Читать книгу Sota - Emile Zola - Страница 9

Sisällysluettelo

Herätessään seuraavana aamuna tunsi Maurice kipua olkapäässään ja jäsenet olivat tuiki hellät. Hän ei ollut vielä tottunut makaamaan paljaalla maalla ja kun ei saanut riisua sukkia ja kenkiä pois enää senjälkeen kuu kersantti oli käynyt tarkastus-retkellään teltoissa, oli jalkakin taas pahempi, puhumattakaan sääristä, jotka olivat aivan jäykistyneet. Hän oli varomattomuudessaan ojentanut jalkansa ulos teltan reunan alaitse kun ei enää jaksanut maata koukkusissaan.

Jean sanoi heti:

— Kuules, hyvä ystävä, jos lähdemme marssimaan tänään on parasta näyttää tuota jalkaa tohtorille ja toimittaa, että pääset jonkun kuorman päälle.

Vaan kukapa siitä selvän sai, yksi tiesi sitä, toinen tätä. Kerran jo luultiin, että oli aikomus lähteä, koko armeija teki liikkeen Vouziersiin päin, ei jätetty kuin yksi prikaatti toisesta divisioonasta vartioimaan Monthoisin tietä. Mutta yhtäkkiä pysähdyttiinkin joen oikeanpuoliselle rannalle; kiväärit asetettiin tavanmukaisiin ryhmiin niitylle, joka on molemmin puolin Grand-Prén tietä. Silloin saivat husaarit lähtökäskyn ja heidän marssinsa antoi aihetta monenlaisiin arveluihin.

— Jos me jäämme tähän makaamaan, niin minä en menekään tohtorin luo, sanoi Maurice, jota sairasvaunut kammottivat.

Ja kohta saatiinkin tietää, että kenraali Douaylla oli aikomus täällä odottaa varmoja tietoja vihollisen liikkeistä. Sillä hänen levottomuutensa kasvoi tunti tunnilta sen jälkeen kun oli eilen nähnyt Margueritten divisioonan kulkevan ohitse; hän tiesi olevansa suojatonna, tiesi, ett'ei ainoakaan sielu vartioinut Argonnen solia ja että hänen niskaansa voitiin hyökätä mikä silmänräpäys tahansa. Ja hän oli lähettänyt neljännen husaarirykmentin tiedustelemaan, tuomaan vaikka millä hinnalla tietoja vihollisen asemasta.

Vouziersin pormestarin toimesta oli miehistölle voitu jakaa leipää, lihaa ja hevosen ruokia ja kahden aikaan he saivat panna keittopadat tulelle. Vaan silloin heitä jälleen säikähdytti uusi marssiin lähtö, Bordasin prikaatti teki käänteen ja meni samaa tietä kuin neljäs husaari-rykmentti. No, mitä se taas oli? Joko heidät jälleen ajetaan pois ruokakipenen äärestä juuri kun padat ovat kiehumaisillaan? Mutta upseerit selittivät, että Bordasin prikaatilla oli käsky miehittää Buzancy, joka oli neljänneksen verran ylempänä. Toiset koettivat uskotella, että husaarit olivat tavanneet lukuisan vihollisen sotajoukon ja että prikaatti oli lähetetty heille avuksi.

Maurice sai nyt levätä pari tuntia. Hän heittäytyi mäen rinteelle nojosiinsa ja katseli puoleksi horroksissa vihannoivaa Aisnelaaksoa, reheviä niittyjä ja puuryhmiä, joiden välissä joki hiljalleen virtasi. Etempänä, sillan luona, nousi haiku korkeista tehtaantorvista ja laakson suun sulki pieni kylä, joka oli pengermäisesti rakennettu mäen rinteelle; kattojen yli kohotti kirkko kupulakensa ja neljä torniaan. Ja kun hän väsyneenä katseli tuota kaunista pientä kylää vihannoivassa ympäristössä, heräsi hänessä monta suloista muistoa; hän oli olevinaan lapsi vielä ja teki uudelleen pienet retkensä Vouzieriin, kuten muinoin asuessaan syntymäkylässään Chêne-Papuleux'ssä. Tuntiin hän ei muistanut huoliaan, vaan lepäsi unelmiin vaipuneena.

Keitto oli jo aikoja keitetty ja syöty ja sotajoukko odotti yhä. Vasta kahden tienoissa syntyi liikettä, joka vähitellen levisi koko leiriin. Jaettiin käskyjä, kaikki joukot asetettiin ylängöille Chestresin ja Falaisin kylien välille. Insinöörit alottivat juoksuhautoja ja rintavarustuksia, reservitykistö sijoittui korkealle mäelle. Ja huhu tiesi kertoa kenraali Bordasin lähettäneen sanantuojan ilmoittamaan, että hän oli kohdannut Grand-Prén luona suuren preussiläisen armeijan ja täytynyt vetäytyä takasin Buzancyyn, ja peljättävissä oli että hänen palausretkensä Vouziersiin tulee katkaistuksi. Ylipäällikkö antoikin käskyn seitsemännelle osastolle asettautua taisteluasentoon, hän luuli päällekarkauksen olevan hyvinkin lähellä ja tahtoi olla valmiina torjumaan ensimmäisen hyökkäyksen, kunnes ehtisi saada apua ja ajutantti lähetettiin viemään tietoa marsalkalle ja pyytämään lisäväkeä. Kuormasto ja muonavaunut, jotka olivat saapuneet yöllä, laitettiin arviolta Chagnyyn päin, kenraali pelkäsi pitkän jonon estävän sotajoukon liikkeitä kahakan syntyessä.

— Taitaa tulla taistelusta tosi tällä kertaa, herra luutnantti? uskalsi Maurice kysyä Rochasilta.

—- Se on varma, vastasi luutnantti, ja saatte nähdä, että tässä syntyykin aika kahakka!

Väki riemuitsi; sitä mukaa kun he asettuivat Chestresin ja Falaisin välille kasvoi innostus joukossa; jo saavat vihdoinkin nähdä preussiläisiä, joista oli niin paljon kerrottu lehdissä, saavat nähdä, miten kurjia ja nälistyneitä ja resuisia ne ovat. Kaikki odottivat kärsimättömästi sitä hetkeä, sillä helppohan semmosia raukkoja on hengiltä nitistää. Huokean voiton toivo rohkaisi sotamiehiä.

— No, jo onkin aika, että tässä tosi tulee, tuumaili Jean. Kyllä on jo tarpeeksi leikitty piilosilla sen jälkeen kun sivuutimme heidät rajalla, sen jälkeen kun olivat voittonsa voittaneet… Mutta, tietääkö kukaan, ovatko nämä niitä, jotka löivät Mac-Mahonin?

Maurice ei tietänyt sanoa, mutta sanomalehdistä päättäen tuntui hänestä mahdottomalta, että kolmas sotajoukko, jota kruununprinssi johti ja joka kaksi päivää sitten oli ollut Vitry-le-Françaisin luona, nyt jo olisi ehtinyt tänne Vouziersiin. Oli tosin puhuttu neljännestä sotajoukosta, jota Sachsin prinssi johti ja jonka tulisi toimia Maasin luona, mutta mahtoikohan tämä olla se? Nopeasti olisivat siirtyneet Grand-Préhen! Vaan nyt kuuli Maurice jotain niin hämmästyttävää, että hän tuli aivan pyörälle päästä: kenraali Bourgain-Desfeuilles kysyi eräältä Falaisen talonpojalta, juokseeko Maas Buzancyn ohi ja onko siellä kestäviä siltoja. Tietämättömyyden levollisuudella selitti kenraali, että odotettiin 100,000 miehen hyökkäystä Grand-Préstä päin ja että toinen 60,000 miehinen armeija oli tulossa Saint-Menehouldista.

— Entä jalka? kysyi Jean.

— Ei sitä nyt kivistä! vastasi Maurice naurahtaen. Kun saadaan tapella, unohtuvat sellaiset.

Ja totta olikin. Hän oli niin kiihoittunut, että tuskin tunsi maassa liikkuvansa. Eikä ihme, — kun ei ollut vielä koko sotaretken aikana käyttänyt ainoatakaan patroonaa! Hän oli ollut rajalla, oli viettänyt sen kauhean yön Mülhausenin luona, vaan näkemättä yhtä preussiläistä, laukasematta yhtä laukausta; sitten he olivat peräytyneet aina Belfortiin, aina Reimsiin saakka ja nyt marssineet viisi päivää vihollista vastaan — mutta ruudinhajua ei oltu vieläkään saatu haistaa. Kuusi viikkoa takaperin hän oli innostuksesta hehkuvana lähtenyt sotaan, oli uneksinut heti paikalla pääsevänsä taistelemaan ja voittamaan, mutta miten oli käynyt! jalkaparat kuluivat nahattomiksi juoksennellessa syrjässä, kaukana vihollisesta ja taistelukentästä. Sentähdenpä hän olikin kärsimättömin kaikista kärsimättömistä, jotka seisoivat tähystellen pitkin Grand-Prén loppumattomiin jatkuvaa suoraa tietä. Alhaalla levisi laakso, Aisne välkkyi kuin hopeanauha molemmin puolin viheriä raita-, salava- ja poppelipuita, — mutta hänen katseensa kääntyi ehdottomasti tielle.

Neljän aikaan syntyi hälinää. Neljäs husaarirykmentti palasi tehtyään pitkän mutkan. Suusta suuhun kulki huhu kahakasta ulaanien kanssa, kaikki vahvisti miehissä uskoa, että ratkaiseva hetki lähestyi. Kaksi tuntia myöhemmin tuli nuori sanansaattaja kertoen vapisten ja täristen, että kenraali Bordas ei uskaltanut lähteä Grand-Préstä, sillä hän oli vakuutettu Vouziersin tien olevan tukossa, joka ei tietysti ollut asianlaita, koska lähetti oli ehjin nahoin päässyt perille. Mutta se saattoi pian tapahtua, ja kenraali Douay ratsasti divisioonansa etunenässä toiselle prikaatilleen avuksi; ja kauvan aikaa saattoi silmä seurata eteneviä joukkoja ennenkun ne hävisivät illan hämärään.

Översti Vineuil teki kiertoretken nähdäkseen, olivatko joukot tarpeellisessa kunnossa yöksi. Hän kummeksi, että kapteeni Beaudoin ei ollut paikallaan, ja kun tämä juuri samalla hetkellä tuli ja selitti, että hän oli ollut aamiaisella paronitar Ladicourin luona, antoi översti hänelle kunnon ripityksen.

— Pojat, sanoi översti käyskennellessään miesten joukossa, tänä yönä tapahtuu luultavasti päällehyökkäys, eli aivan varmaan huomenna päivän koitteessa… Olkaa varuillanne ja muistakaa, että 106:s rykmentti ei ole koskaan vielä kääntänyt viholliselle selkäänsä.

Miehet hurrasivat, kaikki toivoivat yksimielisesti, että saisivat vihdoinkin "iskeä kiinni", kaikki olivat kyllästyneet sinne tänne juoksemiseen ja epävarmuuteen. Nyt saivat miehet tyytyä kahviin ja korppuihin, sillä aamupäivällä oli ollut keittoruokaa. Makuulle ei saanut kukaan ruveta. Tuhannen kyynärän päähän asetettiin etuvartioita ja vahtisoturijono ulottui Aisnen rantaan asti. Upseerit valvoivat leiritulilla. Ja erään matalan muurin ohi kiiti silloin tällöin häilyvä varjo ja välähti leiritulen epävarmassa valossa sapelin kahva eli kullattu pukunauha: esikuntaupseerit ja ylipäällikkö riensivät tielle tuijottamaan pimeään yöhön ja kuuntelemaan, sillä he olivat kovasti huolissaan kolmannen divisioonan kohtalosta.

Yhden aikana asetettiin Maurice vartiosoturiksi etäiselle ja vaaralliselle paikalle, erään hedelmäpuutarhan laitaan joen ja tien välillä. Yö oli sysimusta. Ja jäätyään yksin nukkuvan maiseman hiljaisuuteen alkoi pelko häntä ahdistaa, outo pelko, jommoista ei ollut vielä koskaan tuntenut, joka tunki luihin ja ytimiin ja tärisytti koko ruumista kuin viha ja häpeä. Hän kääntyi katsomaan vahtitulia, mutta ne olivat puiden suojassa, hänen takanaan levisi pimeän yön synkkyys, — vasta hyvin kaukana, Vouziersissä, pilkotti pieni valkea, asukkaat olivat kuulleet läheisestä taistelusta eivätkä uskaltaneet mennä levolle. Maurice oli menettää järkensä kun huomasi, ettei hän nostettuaan pyssynsä olalle, voinut eroittaa jyväsintä, niin oli pimeä! Ja nyt alkoi kauhea odotusaika: hän jännitti aistinsa kuullakseen pienimmänkin risahduksen niin että korvat lopulta valehtelivat. Kun lehti rasahti, kastepisara tipahti puusta, eli joku pikku eläin juoksi nurmikossa, kaikui se hänen korvissaan kuin ukkosen jyrinä. Mitä, eikö nyt kuulunut kaukaa oikealta kavioiden kopinaa ja tykistön jyrisevä ääni? Ja vasemmalla kuiskailtiin pimeässä, mitä se oli? — varovaista supinaa, etuvartija, joka tulee hiipien yön varjossa ja hyökkää hänen niskaansa? Kolmasti hän nosti pyssyn olalle ja aikoi lauvaista, mutta hän pelkäsi erehtyvänsä, joutuvansa naurun alaiseksi, se pidätti hänen kättään, vaan lisäsi samalla kurjuuttaan. Hän oli laskeutunut polvilleen ja nojasi olkapäällään puuhun, hän luuli seisoneensa vartioimassa tuntikausia ja alkoi jo uskoa, että hänet oli unhotettu ja jätetty yksinään… Vaan yhtäkkiä hävisi kaikki pelko, hän eroitti tieltä, jonka tiesi olevan kolmensadan kyynärän päässä, tahdinmukaisia askeleita ja hän oli varma, että siellä lähestyivät odotetut joukot, kenraali Douay ja Bordasin prikaatti. Ja samassa tulikin vapautus, vahtivuoro, määrätty tunti oli kulunut loppuun.

Aivan oikein! Kolmas divisioona palasi leiriin rauhoittaen huolestuneita päälliköitä. Mutta varailla oli kumminkin oltava, sillä kaikki tiedot varmensivat uskoa, että yhteentörmäys on tapahtuva piakkoin. Heillä oli muassaan muutamia vankeja, synkkiä ulaaneja, jotka istuivat mykkinä ja jäykkinä punasiin nuttuihinsa kääriytyneinä, eivätkä puhuneet halaistua sanaa.

Ja päivä tuli, sateinen harmaa aamu koitti odottavan leirin yli. Miehet seisoivat yhä täysissä tamineissa, vaan he näyttivät väsyneiltä, ijankaikkinen odotus alkoi veltostuttaa mieliä. Neljätoista tuntia oli valvottu yhtä mittaa. — Kello seitsemän tuli luutnantti Rochas ilmoittamaan, että Mac-Mahon saapuu kohta joukkoineen. Kenraali Douay oli saanut vastaukseksi eiliseen ilmoitukseensa tapahtuvasta yhteentörmäyksestä kirjeen Mac-Mahonilta, jossa häntä kehoitetaan pitämään puoliaan, kunnes ennätetään lähettää apua: eteenpäin liike oli pysäytetty, ensimmäinen osasto marssi Terroniin, viides Buzancyyn, vaan kahdestoista jää toiseen linjaan Chêne-Papuleux'ssä. Ja vielä kerran alkoi odotus, nyt ei enää puhuttu yhteentörmäyksestä vihollisen kanssa, nyt valmisteltiin suurta ratkaisevaa taistelua; koko sotajoukko vetäytyi Maasin luota etelään päin, Aisnelaakson puoleen; ja tänäänkin saivat miehet tyytyä kahviin ja korppuihin, ei uskallettu antaa ruveta keittämään, sillä varmasti ennen päivällistä saadaan "iskeä kiinni", — niin sanoivat kaikki, vaikka ei kukaan tietänyt miksi. Mac-Mahonin luo lähetettiin ajutantti kiirehtimään lähtöä, sillä uusia varmoja tietoja tuli yhä, että molemmat saksalaiset armeijat lähestyivät, ja kolme tuntia myöhemmin ratsasti toinen upseeri täyttä karkua Chêneen, pääkortteriin, noutamaan käskyjä. Levottomuuteen antoi aihetta erään seudun pitäjänvoudin ilmoitus kenraali Douaylle, että Grand-Préssä oli nähty satoja tuhansia miehiä ja että toinen yhtä suuri lauma lähestyi Buzancya.

Kello lähestyi kahtatoista, eikä vieläkään näkynyt preussiläisiä. Yksi, kaksi, ei mitään. Väsymys ja epäilykset saivat taas jalansijaa. Miehistö pilkkasi kenraaleja. Ehken olivat sattuneet näkemään oman varjonsa, parasta on, että vastaisuudessa käyttävät kiikaria. Kyllä ovat kauniita poikia, nostavat saakulinmoisen melun tyhjän tähden ja tekevät niitä valmistuksiaan! Joku pilkkakirves huusi:

— Tämä on siis samanlaista kuin Mülhausenin luona!

Mauricea värisytti kuullessaan nuo sanat. Hän muisti hurjan paon, mielettömän kauhun, joka ajoi seitsemättä osastoa eteenpäin kuin lehteä tuulessa, vaikka ei kukaan ollut nähnyt viiden peninkulman alalla saksalaisen jälkeäkään. Koska vihollinen ei ollut vielä hätyyttänyt, kaksikymmentä neljä tuntia Grand-Prén kahakan jälkeen, lienee neljäs husaarirykmentti kohdannut jonkun vakoilijapatrullin. Sotajoukko oli ehkä vielä kaukana, parin päivän marssin päässä, arveltiin. Miehet kauhistuivat ajatellessaan kallista aikaa, joka taas oli hukkaan kulutettu. Kolmen päivän osaksi ei oltu kuljettu kuin yksi peninkulma, Contreuvestä Vouziersiin. 25 päivänä olivat toiset osastot marssineet pohjoseen päin muonavaroja ottamaan; nyt, 26:na, he palasivat ollakseen vihollista vastassa, vaan sitä ei kuulunutkaan. Argonnen solien luona oli Bordas luulotellut olevansa suuressakin vaarassa, koko divisioona oli rientänyt avuksi, ja sitten oli ilman aikojaan peloteltu seitsemättä osastoa ja koko sotajoukkoa. Ja Maurice ajatteli, miten kallis joka ainoa hetki oli kun muka oli aikomus panna toimeen sellainen tuuma, että yhtyä Bazaineen, tuuma, jonka toteuttamiseen tarvittiin nerokas päällikkö ja erinomaiset joukot, jotka kiitivät rientomarssissa suoraan eteenpäin kaikista esteistä huolimatta.

— Ei, tämä vie suoraan helvettiin! huudahti hän epätoivossaan Jeanille, kun asia hänelle äkkiä selvisi. Ja hän jatkoi matalalla äänellä, sillä korpraali ei näyttänyt käsittävän, mitä hän tarkoitti:

— Eivät ne ole niinkään häijyjä, mutta tuhmia ne ovat. Ja heitä ei onnesta milloinkaan. Eivät tiedä mitään, eivät näe nenäänsä etemmäksi. Eikä heillä ole mitään määrättyä suunnitelmaa eikä kykyä mihinkään, samanlaisia kaikki päälliköt… Ja sitten ei heillä ole onnea milloinkaan, kaikki on vastassa ja kaikki menee päin helvettiin!

Sama toivottomuus, jota Maurice, sivistynyt mies, tunsi ja ymmärsi, levisi miehistöön kuin raskas paino. Vaan heidän oli seistävä yhä, liikahtamatta, seista ja odottaa. Epäilys, synkkä aavistus asiain todellisesta tilasta, alkoi herätä paksuimmissakin päissä ja pitkissä riveissä ei löytynyt kohta yhtä miestä, joka ei olisi ollut huolissaan huonojen päälliköiden tähden ja surrut, mihin sellainen hitaus ja toimettomuus heidät lopulta saattaa. Mitä he, taivaan nimessä, odottivat, koska ei kuulunut ainoatakaan preussiläistä? He tahtoivat joko tapella, ja heti, eli saada maata yönsä rauhassa ja syödä joskus! Kyllä tätä jo osattiin! Viimesen ajutantin lähdettyä yltyi levottomuus joka hetki, miehet keräytyivät ryhmiin, puhuivat kiivaasti ja viittilöivät käsillään. Kiihtymys tarttui upseereihin, he eivät osanneet vastata paljon mitään sotamiehille, jotka rohkenivat tuoda esille kysymyksiään. Ja kun viiden ajoissa saatiin tietää, että oli aikomus peräytyä, herätti se leirissä suurinta iloa, joka rinnasta pääsi helpotuksen huokaus.

No, vihdoinkin siis järki pääsi voitolle! Keisari ja Mac-Mahon, jotka olivat aina vastustaneet tätä marssia Montmédyyn ja olivat peloissaan kun heidät jälleen oli kaarrettu ja joutuneet Sachsin ja Preussin kruununprinssien sotajoukkojen eteen, luopuivat mahdottomasta tuumasta yhtyä Bazaineen ja vetäytyivät takasin Pohjois-Ranskan linnoitusten kautta Pariisin ympärille. Seitsemäs osasto tulisi marssimaan Chênen kautta Chagnyyn, viides Poixiin, ensimmäinen ja kahdestoista Vendresseen. Mutta koska heidän nyt kuitenkin lopulta täytyi peräytyä, niin minkä ihmeen tähden heidät oli kuljetettu aina Aisnelaaksoon saakka, miksi oli tuhlattu niin monta päivää, kärsitty niin monta vaivaa, kun luonnollisinta ja johdonmukaisinta olisi ollut miehittää Reimsistä Marnelaakson suuret linnoitukset. Ei siis löytynyt kelvollista johtoa eikä sotataitoa eli edes tavallista tervettä järkeä! Vaan nyt ei kukaan muistanut turhia kysellä, kaikki riemuitsivat viimesestä järkevästä päätöksestä, että vihdoinkin ryhdyttiin ainoaan keinoon, joka saattoi pelastaa sotajoukon siitä ampiaispesästä, mihin se oli joutunut. Kenraaleista alimpaan sotamieheen olivat kaikki vakuutetut, että Pariisin muurien alla puhaltaa sotajoukkoon entinen voitonhenki, että ne vielä kerran osottautuvat voittamattomiksi, ja että siellä annetaan preussiläisiä selkään. Mutta huomenaamuna olikin lähdettävä jo päivänkoitteessa, muuten se voisi olla liian myöhäistä — ja sentähden syntyi leirissä heti kihinää, merkkipuhallukset kajahtelivat, käskyjä annettiin joka taholla, tavaravaunut ja kuormasto lähetettiin heti tielle, ett'eivät olisi estämässä jälkijoukon liikkeitä.

Maurice oli innoissaan. Vaan juuri kun hän aikoi selittää Jeanille peräytymisen tärkeyttä, pääsi häneltä tuskanhuuto. Jalkaan koski kauheasti, se oli raskas kuin kivi, sitä tuskin kärsi paikaltaan hievauttaa.

— No, mikäs nyt? Jalkako se taas? kysyi korpraali pahoillaan.

Ja hän keksi jälleen keinon.

— Kuule, sanoithan sinä, että sinulla on tuttavia Chênessä? Pyydä nyt lupaa välskäriltä ja aja heidän luokseen, niin saat maata tarpeeksesi kunnon vuoteella ja lepuuttaa jalkaasi. Ja jos huomenna olet terve, niin lähdet mukaan kun siitä kautta kuljetaan… Vai mitä?

Falaisessa tapasi Maurice erään isänsä tuttavan, joka aikoi juuri lähteä viemään tytärtään Chêneen ja joka mielellään lupasi ottaa Mauricen rattailleen.

Mutta tohtori Bouroche sattui olemaan erittäin huonolla päällä ja hihkasi kuin jalopeura jalkaa katsottuaan:

— Ajakaa vaikka hiiteen tuollaiset hienonahat ja hellähousut! Meillä on niitä täällä leirissä ihan tarpeeksi. Vaikka olisitte jo aikoja päiviä lähtenyt…!

Kun Jean oli auttanut Mauricen rattaille, kääntyi tämä ja puristi hänet syliinsä niinkuin olisivat eronneet ikipäiviksi. Ja kukapa voi tietää, mitä palausretkellä saattoi tapahtua! Maurice melkein hämmästyi huomatessaan, kuinka syvästi hän jo oli kiintynyt korpraaliin. Hän katsoi jälelleen ja katsoi vielä toisen kerran viitaten viimeisen hyvästin, eikä huomannutkaan kun jo olivat leirin ulkopuolella. Siellä laiteltiin parhaallaan suuria nuotioita, että saksalaiset luulisivat heidän olevan alallaan, ja he saavat lähteä hiljaa huomaamatta päivän koittaessa marssimaan.

Koko matkan voivotteli maalainen sodan kauheutta. Hän ei ollut uskaltanut jäädä Falaiseen ja nyt katui, että oli lähtenyt talostaan, sillä jos vihollinen pistää sen tuleen, joutuu hän kerrassa kerjäläiseksi. Tyttö itki koko ajan. Ja Maurice antoi ukon puhua, hän ei jaksanut vastata niin eikä näin ja vähän matkaa ajettua nukahti poika kuin tuutuun. Hevonen oli sukkela jaloiltaan ja puolessatoista tunnissa kuljettiin kahden peninkulman taival Vouziersista Chêneen.

Ilta alkoi juuri pimitä kun Maurice hämmästyneenä ja kylmästä väristen laskeutui alas kärryistä ja huomasi olevansa pienellä torilla sillan vieressä, vähäsen keltasen talon edustalla, saman talon, jossa hän oli viettänyt ensimmäiset kaksikymmentä ikävuottansa. Ja hän astui vanhan tavan mukaan ovelle, vaikka tiesi, että talo oli jo puolitoista vuotta takaperin myyty eläinlääkärille. Eräs mies tuli kysymään, ketä hän etsii, vaan hän vastasi osaavansa joka paikkaan kylässä ja kiitteli tuhannesti miestä hänen avuliaisuudestaan.

Vaan kun hän taas seisoi keskellä pientä kolmikulmaista toria, petti hänen muistinsa yhtäkkiä ja hän ei tietänyt, minne oikeastaan tahtoi. Minne ihmeelle se oli? Samassa juolahti hänen mieleensä prokuraattori, niin, sinnehän hänen pitikin, Desrochesien luo, jotka olivat olleet heidän likimmäiset naapurinsa. Vanha rouva, prokuraattorin äiti, oli ollut hänen äitinsä paras ystävä ja hemmotellut häntä aika lailla kun hän oli pieni poikanulikka. Mutta nyt oli kaikki niin ihmeesti muuttunutta, rauhallinen pieni kylä oli käännetty nurin narin, sotainen mieslauma asusti sen ahtaissa sopukoissa; kadut vilisivät upseeria, sanantuojia, joutilaita ja vetelehtijöitä jos jonkin lajisia. Tuolla oli kanava, joka jakoi kahtia pikku kylän, ja kapea kivisilta; sen toisella puolella sammaltunut tapuli ja Berondkatu vasemmalla, Sedanin tie oikealla. Mutta tällä puolen tuntui kaikki ventovieraalta, Vouzierskatu oli niin kummallinen kun sen näki liikkuvia täynnä, hänen täytyi kääntyä katsomaan, oliko Desrochesin talo vielä paikoillaan ja raatihuone siinä missä ennen. Ja tuoko oli pieni rauhallinen ravintola, jonka pihamaalla hän lapsena oli niin usein lyönyt sirua? Se oli täynnä väkeä ja hänestä näytti kuin kadulta olisi koetettu ajaa pois uteliaita. Ja kaivon takana hän huomasi ihmeekseen monia kymmeniä vaunuja ja kärryjä ja nelipyöräisiä ajopeliä, jotka näyttivät kummallisen tuttavilta.

Maurice seisoi miettiväisenä ympärilleen katsellen, kun eräs vanhemmanpuoleinen nainen, joka oli häntä hetken aikaa tarkastanut, huudahti:

— Mitä, voiko se olla mahdollista? Nuori Levasseur!

Nyt Mauricekin tunsi hänet, se oli rouva Combette, apteekkarin vaimo, ja kun hän selitti aikovansa mennä Desrochesen luo yösijaa pyytämään, tarttui rouva hänen käsivarteensa ja sanoi hätäisesti:

— Ei ei, elkää millään muotoa! Meillä on tilaa… Kuulkaahan, mitä minä kerron!

Ja suljettuaan huolellisesti apteekin oven, jatkoi rouva:

— Ajatelkaas, hyvä ystävä, keisari asuu prokuraattorilla… Koko talo on täynnä väkeä ja minä luulen, että he eivät ole laisinkaan mielissään siitä kunniasta. Ajatelkaa, kun vanhan rouvarukankin on täytynyt antaa huoneensa niille ja muuttaa vinnille. Eikä ole hauska kivuta sellaisia jyrkkiä portaita, kun on yli kuudenkymmenen!… Katsokaas tuonne, näettekö, nuo ovat kaikki keisarin, nuo kirstut, vai miksi niitä sanotaan.

Tosiaankin, siinä olivat juuri samat vaunut ja ajopelit, joita hän oli

Reimsissä ihaillut.

— Voi rakkahin lapsi, te ette saata aavistaa, mitä kaikkia siellä on. Hopeavatia ja viinipulloja ja suuria vasuja herkkuja täynnä, ja pellavaisia pöytäliinoja ja kaikkia kuin ihminen ajatella voi. Kaksi tuntia purettiin kuormia, ja minä en ymmärrä, mihin ne kaikki mahtuvat, sillä talo ei ole suuri… Katsokaapa, mimmonen haiku nytkin piipusta nousee… Siellä paistetaan!

Maurice katseli pientä valkoista kaksikerroksista taloa torin ja Vouziersinkadun kulmassa. Se oli hiljaisen ja rauhallisen näkönen ja hän muisti, niinkuin olisi eilen viimeksi nähnyt, käytävän ja neljä huonetta kummassakin kerroksessa. Yläkerran kulmahuone oli valaistu ja apteekkarin rouva tiesi, että se juuri oli keisarin suoja. Vaan, kuten rouva oli sanonut, keittiö se oli, joka suurimman huomion herätti. Sen vertaista ei oltu tässä kaupungissa ennen nähty; Vouziersinkatu oli täynnä utelijaita, jotka koettivat nähdä vilaukseltakaan keisarin suuhun meneviä paistia ja liemiä. Ilman-vaihdon vuoksi oli kokki avannut molemmat ikkunat. Kolme henkeä hääri lumivalkosissa takeissaan suurten paistinvartaiden ympärillä ja hämmentelivät kullankiiltäviä kastrullia. Ja vanhat ihmiset vakuuttivat, että he eivät olleet elämänpäivänä, ei suurissa häissäkään "Hopealeijonassa", nähneet niin paljon ruokaa yhdellä haavaa.