Читать книгу Pompeijin viimeiset päivät - Edward Bulwer Lytton Baron Lytton - Страница 14

Sisällysluettelo

Pyydystäjä saa karanneen lintunsa jälleen kiinni ja heittää verkkonsa uutta saalista varten.

Esittämässäni kertomuksessa tapahtumat kulkevat nopeasti ja peräkkäin kuin näytelmässä. Minä kuvaan aikoja, jolloin tarvittiin päivä tuleennuttamaan hedelmiä, jotka muuten vaativat vuosikausia.

Arbakes ei ollut viime aikoina käynyt kovin usein Ionea tapaamassa eikä ollut hänen luonaan nähnyt Glaukusta; hän ei liioin tiennyt siitä rakkaudesta, joka niin äkkiä oli luonut esteen hänen suunnitelmilleen. Ja Ionen veljestä huolehtiessaan hänen oli täytynyt sysätä syrjemmälle Ionea itseä koskevat aikeensa. Hänen ylpeytensä ja itsekkyytensä olivat härnäytyneet ja levottomat siitä äkkinäisestä muutoksesta, mikä oli tuon nuoren miehen vallannut. Hän vapisi ajatellessaan, että hän kadottaisi oppikelpoisen suojattinsa ja Isis intomielisen palvelijan. Apekides ei käynyt enää häneltä neuvoja kysymässä. Harvoin hänet nähtiinkään; hän vältteli egyptiläistä, suorastaan pakeni nähdessään hänen tulevan vastaansa. Arbakes oli noita käskeviä, voimakkaita luonteita, jotka ovat tottuneet toisia hallitsemaan. Häntä hävetti, että saalis, joka oli ollut hänen, oli karkuun päästä. Hän vannoi, ettei Apekides hänen käsistään luiskahda.

Näitä tuumia hautoen hän kulki sen tiheän lehvikön läpi, joka erotti hänen talonsa Ionen asunnosta, matkaten juuri jälkimäisen luo, kun hän odottamatta kohtasi tuon nuoren Isiksenpapin, joka silmät maahan luotuina nojautui erääseen puuhun.

»Apekides», hän lausui laskien luottavasti kätensä nuoren miehen olalle.

Pappi säpsähti, ja hänen ensi mielijohteensa näytti olleen paeta. »Poikani», egyptiläinen virkkoi, »mitä on tapahtunut, kun sinä minua alinomaa välttelet?»

Apekides oli vaiti ja synkännäköinen; hän tuijotti yhä maahan, hänen huulensa vavahtelivat ja hänen rintansa kohoili mielenliikutuksesta.

»Puhuhan, ystäväni, puhu!» egyptiläinen jatkoi. »Puhu! Joku taakka painaa mieltäsi. Mitä sinä minulta salaat?»

»Minä? — en mitään.»

»Mikset minuun enää luota?»

»Koska olet osottautunut vihamiehekseni.»

»Puhukaamme siitä enemmän», Arbakes virkkoi matalalla äänellä pistäen papin vastahakoisen käden kainaloonsa ja vieden hänet penkille, joita oli siellä täällä lehdossa. He istuivat — ja heitä ympäröivä synkkä yksinäisyys tuntui hyvin sopivan heidän jäykkään mielialaansa.

Apekides oli vasta elämänsä keväässä; silti hän näytti elinvoimiaan kuluttaneen enemmän kuin egyptiläinen. Hänen hienot ja säännölliset piirteensä olivat kuihtuneet ja värittömät, hänen katseensa oli harhaileva ja silmät kiilsivät kuumeista tulta. Hänen vartensa oli ennen aikojaan koukistunut ja naisellisen pienten käsiensä sinervät, pullistuneet suonet ilmaisivat veltostuneitten lihaksien väsymystä ja heikkoutta. Hänen kasvoissaan huomasi paljon Ionen piirteitä, mutta niiden ilme oli vallan toinen kun sitä vertasi siihen juhlavaan ja henkevään rauhaan, joka loi niin jumalallisen ja klassillisen hohteen hänen sisarensa kauneuteen. Ionessakin kyllä huomasi innostusta, mutta se oli aina kahlittua ja taka-alalla. Se vain lisäsi hänen viehätysvoimaansa; sillä jokainen tahtoi herättää sen hengen, joka hänessä lepäsi, mutta ei nukkunut. Apekideen piirteet ilmaisivat hänen hehkuvan ja intohimoisen luonteensa; silmien hurja palo, ohimoitten suunnaton leveys otsan korkeuteen verraten, huulten värähtely, kaikki tämä osotti, että mielikuvitus hallitsi ja tyrannisoi hänen henkistä minäänsä. Sisaressa se pysähtyi runon kultaiselle ovelle, veljen se vei aineettomiin ja saavuttamattomiin pyrkimyksiin, ja ominaisuudet, jotka innoittivat toisen runolijalahjoja, uhkasivat toisen saada henkisiä voimia ylenmäärin käyttämään.

»Väitit minua vihamieheksesi», Arbakes virkkoi. »Ymmärrän syyn tähän väärään luuloosi. Olen tehnyt sinusta Isiksen papin. Olet kuohahtanut heidän taikatempuistaan ja petoksistaan — ja luulet nyt, että minäkin olen sinua pettänyt — sinun puhdas mielesi on saastutettu — luulet, että minäkin olen niitä — —.»

»Sinä tiesit», Apekides sanoi, »tämän jumalattoman roskan silmänkääntäjätempuista, miksi sen minulta salasit? Kun sinä kannustit minua siihen virkaan, jonka puku nyt on ylläni, kerroit sinä minulle niiden miesten pyhästä elämästä, jotka voimansa uhraavat tiedon etsintään — ja sinä oletkin hankkinut tovereikseni tietämättömän ja aistillisen joukon, jolla ei ole muuta tietoa lainkaan kuin mitä karkeimpia petoksia — sinä puhuit minulle miehistä, jotka kieltäytyvät kaikista maallisista nautinnoista omistautuakseen jaloille hyveille — ja sinä työnsit minut joukkoon, jossa mitä alhaisimmat paheet rehottivat; — sinä puhuit ystävistä, yhteisen hyvän harrastajista, — näin kuinka he kaikkia pettivät ja harhaan johtivat. Oh, sinä olet menetellyt halpamaisesti — sinä olet minulta riistänyt nuoruuden ilon, uskon hyveeseen ja pyhän tiedonjanon. Nuorena, rikkaana, tulisena, edessäni kaikki mailman päivänpaisteiset ilot minä kieltäydyin kaikesta tästä huokaamatta, ei, iloiten ja riemuiten, sillä ajattelin näin tehdessäni saavani tuta jumalallisen viisauden hämäriä mysterioita, jumalten yhteyttä, taivaan ihanuuksia — ja nyt — nyt —.»

Papin ääni tukahtui nytkähtelevään nyyhkytykseen. Hän peitti kasvot käsiinsä ja suuria kyyneliä tipahteli hänen kuihtuneitten sormiensa lomasta ja runsaasti niitä vieri hänen vaatteilleen.

»Mitä olen luvannut sen täytänkin, ystäväni, holhottini. Kaikki on ollut vain koetusta, ja sitä loistavammin olet oppiaikasi kestänyt. Älä ajattele enää noita tuhmia petoksia. Älä sekota toisiinsa jumalattaren orjia hänen pyhimmän pyhättönsä palvelijoihin, sinä huomaat kyllin arvokkaaksi niihin liittyä. Tästä lähin olen minä sinun pappisi, ohjaajasi, ja sinä joka nyt kiroot ystävyyttäni, saat elää sitä vielä siunataksesi.»

Apekides kohotti päänsä ja katsahti hapuillen ja epäröiden egyptiläiseen.

»Kuule minua», Arbakes virkkoi vakavana ja juhlallisella äänellä katsahdettuaan ensin nopeasti ympärilleen, olivatko he yksin. »Egyptistä on kotoisin kaikki mailman viisaus; Egyptistä on peräisin Atenan tieto ja Kreetan taito; Egyptistä ovat lähtöisin ne monet esihistorian hämärään vaipuneet kansat (paljon aikaisemmin kuin Romuluksen laumat levittäytyivät Italian tasangoille ja ennenkuin ajan ikuisen kiertokulun mukaan kehitys alkoi taistelun raakalaisuutta ja pimeyttä vastaan), joilla oli kaikki tiedon aarteet ja henkisen elämän sulot. Egyptistä tulivat ne pyhän Keres kaupungin jumalanpalvelusmuodot, joista kaupungin roomalaiset vallottajat ovat kaikki uskonnolliset tietonsa ja juhlalliset tapansa saaneet. Ja, nuori mies, kuinka luulet tuon Egyptin, kaikkien kansakuntien äidin hankkineen suuruutensa ja kaikki kokeneen viisautensa? Se oli syvän ja pyhän valtiotaidon tulos. Nykykansat kiittävät Egyptiä suuruudestaan, Egypti suuruudestaan papistoaan. Itseensä sulkeutuen, vallaten ihmiskunnan jalomman osan, sen hengen ja uskon herruuden, nämä vanhimmat jumalanpalvelijat omasivat jaloimmat tiedot mitä kuolevainen voi käsittää. He näkivät salaisia vertauskuvia tähtitaivaan mullistuksissa, vuodenaikojen vaihteluissa, inhimillisten toimintojen ikuisessa kiertokulussa; tuon suuren he tekivät inhimillisen järjen käsitettäväksi jumalien ja jumalattarien näkyvillä muodoilla ja mikä todellisesti oli valtiohallintoa, sitä he kutsuivat uskonnoksi. Isis on tarina — älä säikähdä! — Se mitä Isis aistillisesti esittää on todella olemassa ja on kuolematonta. Isis ei ole mitään. Luonto jota se esittää, on kaiken äiti, — salaperäinen, ikivanha, käsittämätön kaikille muille paitsi harvoille valituille. 'Ei kukaan kuolevaisista ole huntuani kohottanut', niin on sanonut se Isis, jota sinä olet palvonut; mutta viisaat ovat sen tehneet ja me voimme nyt nähdä tuon mahtavan luonnon kasvoista kasvoihin. Papit ovat olleet hyväntekijöitä, ihmissuvun kasvattajia, mutta jos niin haluat, myöskin pettureita ja väärentäjiä. Mutta, nuori mies, luuletko heidän voineen ihmiskuntaa auttaa sitä pettämättä? Tietämätön ja raaka rahvas täytyy lumota sen omaksi eduksi, totuuksia se ei usko, oraakkelia se kunnioittaa. Rooman imperaattori hallitsee laajaa ja mitä hajanaisimmin kansoittunutta maata ja yhdistää mitä vastakkaisimmat pyrkimykset lujaksi kokonaisuudeksi, niin säilyvät rauha, sopu, lainalaisuus, jokapäiväisen elämän muodot. Luuletko että keisari hallitsee ihmisenä? Ei, majesteetti, häntä ympäröivä loisto, hänen asemansa korkeus, siinä hänen petoksiensa työaseet. Oraakkelimme ja jumalalliset ilmotuksemme, menomme ja tapamme ovat herruutemme välineitä, valtamme merkkejä. Ne ovat samoja aseita samaan päämäärään, inhimilliseen hyvinvointiin ja rauhaan. Sinä kuuntelet minua tarkkaavaisena ja kummastuen — valo alkaa hämärän poistaa.»

Apekides oli vaiti, mutta ne häivähdykset, jotka nopeasti liikkuivat hänen puhuvilla piirteillään, ilmaisivat egyptiläisen sanojen vaikutuksen — sanojen, jotka esittäjän voimakas ääni ja etevämmyys tekivät vieläkin vakuuttavammiksi.

»Kun siis», Arbakes jatkoi, »esi-isämme Niilin rannoilla kokosivat ne alkuainekset jotka elämänkaaoksen lopettivat — saivat näet kaikki tottelemaan ja kunnioittamaan harvoja — jalot tarkastelut ja uutterat tutkimukset hankkivat heille sen viisauden, mikä ei ole harhakuvaa; he totuttivat ihmiset järjestykseen ja lainalaisuuteen, opastivat heidät taiteita ja elämää käsittämään. He vaativat uskoa, he antoivat takaisin sivistysedut. Eivätkö heidän petoksensa täten ole totuutta! Usko minua, minkälainen lieneekin se jumalallinen henki, joka meille puhuu tuolta ylhäältä tähtitaivaista, ainakin se hymyilee hyväksyvästi sille viisaudelle, joka on sellaisiin tuloksiin päässyt. Mutta sinä toivot, että kohdistan nämä yleiset huomautukseni sinuun itseesi; kiiruhdan toiveesi täyttämään. Tämän ikivanhan uskon jumalattaren alttarit pitää ansaita, ja toisten kuin näiden tyhmeliinien ja sieluttomien olentojen jotka ovat vain kuin nauloja ja koukkuja päähinettä ja vaippaa varten. Muista kahta pytagoralaisen Sekstuksen lauselmaa, jotka nekin ovat egyptiläistä lainaa. Edellinen on: 'Älä puhu jumalasta joukolle', jälkimäinen: 'Ihminen, joka on jumalalle otollinen, on itse jumala ihmisten seassa.' Niinkuin henkinen etevämmyys salli egyptiläisen papiston hallita, niin voi nykyisin niin syvälle painuneen herruuden vain henkinen etevämmyys entiseen arvoon kohottaa. Pidin sinua, Apekides, kyllin arvokkaana oppilaana ohjattavakseni — pappina, kykenevänä niihin suuriin päämääriin, jotka vielä ovat saavutettavissa. Sinun työtarmosi, sinun kykysi, sinun luja uskosi, sinun vakava innoituksesi, kaikki viittaa kutsumukseen, joka vaatii hallitsevaa tahtoa ja tulisia ominaisuuksia. Minä herätin sinun pyhät halusi, kannustin sinut sille tielle, jonka sitten valitsit. Mutta sinä soimaat minua siitä, etten paljastanut sinulle toveriesi pieniä sieluja ja taikatemppuja. Jos sen olisin tehnyt, Apekides, olisin päämaalini kadottanut; sinun jalo henkesi olisi heti kapinoinut, ja Isis olisi menettänyt pappinsa.»

Apekides huokasi syvään. Egyptiläinen jatkoi huomioittamatta keskeytystä:

»Lähetin sinut valmistumatta temppeliin; jätin sinut, jotta äkkiä itse keksisit ne taikatemput, jotka joukon häikäisevät ja oppisit niitä halveksimaan. Toivoin että itse keksisit ne keinot, joilla suihkukaivo pannaan käyntiin jotta sen ilmaan lentävät vesikaaret nuorentaisivat maan ja antaisivat meille hyvän jälkisadon. Samanlaisen kohtalon alaisiksi ovat kaikki pappimme joutuneet. Ne jotka eivät ole petoksia huomanneet ovat jääneet koneellisiksi palvelijoiksi, niille taas, joiden jalo henki sinun laillasi pyrkii yhä eteenpäin, uskonto avaa yhä uusia jumalallisia salaisuuksia. Olen iloinen huomatessani luonteesi sellaiseksi jommoiseksi odotinkin. Olet lupauksesi täyttänyt, et voi enää kääntyä. Käy eteenpäin — minä ohjaan sinua.»

»Ja mitä sinä aijot minulle opettaa, sinä omituinen, pelottava mies?

Uusia petkutuksia — uusia —»

»En, olen viskannut sinut epäuskon kuiluun, tahdon viedä sinut nyt uskon vuorelle. Olet nähnyt väärät profetat, nyt näet ne totuudet, joita ne edustavat. Ne ovat vain varjoja ilman ruumista. Tule tänä iltana luokseni. Kätesi!»

Egyptiläisen sanojen vakuuttamana, kannustamana ja kiihottuneena

Apekides ojensi hänelle kätensä ja opettaja ja oppilas erosivat.

Apekides ei siis enää voinut kääntyä. Hän oli tehnyt siveyslupauksen, hän oli itse antaunut elämänuralle, jolla fanatismin vaatimukset osottautuvat ankarimmiksi, mutta jolla uskon lohtua puuttuu. Oli luonnollista, että hän halusi yhdistää kohtalonsa enää muuttamattomaan elämänrataan. Egyptiläisen voimakas ja tutkimaton henki oli täydellisesti vallannut hänen kokemattoman mielikuvituksensa, se antoi hänen aavistaa vielä kätkettyjä salaisuuksia ja kietoi hänet toivon ja pelon sekaisiin mielialoihin. Arbakes jatkoi hidasta, ryhdikästä käyntiään Ionen taloon. Kun hän astui tablinumiin, kuuli hän peristylen pylväistöstä äänen, joka sävelsointuisuudestaan huolimatta kaikui hänen korvissaan epämiellyttävältä. Se oli nuoren, kauniin Glaukuksen ääni ja ensi kertaa värähtivät egyptiläisen rinnassa vaistomaisen mustasukkaisuuden ailut. Astuessaan peristyleen hän huomasi Glaukuksen istuvan Ionen vieressä. Tuoksuvan puutarhan suihkukaivo heitti ilmaan hopeiset säikeensä levittäen auringonpoltteiseen ympäristöönsä viihdyttävää viileyttä. Taampana istuivat palvelijattaret, joita Ione aina piti seuranaan, sillä riippumattomuudestaan huolimatta hän esiintyi aina herkän säädyllisesti. Glaukuksen vieressä oli lyyra, josta hän juuri oli Ionelle loihtinut lesbialaisia säveleitä. Joukkoryhmityksessä ja Arbakeen silmäiltävänä olevassa taustassa oli leima siitä hienostuneesta, ihanteellisesta runoudesta, jonka täydellä syyllä olemme katsoneet olevan vanhanajan elämän saavuttamattomia puolia — marmoripylväät, kukkamaljakot, kuvapatsaat, valkeina ja rauhallisina, täydensivät kuvaa ja ennen kaikkea, nuo kaksi elävää muotoa, jotka kuvanveistäjän olisivat saaneet innoittumaan tai epätoivoon joutumaan.

Arbakes pysähtyi hetkeksi ja tarkasteli paria katsein, joista tavallinen ankara rauha oli kaikonnut, mutta pian hän ponnistihe entiselleen ja lähestyi heitä niin varovasti ja äänettömästi, etteivät edes palvelijat, saati Ione ja hänen rakastajansa sitä kuulleet.

»Ja kuitenkin», Glaukus virkkoi, »olemme luulleet, ennenkuin opimme rakastamaan, että runoilijat ovat oikein kuvanneet tämän intohimon. Samalla hetkellä kun aurinko nousee, vaalenevat tähdet, jotka siihen asti ovat valoaan tuikkineet. Runoilijat loistavat vain sydämiemme yössä; he eivät ole mitään, kun itse jumala näyttäikse meille kaikessa kunniassaan.»

»Kaunis ja sattuva vertaus, jalo Glaukus.»

Molemmat syöksyivät seisaalleen ja he näkivät Ionen tuolin takana egyptiläisen kylmät, ivantäyteiset piirteet.

»Sinäpä olet äkkinäinen vieras», Glaukus virkkoi noustessaan väkinäisesti hymyillen.

»Sellaisia ovat kaikki, jotka tietävät olevansa tervetulleita», Arbakes sanoi istahtaen ja viittasi Glaukusta tekemään samoin.

»Olen iloinen», Ione lausui, »nähdessäni teidät vihdoinkin yhdessä, sillä te sovitte toistenne seuraan ja te olette luodut ystäviksi.»

»Anna minulle viisitoista vuotta elämästäni takaisin ja silloin voit panna minut Glaukuksen laisen rinnalle. Iloinen olen saadessani hänestä ystävän, mutta mitä minä voin antaa vastalahjaksi? Voinko minä huvittaa häntä samoin elämännautinnoin kuin hän minua — juhlin ja kukkaseppelin — partilaisin hevosin tai arpapelein? Sellaiset huvitukset sopivat hänen iälleen, hänen luonteelleen ja hänen ajalleen; minulle ne ovat arvottomia.»

Näin sanoen viekas egyptiläinen loi katseensa maahan ja huokasi, mutta kulmainsa alta hän vilkaisi salaa Ioneen nähdäkseen, minkä vaikutuksen häneen tekivät huomautukset Glaukuksen elintavoista. Ionen asenne ei tyydyttänyt häntä. Glaukus punastui hieman ja kiiruhti nopeasti vastaamaan. Eikä häneltä suinkaan puuttunut halua nolata ja nöyryyttää egyptiläistä.

»Olet oikeassa, viisas Arbakes», hän sanoi, »me voimme toisiamme kunnioittaa, mutta ystäviä meistä ei tule. Minun juhlistani puuttuu sitä salaista suolaa, joka huhujen mukaan antaa sinun juhlillesi niin erikoisen maun. Ja — Herkules avita — jos minä sinun ikäsi saavutettuani voin laillasi pitää viisaana tyytyä miehuusiän nautintoihin, niin varmasti silloin minäkin puhun ivahymyten nuoruuden kevyestä ajanvietteestä.»

Egyptiläinen katsahti Glaukukseen nopeasti ja läpitunkevasti.

»En ymmärrä sinua», hän virkkoi kylmästi. »Mutta tavallisesti arvellaan, että kaikessa hämärässä on jotakin syvällistä.»

Hänen äänessään oli häive ylenkatsetta, hän kääntyi Glaukuksesta ja hetken vaijettuaan hän sanoi Ionelle:

»Ihana Ione, minulla ei ole ollut onnea tavata sinua niinä parina kertana, jotka viimeksi olen vestibulumissasi ollut.»

»Rauhaisa meri on niin usein houkutellut minut kotoa», Ione vastasi hieman hämillään.

Arbakes huomasi hänen häminsä, mutta näyttämättä siitä välittävän hän virkkoi hymyillen:

»Tiedäthän, mitä vanha runoilija sanoo, että nainen pysyköön kotona ja askarrelkoon siellä.»[10]

»Tuo runoilija oli kyynikko», Glaukus sanoi, »ja vihasi naisia.»

»Hän puhui maansa tapaan, ja se maa oli teidän paljo ihailtu

Kreikkanne.»

»Aikoja ja tapoja. Jos esi-isämme olisivat tunteneet Ionen, olisivat he laatineet toiset lait.»

»Oletko tällaisia kohteliaisuuksia Roomassa oppinut?» Arbakes virkkoi voiden tuskin kiihtymystään hillitä.

»Ei ainakaan Egyptiin asti tarvitse mennä kohteliaisuuksia oppimaan»,

Glaukus pisti väliin huoletonna kellukallaan leikkien.

»Kuulkaa», Ione ehätti katkaisemaan keskustelun, joka hänen suureksi mielipahakseen näytti niin vähän olevan omiaan lujittamaan hänen haluamaansa luottamusta Glaukuksen ja hänen ystävänsä välillä. »Älköön Arbakes olko niin ankara suojatti parkaansa kohtaan. Orpona, vailla äidillistä hoivaa olen ehkä liiaksikin antanut aihetta moitteisiin riippumattoman ja miltei miehisen elintapani johdosta. Minun riippumattomuuteni ei kylläkään ole suurempi kuin mihin roomalaisnaiset ovat tottuneet eikä suurempi kuin mikä kreikattarella tulee olla. Ah, miksikä vain miehen elämässä voidaan hyve ja vapaus yhdistää? Miksikä vain orjuus, jota te niin kauhistutte, voi suojella meidän puhtauttamme? Ah, uskokaa minua, on ollut suuri erehdys — ja sillä on ollut katkerat seuraukset naisten kohtalolle — että miehet ovat kuvitelleet naisluonteen (en tahdo sanoa matalammaksi, olkoon kuinka tahansa, mutta) ainakin niin erilaiseksi omaansa, että ovat pitäneet välttämättömänä laatia epäsuotuisia lakeja naissuvun henkiselle kehitykselle. Eivätkö he näin menetellen ole laatineet lakeja omille lapsilleen, joita nainen kasvattaa — aviomiehille, joiden ystäviä, ei, auttajia vaimot ovat?» Ione vaikeni äkisti, ja helakka puna peitti hänen kasvonsa. Hän pelkäsi intonsa vieneen hänet liian pitkälle. Vähemmän hän pelkäsi vakaista Arbakesta kuin ystävällistä Glaukusta, sillä hän rakasti jälkimäistä. Kreikkalaisilla ei ollut tapana sallia vaimoilleen (vähimmän niille, joita he enimmän kunnioittivat) sitä vapautta ja itsenäisyyttä, joista he Italiassa iloitsivat. Hän tunsi sentakia ilonväreitä, kun Glaukus vakavana sanoi:

»Ajattele aina niin, Ione — anna puhtaan sydämesi aina olla ohjaajasi! Onneksi olisi ollut Kreikalle, jos se olisi voinut antaa arvokkaille naisilleen saman henkisen viehätyksen, josta muutamat naissuvun vähemmän arvokkaat ovat tulleet niin kuuluiksi. Ei mitään valtiota ole vapaus ja tieto tuhonnut ja sillaikaa on sinun sukusi saanut vain ihailla vapaita ja kiihottaa tunnustuksellaan viisaita uusiin saavutuksiin.»

Arbakes oli vaiti, hänen aikeisiinsa ei kuulunut kannattaa Glaukuksen mielipiteitä eikä vastustaa Ionen. Lyhyen ja väkinäisen sananvaihdon jälkeen Glaukus sanoi hyvästit Ionelle.

Kun hän oli mennyt, siirsi Arbakes tuolinsa lähemmäksi kauniin napolittaren tuolia ja sanoi tuolla lempeällä ja verhotulla äänellä, johon hän niin taitavasti osasi kätkeä luihun ja kiivaan luonteensa:

»Älä luule, rakastettava suojattini, jos sinua siksi saan kutsua, että minä tahdon järkyttää sitä riippumattomuutta, joka niinkuin aivan oikein huomautit ei olekaan suurempi kuin roomalaisnaisten, mutta jota varsinkin naimattoman naisen tulee varsin varovasti viljellä. Jatka vallotuksiasi iloisten, loistavien, viisaittenkin parissa — hurmaa edelleenkin heidät aspasiamaisella keskustelutaidollasi, erinomaisella soitollasi, mutta varo samalla niitä juoruavia kieliä, jotka niin helposti voivat tahran heittää naisen arkaan maineeseen. Ja ihailua muissa loihtiessasi älä anna, pyydän sinua, älä anna kateuden niittää minkäänlaista satoa.»

»Mitä tarkotat, Arbakes?» Ione sanoi säikähtynein ja vapisevin äänin.

»Tiedän, että olet ystäväni ja tahdot parastani. Mitä mielit sanoa?»

»Ystävä — niin, aivan oikein. Saanko siis ystävänä puhua suoraan ja sinua pahoittamatta?»

»Puhu!»

»Mitenkä tuosta huikentelevasta nuorukaisesta, tuosta Glaukuksesta on tullut ystäväsi? Oletko tavannut hänet useinkin?» Näin puhuen Arbakes katsoi vakavana Ioneen ikäänkuin tahtoisi tunkeutua hänen sieluunsa.

Tätä katsetta peräytyen, selittämättömän pelontunteen valtaamana vastasi napolitar hämmentyneenä ja epäröiden: »Hänet tuotiin kerran luokseni isäni maanmiehenä ja voinpa sanoa minunkin heimolaisenani. En ole häntä viikkoa kauempaa tuntenut. Mutta miksi nämä kysymykset?»

»Suo anteeksi», Arbakes sanoi, »luulin sinun tunteneen hänet kauemmin, tuon rentun.»

»Mitä? Mitä tarkotat? Mistä tuo ruma nimi?»

»Ei se mitään; en tahdo sinussa herättää harmia henkilöä kohtaan, joka sellaista kunniaa ei lainkaan ansaitse!»

»Rukoilen sinua puhumaan. Miten Glaukus on maineensa tahrannut? — tai paremmin mitä hän on arvelusi mukaan rikkonut?»

Tukahduttaen sen mielenkuohun, jonka Ionen viimeiset sanat olivat synnyttäneet, Arbakes jatkoi: »Tunnet hänen toimensa, toverinsa, elintapansa — comessatio ja alea[11] ovat hänen päiväntöitään — ja kuinka hän voi pahetoveriensa seurassa ajatellakaan hyvettä?»

»Puhut vieläkin arvotuksin. Jumalten nimessä, pyydän, sano pahin!»

»Hyvä, tapahtukoon niin. Tiedä siis, Ione, että Glaukus viimeksi eilen julkisesti — oltiin kylvyssä — kerskaili sinun rakastuneen häneen. Hän sanoi, että häntä huvitti jatkaa seikkailua. Jaan hänellekin oikeutta, hän ylisti kauneuttasi. Kukapa voi sitä kieltää? Mutta hän naurahti halveksivasti, kun hänen ystävänsä Klodius tai Lepidus kysyi, rakastiko hän sinua kylliksi mennäkseen kanssasi naimisiin ja milloin hän aikoi talonsa pihtipielet kukkasin koristaa.»

»Mahdotonta! Oletko itse kuullut tuon alhaisen panettelun?»

»En toki, tahtoisitko minun kertovan näiden hävyttömien elostelijain kaikki sanakommat, joilla juoru on jutun höystänyt? Ole varma, että itsekin aluksi epäilin, mutta olen nyt usean silminnäkijän vakuutuksesta varmistunut, että sinulle äsken puhumani on täyttä totta.»

Ione lysähti kokoon ja hänen kasvonsa kalpenivat vaaleammiksi sitä pylvästä, jota vastaan hän nojasi.

»Tunnustan, että minua loukkasi, minua kiihotti, kun kuulin sinun nimesi olevan kaikkien huulilla yhtä keveänä kuin jonkun tanssijattaren. Kiiruhdin tänä aamuna sinua tapaamaan ja varottamaan. Tapasin Glaukuksen täällä. Itsehillintäni herposi. En voinut tunteitani salata. Olin epäkohteliaskin sinun läsnäollessasi. Voitko antaa ystävällesi anteeksi, Ione?»

Ione ojensi hänelle kätensä, mutta oli vaiti.

»Älä ajattele asiaa enää», Arbakes jatkoi, »mutta olkoon sanottu varoituksena, kuinka suurta varovaisuutta asemasi vaatii. En ole sinuun hetkeksikään suuttunut, Ione, sillä sellaista kevytmielistä olentoa ei Ionen kaltainen nainen voi vakavasti ajatella. Sentapaiset loukkaavat sanat haavottavat vain, jos ne lausuu henkilö, jota rakastamme. Ja toisenlainen totisesti on se mies, jota jalo Ione alentuu rakastamaan.»

»Rakastamaan», Ione äänteli hermostuneen naurunsa lomasta.

»Todellakin.»

Mielenkiintoista on tarkata, kuinka jo noina varhaisina aikoina ja nykyisistä niin suuresti eroavien huolettomien tapojen vallitessa samat pikkuseikat, jotka nykyisin niin yleisesti hämmentävät ja katkaisevat »rakkauden kulun» — sama kekseliäs kateus, sama viekas panettelu, samat taitavasti sommitellut ja levitetyt juorut, jotka nykyisin niin usein riittävät särkemään uskollisimmankin rakkauden siteet ja rakentamaan esteitä suotuisimpienkin olosuhteitten kehitykselle — ne olivat jo tuolloin vaikuttavia. Tarina kertoo eräästä pienestä kalasta joka laivan purjehtiessa tyynillä aalloilla tarttuu laivan köliin ja saa koko laivan pysähtymään — samoin käy suurten inhimillisten intohimojenkin. Emmekä me kuvaisi elämää oikein, ellemme niiltäkin ajoilta, jotka meidän mielestämme sisältävät runsaimmin romantista ainesta, kuvaisi sitä jokapäiväisen ja kotoisen elämän pikkukoneistoa, joka omissa tuvissammekin ja oman kotilieden ääressä on täydessä käynnissä. Vain näissä elämän vähäisissä selkkauksissa me tunnemme kotiutuneemme menneisyyteen.

Egyptiläinen oli suurella viekkaudella hyökännyt Ionen heikompaan puoleen — tottuneesti hän iski myrkytetyn puukkonsa naisen turhamielisyyteen. Hän luuli tukahduttaneensa tunteen, joka päättäen siitä lyhyestä ajasta, jonka Ione oli Glaukuksen tuntenut, oli vasta kehittymässä. Muuttaen puheenaihetta hän johti sen Ionen veljeen. Keskustelu taukosi pian. Hän sanoi hyvästit luvaten häntä tästä lähin paremmin suojella ja käydä häntä joka päivä tapaamassa.

Tuskin oli hänen varjonsa hävinnyt kun naisellinen ylpeys — hänen sukupuolensa puolustusase — jätti Arbakeen valitsemaan uhrilampaan ja nöyryytetty Ione ratkesi kyyneltulvaan.