Читать книгу Kuningas Eerik ja lainsuojattomat: Historiallinen romaani. Edellinen osa - Bernhard Severin Ingemann - Страница 6

Sisällysluettelo

Själlannin koillisella rannikolla, noin puoli peninkulmaa Gilleleijestä, on Sjöborgin kylä. Usein sattuu täällä lapion- ja aurankärki kilahtamaan vanhojen rakennusten peruskiviin, ja täällä näkee jätteitä kivitetyistä kaupunginkaduista, joiden nimiä ei kukaan enää muista, ja joilla nyt vilja itää ja karja käyskentelee laitumella. Vielä kolmannentoista vuosisadan loppupuolella oli täällä pieni kauppakaupunki, joka oli rakennettu ikivanhan Sjöborgin raunioille. Mäen töyrällä, melkein umpeen kasvaneen Sjöborgjärven kaislikossa, on vielä maassa jätteitä ikivanhoista harmaakivimuureista. Täällä oli ennen vahva ja hyvin varustettu Sjöborgin linna, missä kolmannellatoista ja neljännellätoista vuosisadalla säilytettiin kaikki tärkeät valtiovangit. Sitä kohtaa, mille linna oli rakennettu, ympäröi siihen aikaan järvi joka puolelta, muodostaen siten luonnolliset varustukset, joten kaivetut linnanhaudat olivat tarpeettomat. Linnaa ympäröivät maavallitukset; se oli rakennettu suurista, louhituista harmaakivistä ja varustettu vahvalla neliskulmaisella tornilla, missä vaarallisimmat valtiovangit säilytettiin. Syvässä tornikellarissa oli ilma ummehtunutta ja pilaantunutta, eikä sinne tunkeutunut ainoatakaan valonsädettä; mutta tornin ylin vankilahuone sai ilmaa ja valoa pienestä, pyöreästä ristikko-ikkunasta, joka oli kahdeksantoista kyynärän korkeudella maasta. Tässä ylimmässä tornihuoneessa vartioitiin vielä vuoden 1295 loppupuolella Stig-marskin liittoutuneisiin kuuluvaa huomattavimpaa osanottajaa: mahtavaa ja levotonta arkkipiispa Jens Grandia. Hänet oli vangittu kuningas Eerik Menvedin alaikäisenä ollessa osallisuudesta Eerik Silmänräpyttäjän murhaan, sekä lainsuojattomien kuninkaanmurhaajien suojaamisesta.

Tällä vaarallisella papilla oli paljon liittolaisia Tanskassa, sekä mahtavia ystäviä niin hyvin Euroopan maallisten ruhtinaiden joukossa kuin paavillisessa hovissa. Tuon kuuluisaksi tulleen Veilesäädöksen: Cum ecclesia Dacianan [Tanskan kansalaiset; ensimäiset sanat säädöksessä, jolla se vahvistettiin] mukaan: mistä muuten oli johtunut niin paljon haitallisia riitaisuuksia kuninkaan ja Tanskan papiston kesken, täytyi rangaista kansaa ja maata interdiktillä, jolloin koko maassa jumalanpalvelukset kiellettiin heti kun kuningas tai maallinen oikeus vangitsi jonkun piispan. Tätä säädöstä ei kuitenkaan ollut noudatettu arkkipiispa Grandia vangittaessa. Ei ainoastaan rakkaus isänmaahan tai pelko sen jumalattomuuden, yleisen turvattomuuden ja sekasorron seurauksista, jonka tämänlainen rangaistus aiheuttaisi, vaan myöskin peläten kansan suuttumusta ja maallista valtaa, oli suurin osa Tanskan papistoa lähettänyt anomuskirjoituksen paaville, missä he rukoilivat tämän tuhoatuottavan rangaistuksen peruuttamista. Kirkkojen sulkeminen olisi papistolle itselleen ollut mitä vaarallisinta aikana, jolloin kuninkaanmurhan tuottama suuttumus ei vielä ollut laimennut, ja kansan ärsytetyt intohimot niin usein puhkesivat väkivaltaisuuksiin ja verisiin temmellyksiin. Tämä tärkeä asia oli kauan aikaa ratkaisematta. Jumalanpalveluksia jatkettiin tavallisuuden mukaan; mutta yleisesti pelättiin, että ellei arkkipiispaa pian vapautettaisi paavi panisi interdiktin täytäntöön: jolloin mitä suurin onnettomuus kohtasi maata.

Kuningas Eerik Menved oli nyt saavuttanut täysi-ikäisyytensä, hän oli täyttänyt 21 vuotta. Hän oli elänyt lapsuuden, jonka täytyi pian kypsyttää hänet mieheksi sekä kehittää hänen harvinaisten luonnonlahjojensa omituisuuden. Tuo kuningasvallan väkivaltainen solvaaminen, jonka todistajana hän lapsena oli ollut, oli antanut hänen oikeusinnolleen jonkunlaisen kiivauden ja intohimon sävyn, ja samalla se oli herättänyt hänessä aikaisin oman arvonsa tuntemisen. Aikakauden ritarillinen henki oli myöskin voimakkaasti vaikuttanut häneen; hänen huolenpitonsa valtaistuimen loiston ja vallan säilyttämisestä oli monen mielestä välttämätöntä valtioviisautta näinä vaarallisina aikoina; mutta hänen luontaisen vilkkautensa yhteydessä, tämä huolenpito kruunun loistosta teki hänet taipuvaiseksi komeilemiseen ja pintapuolisuuteen, josta häntä usein moitittiin, ja jota pidettiin turhamaisuutena ja tyhjänä koreilemishaluna. Se vakavuus, millä hän vastaanotti kuningasvaltikan, ilmaisi kuitenkin hänen lujan ja järkkymättömän tahtonsa, jonka onnettomuudet jo aikaisin olivat karaisseet, ja se rohkeus, millä hän laati ensimäisen, itsenäisen kuningaskäskynsä, ilmaisi kuningassielun, joka tunsi olevansa samaa maata suuren iso-isänsä ja esikuvansa, Valdemar Seierin, kanssa. Eerik Menvedin ensimäinen kuningasteko oli koe puolustaa majesteetin valtaa ja arvoa maailman mahtavinta hallitsijaa vastaan, joka pyhän Pietarin valtaistuimelta hallitsi sekä kuninkaita että kaikkia kristikunnan kansoja. Tämän uskalsi nuori kuningas aikana, jolloin hänen oma persoonallinen onnensa suureksi osaksi oli riippuvainen paavillisesta hovista. Hän oli lähettänyt vanhimman ja kokeneimman neuvonantajansa, valtaneuvos Jon Litlen, yhdessä drotsi Hesselin kanssa Roomaan, puolustamaan oikeutettuna hätäpuolustuksena sitä rikkomusta hengellistä säätyä vastaan, mihin oli täytynyt turvautua arkkipiispan suhteen sekä vaatimaan paavin itsensä tuomitsemaan hänet majesteettirikoksentekijänä. Mutta paitsi tätä, tärkeää tehtävää oli vanhalla valtaneuvoksella vielä toinenkin, joka minä muuna aikana tahansa ei olisi tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia, mutta jonka onnistuminen nyt oli yhtä epävarmaa kuin se oli tärkeää kuninkaalle. Hänen piti nimittäin saada paavilta, ja mitä pikemmin kotiin lähettää, tuo kauan luvattu sukulaisuusdispensi [dispensi = erikois-vapautus], jonka kautta vasta kuningas oli oikeutettu naimaan Ruotsin kauniin prinsessa Ingeborgin, jonka kanssa hän oli ollut kihloissa jo lapsesta asti, ja jota hän kauan oli rakastanut sisarellisena sukulaisena, mutta johon hän nyt tunsi kiintyneensä nuoruudenrakkauden koko kiihkeydellä ja voimalla.

Sillä aikaa kun Tanskan lähettiläät pidätettiin paavillisessa hovissa laajojen tutkimuksien ja hämärien tekosyiden nojalla, oli Tanskaan lähetetty paavillinen nuntius, arkkirovasti Isarnus, uhkaamaan Tanskan nuorta kuningasta ehdottomalla pannaanjulistuksella ja interdektillä, ellei hän viipymättä vapauttaisi arkkipiispaa. Viekas arkkirovasti ei tuonut paavilta kuninkaalle minkäänlaista kirjallista sanaa dispensista ja naimasuostumuksesta; mutta suullisesti hän puhui siitä hyvin kierrellen, ja oli jotensakin selvää, että tahdottiin käyttää hyväksi kuninkaan kiihkeyttä tässä sydänasiassa, saamalla hänet mukautumaan paavilliseen mahtisanaan sekä vapauttamaan Sjöborgin hengellisen valtio vangin.

Mutta tämänlainen menettely ei suinkaan miellyttänyt nuorta, kiivasta kuningasta, se vain yllytti häntä uhmailemaan paavillista istuinta, josta voi olla mitä vaarallisimmat seuraukset sekä hänelle itselleen että valtakunnalle. Vielä oli asia ratkaisematta. Mitä pelottavimmin uhkauksin oli kardinaali poistunut Tanskasta ja matkustanut Lyybekkiin.

Ylpeä arkkipiispa Grand, joka yksin oli syypää tähän jännitykseen ja uhkaavaan vaaraan, istui yhä vielä ankarassa vankeudessaan. Vankeusaikansa ensimäiset 36 viikkoa hän oli istunut kahlehdittuna pimeässä, syvässä tornikellossa, kärsien suurta tuskaa, vaikka useimmat vapauttivatkin kuninkaan osallisuudesta tähän kovuuteen. Arkkipiispan vankeustoveri, petollinen ja ilkeämielinen Jaakko-rovasti, joka sairauden nojalla päästettiin vankeudesta, oli heti tätä sääliä hyväkseen käyttäen paennut Roomaan, missä hän innokkaasti työskenteli kuningasta vastaan, pannen kaikki keinonsa liikkeelle arkkipiispan vapauttamiseksi ja yhteisen koston saavuttamiseksi.

Edellisenä jouluna oli kuningas ollut Sjöborgissa ja itse tarjonnut arkkipiispalle sovintoa, jos hän suostuisi luopumaan arkkipiispanistuimestaan, jättämään valtakunnan ja vannoisi olevansa kostamatta ja yhtymättä valtakunnan vihollisiin. Huolimatta siitä ylimielisestä uhkamielisyydestä ja ivasta, millä piispa oli torjunut tämän sovintotarjouksen, oli hänen vankeutensa kuitenkin kuninkaan käskystä tehty helpommaksi; hänet oli muutettu siihen tornihuoneeseen, missä hän nyt asui, siellä häneltä ei ainakaan puuttunut valoa ja raitista ilmaa, vaikka häntä vielä kahlehdittunakin mitä ankarimmin vartioitiin. Mutta niinpian kun kuningas oli linnasta lähtenyt, tuli vangin tila täälläkin sangen kurjaksi. Uusi linnan vouti, Jesper Mogensen, oli tunnettu saituudestaan, julmuudestaan ja mielisteleväisyydestään. Kuninkaan veljen, junkkari Kristofferin, sanottiin suurimmaksi osaksi olleen syypäänä siihen kovuuteen, jolla arkkipiispaa kohdeltiin, vaikka prinssi joka tilaisuudessa moitti kuninkaan käytöstä tässä asiassa, kehoittaen kaikkiin uhrauksiin ja nöyrryytyksiin, ettei vain jouduttaisi huonoihin väleihin kirkon ja paavillisen hovin kanssa.

Eräänä lokakuun iltana astui Sjöborgin linnanvouti, kokin ja vanhan vanginvartijan seuraamana ylös kiertoportaita, jotka veivät arkkipiispan vankilaan ja sen yläpuolella olevaan vahtihuoneeseen. Voimakas valo salalyhdystä, jota kokki piteli ilmassa, valaisi linnanvoudin kasvot ja vartalon. Hän oli pienenläntä mies, jonka roistonkasvoilla sydämetön kovuus ja vahingoniloinen häijyys yhdistyivät petolliseen, tekopyhään ilmeeseen. Matalan, ruman otsan peitti karvainen lakki. Hänellä oli yllään lyhyt, likainen lammasnahkaturkki, ja hänen suuret, raudoitetut saappaansa kolisivat kiviportaissa. Hän näytti olevan äärimmilleen kiukustunut ja levoton. "Senkin saatanallinen olento! Jumalaton ruumis!" murisi hän. "Onko hän paholaisen kanssa tekemisissä, kun eivät jalkaraudat eikä kahleet enää tepsi?"

"Olenhan minä sen teille jo sanonut", vastasi paksu pulleaposkinen kokki hyvin merkitsevän näköisenä. "Hän puhelee näkymättömien henkien kanssa, eikä kukaan tornivartijoista uskalla enää olla hänen luonaan. Hän on yhtä varmasti liitossa paholaisen kanssa kuin minä olen teidän kanssanne, kuitenkin sillä eroituksella, ettei hän minun laillani voi sanoa itseään irti palveluksesta. Muistanettehan te, että minä olen sanonut itseni irti ajoissa, ja olen vapaa menemään, milloin haluan, tänään tai huomenna? Pahus tänne enää jääköön kauemmaksi, koska — — koska hän jo kerran on täällä, olin vähällä sanoa."

"Loruja, Martti, sinun pitää jäädä tänne siksi kunnes saan toisen keittäjän; olethan sen luvannut minulle. Mutta mistä ovat nuo puheet hänen noituudestaan saaneet alkunsa?"

"Ne ovat aivan tosia!" sanoi kokki — "Ei leukaan sen täydellisemmin tunne tätä mustaa taitoa. Tiedättehän te itse, että junkkari Kristofferin miehet löysivät lainsuojattomien kirjeiden joukosta loihtujenkirjan, silloin kun he penkoivat arkkipiispan salaisuuksia Lundin sakaristossa. Kirja poltti heidän sormiaan ja kuuluu hävinneen heiltä aivan käsistä. Tuollainen perkeleenkirja palaa aina omistajalleen takaisin. Ei se vielä ole hänellä, siitä olen varma, mutta pelkäänpä hänen osaavan sen ulkoa. Hän kuuluu ahkerasti tutkineen sitä Lundissa, ja osaahan hän kaikki pakanalliset ja kreikkalaiset kirjansa paremmin ulkoa kuin isämeitänsä, senkin jumalaton koira!"

"Sinä olet oikeassa, Martti! Hän on saatanallinen ihminen, eikä häntä osaa kyllin tarkasti vartioida. Hänen kirottua oppiaan minä en ole koskaan voinut sietää." Tässä linnanvouti jäi miettiväisenä seisomaan arkkipiispan vankilaan vievän oven kohdalle.

"Niin, olkaa vain varuillanne, isäntä!" jatkoi kokki. "Hän täyttää pian koko talon perkeleellisillä kujeillaan, ja saattaa meidät kaikki helvettiin ellei hänen vankilaansa puhdisteta ja hänelle anneta parempaa ruokaa ja juomaa. Minun puolestani hän kyllä saa kuolla nälkään ja mädätä likaisuuteensa: se olisi kuitenkin tuhat kertaa parempi mokomalle kirotulle maankavaltajalle ja noitamestarille. Mutta kun paholainen on talossa, lienee viisainta muistella omia pikkusyntejään eikä kohdella pahemmin vangittua paholaista, kuin mitä toivoisi hänen meitä kohtelevan —"

"Pötyä, Martti! Ei paholainen ole meidän lähimäisemme", keskeytti linnanvouti hänet epäluuloisen näköisenä. "Jos en itse olisi kuullut sinun toruvan ja sättivän tuota kirottua arkkipiispaa, niin luulisinpä melkein sinun olevan liitossa hänen kanssaan."

"Ei, isäntä! Siihen en ainakaan rupeaisi. Ennen olen liitossa vaikka itse Belzebubin kanssa, ja sen voivat tornivahditkin todistaa. Ei kellään heistä ole suurempaa iloa hänen kiusaamisestaan ja pilkkaamisestaan kuin minulla. Silloin kun hänen täytyi sian tavoin juoda ummehtunutta vettä ja syödä homehtunutta leipää tuolla alhaalla, lauloin minä juomalauluja keittiössä ja avasin ikkunan, että hän saisi tuntea paistinhajun, joka tuoksahti hänen nenäänsä. Enkä minä koskaan astu hänen ovensa ohi, laulamatta yhtä ja toista, joka voisi suututtaa häntä. Keväällä minä tekasin laulun vapaudesta ja toukokuun vihreydestä; se häntä erityisesti harmittaa. Kuulkaamme nyt, isäntä", ja hän lauloi ääneen vankilanoven ulkopuolella:

"Niin hyvä on vapaana olla.

Kevätniittyjä kierrellä, kaartaa.

Ohi tornin lintunen lentää,

Tule mukaani, vanki, jos voit!

Pois Hammerhuusiin ma riennän,

On Rönne mun matkani pää."

"Oletko sinä järkesi menettänyt, Martti?" keskeytti hänet linnanvouti.

"Taitaisitpa kehoittaa häntä pakenemaan Bornholmilla olevaan linnaansa?"

"Kyllä se jää häneltä tekemättä ainakin niinkauan kuin hän tuolla makaa. Ettekö kuullut miten syvään hän huokasi? Se oli vain harmista ja suuttumuksesta. Voihan pieninkin lintunen lentää keväällä hänen linnaansa pesimään, mutta hän vain ei voi liikuttaa kättä eikä jalkaa. Tuon laulun minä sepitin vartavasten kiusatakseni ja suututtaakseni häntä."

"Siinä olit oikeassa, Martti. Kyllä se häntä harmitti", sanoi linnanvouti tyytyväisenä. "Sinä olet rehellinen mies. Ahah, nyt kuulin itsekin hänen huokaavan. Mutta sellaisia lauluja ei sinun kuitenkaan pitäisi laulaa hänelle. Niistä hän saa päähänsä vain turhia suunnitelmia ja elohopeaa jalkoihinsa. Tiedänhän minä että sinä, Martti, olet kelpo ja hyväntahtoinen mies, kunhan vain et olisi hieman yksinkertainen. Jos piispa ymmärtäisi noituutta, niin ei hän varmaankaan olisi näin kauan täällä pysynyt. Minä pikemmin luulisin hänen olevan hiukan päästä vialla."

"Varokaa vain itseänne, isäntä, se mies ei piru vieköön ole hullu. Ei ole yhtään piispaa koko maassa, joka panisi hänet pussiin latinassa."

"Vähät minä siitä onko hän hullu tai viisas", murahti linnanvouti astuen rappuja ylös vahtihuoneeseen. Hän avasi oven siihen huoneeseen, joka sijaitsi ylinnä tornissa, aivan arkkipiispan vankilan yläpuolella. Täällä oli aina kaksi vartijaa vartioimassa, jotka pitivät vankia silmällä lattiassa olevan kolon kautta. Sitäpaitsi oli vielä öisin kaksi muuta vartijaa huoneessa vangin luona, istuen hänen päänahaksensa vieressä, missä ne olivat hänen ainaisena kiusanaan, estäen usein puheellaan hänet nukkumasta. Mutta tuo äskettäin levinnyt huhu arkkipiispan noitumistaidosta oli saattanut koko talonväen säikähdyksiin, niin ettei kukaan senjälkeen uskaltanut öiseen aikaan olla hänen luonaan. Kun linnanvouti astui ullakkohuoneeseen, istuivat siellä olevat vahtisoturit lautapelin ääressä arpanappulaa heitellen. Nämä piilottivat äkkiä arpanappulat ja nousivat kunnioittaen seisomaan.

"Tässäpäs minulla vasta on oiva vartio", murahti linnanvouti. "Sillä aikaa kun te täällä pelaatte, annatte te arkkipiispan tuolla alhaalla heittää teistä arpaa paholaisen kanssa. Minä kehoitan teitä pitämään häntä tarkasti silmällä. Jos hän pääsee teiltä karkuun, niin voitte olla yhtä varmat hirsipuusta kuin olisi teillä jo nuoransilmukka kaulanne ympärillä, ja selvä ilma jalkojenne alla. No antaapas olla, katsotaanpa mitä hän siellä hommailee!" Näin sanoen linnanvouti kumartui lattiassa olevan kolon kohdalle. "Luulenpa hänen nukkuvan", kuiskasi hän, "hän makaa aivan liikkumatonna selällään."

"Siihen hän on melkein kahleittensa pakoittama, ja senkinvuoksi, ettei menehtyisi löyhkään", sanoi kokki.

"No niin", vastasi linnanvouti, "eivät mitkään keinot ole halveksittavia, jos ne vain voivat pelastaa sielun kadotuksesta. Katsokaapas, juuri senvuoksi minä annan tuon paatuneen syntisen maata tuolla alhaalla vuoteellaan aivan niinkuin hän itse sen on valmistanut omassa epäsiisteydessään. Vain yksinkertaiset ihmiset voivat sitä kutsua julmuudeksi. Kuinka kauan luulet sinä paatuneimmankaan syntisen kestävän moista vankeutta mieltään muuttamatta ja ryömimättä ristin luo?"

"No, siinä te, isäntä, olette totisesti oikeassa. Te olette hurskaasti ja isällisesti ottanut hänet huostaanne, vieläpä te jalomielisyydessänne saatatte itsenne, kuninkaan vihan ja epäsuosion alaiseksi, ainoastaan harjoittaessanne totista kristillistä hyväntekeväisyyttä koettaessanne pelastaa vangitun sielua. Mutta hän ei taida siitä suuriakaan välittää. Hänen vastahakoisuudellaan ei ole vertaa. Voitteko uskoa, isäntä, että huolimatta kaikesta siitä minkä teette hänen käännyttämisekseen, kiroaa hän teitä kuitenkin joka hetki, toivoen teidän saavan kärsiä tuhat kertaa enemmän tuskia kuin mitä te pelkästä kristillisestä rakkaudesta annatte tulla täällä hänen osakseen."

"Sen kyllä uskon, Martti. Tuollaisilta ihmisiltä ei koskaan voi odottaa kiitollisuutta. Mutta onpa tuo ullakon katto totisesti kurjassa kunnossa", mutisi vouti vilkaisten ympärilleen. "Avotaivaan alla ei hänen sentään anneta maata; se voisi käydä vaaralliseksi."

"Sellaisena se on teidän määräyksestänne", jatkoi kokki teeskennellyllä äänellä ja töllisteli yksinkertainen ilme kasvoillaan katossa oleviin reikiin. "Muutenhan ei voisi sataa sen kirotun paholaisen päälle. Eipä hän taida päästä lentämään lepakkojen kanssa katon läpi, ja yökylminä on piskuinen sade- ja raekuuro sangen terveellinen keino saamaan hänet synnintuntoon."

"No niin, se on totta, olenhan itse tavallani sen niin määrännyt. Mutta kaikella täytyy olla määränsä, ei saa näyttää siltä, että minä tahallani annan katon rappeutua. Pahoilla kielillä on muutenkin tarpeeksi juoruilemista. Huomenna on katto korjattava. Muutamia pienempiä reikiä voitte jättää jälelle, ne eivät pistä silmään. Raitis ilma on terveellistä, ovatpa vähäinen sade ja lumikin hyödyksi. Katsokaas lapseni, ei putoa yksikään sadepisara maahan, tulematta keinoksi, joka edistää paatuneen syntisen käännyttämistä."

"Voi hyvä isäntä", huudahti Martti liikutuksesta värähtelevällä äänellä pannen kätensä ristiin, "teistä olisi helposti voinut tulla piispa; te puhutte usein niin mieltäylentävästi ja liikuttavasti, että kyyneleet kohoavat silmiini."

"No niin!" vastasi linnanvouti itserakkaasti hymyillen. "Minutkin oli kerran määrätty hengelliseen säätyyn, mutta vaikka en saanutkaan tonsuuria, niin opinhan minä kuitenkin monta hauskaa ja hyödyllistä totuutta, ja täytyyhän myös osata käyttää niitä elämässä itsensä ja lähimäistensä pelastukseksi."

"Niin, niin, isäntä", jatkoi Martti hartaan näköisenä. "Kunpa vain voisi sanoa sen yhtä hyvällä omallatunnolla kuin te. Taitaapa kyllä olla teidän hurskaalle kristilliselle mielellenne ja herkälle sielullenne kovinkin raskas tehtävä tuollaisena verikoirana ja pyövelinä ärsytellä vankiraukkaa. Sellainen hyveellinen verikoira ja pyöveli —"

"Suus kiinni, Martti", keskeytti hänet linnanvouti. "Sellaisia sanoja et saa käyttää isännästäsi, vaikka tarkoittaisitkin hyvää. Mutta kuuletteko, nyt sieltä alhaalta kuuluu puhelemista. Voitko kuulla mitä hän sanoo? Luulenpa hänen mötisevän kreikkaa tai latinaa."

Kokki heittäytyi vatsalleen lattialle ja asetti korvansa kolon kohdalle. "Jes siunatkoon!" kuiskasi hän, näyttäen aivan pelästyneeltä. "Hän manaa esiin Aristotelesta, paholaisen koulumestaria, usuttaen hänet teidän kimppuunne. Hän vakuuttaa teidän olevan täysin kypsyneen hänen kouluunsa."

"Vai niin! Sepä on juuri hänen kaltaistaan, senkin jumalaton koira! Mutta minä luulen kuulevani sieltä toisenkin äänen! Martti, ei suinkaan kukaan ole hänen luonaan?"

Martti kuunteli uudestaan. "Jumala auttakoon! Kuulitteko sen?" kuiskasi hän ja ponnahti pystyyn pelästyneen näköisenä, vilkaisten samalla ovelle ikäänkuin aikoen siitä paeta.

"No mitä nyt? Mikä sinua vaivaa, Martti? Mitä kuulet?"

"Pankaa itse korvanne koloon, herra, niin saattehan kuulla. Voi, armias Jumala meitä varjelkoon. Paholainen on kaikesta päättäen hänen luonaan. Puolen yön aikaan se kuuluu tulevan hakemaan teidät, jos te ette anna hänen hyvälle ystävälleen arkkipiispalle paistia, viiniä, ja puhtaita vaatteita. Kuulkaapas vain itse!"

Linnanvouti heitti epäilevän silmäyksen kokkiin, mutta asetti kuitenkin korvansa koloon, pitäen samalla silmällä Marttia sekä pelästyneitä vartijoita. Hän ei ollut kauan maannut tässä asennossa, ennenkuin hän yhtäkkiä ponnahti ylös aivan kuolonkalpeana, sillä nimi Jasper Mogensen kaikui oudosti, hillityn ja luonnottoman naurun säestämänä, aivan kuin jostakin syvästä rotkosta, eikä ääni ollenkaan ollut arkkipiispan äänen kaltainen.

"Kuulitteko nyt sen, isäntä?" sanoi Martti. "Tuota, joka nyt kutsuu teitä, minä en totisesti haluaisi nähdä likempää."

"Hiljaa!" kuiskasi linnanvouti, lähestyen taas lattiassa olevaa koloa.

"Jasper Mogensen!" kuului nyt sama kauhistava ääni aivan kuin hänen jalkojensa alta, ja niin kovaa, että kaikki voivat sen kuulla. "Kestitse minun korkeasti oppinutta mestariani ja kumppaniani, taikka taitan minä sinun niskasi ja väännän sinun tekopyhän sielusi nurin!"

Tämän korisevan äänen kuullessaan vartijat heittäytyivät pitkälleen, lattialle ja rukoilivat Ave Mariansa. Linnanvouti vapisi ja tutisi, mutta Martin pulleat posket olivat tulipunaiset ja hänen silmistään tihkui vettä kuin jostakin salaisesta ponnistuksista, ja samalla hän puristi yhteen huulensa, seisoen aivan kuin pelästyksen lamauttamana.

"No saakoon hän sitten sen mitä pyydetään", sammalsi linnanvouti. "Jos täällä ovat moiset temput kyseessä, ei junkkari Kristoffer eikä kukaan muukaan voi vaatia että minä tässä asettaisin sekä sieluni että ruumiini vaaranalaiseksi. Anna sinä vain piispan herkutella, Martti, anna hänen syödä ja juoda itsensä vaikka kuoliaaksi, jos se häntä miellyttää. Mutta pakenemaan häntä ei päästetä, vaikka hänellä olisi tuhat paholaista auttajana."

"Sen estäminen taitaa tulla teille kovinkin vaikeaksi, hyvä isäntä", vastusteli Martti muka huolestuneena. "Tuonlaiselle mylvijälle ei liene kovinkaan vaikeaa lentää avaimen reijästä piispa mukanaan."

"Sen tahdon nähdä ennenkuin sen uskon", sanoi linnanvouti, joka näytti toipuneen pelostaan. "Kyllähän sinä, Martti, olet kelpo mies, mutta taidatpa olla hiukan taikauskoinen ja yksinkertainen. Luulenpa tässä muuten olevan jonkin kepposen tekeillä; mutta sen minä sanon sekä sinulle että teille toisille: jos huomaan petollisuutta tai että jokin teistä on vähimmänkin osallinen näihin pirunjuoniin, niin saatte sen kalliisti maksaa. Teidät poltetaan elävältä tai kidutetaan niin totta kuin laki ja oikeus vallitsevat maassa."

"Herra meitä varjelkoon!" huudahtivat pelästyneet vanginvartijat yhtaikaa.

"Sen minä sanon teille", jatkoi linnanvouti, "ei tämä ole muuta kuin pelkkää kujeilemista ja petkutusta. Koetellakseni häntä tuolla alhaalla minä tahdon jonkun aikaa antaa hänelle hyvää ruokaa sekä annan puhdistaa hänen huoneensa. Mutta jos hän panee toimeen vielä muita kepposia niin joutuu hän taas takaisin koiranluolaan. Ja sen minä sanon teille, miehet, että jos joku teistä uskaltaa auttaa hänet pakoon, niin hirtetään teidät joka mies. Saatte nyt kaikki kolme valvoa täällä tämän yön."

"Oi, voi, emme me uskalla, ankara isäntä!" rukoili vanha vartiamies. "Jos paholainen mellastelee täällä tornissa, niin me emme uskalla olla täällä ilman Martti-mestaria. Eikö hän saa jäädä istumaan luoksemme?"

"No, jää sitten noiden typerien miesten luo täksi yöksi, Martti", sanoi linnanvouti. "Sinä olet kuitenkin heistä järkevin. Minä kyllä siitä palkitsen sinut, ja huomenna kyllä toimitan tänne miehiä, jotka eivät pelkää."

"Se on minulle yhdentekevää", vastasi Martti rohkeasti. "Kyllä minä pidän miehet virkeinä tämän yötä. Sen, jolla on hyvä omatunto, niinkuin teillä ja minulla, ei tarvitse pelätä pirunvehkeilyjä."

"Se oli oikein sanottu, Martti. Mutta saata nyt minut ensin alas portaita. Äsken kumartuessani alkoi minua hiukan pyörryttää. Ja sinä voitkin samalla tuoda ruokaa ja juomaa vangille ja teille kaikille."

"Tulkaa, isäntä, ja ottakaa minua käsivarresta", sanoi Martti ja seurasi linnanvoutia ovelle. "Nyt on kaikki hiljaista ja järjestyksessä", jatkoi hän heidän astuessaan alas portaita. "Kyllä minä sen jo aavistin, vastapalvelus on aina tarpeen. Saattepahan nähdä meidän tässä lopuksi niin tottuvan pirunvehkeilyihin, että kaikki kohta sujuu aivan kuin itsestään. Ja miksei voisi tulla toimeen parin, kolmen pikkupirun kanssa, jos ne vain tahtovat käyttäytyä siivosti ja säädyllisesti ja elää kanssamme kristillisessä sovussa ja rauhassa."

Saatettuaan linnanvoudin alas, juoksi Martti heti huoneeseensa ja sieltä keittiöön ja varastohuoneeseen. Pian hän taas astui ylös torninrappusia, mukanaan vaatemytty, kaksi ruokakoria, pari pulloa ja ruukkua ja astui sisään noiden kolmen vartijan luo. "Vie sinä, Matti, ruoka ja viini koiralle tuonne alas", sanoi hän vanhalle vahtimiehelle, "mutta elä vain varasta siitä mitään mennessäsi. Isäntä käski siellä tekemään perinpohjaisen puhdistuksen. Hänen ovellaan on nyt vartija yötä päivää, niin ettei sinun tarvitse kuormittaa kaikkea rautaa hänen päälleen. Me toiset sillaikaa hiukan virkistämme vaivaista ruumistamme. Katsokaapas, miehet, minulla on tässä sekä simaa, että saksalaista olutta! Mene nyt vain, Matti! Kyllä me jätämme sinullekin osasi, jos vain tulet selvänä takaisin."

Vanhus silmäili mennessään ahnaasti viiniä ja herkullisia ruokia, joita hänen piti kantaa vangille. Kyökkimestari Martti kattoi nyt näppärästi pöydän ja alkoi uutterasti ryypiskellä nuorten vanginvartijoiden kanssa. Eräs heistä oli ollut sotapalveluksessa ja kutsutti itseään senvuoksi ratsumies Niiloksi, hän oli hyvin ahne väkeville juomille, josta hänen nenänsä oli alkanut aikatavalla punoittaa. Toinen heistä oli arka ja varovainen mies, hänen katseensa oli viekas ja ahne; hän istui arpanopat kädessä laskien montako äyrityistä hän oli voittanut toveriltaan.

"Sinäpä vasta olet kelpo mies, Martti", sanoi ratsumies Niilo, työntästen lakin ylemmäksi ruskettuneilta sotaisennäköisiltä kasvoiltaan. Sitten hän tyhjensi yhdellä siemauksella simapikarinsa ja tarttui oluthaarikkaan. "Kyllä sinä näyt tietävän mitä vahtituvassa tarvitaan silloin kun silmät ovat pidettävät auki ja mieli rohkeana. Sieluni autuuden kautta, vartioisinpa mieluummin leirissä kokonaista armeijaa sotavankeja kuin istuisin täällä, varsinkin jos tuo kirottu piispa harjoittaa noituutta ja muita pirunvehkeitä. Miten luulet sen asian laidan olevan, Martti?"

"Oh, se ei kuulu meille maallikoille", vastasi Martti. "Minä en tunne en valkoista enkä mustaa noituutta. Mutta sen minä tiedän, sipiskööt ja supiskoot minun puolestani tästälähin siellä alhaalla miten paljon haluavat, minä en ainakaan liikahda paikaltani. Kun me emme pistä nenäämme sinne, vaan hoidamme tehtävämme, niin me saamme kyllä olla rauhassa ja voimme istua täällä kuin Aaprahamin helmassa. No, juo Niilo! Mitä sinä, Yrjö, siinä kuhnustelet?" sanoi hän arpanappuloita laskevalle miehelle. "Arpapeli näkyy olevan sinulle mieluisempaa kuin rehellinen ja viaton juominen. No, Jumala paratkoon, kullakin ihmisellä on omat mielitekonsa tässä maailmassa. Mutta katsos, veli veikkonen, täytyy välistä ulvoa susienkin kanssa. Laula ja juo nyt ensiksi meidän kanssamme, niin sitten me pelaamme sinun kanssasi! Kiiltäviä hopearahoja meillä kyllä on riittävästi!" Näin sanoessaan iloinen kokki heitti kourallisen hopearahoja pöydälle ja alkoi laulaa vallatonta juomalaulua. Vanginvartija Yrjö katseli ahnain silmin hopearahoja ja helisteli arpanappuloita. "Emmekö voisi ensin pelata, hyvä Martti", sanoi hän ystävällisesti ja hymyili viekkaasti, "voimmehan sitten jälestäpäin laulaa ja juoda. Uskallatko korkeimman tikin yhdestä hopeaäyristä?"

"Vaikka kahdestakymmenestä, jos tarvitaan", rastasi Martti. "Mutta minä välitän viis sinun arpapelistäsi ennenkuin olen saanut kieleni kostutetuksi. Katsos, kieli on maailman merkillisimpiä kappaleita, ja sietääpä senvuoksi sitä hiukan lellitellä. Se piskuinen kappale voi mullistella kokonaiset maat ja valtakunnat. Taidanpa jo olla hiukan hutikassa, mutta sinä et ole vielä tyhjentänyt ainoaakaan pikarillista. Sen, jonka kanssa minä alan rahasta pelata, täytyy olla yhtä iloisen silmistään kuin minä olen. Tiedäthän sinä sen, että samanikäiset lapset sopivammin leikkivät keskenään, eikä pelissä saa pettää toisiaan."

"No, anna sitten tänne puoli haarikallista olutta, jos se ei ole liian voimakasta", sanoi varovainen Yrjö. "Sima kohoaa heti päähäni. Jos aikoo pelata, niin täytyy ainakin osata laskea kuuteen asti. Emme suinkaan me täällä istu juodaksemme itseämme juovuksiin."

"Yhtähyvin voimme juoda kuin pelata", vastasi Martti, "mutta olkoon se minun asiani. Minä tunnen sekä humalan että oluen, ja tiedän myöskin minkä neljä miestä kestävät, elleivät ole akkoja."

He joivat, ja Martti kaatoi yhä lisää. "Tahdotteko kuulla uutisia, miehet", jatkoi hän kovaäänisesti, heittäytyessään istumaan käsivarret nojaten pöytään. "Me saamme pian odottaa kuningasta tänne linnaan. Silloin täällä ei ole puutetta juomarahoista, ja silloin täällä sima ja viini ja saksalainen olut virtaavat kuin itse siunatussa paratiisissa."

"Mitä sanotte, kuningasko!" huudahti ratsumies Niilo. "Silloinpa täällä juhlitaan ja metsästetään. Hän kyllä aina toimittaa metsästäjillekin tekemistä."

"Saattepa nähdä, että silloin piispa vapautetaan", sanoi vanginvartija Yrjö arpanappuloitaan pyöritellen. "Ei hän nyt sentään liene niin hullu, että tälläkin kertaa ärsyttelee kuningasta niinkuin teki viimein."

"Saatte, nähdä että sen hän kyllä uskaltaa", vastasi kokki. "Se mies ei välitä ei kuninkaista eikä keisareista, ja jos siinä on perää, että Rooman paavi on hänen puolellaan, niin voi kuningas vielä joutua tappiolle."

"Mitä paavi voi meidän kuninkaallemme?" kysyi ratsumies Niilo. "Onhan hän, pahus vieköön, aina Roomalais-maassa asti, toisella puolen suurta valtamerta, eikä hänellä ole ratsumiehiä eikä sotalaivoja tänne lähettää."

"Mutta onpa hänellä jotakin, joka on vieläkin terävempää", sanoi Martti. "Onpa hänellä pari avainta, niin pari avainta, ja nepä johonkin kelpaavat. Sata miestä ei jaksa niitä kantaa, ja niillä hän voi sulkea ja avata sekä taivaan että helvetin joillekin meistä, aina sen mukaan miten milloinkin haluaa. Helvetinportit hän mielellään jättää auki, sillä siinä on aina niin suuri liike; mutta taivaanportin hän sulkee, häpeä sanoa, aina iltasin ja pistää avaimen päänalukseksensa alle."

"Mutta sehän on pyhällä Pietarilla?" intti ratsumies Niilo. "Eikö hän seiso siellä vartioimassa öin ja päivin?"

"Siinä olet aivan oikeassa, Niilo; mutta pyhä Pietari on paavin serkku. Sitäpaitsi paavi pistää hänet taskuunsa ja ottaa häneltä joka ilta pimeän tullessa pois avaimen, niinkuin linnanvouti sinulta. Paavi on muuten meidän Herramme käskynhaltija, niinkuin tiedät, ja kun hän suuttuu, voi hän yhdellä ainoalla sanalla sulkea koko maan kirkot ja tuomita meidät kaikki luinemme ja lihoinemme, vieläpä sielummekin kaupanpäälle paholaisen valtaan."

"Herra varjelkoon!" huudahti Niilo tehden ristinmerkin. "Ja sinä luulet hänen uskaltavan tehdä tämän meidän kuninkaallemme ja tämän maan kristityille?"

"Sanotaanpa hänen ankarasti uhkailevan. Kunhan edes paholainen veisi muassaan kirotun piispan tuolta alhaalta! Hän on syyllinen kaikkeen tähän onnettomuuteen. Olisi parempi maalle ja valtakunnalle, jos hän aikoja sitten olisi livistänyt tiehensä."

"Niinkö arvelet, Martti? Mutta silloinhan on typerää pitää miestä vankilassa."

"Se on kuninkaan yksityisasia", vastasi Martti. "Hän kyllä tietää mitä tekee, ja hänellä lienee siihen omat syynsä. Taisipa olla piispallakin oma osansa Finnerupin jutussa, silloin kun ottivat hengiltä kuninkaan isän. Vaikk'ei tuo Eerik Silmänräpyttäjä suurenkaan arvoinen ollut; mutta hän oli kuitenkin kuningas ja salaliitto oli kyllä olemassa. Herra varjelkoon minun sitä puolustamasta. Eikä kukaan myöskään voi moittia meidän kuningastamme siitä, ettei hän voi antaa anteeksi piispalle. Mutta se nyt on varmaa, että maalle olisi suurempi hyöty siitä jos kuningas olisi vähemmän ankara, ja paholainen veisi piispan."

Heidän näin puhellessaan palasi vanha vanginvartija puolihumaltuneena takaisin ja heittäytyi pitkäkseen pöydän vieressä olevalle penkille.

"Kas vain, Matti, miten poskesi ovat alkaneet punoittaa", sanoi kokki hymyillen. "Oletpa tainnut lakkia piispalta viinin — se oli oikein! Kuka tietää, vaikka se olisi ollut myrkytetty."

"Kuolema ja kirous! Mitä sinä sanot, Martti!" soperteli vanhus kauhistuneena ja sylkäsi. "Minä en ole maistellut tippaakaan hänen viinistään. Ei sinun tarvitse minua härnätä!"

"Ole sinä vain rauhassa, ukkoseni!" lohdutteli Martti, — "itsekin siitä join portaita noustessani. No, oliko hän mielissään muutoksesta?"

"Hän ei sanonut sanaakaan, toveri! Ennen se koira antaa pistää itsensä vartaaseen kuin sanoisi sanankaan sinulle. Hän kai luulikin minun tuoneen hänelle myrkkyä. Mutta kuolema ja kirous!" keskeytti hän ja sylkäsi taas — "en olisi sentään ikinä uskonut —"

"Ole vain levollinen, Matti! Ethän sinä ole maistellut tippaakaan. Mutta huuhdoppas sinä tuolla kurkkusi, voin vakuuttaa sinulle sen olevan terveellistä. Ja nyt minä vielä laulan teille hauskan laulun, josta voi piispallekin olla hyötyä."

Kaadettuaan kaikille viiniä, hän rykäsi ja lauloi:

Vankina hämähäkin verkossa

on Sjöborgilla kärpänen.

Vielä uhmaten uskaltaa uhkailla,

vaikka jo kiinni on siivet sen.

Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan

kehno kärpänen verkossaan!

Hyvinvointinsa päivinä istahti se jo nenälle kuninkaan, ja sinne se jättää uskalsi mik' ei miellytä milloinkaan. Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan kehno kärpänen verkossaan!

"Mikä laulu tuokin on?" kysyi ratsumies Niilo, — "sitä en ole ennen kuullut."

"Se on pilkkalaulu piispasta tuolla alhaalla", — vastasi Martti, "ja sen minä olen itse sepittänyt. Katsokaas, härnätäkseni häntä oikein aikatavalla, ja pilkatakseni hänen oppiaan, olen pistänyt siihen mausteeksi hiukan latinaakin. Sen olen oppinut isä Yrjänältä." Ja nyt hän jatkoi:

"Crimen laesae Majestatis"! [Majesteettirikos]

nyt verkko se palkakseen jää.

"Custodibus inebriatis" [Kun vahdit ovat päihtyneet]

Ketut ketuilla metsästää.

Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan

kehno kärpänen verkossaan!

Kokin näin laulaessa kovaäänisesti, kuului kahleitten helinää arkkipiispan vankilasta, jolloin molemmat puoleksi päihtyneet vanginvartijat hypähtivät ylös, ja Yrjö, joka vielä oli selvä, mutta joka ei ollut kuunnellut laulua, käytti tilaisuutta hyväkseen puhaltaakseen muutaman kokin hopearahoista taskuunsa. "Antaa sen koiran kulutella kahleitaan", sanoi Martti jääden rauhassa istumaan. "Hän kuuli kyllä minun pilkkaavan häntä laulullani ja se häntä harmitti; mutta se on hänelle vain hyväksi."

"Sinä olet oikeassa, Martti!" sanoi ratsumies Niilo, kurkistaessaan alas lattiakolon kautta. "Hän riuhtoo kahleitaan kuin riivattu. Usko pois, sinun latinantaitosi häntä suututti. Mutta eipä se haitaksi ole — antaapa hänen vain kuulla, ettemme me maallikotkaan aivan oppimattomina elele."

"Tulkaa toverit, juomaan!" huusi kokki ja jatkoi laulamistaan, alkaen samalla hoiperrellen kävellä lattialla niinkuin olisi ollut aivan juovuksissa:

Hei, hei, sinä uhmaava vanki

linnunlaulun sä tunnet, mi soi?

Jospa unhoitit myös latinankin

et onnea löytää sä voi!

Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan

kehno kärpänen verkossaan!

Linnun myötäkö viestin viedä?

Rooman porttiinko johtaisi tie?

Tai minne ei suuntasi tiedä,

sama taival sen takaisin vie.

Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan

kehno kärpänen verkossaan.

Viimeistä värssyä laulaessaan hän heittäytyi pitkälleen arkkipiispan vankilan kolon kohdalle ja tirkisti sinne alas.

"Tuo petollinen kokki on lähetetty tänne, minua kiduttamaan!" kuuli hän vangin syvään huoaten kuiskaavan.

Uhmailkoon vaan, ja suriskoon vaan

kehno kärpänen verkossaan!

lauloi Martti täyttä kurkkua, ja noustuaan hoiperrellen hän yhä uudelleen lauloi loppusäettä, mihin vahtimiehet ääneen nauraen yhtyivät.

"Oletpa aikatavalla päissäsi, Martti!" sammalteli ratsumies Niilo kellahtaessaan pöydän alle. "Etkö ollenkaan hoksaa, että me olemme täällä vartioimassa emmekä kapakassa." — Sen sanottuaan sotamies painoi raskaan päänsä alasvierineelle oluthaarikalle ja nukkui siihen.

"Mutta minne ratsumies Niilo hävisi?" soperteli vanha torninvartija, joka jo oli ehtinyt tyhjentää kokonaisen suuren ruukullisen voimakkaasti päihdyttävää saksilaista olutta. "Annanpa vaikka hirttää itseni, jos hänet saan näkyviini."

"Hohhoi, se juoppolalli kuorsaa jo pöydän alla!" vastasi Yrjö. — "tepä vasta olette oivallisia vartijoita. Minä tässä saan ainoana selvänä vartioida kaikkien teidän edestänne. — Hei, Martti, ollaanpas me järkeviä, ja pitäkäämme vaari toimestamme! Täällä sinun hopearahasi likoavat oluessa ja simassa. Pannaan pöytä puhtaaksi, niin saamme heittää niistä arpaa! Se, jolle lankee korkein arpa, pistää rahat taskuunsa. Saat kernaasti heittää ensiksi."

"Sanasta miestä!" vastasi Martti. "Mutta ilman vilppiä ja petosta." Hän otti arpanopat ja heitti. "Jos osaat laskea, niin laske", sammalteli hän niihin katsomatta. "Kaksi, kolme — vain seitsemän sinä sait", sanoi Yrjö vetästen nopeasti arpanopat itselleen. "Katsoppas, nyt minä viskasin", hän pyöritteli noppia, asettaen ne osoittamaan korkean luvun. "Voittanut! Rahat ovat minun! Katso itse!" Hän vetää rahat itselleen.

"Kyllä minä sinuun luotan, — sinä olet rehellinen mies!" vastasi Martti ja täytti hoiperrellen hänen haarikkansa. "Rahat ovat sinun. Mutta nyt sinun täytyy, autuuteni kautta, juoda myöskin minun lemmittyni malja, sitten minä menen nukkumaan. Juo se malja pohjaan asti, muuten sinä olet roisto, joka täällä istut vain minua nylkemässä."

"Hyvä on, Martti-poikani! Kauniin Gilleleijen Kaarinan malja! Näetkös nyt, enkö minä ole rehellinen." sanoi Yrjö ja tyhjensi haarikan yhdellä kulauksella. "Nyt ei ole enää tippaakaan jälellä."

"Se oli oikein! Oletpa sentään kunnon mies", änkytti kokki ja kellahti lattialle, missä hän pian kuorsasi kaikkia muita äänekkäämmin.

"Senkin pöllöpää", murisi Yrjö, joka myöskin tunsi päänsä raskaaksi. "Häntä voi vetää nenästä niin paljon kuin vain tahtoo." Hetken kuluttua oli hänkin painanut päänsä käsivarsiensa varaan ja nukkunut. Kun hän alkoi kuorsata, nousi Martti Madsven aivan selvänä ja katseli tarkasti himmeän lampun Valossa kolmea nukkuvaa vahtimiestä. Heti kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että he nukkuivat sikeästi, hiipi hän hiljaa lattiassa olevalle kololle, josta hän katseli alas vankiin. "Arvoisa herra!" kuiskasi hän. "Nyt minä olen juottanut heidät kaikki kolme pähkähumalaan. He nukkuvat kuin kivet. Teidän ei tarvitse epäillä minua. Minä olen aina ollut teille uskollinen. Minun on täytynyt kiusata ja pilkata teitä vain pettääkseni noita toisia. Minä olen valmis lähtemään teidän asioillenne, minne vain käskette."

"Puhutko totta, Martti?" kuiskasi vangittu arkkipiispa.

"Totisesti, sieluni autuuden kautta!" vastasi kokki. "Te olette pelastanut minun henkeni, ja salannut sen minkä kyllä tiedätte. Senvuoksi olenkin luvannut pyhälle Martinukselle pelastaa teidän henkenne maksakoon mitä hyvänsä."

"Jumalan nimeen! Tahdonpa siis uskoa sanaasi", sanoi vanki. "Jos tahdot pelastaa henkeni, niin mene Kauppiassatamaan minun kaniikkini, Hans Kodisen, luo ja neuvottele hänen kanssaan! Pyydä hänen hankkimaan minulle kynän ja mustetta, viilan ja köysitikapuut."

"Hans Rodis on Esromissa, herra", vastasi kokki. "Hän pyysi minun toimittamaan tämän pienen makkaran teidän hurskaisiin käsiinne. Jos voitte kahleiltanne, niin asettakaa kätenne tänne kolon kohdalle! Kas vain, miten hyvästi se siitä mahtuikin!"

Näin sanoessaan Martti työnsi reijän läpi ohkosen kokoonkierretyn kääryn, joka oli piiloitettu makkarannahkaan. Siihen oli kiinnitetty nuora, jonka avulla hän nyt laski sen alas.

"Minä sain sen!" kuului vangin ääni alhaalta. "Kiitetty olkoon kuninkaitten Herra! Minun uskollinen palvelijani lähettää minulle sen mitä tarvitsen. Elä irroita nuoraa", jatkoi hän vähän ajan kuluttua. "Aseta lamppu kolon kohdalle! Vain yksi ainoa valonsäde!" Kokki totteli hiljaa ja ääneti. "Minä kirjoitan pari tärkeää sanaa päämiehelleni Hammerhuusiin, toimitatko sinä kirjeen uskollisesti hänen käteensä?"

"Sen teen, sieluni ja kunniani kautta! Mutta kiirehtikää!"

"Sinun palkkasi pitää oleman runsas sekä maassa että taivaassa; valoa vain lisää!"

"Kaikki on jo edeltäpäin puhuttu!" kuiskasi kokki ja piteli lamppua kolon lähellä. "Kunhan vain Hammerhuusiin voi luottaa. Sitten vasta kun taas näette minut, on aika käsissä. Käyttäkää vain viilaa hyvin varovasti. Me pidämme kaniikin kanssa huolen muusta. Niilo Brock ystävineen auttaa meitä. Kysten Juhana ja Ola Ark ovat mukana. Olkaa vain rohkealla mielellä, herra! Minuun te voitte luottaa. Mutta kiirehtikää! Nuo juopporallit alkavat jo liikutella jäseniään, pelkään heidän heräävän."

"Vielä vain silmänräpäys!" kuiskasi vanki. "Vedä nuorasta, se on valmis", jatkoi hän hetken kuluttua. Martti vetäsi äkkiä ylös nuorassa riippuvan makkaransuolen, missä hän huomasi kokoonkierretyn pergamenttilehden. Hän pisti sen huolellisesti piiloon. "Hiljaa, nyt ne heräävät!" kuiskasi hän. "Minun täytyy taas alkaa mellastella." Tämän sanottuaan paksu kokki pyöritteli itsensä pitkin lattiaa puoleksi humaltuneiden heräävien vartijoiden luo ja alkoi kaikin voimin tuupiskella heitä. "Hihhei, nyt pehmitetään lihaa", huusi hän, "ja nyt survotaan pippuria! Mikä kokkare täällä puurossa on? Se on survottava rikki."

"Voi, voi! Oletko tullut hulluksi, Martti! Minähän tässä olen!" huusi ratsumies Niilo.

"Mitä turhia tässä sopotatte", jatkoi Martti husien ympärilleen. "Minä en ole hullu enkä päissäni, mutta tänne minä en pahus vie, enää jää. Vai tahdotteko te puurokokkareet olla mestarikokkia viisaampia? Luuletteko te saavanne minut uskomaan, että ratsumiehiä on padassani?" Hän huusi ja räyhäsi kuin päihtynyt ja työntäistyään lampun pöydältä, hän horjui ulos tornihuoneesta ja kompuroi alas rappusia. Kun torninvartijat aamulla selvisivät oli Martti kadonnut eikä häntä löydetty mistään koko linnasta.