Читать книгу Cyrano de Bergerac - Edmond Rostand - Страница 7

Samat, paitsi Lignière; DE GUICHE, VALVERT, sitten MONTFLEURY.

ERÄS MARKIISI, nähden De Guichen, joka, tullen Roxanen aitiosta, kulkee permannon halki liehakoitsevien herrain ympäröimänä; joukossa on m.m. alikreivi De Valvert. De Guiche, hän kustantaapi itsellensä hovin.

ERÄS TOINEN.

Hyi!… Hän on Gaskonjasta. Sen voi nähdä vielä.

I MARKIISI. Vaan hän on kylmä, viekas. Eespäin arvon tiellä hän kulkee… Parast' että häntä tervehdimme.

Menevät De Guicheä kohti.

II MARKIISI.

Noin kauniit nauhat! Mitä värit merkinnevät?

"Suo-suukko-armaani?" vai: "Nyt-on-lemmen-kevät?"

DE GUICHE.

Ei. "Sairast' Espanjaa" me niillä muistelimme.

I MARKIISI. Ne värit tosiaan ei valehtele. Pahoin käy Espanjan. Se Flanderista ehein nahoin ei pääse, kiitos teidän!

DE GUICHE.

Ehkä lähtisimme

jo näyttämölle?

Suuntaa askeleensa, kaikkien markiisien ja aatelismiesten

seuraamana, näyttämölle. Kääntyy ja huutaa.

Hoi, Valvert!

CHRISTIAN, joka kuuntelee heitä ja pitää silmällä,

hätkähtää tämän nimen kuullessaan.

Mä pyydän heittää

päin kasvojanne…

Pistää käden taskuunsa ja saa kiinni sitä tyhjentämässä

olevan taskuvarkaan kädestä. Kääntyy.

Mitä!?

TASKUVARAS.

Ai! Ai!

CHRISTIAN, irti päästämättä. Hansikasta ma etsin…

TASKUVARAS, surkeasti hymyillen.

Löysittekin käden!

CHRISTIAN.

Tääpä vasta!…

TASKUVARAS, käytöstapaa muuttaen; nopeasti, hiljaa. Voi, päästäkää! Mä kerron kaikki! Mitään peittää en tahdo…

CHRISTIAN, yhä pitäen hänestä kiinni.

Kerrotte? Ja mitä?

TASKUVARAS.

Salaisuuden.

Lignière, ken jätti teidät, varomattomuuden

on suuren tehnyt…

CHRISTIAN, kuten ennen.

Minkä?

TASKUVARAS.

Jotain runoilullaan

on loukannut. Se hälle kostamaan nyt tullaan.

Hän hetken päästä voidaan kuoliaaksi piestä.

Par'aikaa vuottamassa hänt' on sata miestä.

CHRISTIAN.

Mi… mitä? Sata!? Missä?

TASKUVARAS.

Hiljaa!

CHRISTIAN, olkapäitään kohauttaen.

Oh!

TASKUVARAS, tärkeän näköisenä.

Hsst!

CHRISTIAN.

Missä?

Mä…

TASKUVARAS.

Neslen portilla. Te häntä varottakaa!

CHRISTIAN, joka vihdoinkin irrottaa kätensä hänen ranteestaan.

Niin, jos mä hänet löydän. Mutta ken sen takaa!

TASKUVARAS. Te käykää kapakoissa: "Viiniämpärissä" ja "Männynkävyssä" ja "Kultasiivilässä" ja muissa sellaisissa häntä etsimässä; — ja jos te ette häntä silloin niissä nää, niin sana asiasta aina jättäkää.

CHRISTIAN.

Ma juoksen! Oh, nuo roistot! Sata yhtä vastaan!

Katsoo rakkaasti Roxaneen.

Vaan hän!

Katsoo kiukustuneena Valvertia.

Ja hän!… — Ei, nyt on minun ainoastaan

Lignièreä muistettava. Pelastamaan hänet!

Poistuu juosten. — De Guiche, alikreivi, markiisit, kaikki

aatelismiehet ovat menneet näyttämölle, asettuakseen siellä

oleville istuimille. Permanto on aivan täynnä. Aitioissakaan

ei ole yhtään tyhjää paikkaa.

YLEISÖ.

Hoi, alkakaa!

ERÄS PORVARI, jonka peruukki nousee ilmaan, tartuttuaan parvella olevan paashipojan onkeen. Mun peruukkini!

ILOISIA ÄÄNIÄ.

Kaljupää!…

Ha! ha! ha!… Hyvin pojat!… Tää on hauskaa, tää!

PORVARI, raivoissaan, heristäen nyrkkiään.

Hyi, senkin rakki! Vielä tämän hyvittänet!

NAURUA JA HUUTOJA, jotka alkavat äänekkäästi, mutta hiljenevät.

HA! HA! HA! ha! ha! ha!

Täydellinen hiljaisuus.

LE BRET, hämmästyneenä.

Tää äänettömyys miksi?

Muuan katsoja puhuu hänelle hiljaa.

Ah!

KATSOJA.

Arveluni käyvät yhä varmemmiksi.

ÄÄNTEN PORINAA.

Hst! — Hän on tuolla! — Ei! — On. — Nurkka-aitiossa. —

Ken? — Kardinaali. — Niinkö? — Kardinaali? — Niin!

PAASHIPOIKA.

Hyi, hitto! Ryhtyä ei nyt voi kujeisiin!…

Näyttämöltä kuuluu lyöntejä. Kaikki liikkumattomina

paikoillaan. — Odotusta.

MARKIISIN ÄÄNI, hiljaisuudessa, esiripun takaa.

Hoi, niistäkää tää kynttilä!

II MARKIISI, pistäen päänsä esiripun aukosta. Hoi, tuoli, jossa saan istua!

Tuoli lähetetään päiden ylitse, siirtämällä sitä kädestä

käteen. Markiisi katoaa näkyvistä, heitettyään

lentosuukkosia aitioihin.;

KATSOJA.

Ma vaadin hiljaisuutta!

Kolme lyöntiä. Esirippu avautuu. Kuvaelma. Markiisit istuvat

näyttämön sivuilla huolettomissa asennoissa. Tausta esittää

sinertävään värituntuun viritettyä ihanteellista maisemaa.

Neljä pientä kristallikruunua valaisee näyttämöä. Viulut

soivat hiljaa.

LE BRET, hiljaa Ragueneaulle. Nyt se alkaa. Montfleurykö?

RAGUENEAU, hänkin hiljaa.

Niin. Hän ensimmäisnä.

LE BRET.

Ei Cyrano oo täällä.

RAGUENEAU. Siispä hävinnyt oon vedon.

LE BRET.

Hyvä ettei tullut hurjapäisnä.

Kuuluu kansansävel ja Montfleury ilmestyy näyttämölle; hän on

luonnottoman lihava, paimenpuvussa, ruusuilla koristettu hattu

päässä, toiselle korvalle kallellaan; puhaltaa säkkipilliä.

PERMANNOLLA OLIJAT, käsiään taputtaen.

Hei, Montfleury!

ÄÄNI.

Oot hyvin aina näytellyt!

MONTFLEURY, tervehdittyään, näyttelee Phédonin osaa. "Ah, onnekas, ken jätti kauas hovin melun ja hiljaisuudess' alkoi aatos-askartelun, ken, tuulen leikkiessä veessä, maassa, puussa…"

MUUAN ÄÄNI, permannon keskeltä. Sa lurjus, sanoinhan, sa ettet tässä kuussa saa näytellä!

Hämmästys. Kaikki kääntyvät katsomaan. Hälinää.

ERI ÄÄNIÄ.

Hä? — Mitä? — Kuka?…

Aitioissa istujat nousevat seisomaan, nähdäkseen.

CUIGY.

Hän se on!

LE BRET, pelästyen.

Oh! Cyrano!

ÄÄNI. Sä narrein narri! Katsomon saat jättää rauhaan! Alas sieltä!

YLEISÖ, Ioukkautuneena.

Oh!

MONTFLEURY.

Vaan minä…

ÄÄNI.

Vai ettet tottele?! Vai niskottelet sinä?!

ERI ÄÄNIÄ, permannolta, aitioista.

Hst! — Riittää! — Montfleury, te näytelkää! — Pois pelko!

MONTFLEURY, epävarmalla äänellä.

"Ah, onnekas, ken jätti…"

ÄÄNI, uhkaavasti. Eikö sull' oo selko mun käskystäni? Taikka ehkä tahdot kuulla, mitenkä huminaa voi korviin saada — puulla!?

Keppi näkyy ilmassa päiden yläpuolella.

MONTFLEURY, yhä heikommalla äänellä.

"Ah, onnekas, ken…"

Keppi heiluu.

ÄÄNI.

Ulos!

PERMANNOLLA OLIJAT.

Oh!

MONTFLEURY, tukahtuvalla äänellä.

"Ah, onnekas…"

CYRANO, nousee seisomaan tuolille, käsivarret ristissä rinnalla, hattu toisella korvalla, viikset ylös kierrettyinä; hirveä nenä. Sa suututat mun itsepintaisuudellas!

Hänen esiintymisensä aiheuttaa hämmennystä.