Читать книгу Pompeijin viimeiset päivät - Edward Bulwer Lytton Baron Lytton - Страница 15

Sisällysluettelo

Pompeijin kultaisen nuorison iloista elämää. — Pienoiskuva roomalaisesta kylpylästä.

Kun Glaukus jätti Ionen, tuntui hänestä kuin liihottelisi hän ilmassa. Siitä kohtauksesta, mikä hänellä juuri oli ollut, hän ensi kertaa oli saanut vakuutuksen, että hänen rakkauttansa suosittiin ja että vastarakkauttakin saattoi toivoa. Tämä toivo täytti hänet ihastuksella, jota vastaanottamaan taivas ja maa hänestä näyttivät liian ahtailta. Aavistamatta, minkä vaarallisen vihollisen hän oli taakseen jättänyt ja unohtaen ei vain hänen uhkaavat viittauksensa, vaan kokonaan hänen olemassaolonsa Glaukus kulki eloisilla kaduilla toistaen itsekseen ilonsa innossa niitä suloisia säveliä, joita Ione niin hartaana oli kuunnellut. Hän saapui nyt Onnenkadulle, jolla oli erikoiset jalkakäytävät ja jonka varrella oli valkeiksi rapattuja taloja, avo-ovien kautta näki kulkija niiden loistavat seinäfreskot. Kadun kummassakin päässä oli riemuportti. Ja kun Glaukus juuri saapui Fortunan temppelin edustalle, huomasi hän tuon kauniin rakennuksen ulkonevan pylväistön (temppeli väitetään jonkun Ciceron sukulaisen tai kuulun puhujan itsensä rakennuttamaksi) joka ympäristölleen antoi arvokkaan ja juhlallisen muodon; ilman sitä se oli pikemminkin loistava kuin miellyttävä. Temppeli oli roomalaisen rakennustaidon siroimpia tuotteita. Se oli rakennettu kohokkeelle ja keskellä tasokkeelle vieviä portaita oli jumalattaren alttari. Tältä tasokkeelta kohosivat toiset portaat porttikäytävään, jonka reunustamista kauniista pylväistä riippui mitä ihanimpia kukkaköynnöksiä. Temppelin seinivierille oli asetettu kreikkalaistekoisia kuvapatsaita, ja jonkun matkaa temppelistä kohosi riemukaari Caligula hevospatsaineen, ja pronssisine voitonmerkkeineen. Temppeliaukealla oli vilkasta tungosta — jotkut istuivat penkeillä keskustellen valtioasioista, toiset haastelivat lähestyvistä amfiteatterinäytännöistä. Jotkut nuoret miehet ylistelivät jotakin uutta kaunotarta, toiset arvostelivat viimeistä näytelmäkappaletta, kolmannessa ryhmässä oli ikämiehiä, jotka keskustelivat Aleksandrian kaupan vaiheista. Heidän joukossaan oli monta itämaalaiseen tapaan puettua kauppiasta, joiden omituiset ja väljät viitat, värikkäät ja jalokivin koreillut jalkineet, vakaiset ja arvokkaat piirteet olivat jyrkkänä vastakohtana italialaisten tunikamuodoille ja heidän vilkkaille eleilleen. Sillä tuolla levottomalla ja elämäniloisella kansalla oli, kuten vieläkin on, tavallisen puhekielen rinnalla toinen — mitä ilmehikkäin ja vivahdusrikkain merkki- ja elekieli. Heidän jälkeläisensä käyttävät sitä vieläkin ja oppinut Ivrio on kirjottanut valaisevan teoksen tuosta tavallaan hieroglyfisesta elehtimisestä.

Tunkeutuen joukon läpi Glaukus saapui pian parhaimpien ystäviensä pariin.

»Ah», Sallustus huudahti, »viime illatsuista asti en ole sinua nähnytkään.»

»Ja kuinka olet tuon illan viettänyt? Oletko keksinyt uusia ruokalajeja?»

»Olen tieteillyt», Sallustus vastasi, »olen kokeillut nahkiaisten lihottamisyrityksissä. Tunnustan, että aivan epätoivoisesti olen koettanut saavuttaa sen täydellisyyden, johon roomalaiset esi-isämme pääsivät.»

»Onneton mies! ja miksi?»

»Koska», Sallustus virkkoi huoaten, »laki kieltää niille enää orjia syöttämästä. Minulla on usein ollut suuri kiusaus heittää lihava tarjoilijani kala-allikkoon. Siinä olisi noille elukoille ihanaa matusteltavaa. Mutta orjatkin ovat nykyisin huonontuneet, niillä ei ole enää halua uhrautua isäntiensä mieltymykseksi — muuten Davus olisi itse tarjoutunut uhriksi minua hyödyttääkseen.»

»Mitä uutta Roomasta?» Lepidus kysyi joukkoon työntyen.

»Keisari on tarjonnut senaattoreille ihanat illalliset», Sallustus vastasi.

»Hän on hyvä ihminen», Lepidus tokaisi, »sanotaan, ettei kukaan lähde hänen luotaan saamatta pyyntöään täytetyksi.»

»Ehkä hän antaa minulle luvan saada surmata orjani kalasäiliötäni varten», Sallustus sanoi vilkastuen.

»Hyvinkin mahdollista», Glaukus virkkoi, »sillä kun roomalaisen pyyntö täytetään, tapahtuu se aina jonkun toisen kustannuksella. Mutta saat olla varma, että Tiitus saa jokaisella hymyllään sadat silmät kyyneliin.»

»Kauan eläköön Tiitus!» huudahti Pansa kuullen vain keisarin nimen työntyessään käskevänä joukkoon, »hän on luvannut kvestorintoimen veljelleni, joka on omaisuutensa tuhlannut.»

»Ja joka nyt toivoo uudelleen rikastuvansa kansan kautta, Pansa ystäväni,» Glaukus virkkoi.

»Aivan niin», Pansa sanoi.

»Se tapa on kansaa nylkeä», Glaukus huomautti.

»Tietysti», Pansa vastasi. »Mutta minun täytyy nyt mennä ja tutkia erariumia, se on huonossa kunnossa.» Touhunmiestä näytellen edili lähti joukosta ja häntä seurasi pitkä jono klienttejä jotka heidän togansa erotti muusta seurasta (sillä toga ei ollut enää vapaan miehen merkki, vaan se osotti nyt riippuvaisuutta isännästä).

»Pansa parka», Lepidus sanoi, »hänellä ei ole koskaan aikaa huvitella.

Kiitän taivasta, etten ole edili.»

»Ah, Glaukus, kuinka jaksat? iloinen kuten aina?» Klodius huudahti seuraan liittyen.

»Tahdotko uhrata Fortunalle?» Sallustus sanoi.

»Minä uhraan hänelle joka yö», peluri vastasi.

»Sitä en epäilekään. Uusia uhreja ei ole kai enää ilmestynyt!»

»Herkules avita, purevaa puhetapaa», Glaukus huudahti nauraen.

»Koiran varotus on aina huulillasi», Klodius virkkoi katkerana, »sinun pitääkin aina haukkua.»

»Minun pitääkin aina koiraa (canis) varoa, sillä sinun kanssasi pelatessani minä heitän aina canes», Sallustus vastasi.

»Hiljaa», Glaukus sanoi ottaen ruusun lähellä seisovalta kukkastytöltä.

»Ruusu on vaitiolon merkki», Sallustus huomautti. »Mutta minä haluan niitä nähdä vain illallispöydällä.» — »Siitä muistuu mieleeni», hän jatkoi, »että Diomedes on luvannut pitää ensi viikolla suuret pidot. Oletko kutsuttu, Glaukus?»

»Olen, tänä aamuna sain kutsun.»

»Minä myöskin», Sallustus sanoi ottaen vyöltään nelikulmaisen papyruspalasen. »Huomaan, että hän on kehottanut saapumaan tuntia aikaisemmin kuin on tapana — se ennustaa jotakin tavatonta.»

»Oh, hän on rikas kuin Kroisos», Klodius sanoi, »ja hänen ruokalistansa on pitkä kuin eepillinen runoelma.»

»Mutta menkäämme nyt kylpyyn», Glaukus sanoi, »tähän aikaan ovat siellä kaikki; ja teidän ihailemanne Fulvius saa siellä esittää meille uusimman odinsa.»

Nuoret miehet hyväksyivät ehdotuksen ja he lähtivät kylpylöille päin.

Vaikka julkiset thermaet eli kylpylät olivat rakennetut etupäässä köyhiä kansalaisia varten, sillä ylimyksillä oli kylpyhuone kotonaan, olivat ne juuri sentähden, että kaikensäätyiset ihmiset siellä toisensa tapasivat, mieluisin oleskelupaikka seuranhaluisille, ja sille tyhjäntoimittajajoukolle, joka iloisen ja kevyen kansan keskuudessa on niin rakastettua. Pompeijin kylpylät erosivat pohjapiirrokseltaan ja rakenteeltaan melkoisesti Rooman suurista ja monisokkeloisista thermaeistä. Ja näyttää siltä kuin jokaisessa kaupungissa olisi järjestelmäeroa julkisten rakennusten arkitehtuurissa. Tämä kummastuttua aika lailla nykyajan oppineita — ikäänkuin yhdeksäntoista vuosisataa sitten ei muka arkkitehdeillä ja muodilla saanut olla omia päähänpistojaan! Seuramme astui pääporttikäytävästä Onnenkadulle. Porttipylväistössä istui kylpylänvartija edessään kaksi lipasta, joista toiseen pantiin kylpyraha, toisessa säilytettiin kylpyliput. Käytävän seinälavitsat olivat täynnä kaikenkarvaista joukkoa; toiset kulkivat lääkärin määräyksestä edestakaisin silloin tällöin pysähtyen lukemaan seinille maalattuja ilmoituksia näyttelyistä, kilpaleikeistä, huutokaupoista. Yleisin keskustelunaihe oli kuitenkin lähestyvä amfiteatterinäytäntö ja jokaiselta uudelta tulokkaalta tiedusteltiin innokkaasti, oliko Pompeijille vihdoinkin se onni koettanut, että oli löydetty joku rikoksellinen, joku rosvo tai murhamies, jonka edili voisi heitättää jalopeuran kostettavaksi. Kaikki muut asiat näyttivät tyhjänpäiväisiltä ja joutavilta verrattuina tähän mahdolliseen onnelliseen sattumaan.

»Minun nähdäkseni», sanoi muuan miellyttävän näköinen mies, arvatenkin kultaseppä, »voisi keisari, jos hän on niin hyvä kuin kerrotaan, lähettää meille jonkun juutalaisen.»

»Miksei oteta jotakuta uuden uskonlahkon jäsenistä, noista natsarealaisista?» muuan filosofi virkkoi. »En ole julma, mutta ateisti, joka kieltää itse Jupiterinkin, ei ansaitse sääliä.»

»En välitä», kultaseppä jatkoi, »kuinka monta jumalaa kunkin mieli tekee palvoa, mutta kieltää kaikki jumalat on kauheaa.»

»Mutta minä luulen», Glaukus sanoi, »etteivät nämä ihmiset olekaan aivan jumalankieltäjiä. Minulle on kerrottu, että he uskovat jumalaan ja tulevaan elämään.»

»Täydellinen erehdys, Glaukus ystäväni», filosofi sanoi. »Olen itse keskustellut heidän kanssaan — he nauroivat minua vasten kasvoja kun puhuin heille Plutosta ja Hadeesta.»

»Oi jumalat!» kultaseppä huudahti kauhuissaan. »Onko noita kirottuja täällä Pompeijissakin?»

»Tiedän heitä joitakuita olevan, mutta he pitävät kokouksensa niin salaa, että heitä on mahdoton tavottaa.»

Kun Glaukus oli poistunut puhkesi muuan kuvanveistäjä, taiteeseensa syvästi innostunut mies, häntä ihaillen katsellen sanoihin:

»Ah, saisimmepa nähdä hänet arenalla — siinä olisi teille nähtävää.

Mitkä jäsenet! mikä pää! hänestä olisi pitänyt tulla gladiaattori!

Siinä malli — malli todella arvokas meidän taiteellemme! Miksei häntä

heitetä jalopeuralle!»

Nyt tuli esiin roomalainen runoilija Fulvius, jota aikalaiset kutsuivat »kuolemattomaksi» ja josta meidän unohtava aikamme ei tietäisi mitään ilman tätä kertomusta, hän kiiruhti Glaukuksen luo ja sanoi:

»Oh, atenalainen, Glaukus ystäväni, sinä olet tullut kuulemaan minun viimeistä odiani. Se on minulle suuri kunnia; sinä, kreikkalainen, jonka jokapäiväinen puhekin on runoutta. Kuinka sinua kiitän! — Se on vähäpätöinen, mutta jos sinä sen hyväksyt, on minulla silloin suositus päästä Tiituksen seuraan. Oi, Glaukus, runoilija ilman suosijaa on kuin amforaviini ilman vuosi-ilmoitusta, viini voi olla hyvää, mutta kukaan ei sitä maista. Ja mitä sanoo Pytagoras? — Mitä uhrisavu jumalille sitä ylistyspuhe ihmiselle. — Suosija on runoilijan pappi, hän hankkii runoilijalle uskolaisia ja suitsutusta.»

»Mutta onhan koko Pompeiji sinun suosijasi ja jokaisessa eteispylväistössä on alttari sinun kunniaksesi.»

»Ah, pompeijilais-parat ovat kyllä hyvin kohteliaita — he kunnioittavat kyllä ansiokkuutta. Mutta he ovat vain pienen kaupungin asukkaita — Apero meliore! Menemmekö sisään?»

»Tietysti. Aika tuhlaantuu kunnes olemme runosi kuulleet.»

Samassa työntyi kylpylän puolelta ainakin parisenkymmentä henkilöä pylväistöön ja pienen käytävän ovenvartijaorja päästi runoilijan, Glaukuksen, Klodiuksen ja useita muita runoilijan ystäviä sisään kylpypuolelle.

»Kurja paikka tämä Rooman thermaeihin verrattuna», Lepidus sanoi halveksivasti.

»Katto on sentään aikalailla miellyttävästi maalattu», virkkoi Glaukus osottaen kattoholviin siroteltuja tähtiä; häntä miellytti nykyisin kaikki.

Lepidus kohautti olkiaan, mutta oli liian laiska vastaamaan.

He astuivat nyt tilavahkoon huoneeseen, jota sanottiin apodyteriumiksi s.o. huoneeksi, jossa kylpyvieraat valmistautuivat herkullisiin kylpyihinsä. Katto kaareutui kirjavaksi ja räikeästi maalatun esiverhon yli, katto itse oli jaettu helakanpunaisiin neliöihin; kirkkaan puhtaana pidetty lattia oli valkoista taidemosaiikkityötä ja seinivierillä oli istuimia vieraitten mukavuudeksi. Tässä huoneessa ei ollut niin monia ja suuria ikkunoita, jommoisia on Vitruviuksen kuvaamassa muhkeammassa frigidariumissa. Pompeijilaiset kuten kaikkikin etelä-italialaiset peittivät mielellään polttavan taivaansa auringonvalon ja yhdistivät mielikuvituksessaan ylellisen hämärään. Vain kahdesta lasi-ikkunasta[12] pääsi heikkoa epäselvää valoa; ja se pinta, johon oli käytetty eräs ikkuna-aukoista, oli koristettu suurella titaanien hävitystaistelua esittävällä korkokuvalla.

Tässä huoneessa Fulvius mahtavin elein istahti ja hänen ympärilleen asettuneet kuulijat kehottivat häntä alottamaan lausuntonsa.

Runoilijaa ei tarvittu kahdesti pyytää. Hän otti vyöltään papyruskäärön ja kolmasti rykäistyään sekä saadakseen vaitiolon syntymään että ääntänsä kirkastaakseen hän alotti tuon ihmeellisen odinsa, josta tämän kertomuksen tekijän suureksi mieliharmiksi ei ole yhtä ainoata säettä säilynyt.

Päättäen lukemista seuranneesta käsientaputuksesta se oli runoilijan arvon mukainen ja Glaukus oli ainoa kuulijoista, joka ei pannut sitä Horatiuksen parhaitten odien rinnalle.

Runoesityksen loputtua alkoivat vain kylmään kylpyyn aikovat riisuutua. He ripustivat vaatteensa seinään lyötyihin nauloihin ja saivat joko omalta tai joltakin kylpylän orjalta väljät vaipat, jonka jälkeen he astuivat somaan, pyöreähköön huoneeseen, jommoisia vieläkin on jälellä etelän pesemättömän jälkeläisjoukon häpeäksi.

Herkuttelevammat kävivät toisesta ovesta tepidariumiin, joka oli lämmitetty miellyttävän kuumaksi joko liikkuvilla tuliliesillä tai pääasiallisesti kohotetun lattian alla kulkevilla johtoputkilla, jotka toivat lämmön laconicumista.

Täällä nautiskeli huoneeseen siirtynyt riisuuntunut kylpijäjoukko herkullisen ilman keinotekoisesta lämmöstä. Tämä huone oli arvonsa mukaisesti rikkaammin ja taiteellisemmin koristettu kuin muut. Holvikatto oli kauniisti veistoksin ja maalauksin peitetty; ylhäällä olevat paksulasiset ikkunat päästivät hillittyä ja hämärää valoa sisään; valtavien ulokkeitten alla oli rivi suuria, rohkeita kohokuvia, seinät hehkuivat helakanpunaista väriä, lattia oli kaunista mosaiikkityötä. Täällä oleskelivat tavallisimmat kylpijät, miehet, jotka päivisin ainakin seitsemästi kylpivät, herpaantuneissa ja äänettömissä asenteissa sekä ennen että (useimmiten) jälkeen vesikylvyn. Ja monet näistä terveydenhoidon uhreista käänsivät vastatulleisiin väsyneet silmänsä ja tervehtivät tuttuja päänliikkein, mutta pelkäsivät väsyttävään keskusteluun ryhtyä.

Täältä hajaantui joukko, kukin omia mielihalujaan seuraten, jotkut sudatoriumiin, joka vastannee meidän höyrykylpyjämme, ja täältä varsinaiseen kuumaan kylpyyn, toiset, ruumiinponnistuksiin tottuneemmat ja sellaista halpahintaista väsymystä halveksien menivät suoraan calidariumiin eli kylmään kylpyyn.

Täydentääksemme tämän pikkukuvauksemme ja tutustaaksemme lukijamme osapuilleen tähän vanhanajan miesten päänautintoon seuratkaamme Lepidusta, joka säännöllisesti kävi kaikki kylvyt, paitsi kylmää kylpyä, joka olikin jo pois muodista. Kuumennuttuaan vähitellen tepidariumissa, jonka juuri kuvasimme, tuo »elegantti» pompeijilainen suuntasi askelensa sudatoriumiin. Täällä lukija saa itsekseen kuvitella vähittäistä höyrykylvyn käyttöä, jonka herkkuarvoa hyvät tuoksut lisäsivät. Kun kylpijämme oli tästä suoriutunut, tarttuivat häneen hänen kylpylään seuranneet orjansa ja hankasivat häntä harjantapaisella, jota (ohimennen sanottuna) muuan nykyajan matkailija on vakavana selittänyt käytetyn lian kaapimiseksi, mutta sitähän ei ollut rahtuakaan joka päivä kylpevän Lepiduksen kiiltävällä iholla. Hiukan jäähdyttyään hän painautui vesikylpyyn, joka niinikään oli hyvin tuoksuin kyllästytetty, ja astuessaan jälleen toiselle puolelle hän sai viillyttävän vesisuihkun päähänsä ja jäseniinsä. Sitten hän kääriytyi kevyeen vaippaan, palasi jälleen tepidariumiin, ja tapasi täällä Glaukuksen, joka ei ollut käynyt sudatoriumissa; ja nyt vasta alkoi kylvyn päänautinto ja erikoisuus. Orjat hieroivat kylpijöihin mitä erilaisimpia rasvoja kultaisista, alabasterisista tai kristallimaljoista, jotka harvinaiset rasvat oli haalittu maailman kaikilta kolkilta — näiden, rikkaitten käyttämien smegmatojen lukumäärä täyttäisi kokonaisen teoksen, varsinkin jos sen painattaisi joku huomattava julkaisija: amaracinum, — Megalium, — Nardum, — omne quod exit in um. — Sillaikaa kuului viereisestä huoneesta vienoa soittoa ja ne, jotka kylpyjä käyttivät kohtuullisesti, keskustelivat nyt miellyttävän toimituksen reipastuttamina ja virkistäminä vetreentyneen elämän koko eloisuudella ja raikkaudella.

»Ylistetty olkoon se, joka on kylvyt keksinyt!» Glaukus virkkoi oikoen jäseniään eräällä pronssilepotuolilla (joka oli pehmein patjoin päällystetty), jommoisen kulkija Pompeijissa vieläkin näkee samassa tepidariumissa. »Olkoon se Herkules tai Bakkus, jumalallista kunnioitusta hän ansaitsee.»

»Mutta sanohan», muuan ruumiikas porvari virkkoi ähkien ja puhkien häntä hierottaessa, »sanohan, oi Glaukus, — ikikirotut sinun kätesi, orja, miksi niin lujasti hankaat! — sano — uh! — uh! — sano, ovatko Rooman kylpylät todella niin uhkeat?»

Glaukus kääntyi ja oli tuskin tuntea Diomedesta, niin punaiset ja tulehtuneet olivat tuon kelpo miehen kasvot sudatoriumissa käynnin ja äskeisen hieronnan jäljiltä. »Olen aina kuvitellut niitä meikäläisiä suurenmoisemmiksi. Mitä?»

Hymyään peitellen Glaukus vastasi: »Kuvittele koko Pompeiji muutetuksi kylpylöiksi ja sinulla on silloin käsitys Rooman keisarillisten thermaeitten koosta. Mutta vain niiden koosta. Lisää siihen kaikki mahdollinen henkeä ja ruumista huvittava — kaikki ne urheiluleikit, jotka esi-isämme keksivät — kaikki teokset, jotka Italia ja Kreikka ovat tuottaneet — kuvittele tila näille leikeille, näiden teoksien ihailijoille, — lisää tähän valtavan laajat, monisokkeloiset kylpylät — ajattele puutarhoja, teattereja, pylväistöjä, kouluja, kuvittele sanalla sanoen jumalten kaupunkia, jossa on vain palatseja ja julkisia rakennuksia ja sinulla on hämärä aavistus Rooman suurkylpylöjen upeudesta.»

»Herkules auta», Diomedes huudahti silmät levällään, »sellaisessa kylpylässä voisi mies viettää koko ikänsä.»

»Roomassa käykin usein niin», Glaukus vastasi vakavana. »Monen elämä kuluu vain kylpylöissä. He tulevat sinne ovia avattaessa ja pysyvät siellä, kunnes ne suljetaan. He eivät tiedä halaistua sanaa muusta Roomasta — he ikäänkuin halveksivat muuta olopaikkaa.»

»Polluks vieköön! Sinä hämmästytät minua.»

»Nekin, jotka vain kolmasti päivässä kylpevät, kuluttavat elämänsä tässä toimessa. He harjottelevat kentillä tai pylväistöissä valmistuakseen ensimäiseen kylpyyn. He viivähtävät sen jälkeen teatterissä virkistyäkseen. He nauttivat prandiuminsa puitten alla ja ajattelevat seuraavaa kylpyä. Sitä valmistettaessa syödään prandium. Toisesta kylvystä he kiiruhtavat johonkin peristyleen kuulemaan uuden runoilijan esityksiä tai rientävät kirjastoon nukkumaan jonkun vanhan runoilijan ääreen. Sitte seuraa illallinen, jonka he kylvyn aikana miettivät valmiiksi, senjälkeen käydään kolmanteen kylpyyn, sillä siellä on paras paikka haastella ystävien kanssa.»

»Herkuleen kautta! Mutta onpa meillä täällä Pompeijissa heidän matkijoitaan.»

»Niin on, mutta ilman lieventäviä asianhaaroja. Rooman mainiot herkuttelijat ovat onnellisia, he eivät näe muuta kuin komeutta ja loistoa, he eivät käy kaupungin kurjemmissa osissa, he tuskin tietävät, että on köyhyyttä mailmassa. Koko luonto hymyilee heille, ja ainoa surunhetki on heidän viimeisensä, joka heidät lähettää Kokytoksen kylpylään. Usko minua, nämä ovat teidän ainoita oikeita filosofejanne.»

Glaukuksen näin haastellessa kävi Lepidus suljetuin silmin ja tuskin hengittäen läpi kaikki ne mystilliset toimitukset, joista ei yhtäkään koskaan laimiinlyönyt. Voideltuaan ja puhalleltuaan hänet perinpohjin orjat sirottelivat häneen tuota erikoista jauhetta, joka suojelee kuumuudelta; ja kun se oli hohkakivellä ruumiiseen hierottu, puettiin hänen ylleen verkalleen hiukan juhlallisempi puku kuin riisuttu, n.s. synthesis, jommoisia roomalaisten oli tapa pitää illallisten kunniaksi — vaikka päivänhetki (kello oli kolme meidän laskumme mukaan) oikeuttaisi pikemmin puhumaan päivällisestä. Kun tämä kaikki oli suoritettu, avasi hän vihdoinkin silmänsä ja antoi uuden elämän merkit itsestään.

Samalla hetkellä Sallustuskin ilmaisi olemassaolonsa syvään huokaisten.

»On illallisaika», tuo epikurolainen huomautti, »sinä, Glaukus ja

Lepidus, tulkaa illastamaan luokseni!»

»Muistakaa, että teidät kaikki kolme on kutsuttu minun talooni ensi viikolla», huudahti Diomedes, joka oli kovin ylpeä ylhäisistä tuttavuuksistaan.

»Ah, ah, kyllä muistamme», Sallustus virkkoi, »muistin tyyssija,

Diomedes ystäväni, on varmastikin mahassa.»

Nuoret miehemme astuivat nyt viileämpään huoneeseen ja sieltä kadulle, ja näin päättyi toimitus pompeijilaisessa kylpylässä.