloisesti leikitellen kimaltelevalla rubiininauhalla, jonka hän tähän asti oli peittänyt kaulahuivillaan. "Jos te uljaana ritarina lupaatte puolustaa oikeuksiamme, niin hän varmasti rukoilee teidän edestänne luostarissa. Jos minä vielä kerran teidän puolustuksenne kautta pääsen siihen kunniaan ja loistoon, mihin olen syntynyt ja luotu; niin en minäkään unhoita teitä onnessani."

Drotsi Åke säpsähti; hän vastasi tähän puhutteluun ääneti kumartaen, ja ratsasti hiljaa syrjään, antaen sisarten ratsastaa vierekkäin.

"Hiljaa, hiljaa, Rikke!" kuiskasi Margareta, joka oli sävähtänyt hehkuvan punaiseksi sisaren puhuessa. "Sinä et itse tiedä mitä puhut; mutta sinä häväiset meidät tuon vieraan herran kuullen."

"Kyllä minä tiedän mitä sanon", vastasi oikullinen neito heitellen niskojaan. "Äitini oli Litlesukua; sekä hänen että Hviden heimo on samaa sukua kuninkaan kanssa. Jos sinä et tahdo kehuskella kuningasverestäsi, niin ainakin minä; se on aina kuitenkin vettä sameampaa. Jo aikaisin kuulin sanottavan: ei ainoallakaan ritarintyttärellä Tanskan valtakunnassa ole ollut suurempaa miestä isänään."

"Oi, se suuruus oli meidän onnettomuutemme", huokasi Margareta hiljaa. "Taivaallisen Isän nimessä, rakkahin siskoni, elä ikinä toista kellenkään koko maailmassa, minkä äsken sanoit! Elä kysy minkävuoksi! Minä en voi ikinä sitä sinulle sanoa — mutta kiitä Jumalaa, ettet tiedä kaikkea."

"Joko sinä taas puhut arvoituksiasi?" sanoi sisar ärtyisesti ja katseli häntä uteliain katsein, "mitä ihmeessä sinä voit tietää, jota minä en tiedä. Jos sinä vain et sano minulle kaikkea, kun olemme kahden kesken, niin minä en koskaan enää voi sinua rakastaa yhtäpaljon kuin ennen. — Kyllä sinäkin osaat olla kärsimätön, vaikka, muuten olet niin hyvä ja hurskas."

Sillä aikaa kuin sisaret näin juttelivat, veti hevoskavioiden töminä ja kovaääninen puhe Åken huomion puoleensa. He ratsastivat juuri Esromin luostarin portin ohitse, josta hän näki joukon herroja ritarillisissa puvuissa ratsastavan mukanaan muutamia hengellisiä herroja. Sieltä tulivat junkkari Kristoffer ja Branderburgin markkreivi sekä ruotsalainen lähettiläs Brunke ynnä Esromin apotti, jotka useiden pappien ja ritarien seuraamina saattoivat ylhäistä, muukalaisen näköistä, hengellistä herraa, jonka arvoastetta osoitti hänen punainen kardinaalihattunsa. Åke tunsi heti paavin lähettilään, arkkirovasti Isarnuksen, joka kuukausi sitten oli jättänyt kuninkaan ja valtaneuvoston mennäkseen Lyybekkiin, uhaten lähtiessään palaavansa pian takaisin Tanskaan ratkaisemaan paavillisella valtakirjalla kuninkaan ja arkkipiispan välisen asian. Tämän mahtavan prelaatin näkeminen lamautti drotsi Åken jonkinlaisella pelolla, eikä hän aavistanut mitään hyvää. Eikä häntä miellyttänyt myöskään että Isarnus saapui prinssi Kristofferin seurassa. Hän ei halunnut kohdata heitä ja aikoi nopeasti kääntyä sivutielle; mutta kaksi ratsastavaa talonpoikaistyttöä ritarin ja kahden kuninkaallisen metsästäjän saattamina oli siksi harvinainen näky, ettei se jäänyt prinssiltä huomaamatta; parin ritarin seuraamana hän ratsasti nopeasti katsomaan ketä he olivat.

"Kas vain! Drotsi Åke!" huudahti prinssi ivallisesti. "Meidän ankara ritarilakiensaarnaajamme on ryöstänyt kaksi kaunista tyttöä yhdellä kertaa. Olisitte sentään voinut tyytyä yhteen. Jos näin oikein, ovat nuo kauniit lapset hiukan muuta kuin miltä tahtovat näyttää. Sanokaa suoraan, ketä he ovat?"

"Stig-marskin onnettomat tyttäret, korkea-arvoisa junkkari!" vastasi Åke. "Minä saatan heidät kuninkaan käskystä valtiovankeina Kallundborgiin."

"Kuninkaanmurhaajien käärmeensukua!" huudahti prinssi, ja sävähti samassa hehkuvanpunaiseksi. "Hyvä, se oli oiva saalis! Heitä heidät koiranluolaan! He eivät saa ikinä enää nähdä päivänvaloa — sen minä lupaan heille."

Nuorin sisar huudahti pelästyneenä tuon hurjan uhkauksen kuullessaan, mutta vanhin koetti saada hänet vaikenemaan tyynnyttämällä häntä.

"Heitä on kohdeltava oikeudenmukaisesti ja kaikella ritarillisella kunnioituksella", sanoi Åke rauhallisesti. "Se on minun kuninkaani tahto ja ehdoton käsky, jota minä aijon tarkasti noudattaa."

"Herra drotsi, minä olen Kallundborgin linnan päällysmies!" huudahti prinssi suuttuneena. "Minä huolehdin niistä vangeista, jotka sinne lähetetään. Ratsasta heidän mukanaan, Palle! Ilmoita linnanpäällikölle minun tahtoni! Te vastaatte minulle siitä, että niitä totellaan!" Hän sanoi vielä muutaman sanan eräälle seuralaisistaan, mutta niin hiljaa, ettei kukaan muu sitä kuullut. Sen sanottuaan hän käänsi hevosensa ja ratsasti takaisin seurueensa luo. He erosivat kukin omalle taholleen; mutta se prinssin ritareista, jolle hän oli kuiskannut, liittyi drotsi Åkeen ja hänen vankiensa seuraan.

Tämä vastenmielinen seuralainen oli paksu, lyhytkaulainen herra, jonka sinipunervien täysikuukasvojen vastenmielinen ilme oli raaka ja aistillinen. Häntä kutsuttiin yleisesti herra Palleksi, ja hän herätti huomiota kallisarvoisella, mutta mauttomalla puvullaan, koettaen komeudessa kilpailla itse kuninkaan kanssa. Teeskennellen nuorekasta vallattomuutta hän koetti salata ikäänsä, joka jo läheni viiskymmenlukua. Hän oli vielä naimaton, mutta väsymätön kosija, joka tahtoi esiintyä uhkeana ritarina ja kaikensäätyisten kaunotarten väsymättömänä voittajana. Hän ei ollut kuninkaan suosiossa, ja oli senvuoksi liittynyt prinssi Kristofferin seurueeseen hänen kamaripalvelijanaan. Kansan kesken hän oli huonossa maineessa niiden monien vähemmin arvokkaiden seikkailujen, tähden, joista kansa olikin sepitellyt pilkkalauluja. Hän ratsasti hetken aikaa ääneti drotsi Åken rinnalla ja häntä näytti harmittavan tämä odottamaton matka. Myöskin Åke vaikeni ja jatkoi matkaa häneen katsomatta.

"Ehkä minun läsnäoloni on teille vaivaksi, herra drotsi!" keskeytti viimeinkin herra Palle äänettömyyden — "Eipä ollut tämä matka minullekaan mieleen. Junkkari oli tänään pahalla tuulellaan, eikä hän silloin kärsi minkäänlaista vastaansanomista; olisinpa muuten toivonut vapautusta näin vastenmielisestä tehtävästä. Kyllähän minä sen tiedän, että kun te toimitte kuninkaan nimessä, voin minä junkkarin puolesta silloin yhtä hyvin jäädä kotiin."

"Totta puhuen, ritari Palle, se on minunkin mielipiteeni!" vastasi Åke välinpitämättömällä äänellä ja kiirehti hevostaan.

"Minulle on samantekevää miten lempeästi tai ankarasti teidän vankejanne, kohdellaan", jatkoi herra Palle, "mutta ymmärrättehän toki itsekin, että jos minä en toimita herrani käskyä Kallundborgin linnanherralle, niin joudun varmasti junkkarin vihoihin, ja sitä en totisesti halua muutaman maankuleksijan tähden."

"Te ette luultavasti kuullut, kun minä mainitsin noille herroille näiden naisten nimen ja syntyperän?" kysyi Åke hiljentäen ratsunsa kulkua, ja mittaili uhkaavin katsein raakaa seuralaistaan. "Heidän syntyperästäänkin huolimatta te olette velvollinen osoittamaan kunnioitusta näille kunniallisille tanskalaisille tytöille, ja tällä kertaa minä olen heidän suojelijansa kaikkia mahdollisia loukkauksia vastaan."

"Ai, ai! Te olette hiukan kiihkeä, herra drotsi!" vastasi Palle. "Kuka ajattelee näiden kauniiden lasten loukkaamista? Eihän se heitä halvenna, vaikka he ovatkin juoksennelleet ympäri maata paljasjaloin; nythän heidät kuletetaan säätynsä mukaisesti kunnialliseen valtiovankilaan. Näyttääpä siltä kuin olisivat kauniit vangit vastapalkaksi vanginneet meidän ritarillisen drotsimme."

Tuo hävytön solvaus kohotti veren Åken poskille. "Teidän luvallanne, herra Palle", sanoi hän vaivoin hilliten vihaansa — "tästä kulkee tie Kallundborgiin; se on kyllin pitkä ja leveä meille kaikille, eikä meidän tarvitse olla toistemme tiellä. Tahdotteko te ratsastaa edellä tai jälessä, me asetamme kulkumme sen mukaan. Mutta jos tahdotte pitemmältä kunnioittaa meitä seurallanne, niin saatte käyttäytyä kunnollisesti tai — te ymmärrätte minut —" hän löi miekkaansa ja vaikeni.

"Ohhoh! Siis edellä tai jälestä tai kohteliaasti keskellä — muuten miekat esille! No niin, siinä neljä valittavaa ehtoa!" vastasi Palle. "Minä valitsen teidän luvallanne kolmannen, kultaisena keskitienä, ja aijon kaikessa rauhassa jäädä näin mieluisan seuran keskeen. En ole vielä oikein kunnollisesti nähnytkään kauniita neitosia." Tämän sanoessaan hän ratsasti sisarten väliin tervehtäen heitä ja tarkasteli heitä rivolla katseellaan. "Mitä ihmettä tämä merkitsee?" huudahti hän yhtäkkiä hyvin hämmästyneenä katsellessaan nuorimpaan sisarista. "Neiti Gunilla! Tapaanko teidät täällä? Pitelettekö te nyt drotsiakin narrinanne? Uskotteletteko te nyt heille olevanne Stig-marskin tytär? Viimevuonna te olitte vain Hedegårdin lammaspaimenen tytär."

"Niin olin silloin", vastasi Ulrika nauraen. "Laulussa 'herra Palle kosii kuskiaan', on minun nimeni vieläkin Gunilla. Oletteko koskaan kuullut sitä, herra Palle? Minä laulan mielelläni sen teille; se on hyvin hauska."

Jos ei herra Palle ollut ennestään punainen kasvoista, niin ainakin tuli hän siksi nyt. Hän oli äärimmilleen kiukustunut. Noiden pienten veitikkamaisten kasvojen näkeminen näytti vaikuttaneen niin voimakkaasti häneen, ettei hän uskaltanut purkaa vihaansa; hän kannusti hevostaan ja oli vähällä ratsastaa neidot ojaan kiitäessään äkkiä heidän ohitseen.

"Mitä tämä merkitsee? Tunnetteko tämän herran, jalo neito?" kysyi Åke ihmetellen.

"Kyllä, jotenkin hyvin", vastasi Ulrika nauraen. "Olenpa kerran tehnyt hiukan pilaa hänestä."

"Minun rakas sisareni käyttäytyi ajattelemattoman uhkarohkeasti", keskeytti Margareta-neito hänet. "Herra Palle oli kauan kiusannut häntä, eikä hän uskonut muulla tavalla voivansa vapautua hänen tungettelevaisuudestaan; mutta se oli kuitenkin väärin tehty. Hän joutui senkautta kaikkien pilkan ja naurun esineeksi, ja ellette voi sitä estää, niin hän varmasti kostaa meille."

"Mutta mitä te sitten teitte?" kysyi Åke. Ulrika nauroi ja aikoi kertoa, mutta sisar tarttui häntä käsivarteen. "Jumalan nimessä, rakas Ulrika! Tuossa hän taas on", kuiskasi hän ja Ulrika vaikeni.

Herra Palle oli pysäyttänyt hevosensa ja liittyi nyt taas heihin. Hän näkyi täydelleen rauhoittuneen. Hän selitteli Åkelle, ettei hän mitenkään toivonut tämänlaisille vangeille kovaa kohtelua, vaan päinvastoin hän tahtoisi, jos se oli mahdollista, vapauttaa heidät kokonaan vankeudesta. "Minä olen nähnyt heidät ennenkin", lisäsi hän, "ja jos minä olisin tiennyt ketä he olivat, niin eivät he nyt olisi matkalla vankilaan." Vähän senjälkeen hän ratsasti taas naisten luo. "Senkin pieni veitikka, neiti Gunilla!" kuiskasi hän. "Elkää enää puhuko siitä kirotusta asiasta! En minä teille pahaa tarkoittanut. Jos minä olisin tiennyt teidän olevan jalosyntyisen ritarintyttären, niin minä olisin tarjonnut teille käteni ja sydämeni suurimmalla kunnioituksella. — Jos vielä voisi se onni tulla osakseni, että teidän kauniit silmänne suopeudella minua katselisivat" — —

Katsomatta häneen alkoi Ulrika-neito laulaa:

"Mua kuulkaa, te ritari Palle!

Tähän pyyntööni suostukaa:

Kun messu on laulettu,

heti vaunuuni joutukaa!"

"Elkää laulako sitä kirottua laulua, ihanin neiti!" keskeytti hänet Palle. "Minä en tahdo kostaa teille, — mutta uskokaa minua kaikkein suloisin neiti!"

Välittämättä hänestä, lauloi tyttö ääneen:

"Sitten puki hän ajopojan siniverkahan kaunoisaan, ja itse neiti Gunilla oli läsnä ja toimessaan",

"Vaietkaa jo! Enhän sano enää sanaakaan, pieni Gunillaveitikka!" keskeytti Palle hänet taas. "Mutta jos tietäisitte miten suuresti teitä rakastan ja kunnioitan." — —

Oikullinen neito nauroi ääneen ja jatkoi laulamistaan:

"Oli rikas ritari Palle joka vaunuihin kiiruhti, ja tuo rikas ritari Palle ajopoikaamme suuteli.

Oli itse neiti Gunilla

joka hepoa ohjasi,

ja se on totta min' kerron:

hän armaasti hymyili."

"Haa, odottakaa, sen häväistyksen saatte totisesti maksaa", kuiskasi Palle kiukustuneena. "Te laulatte kauniisti", sanoi hän ääneen, "osaatteko laulun loppuun asti! — Jos vielä laulatte yhden ainoankin värssyn", kuiskasi hän, "niin saatte sen kalliisti maksaa."

"Ole vaiti, Jumalan nimessä, rakkahin sisareni!" rukoili Margareta, ja

Ulrika vaikeni.

Herra Palle ratsasti nyt Åken rinnalla eikä ruvennut enää puheisiin vangittujen sisarusten kanssa. Hän oli ääneti ja suuttuneen näköinen. Suureksi harmikseen hän oli huomannut drotsin koettavan peittää hymyään, ja metsästäjät, jotka seurasivat heitä, nauroivat ja kuiskasivat tavalla, joka kyllin selvästi osoitti heidän tuntevan laulun Pallesta ja hänen onnistumattomasta rakkausseikkailustaan. Molemmat nuoret metsästäjät olivat hyvin kiintyneet drotsiin; he huomasivat selvästi miten vähän tervetullut herra Pallen seura oli hänelle, ja he alkoivat nyt, niinkuin ennenkin kuluttaa aikaansa hyräilemällä laulua urhoollisesta ritari Helmer Sinisestä. Yhdessä niistä monista väkivaltaisista otteluista, jotka olivat lainsuojattomien kuninkaanmurhaajien aseman seurauksena, oli ritari Helmer Sininen kaatanut herra Pallen enon. Senvuoksi oli herra Palle kuuden veljensä avustamana kauan aikaa väkivaltaisesti ahdistanut Helmer Sinistä, kunnes tämä kunniallisessa hätäpuolustuksessa kaatoi kaikki kuusi veljestä ja pakoitti herra Pallen antamaan oman sisarensa hänelle puolisoksi, joka jo kauan ennen näitä riitaisuuksia oli ollut kihloissa urhean ritarin kanssa. Tämä tapahtuma, joka ei suinkaan ollut herra Pallelle kunniaksi, oli herättänyt yleistä huomiota, ja melkein jokainen nuori mies osasi ulkoa urhean ritari Helmerin kunniaksi sepitetyn kansanlaulun. Ei ainoastaan kuningas ja ritaristo olleet vapauttaneet ritari Helmeriä kaikesta, edesvastuusta, vaan sen lisäksi hän oli kuninkaan erikoinen suosikki. Herra Palle kuuli laulun loppusäkeen:

"Niin hyvin hän satulassa istuu."

Hän loi taakseen metsästäjiin vihasta säihkyvän katseen; mutta metsästäjät eivät olleet sitä huomaavinaan, ja yksi heistä lauloi nyt ääneen:

"On paras ja vakavin neuvoni tää

Pois riennä, pois, älä tänne jää —

niin hyvin hän satulassa istuu."

"Teidän metsästäjänne, herra drotsi, tahtovat karkoittaa minut pois ilkeällä laulullaan", sanoi herra Palle kääntyen Äkeen. "Oletteko te tai tämä kaunis neitonen antanut heille siihen kehoituksen."

"Te ette taida erikoisesti laulua rakastaa, herra Palle!" vastasi Åke.

"Se on vahinko. Iloiset miehet tahtovat tehdä matkamme lyhemmäksi."

"Jos oikein kuulen", murisi Palle, "niin voi se laulu yhdelle ja toiselle lyhentää tien taivaan valtakuntaan ellei heti lakkaa."

"Niinkö arvelette?" vastasi Åke välinpitämättömästi. "Jos haluatte seurata meitä, niin saatte pitää hyvänänne iloisuutemme. Laulakaa kiireesti laulu loppuun, pojat!" huusi hän metsästäjille, "muuten herra Palle suuttuu." Ja nyt lauloivat metsästäjät iloisesti:

"Ei morsiamein näin kertoa saa

että karkaan kun veljensä ahdistaa.

Herra Helmer hän olikin yltiöpää,

ja veljiä vastaan hän rynnistää.

Ensin oven hän kaasi ja Langinkin

ja niin sitä puututtiin miekkoihin."

"Kuolema ja kirous!" huusi nyt herra Palle paljastaen miekkansa. "Jos kerran tahdotte laulaa taistelusta, niin saatte sen myös tuntea." Samassa hän oli kääntänyt hevosensa ja hyökännyt raivostuneena metsästäjien kimppuun, joille hän ei antanut aikaa puolustautumiseen ennenkuin hänen miekkansa oli tunkeutunut heidän takkiensa läpi, haavoittaen heitä lievästi. Mutta suuttuneina tästä äkkinäisestä hyökkäyksestä olivat metsästäjät vetäisseet esille pitkät metsästyspuukkonsa uhaten veristä kostoa. Heidän näin melutessaan huudahti neiti Ulrika hädissään ja vanhin sisar kalpeni. "Seis, miehet!" huusi Åke astuen Pallen ja kiukustuneiden metsästäjien väliin. "Ei kelpaa kaksi yhtä vastaan. Minä ratkaisen yksin tämän asian herra Pallen kanssa." Drotsi oli paljastanut miekkansa odottaen vastustajansa kääntyvän häneen päin; mutta nyt näytti siltä kuin herra Pallen hevonen olisi äkkiä pelästynyt ja pillastunut; se kiiti Esromiin vievää tietä katkeroituneen herransa kanssa, joka kiroillen heilutti miekkaansa päänsä yli. Tämän nähdessään metsästäjätkin unohtivat haavansa ja nauroivat ääneen. Myöskin Ulrika-neito nauroi, ja heti kun metsästäjien haavat olivat sidotut, jatkettiin matkaa, mutta toiseen suuntaan kuin minne oli aijottu. "Taisinpa kuulla väärin", sanoi drotsi Åke metsästäjille, "tuskin käski kuningas meidän viedä nämä naiset Kallundborgiin, vaan pikemmin Vordingborgiin. Siellä hän itse hallitsee eikä junkkari Kristoffer. Jos hän olisi toisin tarkoittanut, tapahtukoon tämä minun edesvastuullani." Kun hän nyt kääntyi sivutielle, ratsasti pitkä talonpoikaispukuinen metsästäjä pienellä talonpoikaishevosella ilman satulaa tienvieressä olevasta pensaikosta ja katosi äkkiä metsään. "Kagge!" Huudahti Ulrika iloisesti ja tarttui sisartaan käsivarteen. Vanhempi antoi hänelle varoittavan viittauksen, jolloin hän vaikeni, mutta katseli usein levottomana ympärilleen.

Drotsi Åke oli säpsähtäen kuullut tuon huudahduksen. Nimi Kagge oli hänelle liiankin tuttu marski Stigin päivistä saakka sekä kuninkaanmurhan ankarien tutkimusten jälkeen. Eräs tämänniminen aatelinen aseenkantaja oli ollut Eerik Silmänräpyttäjän murhaajien joukossa Finnerupin ladossa; hän oli muiden lainsuojattomien seurassa paennut Norjaan ja hänen oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty astumasta tanskalaiselle alueelle. Jos hän siitä huolimatta kuului vangittujen neitojen seurueeseen, voi tämä heidän yhteytensä yhden vaarallisimman maankavaltajan kanssa mitä suurimmassa määrin vaikeuttaa heidän asiaansa. Tämä sattuma varoitti drotsia olemaan tarkemman heidän vartioimisessaan. Alakuloisena ja ääneti jatkoi hän matkaa.