Читать книгу Pompeijin viimeiset päivät - Edward Bulwer Lytton Baron Lytton - Страница 13

Sisällysluettelo

Lisää kukkastytöstä. — Rakkauden edistysaskeleita.

Aurinko pilkisti iloisena Glaukuksen huoneeseen, jota, kuten jo olen maininnut, nimitettiin »Ledan kammioksi». Valo tuli ylhäällä olevista pienistä ikkunoista ja puutarhaan vievästä ovesta; puutarha on etelän asukkaille mitä meille on huvihuone. Sen pienuus ei sallinut sitä pitää kävelypaikkana, mutta sen täyttämät kirjavat ja värikkäät kukat olivat omiansa tekemään sen niin viehättäväksi, mikä vain etelän ilmastolle on ominaista. Ja tuoksut, joita tuuli läheiseltä mereltä kuljetti, täyttivät huoneen, jonka väriuhkuiset seinät kilpailivat ihanimpien kukkien kanssa. Päämaalauksen ohella, joka esitti Ledaa ja Tyndarusta, kohtasivat ihastunutta silmää vielä muutkin ensiluokkaiset kuvataulut. Yhdessä näemme Kupidon Venusta hyväilevän, toisessa Ariadnen rannalla nukkumassa tietämättömänä Teseuksen uskottomuudesta. Vallattomat auringonsäteet leikkivät neliölaitteisella lattialla ja loistavilla seinillä — ja vielä veikeämpinä ilakoivat onniautuuden lämpöset säteet nuoren Glaukuksen sydämessä.

»Olen nähnyt hänet», hän sanoi mitellen ahtaan huoneensa lattiaa, »olen kuullut hänen puhuvan — olen puhutellut häntä. Olen kuunnellut hänen kaikuvaa lauluaan ja hän lauloi kunniasta ja Kreikasta. Olen vihdoinkin löytänyt unelmieni kauan haetun ihanteen ja kyprolaisen kuvanveistäjän lailla olen saanut hengen mielikuvitukseni luomalle.»

Rakastuneen Glaukuksen yksinpuhelu olisi kenties kestänyt vielä kauemminkin, mutta samassa huoneen oviaukon tummensi varjo, ja nuori tyttö, vuosiltaan vielä lapsi, häiritsi hänen yksinäisyyttään. Hän oli puettu yksinkertaiseen, valkoiseen tunikaan, joka ulottui kaulasta nilkkoihin; toisessa kädessä hänellä oli kukkaskori, toisessa pronssinen vesiastia. Hänen piirteensä olivat kehittyneemmät kuin hänen ikäisillään yleensä, mutta ne olivat pehmeät ja naiselliset ja olematta varsinaisesti kauniit teki ilmeikkäisyys ne viehättäviksi; niiden ilmeissä oli jotakin lempeää, jotakin syvää tuskaa tuntevaa. Salainen suru, hiljainen kärsimys oli tappanut hymyn, mutta ei vienoa suloutta hänen huuliltaan; hänen silmiensä huolekas ja varovainen ilme sai jokaisen aavistamaan, mitä tuskaa hän oli syntymästään asti saanut kärsiä. Hän oli sokea; mutta silmistä sitä ei nähnyt, niiden suruvoittoinen, alistuva välke oli kirkas, iloinen ja puhdas.

»Minulle sanottiin Glaukuksen olevan täällä», hän virkkoi, »saanko tulla?»

»Ah, Nydiani», kreikkalainen sanoi, »sinäkö se olet? Tiesin, ettet kutsumustani laimiinlöisi.»

»Glaukus on yhä entinen itsensä», Nydia punastuen virkkoi, »sillä hän on aina ollut hyvä sokealle tytölle.»

»Kuka voisi muuta ollakaan?» Glaukus sanoi hellästi, uskollisen veljen äänellä.

Nydia huokasi ja jatkoi sitten hetken vaijettuaan vastaamatta toisen huomautukseen: »Olet hiljan palannut?»

»Kuusi päivää olen ollut Pompeijissa.»

»Ja voit hyvin? Ah, tarvinneeko sitä kysyäkään — sillä voiko kukaan, joka saa katsella kaikkien niin ihanaksi kertomaa maata — voiko kukaan sellainen pahoin voida?»

»Hyvin jaksan. Entä sinä, Nydia — kuinka oletkaan kasvanut? Ensi vuonna saat jo miettiä, minkä vastauksen sulhasellesi annat.»

Uusi puna kihosi Nydian poskille, mutta nyt hän rypisti kulmiaan. »Olen ottanut mukaani muutaman kukan», hän sanoi vastaamatta toisen huomautukseen, joka näytti hänessä herättävän mielipahaa; ja hapuillen pöydän luo, jonka ääressä Glaukus seisoi, hän pani korinsa sille. »Ne ovat mitättömiä, mutta juuri poimittuja.»

»Ne ovat kuin Floran itsensä lahjottamia», Glaukus virkkoi ystävällisesti, »ja minä toistan sulottarille antamani lupauksen, etten muita seppeleitä pidä kuin niitä, jotka sinun kätesi ovat sitoneet.»

»Ja kuinka kukat jaksavat viridariumissasi? Menestyvätkö ne hyvin?»

»Mainiosti, aivankuin larit olisivat niitä hoitaneet.»

»Ah, se ilahuttaa minua; sillä poissaollessasi kävin mikäli ehdin niitä kastelemassa.»

»Kuinka voin sinua kiittää, kaunis Nydia», kreikkalainen virkkoi. — Vähän aavisti Glaukus, kuinka tarkkaan hänen mielikukkansa Pompeijissa muistettiin.

Lapsen käsi vapisi ja hänen rintansa aaltoili tunikan alla. Hän käännähti hämillään. »Aurinko polttaa tänään kukkaparat», hän sanoi, »ja ne kaipaavat minua; olen ollut viime aikoina sairas enkä ole niitä ollut yhdeksään päivään huoltamassa.»

»Sairas, Nydia — mutta poskillasihan on enemmän väriä kuin viime vuonna.»

»Olen usein sairas», sokea tyttö sanoi liikutetuin äänin, »ja mitä suuremmaksi kasvan sitä enemmän kärsin sokeudestani. Mutta nyt kukkieni luo.» Näin sanoen hän nyökäytti päätään ja pujahti viridariumiin, jossa alkoi kastella kukkia.

»Nydia parka», Glaukus ajatteli tyttöä katsellen. »Kohtalo on kova. Et näe maata — et aurinkoa — et merta — et tähtiä — ja ennenkaikkea et voi nähdä Ionea.»

Nämä sanat johtivat hänen ajatuksensa jälleen eilisiltaan, mutta hänen unelmansa katkaisi nyt sisään astuva Klodius. Merkillisenä todistuksena siitä, kuinka paljon yksi ainoa ilta oli voinut kiihdyttää atenalaisen rakkautta Ioneen, mainittakoon, että vaikka hän oli Klodiukselle aijemmin uskonut salaisuutena ensimäisen kohtauksensa Ionen kanssa ja minkä vaikutuksen se oli häneen tehnyt, hänestä nyt tuntui vastenmieliseltä edes mainita hänen nimeään vieraan aikana. Hän oli nähnyt Ionen puhtaana ja viattomana Pompeijin kevytmielisinten ja turmeltuneimpien elostelijoiden joukossa ja saavan suloudellaan pikemmin kuin pidättäväisyydellään osakseen rohkeimpienkin kunnioituksen, muuttaen aistillisintenkin ja vähimmän ihanteellistenkin mielialan toiseksi; hänen henkevä ja hienostunut älynsä vaikutti toisin kuin Kirken tarinassa, hän muutti eläimet ihmisiksi. Ne jotka eivät hänen henkevyyttään tajunneet, ne hurmasi hänen kauneutensa; ne jotka eivät runoutta ymmärtäneet, ihastuivat hänen äänensä melodiseen sointuun. Nähdessään Ionen olemuksellaan puhdistavan ja kirkastavan kaiken olevaisen, hän tunsi ensi hetkestä oman arvonsa; hän tunsi, kuinka huonosti hänen toverinsa ja toimensa vastasivat hänen unelmiensa jumalatarta. Verho oli poistunut hänen silmistään. Hän huomasi, mikä mittaamaton juopa erotti hänet itsensä tovereistaan, joita huvituksien pettävä verkko oli tähän asti verhonnut; häntä innostutti oma rohkeutensa kun hän uskalsi tavotella Ionea. Hän tunsi, että hänen tästä lähin täytyy pyrkiä korkeampiin päämääriin. Hän ei enää mielinyt alhaisien korvien kuultavaksi lausua nimeä, joka hänen polttavassa mielikuvituksessaan oli muodostunut pyhän ja jumalallisen merkiksi. Ione ei ollut enää vain kaunis nainen, joka oli kerran nähty ja jota intohimoisesti kaivattiin — hän oli valtijatar, hänen sielunsa jumalatar. Kukapa ei ole samaa tunnetta kokenut? Joka sitä ei ole, ei se ole koskaan rakastanut.

Kun siis Klodius hänelle intoilevin elein kuvaili Ionen kauneutta, tunsi Glaukus vastenmielisyyttä ja inhoa, että sellaiset huulet uskalsivat häntä ylistää; hän vastaili kylmästi, ja roomalainen kuvitteli jo, että hänen intohimonsa oli sammunut, ennenkuin se oli kehittynytkään. Eikä Klodius siitä ollut pahoillaan, sillä hän toivoi Glaukuksen naivan vieläkin rikkaamman perijättären, Julian, Diomeden tyttären, jonka kullan tuo peluri arveli helposti voivansa itselleen siepata. Keskustelu ei ollut nyt niin vilkasta ja sujuvaa kuin ennen, ja tuskin Klodius oli hänet jättänyt, kun Glaukus jo lähti Ionea tapaamaan. Ovella hän jälleen kohtasi Nydian, joka oli lopettanut miellyttävän toimensa. Hän tunsi heti Glaukuksen askelet.

»Menet aikaisin ulos», hän virkkoi.

»Niin, Kampanian aamuhetket rankaisevat niitä laiskureita, jotka unohtavat ne.»

»Ah, kunpa minäkin voisin niistä nauttia!» sokea tyttö äännähti, mutta niin ettei Glaukus hänen valitustaan kuullut.

Tessalitar viivähti hetken paikallaan ja lähti sitten kotiaan kohden ohjaten askeliaan pitkällä sauvallaan, jota hän osasi käytellä varsin taitavasti. Hän jätti pian upeammat kadut ja painui kaupunginosaan, jolla sivistyneitten ja säädyllisten kansalaisten korvissa oli huono kaiku. Mutta hänen onnettomuutensa pelasti hänet näkemästä ympärillä versovan paheen alhaisia ja raakoja todistuskappaleita.

Hän kolkutti erään ruokalan tapaisen rakennuksen takaportille. Se aukeni ja raaka ääni käski hänen tehdä tilin ansaitsemistaan sestertioista. Ennenkuin hän ehti vastata, virkkoi toinen, hieman miellyttävämpi ääni:

»Mitä puhua noista pikku ansioista, Burbo? Tytön ääntä tarvitaan taas pian rikkaan ystävämme öitsilöissä ja kuten tiedät hän maksaa hyvin satakielistään.»

»Oi, en tahdo — en voi!» Nydia huudahti vavisten. »Tahdon kerjätä aamusta iltaan, mutta älkää lähettäkö minua sinne!»

»Ja miksi ei?» sama ääni kysyi.

»Koska — koska olen niin nuori ja hyvin kasvatettu ja ne naistoverit, jotka siellä tapaan, eivät ole sopivia seuraa —.»

»Burbon orjattarelle», ääni täydensi pilkallisesti ja raa'asti nauraen.

Tessalitar pani kukat pois, painoi päänsä käsiinsä ja itki hiljaa.

* * * * *

Sillä välin Glaukus ehti napolittaren asunnolle. Hän tapasi Ionen istumassa palvelijattariensa joukossa, jotka olivat täydessä työn touhussa. Harppu oli hänen vieressään, sillä Ione oli tänään tavallista toimettomampi, ehkä myöskin tavallista miettivämpi. Glaukuksesta hän oli nyt kauniimpi aamuvalaistuksessa ja yksinkertaisessa puvussaan kuin eilisiltana lamppujen häikäisevässä loisteessa ja juvelikoristeissaan; ja vieläkin enemmän hän ihastui huomatessaan hänen läpikuultavan, kalpean poskihipiänsä leimahtavan vereväksi hänen lähestyessään. Mairesanoihin tottuneena hän unohti tavalliset lauseensa puhutellessaan nyt Ionea. Hän tunsi, ettei ole tarvis käyttää sanoja, missä katse puhuu enemmän. He haastelivat Kreikasta. Siinä oli aine, josta Ione mieluummin kuuli puhuttavan kuin itse kertoi; siitä aineesta ei kreikkalaisen kertomisinto koskaan ehtynyt. Hän kuvaili Ionelle hopeaolivilehtoja, jotka vielä nytkin peittävät Ilissuksen rantoja, temppeleitä, joista aarteet oli miltei kaikki ryöstetty — mutta kuinka ihania ne ovat raunioinakin! Hän puhui vapauttaja Harmodiuksen ja mainion Perikleen nyt yksinäisestä kaupungista ja valaisi nuo ajat niin korkealta, että sieltä lähtevä valo hälvensi kaikki synkät varjot. Hän oli nähnyt tämän runojen maan enimmäkseen nuoruusvuosiensa runohohteisena aikana ja hänen isänmaalliset tunteensa olivat liittyneet noihin varhaisiin elämäniloisiin aikoihin. Ja Ione kuunteli häntä hartaana ja miettivänä; tuo ääni ja nuo kuvaukset olivat arvokkaammat kuin hänen lukuisien ihailijoittensa hiushienot imartelut. Oliko rikos rakastaa maanmiestään? Hän rakasti hänessä atenalaista. Hänen heimonsa jumalat, hänen unelmiensa maa puhuivat hänen huulillaan.

Tästä lähin he tapasivat toisensa joka päivä. Viileinä iltoina he soutelivat tyynelle merelle. Iltaisin he löysivät toisensa Ionen pylvästöissä ja halleissa. Heidän rakkautensa oli äkkiä puhjennut, mutta se oli väkevä, se täytti kaikki heidän sielunsa syvyydet. Sydän, ajatus, aistit, mielikuvitus — kaikki olivat sen palvelijoita ja pappeja. Ja jos esteen panet kahden ruumiin välille, joita verenveto lähentää, niin ne kohtaavat ja yhtyvät siinä samassa; he kummastelivat vain, kuinka he olivat voineet niin kauan elää erillään toisistaan. Oli aivan luonnollista, että he rakastivat toisiaan. Nuoria, kauniita ja rikkaita kun olivat — samaa säätyä ja samaa henkeä — ei mikään estänyt heitä yhtymästä. Heidän mielestään taivaskin hymyili heidän tunteilleen. Niinkuin vainotut hakevat suojaa kirkosta, niin hekin tekivät rakkautensa alttarista sen turvapaikan, joka suojeli heitä maallisilta suruilta. He koristelivat sen kukkasin — tietämättä, että niihin on usein käärme kätkeytyneenä.

Eräänä iltapäivänä, viidentenä heidän ensitapaamisestaan Pompeijissa Glaukus ja Ione olivat valitun ystäväjoukon kera palaamassa venematkalta. Heidän veneensä keinui kevyenä tyvenillä laineilla, joiden kuvankirkkaan pinnan vain airot hämmensivät. Muun seuran iloisesti rupatellessa Glaukus makasi Ionen jalkain juuressa ja hän olisi mielellään katsonut häntä kasvoihin, mutta ei uskaltanut. Vihdoin Ione katkaisi äänettömyyden.

»Veli rukka», hän huoaten virkkoi, »kuinka hän ennen riemuitsikaan tällaisesta hetkestä!»

»Veljesi?» Glaukus sanoi. »En ole häntä vielä nähnytkään. Vain sinua ajatellessani en ole ketään muuta muistellut, muutenhan olisin jo tiedustellut, eikö se nuorukainen, jonka mukana minut jätit Napolissa Minervan temppelin edustalla, eikö se ollut sinun veljesi.»

»Oli.»

»Ja hän on nyt täällä?»

»Niin on.»

»Pompeijissa eikä alati sinun luonasi! Mahdotonta!»

»Hänellä on muita tehtäviä», Ione sanoi surullisena. »Hän on Isiksen pappi.»

»Niin nuorena; ja mikäli tiedän se toimi on varsin ankaraa», lämminsydäminen Glaukus virkkoi kummastellen ja säälien. »Mikä hänet siihen sai?»

»Hän on aina ollut intoileva uskonnollisissa haaveiluissaan. Ja erään egyptiläisen — ystävämme ja suojelijamme — kaunopuheisuus herätti hänessä hartaan halun uhrata elämänsä kaikkein salaperäisimmän jumalattaremme palvelukseen. Ehkä juuri hänen ylitsevuotava intonsa löysi tuon papiston ankarissa säännöissä hänelle sopivan toimialan.»

»Eikä hän kadu valintaansa. Toivon hänen olevan onnellisen.»

Ione huokasi ja peitti hunnulla kasvonsa.

»Toivoin, ettei hän olisi ratkaissut kysymystä niin nopeasti. Ehkä hän vielä niiden lailla, jotka liikaa toivovat, pian pettyy toiveissaan.»

»Hän ei ole siis onnellinen uudella alallaan. Ja tuo egyptiläinen — oliko hän itse pappi? oliko hänelle hyötyä toimittaa lisäjäseniä pyhään seuraan?»

»Ei. Hän sääli vain meidän kohtaloamme. Hän luuli siten edistävänsä veljeni asiaa. Me olemme jääneet orvoiksi.»

»Kuten minäkin», Glaukus sanoi sanojaan merkitsevästi korostaen.

Ione painoi silmänsä alas vastatessaan:

»Ja Arbakes tahtoi korvata vanhempiemme tilan. Sinun täytyy oppia tuntemaan hänet. Hän kunnioittaa älyä.»

»Arbakes! Tunnen hänet jo. Ainakin juttelimme keskenämme kohdatessamme. Mutta ylistyksestäsi huolimatta en halua häneen lähemmin tutustua. Kiinnyn kyllä nopeasti kaikkiin, mutta tuo mustapintainen egyptiläinen synkkine katseineen ja kylmine hymyineen synnyttää minussa ahdistavan tunteen. Voisi luulla, että hän kreetalaisen Epimenideen lailla neljäkymmentä vuotta luolassa elettyään nyt tuntee päivänvalon tuiki vastenmieliseksi.»

»Niin, hän on kuten Epimenides viisas, lempeä ja hyvä», Ione vastasi.

»Oi, kuinka onnellinen hän, kun sinä häntä ylistät. Hän ei kaipaa muita hyveitä lainkaan tullakseen minullekin rakkaaksi.»

»Hänen rauhansa, hänen kylmyytensä», Ione sanoi vältellen, »johtunee aijemmista kärsimyksistä, niinkuin tuon vuoren (hän osotti Vesuviusta) joka etäältä meille näyttää synkältä ja rauhalliselta, mutta kerran on elättänyt iäksi sammunutta tulta.»

Ionen näitä sanoja lausuessa katsoivat molemmat vuorta. Taivaanranta oli peittynyt ruusunhohteisiin pilviin, mutta sen harmaan vuorenhuipun yllä, joka kohosi sitä puolitiehen peittävien metsien ja puutarhojen keskeltä, leijui musta ja turmaaennustava pilvi, seudun ainoa synkkä piirre. Yhtäkkiä vaistomainen alakuloisuudentunne valtasi heidät molemmat kun he sitä katselivat; se sydämentunne, jonka rakkaus oli heihin luonut, ja joka pienimmistäkin ulkoseikoista, vähäisimmänkin onnettomuuden uhatessa vie heidät hakemaan turvaa toisiltaan, sai heidän katseensa yhtaikaa jättämään vuoren ja kuvaamattoman hellinä uppoomaan toisiinsa. Tarvitsivatko he sanoja ilmaistakseen, että he rakastivat toisiaan!