Читать книгу Sota - Emile Zola - Страница 4

Sisällysluettelo

Keskelle hedelmällistä tasankoa, neljänneksen verran Mülhausenista Reiniin päin, oli leiri pystytetty. Rivittään seisoivat teltat peltomaalla, kivääriryhmät välkkyivät säännöllisen välimatkan päässä toisistaan lippujen edessä ja leirin yli kohosi matala, pilvinen elokuuillan taivas. Kiväärit ladattuina seisoivat liikkumattomat vartiosoturit, — heidän silmänsä tähystivät kaukaista näköpiiriä kohti, jossa siintävät usvat kohosivat suuresta virrasta.

He olivat tulleet Belfort'ista viiden ajoissa; nyt oli kello kahdeksan ja he olivat juuri illastaneet. Mutta puita ei ollut löytynyt mistään. Eivät saaneet valkeata syttymään eikä ruokaa keitetyksi. Heidän täytyi tyytyä kuivaan leipäpalaseen, jonka huuhtoivat alas viinalla, ja se ei ollut paljon pitkän marssin perästä. Aseryhmäin takana koetti kaksi sotamiestä kaikin voimin saada tuoreita puunoksia palamaan, joita juuri olivat käyneet katkomassa pistimillään, mutta viheriäiset lehvät eivät tahtoneet syttyä ja paksu, musta savu nousi hitaasti, sanomattoman surumielisesti iltataivasta kohti.

Heitä oli noin 12,000 miestä — kaikki, mitä kenraali Felix Douay'lla oli muassaan seitsemättä armeijaosastoa. Ensimmäinen divisioona oli marssinut edellisenä päivänä Fröschwilleriin, kolmas oleksi vielä Lyonissa ja kenraali oli päättänyt lähteä Belfort'ista ja kulkea edelleen toisella divisioonalla, tykkiväkireservillä ja vajanaisella ratsuväki-osastolla.

Oli ilmoitettu, että Lorrachissa oli nähty leirivalkeita. Oli tullut sanoma, että vihollinen aikoi mennä Reinin yli Markorlsheimin luona. Kenraali, joka tunsi olevansa kovin erillään niin kaukana idässäpäin toisista osastoista, ilman yhteyttä niiden kanssa, kiirehti marssia rajalle päin, vallankin kun oli edellisenä päivänä saanut tiedon onnettomasta hyökkäyksestä Weissenburgin luona. Jos ei hän itse tunkisikaan vihollista takasin, saattoi hän kumminkin joka tunti odottaa käskyä tulla tukemaan ensimmäistä osastoa. Tänä iltana, tänä levottomana myrskypäivän iltana, lauvantaina 6 päivänä elokuuta, lienee taisteltu jossain Fröschwillerin puolella: sen huomasi kummallisen raskaasta ilmasta, jossa tuntui värähdyksiä ikäänkuin kylmiä, voimakkaita tuulenpuuskia. Kahtena viimeisenä päivänä oli osasto luullut käyvänsä taistelua kohti. Sotamiehet arvelivat, että kuljettuaan rientomarssissa Mülhauseniin he ovat preussilaisten kohdalla.

Pimeä tuli ja eräästä leirin etäisimmästä kulmasta kuului rummunpärinää ja torventoitotusta, hiljaa vielä. Ja Jean Macquart, joka parhaallaan pystytti telttapaalujaan maahan, oikasihe kumarasta asemastaan.

Ensimäiset sotahuhut kuultuaan hän oli jättänyt kotipuolen, sydän vielä kirvelevänä siitä onnettomuudesta, joka häntä oli kohdannut: hän oli menettänyt vaimonsa ja maan, jonka vaimo oli hänelle myötäjäisinä tuonut. Ja nyt hän oli, kolmenkymmenen ja yhdeksän vuoden vanhana, mennyt uudelleen palvelukseen ja päässyt 106:teen linjarykmenttiin, jonka kantaväestöä lisättiin, sekä saanut korpraalin nauhat.

Väliin häntä ihmetytti se, että oli jälleen joutunut vanhaan sotilaspukuunsa, hän, joka oli sellaisella riemulla jättänyt sotajoukon Solferinon jälkeen; että hän niin välttämättömästi tahtoi kuljeksia ase olalla ihmis-surmaajan virassa. Mutta minkäpä voi? Kun ei ole mitään vakituista ammattia, eikä vaimoa, eikä kotia, eikä taloa, ja sydän on täynnä surua ja harmia. Ja jos ei enää saanut muokata synnyinmaansa vanhaa maata, saattoi hän ainakin käyttää voimiaan sen puolustamiseen!

Jean seisoi ja katseli tasankoa pitkin. Merkkipuhallus oli saanut henkeä väkeen. Muutamat lähtivät juoksemaan, — toiset, jotka jo olivat puolinukuksissa, liikahtivat ja venyttelivät jäseniään väsyneinä ja äreinä. Hän seisoi kärsivällisenä ja odotti katselmusta, levollisena ja sävyisänä, aina tasapainossa, jonka tähden hän olikin mainio sotamies.

Toverit sanoivat aina, että hänestä olisi voinut tulla jotain, jos vain olisi saanut vähän enemmän oppia.

Mutta savuava rovio veti hänen huomiotaan puoleensa ja hän huusi sotamiehille, Loubet'ille ja Lapoullelle, jotka molemmat kuuluivat hänen osastoonsa:

— Lopettakaa jo tuo peli. Te tapatte meidät savuun.

Irvihammas Loubet nauroi koko leveillä, laihoilla kasvoillaan.

— Kyllä se menee, korpraali, menee ihan mainiosti … kuule, sinä siinä, tule puhaltamaan!

Hän nykäsi Lapoullea, joka posket pullollaan, tulipunasena ja silmät päästä putoamaisillaan puhalsi kuin rajutuuli kosteiden puiden väliin.

Kaksi muuta sotamiestä samasta osastosta — Chouteau ja Pache —, joista toinen vetelänä ja unisena kellotti selällään ja toinen täydessä toimessa ompeli kiinni repeämää housun lahkeessa, rähähtivät nauramaan Lapoullen pullistuneille poskille.

Jean antoi heidän nauraa. Hänen mielestään he kyllä saattoivat pitää hauskaa — silloin kun oli syytä. Eipä heillä usein ollutkaan.

Mutta nyt hän kääntyi toisen ryhmän puoleen. Yksi hänen miehistään, Maurice Levasseur, oli jo kohta seisonut tunnin ajan jutellen erään noin 30 vuotiaan vaalean siviilimiehen kanssa, jolla oli siivot koirankasvot ja suuret siniset mulkosilmät, oikein likinäköiset silmät, joiden tähden hänet oli hyljätty syynissä. Kolmantena oli eräs reservitykkimies, vahtimestari, jolla oli lihavat, rohkeat kasvot ja ruskea leukaparta, ja he juttelivat siinä ikäänkuin olisivat istuneet kotona perheen keskuudessa.

Jean tahtoi säästää heitä nuhteista ja sanoi hyväntahtoisesti:

— Taitaisi olla aika erota, — nyt on iltahuuto ja jos luutnantti näkee teidät…

Maurice keskeytti hänet:

— Ei tarvitse mennä, Weiss.

Ja sanoi korpraalille lyhyesti:

— Tämä herra on minun lankoni. Hänellä on lupa överstiltä, joka tuntee hänet.

Mitä se häneen kuului, tuohon talonpoikaiskorpraaliin? Maurice oli suorittanut oikeustutkintonsa, lähtenyt vapaaehtoisena mukaan ja pistettiin — kun sattui ennestään överstin tuntemaan — heti 106 rykmenttiin; jaksoihan sentään sotamiestakkia kantaa, mutta totella tuota sivistymätöntä…

— Hyvä on, vastasi Jean levollisesti, oma asianne.

Hän käänsi heille selkänsä ja sai pian nähdä että Maurice oli puhunut totta, sillä nyt meni översti ohitse ja tervehti hymyllä Weissiä.

Översti Vineuil oli pitkä komea mies, jolla oli arvokkaat, soikeat, kellahtavan valjakat kasvot ja tuuhea, valkonen leukaparta, — hän astui rivakkaasti taloa kohti, joka kuumotti oikealla luumupuuryhmän takana pari sataa askelta leiristä ja johon päällikkökunta oli majoitettu.

Ei tiedetty, oliko komentava kenraali juuri nyt siellä. Häntä oli kohdannut kauhea suru, hänen veljensä oli kaatunut Weissenburgin luona. Mutta varmasti oleksi prikaattikenraali — Bourgain-Desfeuilles — talossa; äänekkäänä ja meluavana, kuten tavallisesti, kasvot tulipunasena, suopean näköisenä ja ymmärrys niin ja näin, kellutteli hän suhteettoman lyhyillä jaloillaan paikasta toiseen.

Talossa vilkastui elämä ehtimiseen: sanansaattajia tuli ja meni joka hetki, kaikki olivat tuskallisessa jännityksessä, kaikki odottivat tietoja suuresta taistelusta — aamusta varhain kulkivat kaikki odotuksen kiihkossa, ratkaseva hetki on lähellä.

Missä lienee tärkeä taistelu ollut ja miten siellä oli käynyt?

Sitä mukaan kun ilta pimeni, kasvoi ahdistus ja pelko, se levisi kuin varjomeri hedelmäpuiden, tallien, heinäsuovien ja pielesten ympärille.

Kerrottiinpa myös, että jälleen oli nipistetty vakooja, joka oli hiiviskellyt leirin ympärillä, ja viety pääkortteeriin kenraalin tutkittavaksi. Ehken oli översti Vineuil saanut jonkun sanoman, koska hänellä oli sellainen kiire.

Weiss seisoi yhä jutellen lankonsa ja serkkunsa vahtimestari Honoré

Fouchardin kanssa.

Yhä selvemmin kuului iltapuhallus, nyt se oli kohdalla, toitottaen ja päristen hämärän surumielisessä hiljaisuudessa; he eivät näyttäneet sitä huomaavan.

Mauricen isoisä oli "suuren armeijan" soturiurhoja, hänen isänsä ei ollut antautunut sotilasuralle, vaan oli tyytynyt huonoon ylöskantomiehen virkaan.

Talonpoikaisista vanhemmista syntynyt äitinsä oli kuollut silloin kun hän ja kaksois-sisarensa Henriette näkivät päivän valon. Ja nyt hän oli mennyt vapaaehtoisena sotaväkeen, — huimaa elämää elettyään; nyt hän sai sotamiehen elämällä maksaa kaikki mielettömyydet, joita oli tehnyt. Hän oli heikko ja kevytmielinen. Oli kylvänyt rahoja molemmin käsin kun perhe suurilla uhrauksilla oli lähettänyt hänet Pariisiin lakitiedettä tutkimaan. Isä oli kuollut, sisar oli luovuttanut koko perintöosansa hänelle, vaan oli myötäjäisittäkin päässyt hyviin naimisiin ja saanut toimeliaan ja kelpo miehen. Tämä — Weiss — oli elsassilainen Mülhausenista, joka oli ollut kauvan aikaa kirjanpitäjänä eräässä suuressa sokeritehtaassa; nyt hän palveli Delaherchea, jolla oli verkatehtaita Sedanissa.

Ja Maurice luotti täydellä todella kääntymykseensä, vilkas kun oli, kärkäs epätoivoon ja yhtä kärkäs taasen toivomaan, avomielinen ja innokas, mutta ilman vakavuutta, valmis joka tuulen mukaan kääntymään. Hän oli pieni ja vaaleatukkainen, otsa iso ja korkea, nenä sekä leuka pieni ja hieno, — lempeät harmaat silmät, jotka joskus voivat näyttää tuimiltakin.

Weiss oli rientänyt Mülhauseniin juuri ennen sodan alkua järjestämään jotain perheasiaa ja saadakseen samalla tavata lankoansa oli hän käyttänyt hyväkseen tuttavuuttaan översti Vineuil'in kanssa, joka oli hänen isäntänsä vaimon eno, jonka taasen Maurice ja Henriette tunsivat lapsuuden ajoilta, sillä he olivat aikonaan olleet naapuria. Sitäpaitse oli Weiss tavannut leirissä kapteeni Beaudoinin, joka myöskin oli rouva Delaherchen tuttavia.

— Tervehdi Henrietteä paljon minulta, uudisti Maurice vielä kerran, sillä hän rakasti sydämmellisesti sisartansa. — Sano hänelle, että on vaan levollinen, että kyllä minä vielä tuotan hänelle kunniaa.

Silmänsä vettyivät kun hän muisteli kaikkia tekemiään hulluuksia. Lanko tuli myös liikutetuksi; keskeytti puheen ja kääntyi Honoré Fouchardiin.

— Ja kun minä tulen Rémillyyn, niin pistäydyn eno Fouchardin luo ja kerron, että näin sinut ja että voit hyvin.

Eno Fouchard oli talonpoika, joka omisti jonkun verran maata ja ansaitsi koko joukon teurastajan toimella. Hän asui neljänneksen verran Sedanista, Rémillyn mäkiseudussa.

Nyt syntyi liikettä talon luona; portista tuli ulos ennen mainittu maankulkija, hän oli vapaa, yksi ainoa upseeri vain kulki jälessä. Hän oli osannut puhua itsensä puhtaaksi, oli keksinyt jonkun jutun, ja hänet oli ajettu ulos leiristä.

Niin pitkän matkan päästä ei voinut hämärässä selvästi eroittaa; mutta pitkä hän oli, hartiakas ja punapäinen. Mauricelta pääsi kumminkin huuto.

— Honoré, katso tuota… Juuri kuin se "preussilainen", — tiedäthän, se Goliath!

Tykkimies oikasi itsensä. Hän jäi tuijottamaan maankuljeksijan jälkeen. Goliath Sternberg, teurastajan renki, se mieskö, joka oli kylvänyt riitaa hänen ja isän välille, joka oli ottanut häneltä Siloinen, — koko tuo inhoittava juttu, kaikki vastenmielinen ilkeys, josta hän vieläkin kärsi. Hän olisi syössyt jälkeen, käsin kiinni vihamieheensä. Mutta tämä oli jo aseryhmäin takana, ja hävisi illan pimeään.

— Aa, Goliath! mukisi hän, mahdotonta! Hänhän on tuolla, — toisten puolella. — Vaan jos minä kerran saisin sinut käsiini!…

Hän pui nyrkkiään itään päin, mustan sinistä pimeyttä kohti, jossa arveli vihollisen olevan. Sitten oli ihan hiljaista, kuului uudelleen iltahuuto, kaukaa leirin toisesta päästä, vähitellen vaijeten, häipyen puiden ja telttien väliin, joita jo syleili musta yö.

— Peijakas! murahti Honoré, nyt ei hyvä seuraa, ellen jo lähde.

Hyvästi, ja voikaa hyvin, kaikki!

Hän puristi Weissin kättä ja lähti pitkin askelin mäen nystyrälle, jossa reservitykistö oli — lähettämättä tervehdystä isälleen, mainitsematta Siloinea, jonka nimi poltti hänen huulillaan.

Jälleen kului muutamia minuuttia. Vasemmalla, toisen prikaatin luona puhallettiin huuto, — toinen torvi vastasi lähempänä, kolmas hyvin kaukaa. Sitten puhalsivat kaikki yhteen ääneen ja silloin päätti kaartin komppanian puhaltaja vihdoin täräyttää kaikista voimistaan. Hän oli pitkä, parraton poika, alakuloinen ja melkein mykkä, jonka merkkipuhallukset tulivat kuin tuuliaispää.

Nyt alkoi kersantti Sapin, pieni jäykkä mies, jolla oli suuret, sumuiset silmät, huutaa. Ohut äänensä nakkeli nimiä tiuhaan ja sotamiehet, jotka tulivat paikalle, vastailivat kaikilla mahdollisilla äänillä, violonsellon karkeasta huilun kimakkaimpaan. Yhtäkkiä taukosi huuto.

— Lapoulle! huusi kersantti uudelleen.

Ei kuulunut vastausta. Jeanin täytyi juosta savuavan nuotion luo, jota Lapoulle, toverien yllyttämänä, koetti sytyttää. Hän makasi vatsallaan ja puhalsi kasvot tulipunasena maata myöten mustan, nokisen savupilven.

— No mutta taukoa jo, perhanaksi, huusi Jean. Etkö sinä osaa vastata huutoon!

Lapoulle kohotti päätään, katsoi kysyvänä, hoksasi, mistä oli kysymys, ja mölähti: täällä! semmoisella voimalla, että Loubet heittäytyi maahan nauramaan. Pache, joka juuri oli lopettanut housunkorjuun, vastasi hiljaa ja epäselvästi, ikäänkuin olisi mutissut rukousta. Chouteau ei ruvennut nousemaan ylös, huusi pilkallisesti sanansa ja kääntyi mukavammin makaamaan.

Virkaatekevä luutnantti, Rochas, seisoi liikahtamatta parin askeleen päässä. Kun huuto oli päättynyt ja Sapin ilmoitti, ettei kukaan ollut poissa, mutisi hän partaansa päätään nyökäyttäen Weissiin päin, joka yhä jutteli Mauricen kanssa:

— Ei, pikemminkin yksi liikaa; mitä tuo täällä seisoo ja vainuaa?

— Överstiltä lupa, herra luutnantti, piti Jean velvollisuutenaan ilmoittaa.

Rochas kohotti äkäsesti olkapäitään ja rupesi sanaakaan sanomatta kävelemään edes takasin pitkin telttiriviä, mutta Jean, jonka sääret olivat marssista kovin väsyneet ja hellät, istahti parin askeleen päähän Mauricesta ja Weissistä. Näiden puhe otti hänen korvaansa, ensin epäselvänä mukinana, jota hän ei tarkannut, itsekkin kun oli vaipunut synkkiin ajatuksiin.

Maurice puolusti sotia. Ne olivat hänen mielestään välttämättömiä kansallisuuksien olemassa olon tähden. Tämä oli selvinnyt hänelle sitten kun hän alkoi tutustua kehitysoppiin, joka siihen aikaan pani sivistyneen nuorison mielet liikkeelle. Eikös elämäkin ole yhtämittaista taistelua joka päivä ja joka hetki? Eikös luonnossakin taistella lakkaamatonta taistelua, jossa ansiokkain vie voiton, jossa elämä alituisesti syntyy kuolemasta ja kukoistaa loppumattomasti? Ja hän muisti millä kiihkolla hän oli tarttunut ajatukseen ruveta sotamieheksi, saada tapella, puolustaa isänmaan rajoja hyökkäävää vihollista vastaan, ja siten sovittaa nuoruutensa hulluudet. Alhaiso ehken halusi rauhaa, mutta keisarilla oli valta tehdä niinkuin tahtoi. Kahdeksan päivää ennen sodan julistamista oli keisari itsekkin sitä sanonut tyhmäksi uhkarohkeaksi yritykseksi.

Joka paikassa keskusteltiin Saksan prinssistä ja hänen vaatimuksestaan Espanjan valtaistuimeen; sekasorrossa, joka vähitellen syntyi ja kasvoi, näytti siltä kuin kaikki olisivat olleet väärässä; lopulta ei tiedetty, kuka eripuraisuudet oli alottanut, ja ainoa, josta vielä oltiin selvillä, oli tuo turmiollinen laki, joka määrätyllä hetkellä paiskaa kaksi kansakuntaa toisiansa vastaan. Mutta Pariisi oli vavahdellut odotuksen toivossa. Hän näki bulevardien kiehuvan ihmisiä, miehiä kulki suurissa parvissa heiluttaen leimuavia soihtuja ja huutaen: Berliiniin, Berliiniin! Niinkuin eilen hän kuuli marseljääsin kaikuvan korvissaan; sinä iltana sitä lauloi ihana nainen, joka seisoi tikapuilla raatihuoneen edustalla ja jonka kuninkaallinen profiili kohosi kolmevärisen lipun yli, jonka poimuihin hän oli kietoutunut. Oliko se kaikki petosta, eikö Pariisin sydän silloin sykähdellytkään?

Ja sitten, innostuksen laimettua, oli hänelle käynyt kuten tavallisesti: iloa ja mielenlentoa oli seurannut epäilys ja inho; hän saapui kasarmille, kersantti otti vastaan ja antoi pukimet, hän näki haisevan, pelottavan likasen suojan, ja entä uusien toverien raakuus, ja harjotukset…! Mutta innostus oli jälleen palannut kun hän vihdoinkin sai lähteä Belfortiin.

Ensimäisestä päivästä saakka oli Maurice ollut voitosta varma. Hänen mielestään oli keisarin suunnitelma kyllin selvä: lähettää 400,000 miestä Reinvirralle, mennä yli, ennenkun vihollinen ennättää varustautua, erottaa Pohjoissaksa Eteläsaksasta ja pakoittaa parilla loistavalla voitolla Itävalta ja Italia liittymään Ranskaan. Olihan huhuna kerrottu, että seitsemäs osasto, sama, johon hänenkin rykmenttinsä kuului, astuisi Brestissä laivaan ja tekisi sitten hyökkäyksen, joka kerrassa jakaisi vihollisten voimat ja tekisi yhden preussilaisen sotajoukon liikkeet mahdottomiksi! Joka puolella tehtäisiin äkkiarvaamattomia hyökkäyksiä, hämmästytettäisiin, muserrettaisiin parissa viikossa. Riemuretki Strassburgista Berliiniin! —

Vaan Belfortiin tultua oli hänessä herännyt epäilyksiä. Seitsemäs osasto, jonka piti vartioida Schwartswaldin solaa, saapui määräpaikkaansa sanomattomassa sekasorrossa, vajanaisena, kaikki epäjärjestyksessä. Italiasta odotettiin kolmatta divisioonaa; toisen ratsuväki-prikaatin täytyi jäädä Lyoniin asettamaan mahdollisesti tapahtuvia levottomuuksia; ja kolme patteriiaa oli teillä tietämättömillä. Sitäpaitse oli puute kaikesta; Belfortin varastot, joista oli määrä saada, mitä tarvitsivat, olivatkin aivan tyhjät; ei ollut telttoja, ei patoja, ei villavaatteita eikä lääkkeitä, ei rautaa eikä hevosenkenkiä. Ei löytynyt ainoatakaan sairaanhoitajaa, ei ainoata käsityöläistä, joka olisi tyydyttänyt sotajoukon tarpeet. Viime hetkenä puuttui vielä lisäksi 30,000 aivan välttämätöntä varaosaa kivääreihin; eräs upseeri lähti noutamaan Pariisista ja tuli ja toi 5,000 kappaletta, jotka oli saanut hädin tuskin kerätyksi.

Toiselta puolen häntä huolestutti pitkällinen toimettomuus. Nyt he olivat jo olleet täällä kaksi viikkoa, — miksi eivät voineet marssia eteenpäin? Hänestä tuntui, että jokainen päivä, jonka täällä turhaan kuluttivat, oli parantamaton virhe, yksi voiton mahdollisuus vähemmän. Ja hänen kuvittelemansa sotasuunnitelman eteen asettui surullinen todellisuus, jonka hän myöhemmin vasta tulisi kokonaisuudessaan tuntemaan, vaan jota jo aavisti ja pelkäsi: seitsemässä armeijakunnassa, jotka oli hajotettu rajalle Metzistä Bitcheen ja Bitchestä Belfortiin. ei ollut ainoassakaan kantaväestö täysi; 430,000 miehen sijasta löytyi korkeintaan 230,000; kenraalit kadehtivat toisiaan, halusivat itsekukin hankkia marsalkansauvan, eivätkä tahtoneet auttaa naapuria; suurin varomattomuus, anteeksiantamattomin huolimattomuus joukkoa liikekannalle asettaessa; ja nyt näytti kaikki olevan lamassa; keisari oli sairas, kykenemätön mitään päättämään, väsynyt ja tylsä; hänestä levisi kummallinen uneliaisuus sotajoukkoon, joka varmaankin hajoittaa ja hävittää sen, saattaakseen sen lopulta tuhansiin onnettomuuksiin. Ja kuitenkin, — odotusajan epävarmuudessa ja tietämättömyydessäkään ei vielä kukaan epäillyt voitosta!

Yhtäkkiä — kolmantena päivänä elokuuta — tuli sanoma voitosta Saarbrückin luona, joka oli saatu edellisenä päivänä. Suuri, loistava voitto. Sanomalehdet olivat ääriään myöten innostusta täynnä; nyt oli tie auki Saksanmaalle, se oli ensi askel sotajoukon riemukulussa, ja keisariprinssi, joka oli levollisesti ottanut käteensä kiväärinkuulan taistelutantereelta, oli päivän sankari!

Kaksi päivää myöhemmin saatiin tieto Weissenburgin tappiosta ja jokaisen huulilta pääsi tuskan huuto. 5,000 miestä oli joutunut väijyävän vihollisen saaliiksi ja he olivat kuitenkin sitä ennen pitäneet puoliaan kymmenen tuntia 35,000 preussiläistä vastaan, Se oli kostettava, — niin pian kuin mahdollista. Tietysti oli syy päällikkökunnassa; heidän olisi pitänyt arvata ja torjua sellainen onnettomuus. Mutta se oli korvattava vielä. Mac-Mahon oli kutsunut seitsemännen osaston ensimmäistä divisioonaa, ensimmäisellä osastolla on tukena viides; preussiläiset olivat jo kaiketi työnnetyt takasin Reinin yli. Aavistus verisestä tappelusta, joka juuri oli tapahtunut, jännitys ja odotus levisi ja kasvoi joka hetki.

Ja Maurice jatkoi Weissin puoleen kääntyneenä:

— Niin, — siitä voit olla varma! Kyllä me olemme tänään niitä löylyyttäneet!

Mitään vastaamatta pudisti lanko huolestuneen näkösenä päätään. Hänenkin katseensa kääntyi itään, Reiniin päin, jossa jo oli aivan pimeä, jossa musta salaperäinen seinä peitti kaikki. Kun viimeiset torvenäänet olivat valjenneet, vaipui koko leiri hiljaisuuteen, jonka silloin tällöin katkasi myöhästyneen sotamiehen askeleet eli vaihdettiin siellä täällä pari sanaa. Nyt sytytettiin kyntteli, pieni tuikkiva tähti, kartanon vierastuvassa, jossa päällikkökunta valvoi ja odotti sähkösanomia; niitä tuli joka tunti, vaan tuomatta ratkaisevaa sanomaa. Ja Lapoullen nuotio oli jäänyt yksin ja unhotuksiin, — paksu savupilvi kohosi taivasta kohti ja levitti likasen harmaan huntunsa ensimmäisten tähtien eteen.

— Löylyyttäneet! sanoi Weiss hetken perästä, — Jumala suokoon, että niin olisi.

Jean, joka istui lähellä, alkoi kuulostaa lankojen keskustelua ja luutnantti Rochas pysähtyi; hänkin oli kuullut viimeiset sanat lausuttavan jokseenkin epäilevällä äänellä.

— Mitä! huudahti Maurice, oletko sinä todellakin huolissasi! Luuletko, että me voisimme joutua tappiolle?

Langon kasvot kävivät hyvin kalpeiksi, hän keskeytti kädenliikkeellä

Mauricen ja vastasi värähtelevällä äänellä:

— Tappiolle, — taivas varjelkoon!… Tiedäthän että minä olen syntynyt näillä seuduin; isoisän ja isoäidin surmasivat kasakat 1814; ja kun ajattelen, että vihollinen asettuisi maahan, olen joutua mielettömäksi! Minä ottaisin pyssyn olalle ja lähtisin paikalla teidän mukaanne!… Tappiolle, — ei, ei — sitä en tahdo uskoa!

Sitten hän tuli tyynemmäksi ja kohautti olkapäitään toivottomalla liikkeellä.

— Mutta, — mitäpä voi! En ole levollinenkaan, kaukana siitä… Minä tunnen synnyinmaani, tämän Elsassini; — olen matkustellut ympäri toimissani; ja me muut, me kyllä huomaamme sen, jota kenraalimme eivät näe… Sota Preussiä vastaan, — sitä me emme vastusta, päinvastoin; olemme jo kauvan toivoneet, että kerran tulisi loppu tästä vanhasta jutusta ja ainaisesta torasta ja riidasta; mutta me tahdomme kumminkin pysyä sovussa naapurien, Badenin ja Baijerin kanssa, — meillä on jokaikisellä sukulaisia tuolla puolen Reinin. Luulimme, että ne ovat yksimielisiä meidän kanssa ja tahtovat kurittaa noita sietämättömän kopeita preussiläisiä… Me, elsassilaiset, olemme tosin järkeviä ja hyväluontoisia ihmisiä, — mutta kahden viimeisen viikon kuluessa olemme olleet pakahtumaisillamme, — sillä mitä näemme? Yhä kurjempaa ja kurjempaa! Siitä päivästä kun sota julistettiin ovat viholliset ratsumiehet kierrelleet maassa, säikytelleet väestöä, vakoilleet, katkoneet sähkölennätinlangat, — eikä kukaan ole pannut tikkuakaan heidän tielleen! Baden ja Baijeri tarttuvat aseisiin, Pfaltsissa liikkuu tavattomia sotajoukkoja, joka paikasta tulee tietoja, että raja on uhattu; — ja kun asukkaat säikähdyksissään kysyvät neuvoa ohikulkevilta upseereilta — kohottavat he vain olkapäitään: turhia luuloja, — konnankoukkuja — vihollinen — aa, hän on kaukana! — Onhan ihan surkeata maata tässä joutilaana, kun joka tunti, joka minuutti on kallis! Mitä me odotamme? Pitääkö koko Saksan tulla kimppuumme, ennenkuin tahdomme ryhtyä toimeen?

Hän puhui matalalla äänellä, surumielisesti, ikäänkuin olisi itsekseen kertaillut asioita, joita jo oli kauan aikaa miettinyt.

— Niin, — ja entä Saksa, ja saksalaiset! Ne minä myös tunnen; ja pahinta on, että te tyydytte olemaan yhtä tietämättömiä heidän ajatustavoistaan ja oloistaan kuin kiinalaisten… Muistatko sinä, Maurice, minun serkkuani Güntheriä, joka toissa vuonna kävi meillä Sedanissa? Hänen äitinsä, minun tätini, on naimisissa Berliinissä; — ja Günther on perinpohjin preussiläinen; — vihaa koko sielustaan Ranskaa. Nyt hän on kapteeni Preussin kaartissa. Kun erosimme silloin, toissa vuonna, sanoi hän minulle — ooh — minä muistan vielä hänen karkean äänensä: jos Ranska julistaa meille sodan, — niin, te saatte selkäänne!

Nyt tarttui luutnantti Rochas asiaan, — vihan vimmassa. Hän oli viidenkymmenen paikoilla ja hänellä oli kaidat laihat kasvot, suuri kyömänenä, joka koukistui leveän, suopean suun yli ja tuuhea, karhea, harmahtava poskiparta. Hänen äänensä jyrisi huutaessaan:

— Mitä saatanata te siinä seisotte ja pelottelette minun väkeäni!

Riitaan yhtymättä oli Jean yhtä mieltä kuin päällysmiehensä. Tosin oli hänkin jo vähin alkanut kyllästyä pitkäpiimäisyyteen ja epäjärjestykseen, mutta sydämmessään hän oli vakuutettu, että vihollinen vielä sittenkin tulee saamaan selkäänsä. Minkätähden he muuten olisivat tänne lähteneet?

— Mutta, hra luutnantti, vastasi Weiss hämillään, minä en todellakaan tarkoittanut, en minä tahdo ottaa rohkeutta miehistä — päinvastoin, — minä vain tahtoisin, että te tuntisitte asiat yhtä hyvin kuin minä, niin voisitte paremmin sekä kuulla että nähdä … ja, kuulkaapas … saksalaiset…

Hän puhui järkevällä tavallaan, selitti, mitä hän pelkäsi; puhui Preussin kasvavasta mahdista, ja miten sen valta oli noussut Sadovan jälkeen, suuresta valtakunnasta, joka siellä muodostui, innostuksesta ja vastustamattomasta nuoruudenvoimasta, joka kiihoitti yksimielisyyteen; yleisestä asevelvollisuudesta, joka kasvatti kuriin tottunutta, voimakasta sotaväkeä, joka vielä oli innostunut ja ylpeä loistavasta retkestä Itävaltaa vastaan; tämän joukon siveellisestä kunnosta, nuorista komentajista, jotka tottelivat vanhaa ikuisesti nuorta kenraalia, jonka taito käsittää olosuhteita ja nähdä kauvas eteenpäin ei koskaan pettänyt.

Ja tämän vihollisen edessä seisoi Ranska.

Keisarikunta oli vanhettunut, sen perustus oli ontto, — vapaudentunne ja isänmaanrakkaus oli sammunut eli heikontunut; — nyt se oli herännyt, mutta liian myöhään! Vapaamielinen puolue seisoi valmiina kukistamaan hallituksen, kun ei tämä enää voinut tyydyttää huvituksen himoa, jonka se itse oli herättänyt. Sotajoukko oli tietysti urhoollinen kyllä; — se riemuitsi vielä Krimillä ja Italiassa voittamistaan laakereista, — mutta se oli kuitenkin osaksi turmeltunut Afrikan sodissa; — oltiin liian varmoja voitosta, ei tahdottu koettaa mitään uutta järjestelmää, — ja päälliköt sitten — useimmat keskinkertaisia; kateellisia ja mustasukkaisia kauheassa määrässä, sitäpaitsi oppimattomia, ja keisari vihdoin! Sairaana ja epäröivänä, tuntematta todellisia oloja ja ilman tietoja seisoi hän tämän suuren vastuunalaisen yrityksen etunenässä, tämän yrityksen, jossa kaikki kulkivat silmät ummessa, ilman vakavia valmistuksia, epäjärjestyksessä ja sekasorrossa, niinkuin lammaslauma, jota ajetaan teurastettavaksi.

Rochas seisoi suu auki ja silmät selällään. Tuuheiden kulmien väliin ilmestyi syvä kurttu. Mutta yhtäkkiä hän otti asian siltä kannalta, että purskahti homerolaiseen nauruun, joka pakoitti leveän suun tavoittelemaan kiinni korvia.

— Mitä tulimmaista lörpötystä tuo on! Mitä te tarkoitatte noilla hullutuksilla?… Eihän siinä ole tervettä järkeä hitustakaan, tuossa kaikessa. Menkäät te saarnaamaan nahkapojille, elkääkä jutelko tuollaista minulle, — joka jo olen ollut palveluksessa 27 vuotta.

Ja hän löi rintaansa. Hän oli muurarin poika, syntynyt Pariisissa, isän ammatti ei miellyttänyt, vaan hän rupesi sotamieheksi kahdeksantoista vuotiaana. Afrikassa hän oli kohonnut korpraaliksi, luutnantiksi Solferinon jälkeen; — viisitoista vuotta hän oli osottanut urhoollisuutta, mutta kapteeniksi hän ei voinut päästä — hänellä oli liian vähän tietoja.

— Te, — mies hyvä, joka olette niin viisas, — te ette tiedä tätä. Niin, silloin kun oltiin Mazagranin luona, — silloin minä olin juuri täyttänyt yhdeksäntoista, — siellä me 123 miestä pidimme puoliamme 12,000 arapialaista vastaan ja pidimme vuosikausia, — Mascaran, Biskran, Dellyn luona; ja sittemmin kabyylejä vastaan; — jos olisitte siellä olleet, olisitte nähneet niiden mustien petojen otattavan kuin jänikset heti kuu meidät näkivät… Ja Sevastopolissa! — Se ei ollut leikintekoa, sen vakuutan. Tuuli, niin että hiukset lensivät päästä ja kylmä oli, että natisi; olimme aina jalkeella, ja sitten ne riiviöt lopuksi räjäyttivät koko komeuden ilmaan! — Noo, — me kumminkin voitolla olimme. Solferinon tappelussa — ette te taitanut sielläkään olla? — noo, mitä te sitten tulette tänne juttelemaan? Niin, — siellä oli kuuma kuin pätsissä, vaikka tuli vettä niin etten ole elämän päivinä nähnyt semmoista! Naa, siellä saivat itävaltalaiset housuilleen. Olisittepa nähneet kun ne laputtivat jalkoihinsa, toinen oli kaatua toisen kintuille, ihan kuin olisi ollut tulta takana!

Luutnantti nauroi taas, vanha ranskalainen iloisuus puhkesi esille voiton riemussa. Se oli satu ranskalaisesta sotamiehestä, joka kulki ympäri maailman tyttöneen ja pikarineen ja valloitti koko maan iloista laulua laulaen. Korpraali ja neljä miestä hätyyttivät lukemattomia laumoja.

— Ranska… Tappio … preussiläisetkö, senkin riiviöt, antasivat meille selkään!

Hän meni lähemmä Weissiä, tarttui hänen kaulukseensa. Koko tuo korkea Don Quichoteolento ilmaisi sanomatonta halveksimista vihollista kohtaan, olipa vihollinen kuka tahansa ja missä tahansa.

— Kulkaapas nyt, hyvä herra! … jos he uskaltavat näyttäytyä, ne preussiläiskoirat nimittäin, niin me olemme niitä miehiä, että kyyditsemme heidät kotiin parilla kelpo potkulla, — en sano mille kohti! — ja ihan Berliinin portille!

Hän ojensi kätensä uhkamielisesti kuin lapsi, jolla on viattomuuden varma luottamus ja järkähtämätön usko.

— Niin se on eikä muuksi muutu!

Weiss oli hyvin hämmästynyt, hän selitti kiiresti, että hän mielellään tahtoi uskoa luutnanttia. Maurice, joka ei uskaltanut vastustaa päällysmiestään, nauroi myöntävästi; se saakelin poika, — jota hän muuten piti ihan sikana — osasi kuitenkin saada sydämmen lämpiämään. Rochasin puhuessa nyökäytteli Jean myöntävästi päätään. Hänkin oli ollut Solferinossa mukana silloin kun niin kovasti satoi. Luutnantti osasi puhua, totta totisesti. Jos kaikki esimiehet puhuisivat sillä lailla, ei suuresti välitettäisi villavaatteista ja padoista.

Yö oli aikoja tullut, ja Rochas yhä viittoili puolipimeässä. Hän oli nykyisin tavaillut läpi Napoleonin historian, jonka oli kerran löytänyt kuljeksivalta viisunkauppiaalta. Ja nyt hän ei malttanut olla vaiti, nyt täytyi hänen ladella viisauttaan noille nuorille ihmisille.

— Itävalta saa selkäänsä Castiglionessa, Marengossa, Wagramissa! Preussi Eylaun, Jenan, Lützenin luona, Venäjä Friedlandissa, Smolenskissa, Moskovassa! Espanja, Englanti! Selkäänsä saavat kaikki! Koko maailma saa selkäänsä, — pitkittäin ja poikittain, ylhäältä alapäähän! … ja nyt annettaisiin meitä selkään! Olisiko siis maailma kääntynyt nurin narin?

Hän oikasihe, nosti käsivartensa pystyyn kuin lipputangon.

— Nähkääs nyt! Tänään on taisteltu, — me odotamme tietoja! vaan minä voin sanoa teille, mitä sähkösanomissa tulee seisomaan. Me olemme opettaneet preussiläisiä! Niin, opettaneet niitä, voidelleet, hakanneet ne säpäleiksi!

Silloin kuului kaukaa valittava huuto. Olisiko se tarhapöllö? Vai lieneekö ollut joku salaperäinen ääni, joka itki yön pimeässä? Koko leirin läpi kävi vavistus, ja ahdistava jännitys, kuumeentapainen kaiho saada varmuutta lisääntyi. Pääkortteerissa leimahti valkea kirkkaammaksi ja valaisi väsyneiden, levottomien upseerien kasvot.

Kello oli jo kymmenen. Gaude tuli ja puhalsi ensiksi merkkinsä, sitten kajahtivat muut torvet pitkin leiriä ja loppuivat uneliaaseen toitotukseen. Ja Weiss, joka ei ollut muistanut lähteä pois, puristi lämpimästi Mauricen kättä toivottaen hänelle onnea ja kunniaa. Hän kyllä vie terveiset Henriettelle ja pilkistää joskus eno Fouchardin luo.

Mutta juuri kun hän oli lähtemäisillään, syntyi liikettä; — joka mies heräsi, salaman nopeudella lensi tieto ympäri leiriä, että marsalkka Mac-Mahon oli voittanut suuren voiton: Preussin kruununprinssi ja 25,000 miestä oli joutunut vangiksi, vihollisen sotajoukko oli karkotettu, hävitetty, jättänyt kanuunansa ja kuormaston oman onnensa nojaan.

— Siinä näette nyt, huusi Rochas ukkosen äänellään. Ja hän riensi

Weissin jälkeen, joka lähti iloisesti astumaan Mülhauseniin päin.

— Kuuletteko, — me kyyditsemme heidät kotiin ja kelpo potkuilla, — en sano minne!

Neljännestunnin kuluttua tuli toinen sähkösanoma ilmoittaen, että sotajoukon oli täytynyt lähteä Wörthistä ja vetäytyä takasin. Voi jumala! Mikä yö! Rochas ei jaksanut pysyä valveillaan, hän veti raskaita unia vaippaansa kääriytyneenä paljaalla maalla, niinkuin oli usein ennenkin tehnyt. Maurice ja Jean olivat puikahtaneet telttiin, jossa Loubet, Chouteau ja Lapoulle jo makasivat yhdessä kasassa. Hädin tuskin sinne mahtui kuusi. Ensin oli Loubet toisia naurattanut ja kertonut — niin että valahti vesi suuhun — Lapoullelle, että huomenna saadaan lintupaistia; — nyt he makasivat kuorsaten toistensa suuhun; Preussiläiset saivat tulla, jos halutti. Siunaaman aikaa makasi Jean aivan hiljaa, lähellä Mauricea, mutta hän ei voinut nukkua, Mülhausenin herran puhe kierteli hänen päässään; — eikä vierustoverikaan näkynyt saavan lepoa, ajatteli kai samoja asioita. Äkkiä väistäytyi Maurice vähän kiukkuisesti ja Jean arvasi, että hän oli mennyt liian lähelle. Sivistyneen miehen ja talonpojan välillä vallitsi vaistomainen vihamielisyys, ehdoton vastenmielisyys, joka oli kuin ruumiillinen kipu. Jean tuli alakuloiseksi, kyyristyi kokoon ja tunsi itsensä pieneksi. Mauricen ylenkatse painoi häntä. Yö oli kylmä, mutta teltissä oli kumminkin kauhean kuuma. Maurice ei tullut toimeen huonossa ilmassa, hän hyppäsi ylös, meni ulos ja heittäytyi pitkälleen parin askeleen päähän. Jean oli varsin hurja ja vaipui levottomaan uneen; häntä kiusasi se, että tiesi olevansa halveksittu ja samalla häntä vaivasi aavistus tulevasta onnettomuudesta; puolinukuksissa hän oli kuulevinansa sen tulevan, oli kuulevinaan kavion kopinaa kaukana…

Ja tunnit kuluivat, leirissä oli hiljaista, liikkumatonta, ikäänkuin sen olisi lyönyt tunnottomaksi jokin kauhea, jolla ei vielä ollut nimeä. Varjomerestä kuului silloin tällöin huokaus, näkymättömästä teltasta rasahdus ja monta muuta ääntä, joiden synty oli tuntematon; joskus katkasi hiljaisuuden hevosen päristys, sapelin kilinä, pakenevien askeleiden kaiku, hiljainen mukina, joka pelotti yön pimeydessä. Mutta äkkiä loisti kirkas tulenhohde ravintopaikan luota. Leirin etusyrjä näkyi selvään, kivääriryhmät seisoivat rivissä; — valo lankesi kiiltäville pyssynpiipuille, jotka hohtivat punaselta, ikäänkuin olisivat olleet veressä, ja vartiosoturien kasvoille. Oliko se ehkä vihollinen, jota upseerit jo olivat kaksi päivää odottaneet, ja jonka jälessä oli juostu Belfortista Mülhauseniin? Nyt purskahti kipinätulva ilmaan, ja sitten sammui valo. Se oli vain Loubetin ja Lapoullen nuotio, jossa valkea oli kytenyt tuntimääriä ennenkun leimahti ilmituleen. Jean säikähti kirkasta hohdetta, hän juoksi ulos ja oli vähällä kompastua Mauriceen, joka kyynäspään varassa sitä katseli. Valkean sammuttua jäivät molemmat miehet makaamaan muutaman askeleen päässä toisistaan. Läpitunkemattomassa pimeydessä heidän edessään näkyi enää ainoastaan pieni tuikkiva valo pääkortterissa. Mitähän kello mahtoi olla? Päällystö oli valvonut koko yön. Nyt kuului kenraali Bourgain-Desfeuillesin ääni, hän kiroili yön pituutta, kun ei ollut sikaria eikä totia, joilla olisi virkistyttänyt itseään. Uusia tiedonantoja saapui, mutta hyviä tietoja ne eivät suinkaan tuoneet; sanansaattajat nelistivät ulos ja sisään portista. Kuului kavioiden kopina, kirouksia, jotain, joka oli kuin hillitty kuolonhuuto, jota seurasi syvä, kammottava hiljaisuus. Mikä se oli? — Jäädyttävä tuulahdus pyyhkäsi leiriä, joka makasi hervotonna unessa ja ahdistavassa pelossa.

Ja nyt huomasivat Jean ja Maurice översti Vineuilin, joka nopeasti kulki ohitse. Hänen seurassaan oli joku, taisi olla rykmenttilääkäri Bouroch. He juttelivat innokkaasti, keskeytetyissä lauseissa, puoleksi kuiskien, niinkuin puhutaan unissa kun nähdään pahaa unta.

— Se on Baselista … ensimmäinen divisioona hajallaan … kakstoista tuntia kestänyt taistelu … koko armeija peräytyy.

Översti pysähtyi, kutsui erästä haamua, joka riensi hänen luokseen, kevyesti, sievästi, säntillisesti.

— Tekö se olette, Beaudoin?

— Niin, hra översti!

— Aa, — rakas ystävä! Mac-Mahon on lyöty Fröschwillerin luona, Frossard Spichernissä ja de Failly puristettu niiden väliin … Fröschwillerin luona, — yksi ainoa osasto kokonaista armeijaa vastassa … urhouden sankaria! Ja kaikki mennyttä, tappio, mieletön pelko vallalla, — Ranska avoinna viholliselle…!

Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä; ei voinut enää kuulla, mitä hän puhui, kolme herraa katosi kuin varjot yön pimeyteen.

Maurice hyppäsi ylös, koko ruumiinsa vapisi.

— Armias Jumala!

Muuta hän ei voinut sanoa. Kuolema sydämmessä ähkyi Jean:

— Niinkö piti käydä… Hän oli sittenkin oikeassa, teidän lankonne, hän sanoi, että preussiläiset ovat väkevämmät.

Maurice raivostui; hän olisi voinut kuristaa Jeanin. Ovatko preussiläiset väkevämmät? Tämä ajatus loukkasi syvästi hänen ylpeyttään. Mutta talonpoikaispoika pitkitti levollisesti ja vakavasti:

— Noo, emmehän tuosta kumminkaan kuole! Ei ole tarvis heti riisua aseita, jos selkäänsä saa… Meidän täytyy antaa takasin, mitäpä muutakaan voisi tehdä.

Heidän eteensä ilmestyi korkea olento. Se oli Rochas, jolla vielä oli vaippa hartioillaan ja jonka oli unesta ajanut aavistus jostain onnettomuudesta. Hän kysyi heiltä, hän tahtoi tietää.

Kun hän — suurella vaivalla — vihdoin ymmärsi, kuvautui hänen kasvoillaan ja lapsensilmissään rajaton hämmästys. Enemmän kuin kymmenen kertaa hän toisti:

— Lyöty! — lyöty! Mitä te sanotte? Lyöty? — Minkätähden? Lyöty?

Yö oli tuskallinen ja synkkiä aavistuksia täynnä.

Idässä alkoi valjeta. Päivä tuli; harmaa, sanomattoman surullinen päivä koitti nukkuvan leirin yli; — saattoi jo eroittaa eräässä teltoista Loubetin ja Lapoullen, Pachen ja Chouteaun, jotka makasivat suu auki ja kuorsasivat kaikista voimista. Surun aamurusko kohosi näköpiirin reunalle ja valaisi usvajoukot, jotka leijailivat kaukana virran kohdalla.