Читать книгу Ylpeys ja ennakkoluulo - Джейн Остин, Сет Грэм-Смит - Страница 18

Elizabeth kertoi seuraavana päivänä Janelle, mitä hänen ja hra Wickhamin välillä oli tapahtunut. Jane kuunteli hämmästyneenä ja huolestuneena. Hänen oli vaikea uskoa, että hra Darcy olisi niin arvoton nauttimaan hra Bingleyn ystävyyttä; ja yhtä vaikea hänen oli epäillä niin miellyttävän nuoren miehen kuin hra Wickhamin puheen todenperäisyyttä. Ajatus, että tämä kuitenkin oli saattanut joutua niin tylyn ja tunnottoman menettelyn uhriksi, riitti hellyttämään hänen tunteitaan poloista kärsijää kohtaan; ja ollen luonteeltaan hyväntahtoinen kaikkia ihmisiä kohtaan ja ajatellen kaikista vain parasta, hän sanoi:

"He ovat erehtyneet molemmat, minä uskon, jollain tavalla, jota me emme saata käsittää. Epäilen, että syrjäiset ihmiset ovat sotkeneet heidän välinsä ja kertoneet kummastakin pahaa toiselle."

"Siinä sinä varmasti osasit naulan kantaan, ja nyt, rakas Jane, mitä hyvää sinulla on sanottavaa noista pahaa suovista syrjäisistä? Tahdotko sinä ehkä puhdistaa heidätkin kaikesta viasta, niin ettei meidän tarvitse ajatella pahaa kenestäkään ihmisestä?"

"Naura sinä vain mitä naurat, mutta minun mielipidettäni et saa naurullasi horjutetuksi. Ajattele toki, Lizzy kultaseni, kuinka ilkeään valoon herra Darcy joutuisi, jos hän on todellakin syyttä suotta tehnyt sellaista vääryyttä isänsä lemmikille, jonka tulevaisuuden hänen isänsä oli luvannut turvata. Se on aivan mahdotonta! Ei kukaan mies, jolla on vähänkin inhimillisiä tunteita ja oman arvon tuntoa, kykenisi menettelemään sillä tapaa. Voisivatko hänen parhaat ystävänsä siihen määrään erehtyä hänen luonteestaan? Eihän toki!"

"Minun on paljon helpompi uskoa, että herra Bingley on antanut ystävänsä johtaa hänet harhaan, kuin että herra Wickham olisi keksinyt sellaisen jutun itsestään eilen illalla; kaikki nimet ja tosiasiat hän mainitsi aivan etsimättä. Jollei se ole totta, niin annetaan herra Darcyn kieltää sen totuus. Muuten voi jo hänen silmistäänkin lukea totuuden."

"On niin vaikeata päätellä mitään – ja niin tuskastuttavaa. Eihän tiedä, mitä oikein ajatella."

"Anteeksi, sisko rakas; minusta tietää varsin hyvin, mitä ajatella."

Mutta Jane voi ajatella varmasti ainoastaan yhtä asiaa – että hra Bingley, jos hän tosiaankin oli antanut ystävänsä johtaa hänet harhaan, tulisi kärsimään paljon asian tultua tunnetuksi.

Neitosten oli kiiruhdettava puutarhasta, jossa ylläoleva keskustelu tapahtui, kun vieraiksi tuli eräitä juuri niistä henkilöistä, joista he olivat puhelleet keskenään. Hra Bingley saapui sisarineen mieskohtaisesti kutsumaan talon väkeä kauan odotettuihin Netherfieldin tanssiaisiin, jotka oli määrä pitää seuraavana tiistaina. Molemmat vieraat naiset olivat ihastunut nähdessään rakkaan Janensa jälleen niin hyvissä voimissa, vakuuttivat, että heidän viime tapaamisestaan oli kulunut jo määrätön aika, ja tiedustelivat moneen kertaan, mitä hän oli puuhaillut tuona aikana. Perheen muista jäsenistä he eivät paljoakaan välittäneet, välttäen rva Bennetiä kuin tarttuvatautista, virkkaen vain muutaman sanan Elizabethille ja muille ei ainuttakaan. Pian he sitten ottivat äkkilähdön välttyäkseen rva Bennetin ylivuotavasta kiitollisuudenmyrskystä ja vetivät ällistyneen ja vastaanhangoittelevan veljensä mukanaan.

Netherfieldin tanssiaisten odotus pani perheen jokaisen naispuolisen jäsenen miellyttävään jännitykseen. Rva Bennet piti koko juhlatilaisuutta erikoisena kunnianosoituksena hänen vanhimmalle tyttärelleen, jota uskoa hra Bingleyn mieskohtainen kutsu hänessä vahvisti. Jane kuvaili mielessään, kuinka hauskaa hänellä tuli olemaan Netherfieldin rakastettavien naisten ja kohteliaan isännän parissa. Ja Elizabeth nautti etukäteen siitä ilosta, mikä hänellä tuli olemaan tanssiessaan hra Wickhamin kanssa ja rangaistessaan hra Darcya jäätävällä kylmyydellä. Catherinen ja Lydian ajatukset eivät viipyneet yksityisseikoissa ja yksityisissä henkilöissä; tanssiaistilaisuus sellaisenaan oli heille riemullisen odotuksen aihe. Yksinpä Marykin vakuutti omaisilleen, ettei hänen ollut vastenmielistä lähteä mukaan.

"Minä olen tyytyväinen", sanoi hän, "kun saan käyttää aamupäivät opintoihini. En luule, että on mikään uhraus itseään kohtaan omistaa joskus illat seurallisiin huvituksiin. Seuraelämälläkin on vaatimuksensa meidän suhteemme."

Elizabeth oli niin hyvällä tuulella iloisesta odotuksesta, että hän tiedusti hra Collinsilta, aikoiko tämäkin lähteä mukaan ja pitikö hän osanottoa sellaiseen maailmalliseen huvitukseen sopivana vakavalle hengenmiehelle. Ihmeekseen hän kuuli, ettei hengenmiehellä ollut laisinkaan mitään vastaan, ja että hän aikoi itse ottaa osaa tanssiinkin pelkäämättä pannajulistusta arkkipiispan tai Lady Catherine de Bourghin taholta.

"Minä rohkenen voivani uskoa", vakuutti hra Collins serkulleen, "ettei tuollainen juhlatilaisuus, jonka yleisesti arvossapidetty nuori tilanhaltija toimeenpanee arvossapidetyille säätyläisille, voi olla kellekään pahennukseksi ja loukkauskiveksi. Ja lainkaan pelkäämättä käydä itsekin tanssimaan minä päin vastoin toivon mitä hartaimmin, että kaikki viehättävät serkkuni tulevat kunnioittamaan minua tanssitoveruudellaan illan kuluessa. Ja kun kaitselmus on lahjoittanut tämän kahdenkeskisen yhdessäolon tilaisuuden minulle, niin uskallan käyttää sitä hyväkseni ja pyytää teiltä, arvoisa neiti Elizabeth, kaksi ensimmäistä tanssia jo etukäteen, luottaen turvallisesti siihen, että kaunoinen Jane serkkuni ymmärtää oikein asianlaidan eikä pidä käytöstäni puuttuvan kunnioituksen osoituksena häntä kohtaan."

Elizabeth oli kuin pilvistä pudonnut. Hän oli edeltäkäsin iloinnut ajatellessaan saavansa omistaa ensimmäiset tanssit hra Wickhamille, ja nyt tuli tuo kauhea hra Collins niitä vaatimaan! Mutta mikäpäs tässä muukaan auttoi. Hra Wickhamin ja hänen oma onnellisuutensa sai lykkäytyä puolta tuntia kauemmaksi, hra Collins sai pyyntöönsä niin suosiollisen vastauksen kuin raivosta vapiseva tyttö saattoi antaa. Hänen mielentilansa ei lainkaan parantunut siitä, että hän oli arvannut hra Collinsin kohteliaisuudella häntä kohtaan olevan erityisen määräperäisen tarkoituksen; ja jos hän vielä olisi jäänyt siitä epätietoisuuteen, hälvensivät äidin selvät viittailut kaiken hämäryyden. Hra Collinsin vierailu oli todellakin kosiomatka, ja hän se kaikista sisaruksista oli löytänyt armon hra Collinsin silmissä tulla korotetuksi Hunsfordin pappilan emännän loistoon ja arvoon; ja omasta kohdastaan oli äiti antanut ymmärtää, että tämä naimiskauppa oli hänelle erityisesti mieluinen. Tanssiaiskuumeessaan ei Elizabeth antanut tuon tulevaisuuden näköalan kuitenkaan pahoin hämmentää mieltään; tähän saakka ei hra Collins ollut vielä kosinut, ja jos hän sen vasta aikoi tehdä, oli sen ajan murhe aiheuttaa perhekapina.