Читать книгу Sota - Emile Zola - Страница 8

Sisällysluettelo

Tiistaina 23 päivänä elokuuta, kello kuusi aamulla, lähti joukko liikkeelle. Niinkuin ääretön ihmisvirta, joka on hetkeksi pysähtynyt ja levinnyt järveksi ja jälleen vetäytyy uomaansa, kulki 100,000 miestä eteenpäin ja vaikka jo edellisenä päivänä oli kuultu huhuja marssin suunnasta oli hämmästys kuitenkin yleinen kun käännyttiin selin Pariisiin ja lähdettiin itää kohti, ei kukaan tietänyt minne.

Kello viiden aikaan ei seitsemännelle osastolle vielä oltu jaettu patroonia. Kaksi päivää olivat tykkimiehet heiluneet hiessä päin rautatieasemalla hevosten ja tavaroiden keskellä, joita lakkaamatta saapui Metzistä. Ja vasta yhdennellätoista hetkellä keksittiin patroonavaunu junien vilinässä ja siihen määrätty komppania, johon Jeankin kuului, sai vihdoin kannetuksi 240,000 kiireessä tilatuille rattaille. Hädin tuskin ennätti Jean jakaa määrätyt 100 patroonaa miehilleen kun Gaude puhalsi lähtömerkin.

106 rykmentti ei tulisikaan kulkemaan Reimsin kautta, sen oli määrä kiertää kaupungin laitaa viertotielle. Mutta nyt oli taaskin jäänyt määräämättä joukoille eri lähtöajat, kaikki neljä osastoa tunkivat yhdellä haavaa maantielle ja siitä syntyi tietysti kauhea mylläkkä. Joka silmänräpäys eroittivat ratsumiehet ja tykistö jalkamiesten rivit. Kokonaisten prikaatien täytyi seista tuntimääriä ase jalalla ja odottaa tiepuolessa kunnes toiset kulkivat ohi. Ja sen lisäksi puhkesi vielä kova rajuilma, tunnin ajan tuli vettä virtanaan, joten miehet astuivat ruumista myöten ja heidän kannettavansa ja takkinsa kävivät raskaiksi kuin lyijy. 106:des pääsi kuitenkin heti sateen tauottua lähtemään liikkeelle, mutta zouavit, jotka vielä jäivät seisomaan läheiselle pellolle, rupesivat ajan kuluksi heittelemään toisiaan märillä multapaakeilla ja nauroivat kohti kulkkua kun ne läiskähtelivät heidän kosteisiin vaatteihinsa.

Hetken perästä vierähti aurinko paksujen pilvien takaa näkyviin, oikein säteilevä, lämmin elokuuaamun aurinko. Ja iloisuus palasi jälleen miesten mieliin, he höyrysivät kuin pesuvaatteet, joita kuivataan päivänpaisteessa, ja nauroivat murapilkuille ja paakeille, jotka kuivivat ykskaks ja kaunistivat heidän punasia housunlahkeitaan. Jokaisessa tienristeyksessä täytyi pysähtyä. Reimsin ulommaisessa laidassa tehtiin viimeinen seisahdus pienen kapakan kohdalla, jossa miehet kävivät hankkimassa itselleen ryyppyjä, ja siinä pisti Mauricen päähän tarjota kumppaneilleen ja juoda heidän kanssaan lasi yhteiseksi onneksi.

— Korpraali, saanko luvan…

Hetken aprikoituaan otti Jeankin naukun. Siinä olivat Loubet ja Chouteau, joka oli ollut sen jälkeen kun korpraali näytti nyrkkiään hyvinkin nöyrä ja mateleva, siinä olivat Lapoulle ja Pache, kelpo poikia kun ei kenkään heitä yllyttänyt pahaan.

— Terveydeksenne, korpraali! sanoi Chouteau imelästi.

— Ja teidän samoin, miehet! vastasi Jean, ja koettakaa nyt katsoa että teillä on kotiin palatessa pää ja jalat tallella!

Miehet nauroivat.

Mutta nyt oli lähdettävä, kapteeni Beaudoin lähestyi närkästyneen näkösenä, vaan luutnantti Rochas oli katselevinaan muuanne — hän tahtoi antaa anteeksi miesten janon. Ja sitten lähdettiin astumaan viertotietä, joka pitkänä valkosena juovana kulki laajan tasangon poikki ja jonka molemmin puolin kasvoi rivi puita. Lakeudella näkyi heinäsuovia ja haasioita ja pyöriviä tuulimyllyjä. Pohjosempana osottivat sähkölennätinpylväät toisia teitä, joilla liikkui tummia sotajoukkoryhmiä, muutamat marssivat suoraan peltojen yli ja yksi ratsuväkiprikaatti ravasi vasemmalla kirkkaassa päiväpaisteessa. Autio näköpiiri sai eloa ja vilkkautta näistä ihmisvirroista, jotka vyöryivät joka tietä pitkin kuin lukematon joukko muurahaisia jättiläiskeon ympärillä.

Yhdeksän vaiheilla kääntyi 106:s Châlonin tieltä vasemmalle Suippeen vievälle, joka myös oli leveä ja aivan mutkaton. Väestö marssi kahdessa rivissä molempaa reunaa ja upseerit keskellä tietä. Maurice teki sen huomion, että he olivat järjestään alakuloisen näköisiä, jotavastoin miehistö oli hyvällä tuulella ja meluavan iloisena siitä, että vihdoinkin olivat päässeet liikkeelle.

He olivat lähellä jonon etupäätä ja hän saattoi nähdä översti Vineuilin korkean jäykän vartalon keinuvan hevosen liikkeiden mukaan ja hän näytti huomattavan surulliselta.

Jälempänä tuli soittokunta ja kenttäravintola. Ja divisioonan perässä ambulanssi ja ääretön kuormasto: rehu- ja muonavaunuja, tavarakärryjä, yli puolen peninkulman pitkä jono, jonka saattoi nähdä koko pituudessaan kun tie joskus teki mutkan. Kuormaston jälkeen tulivat vihdoin elukat, lauma suuria härkiä paksun tomupilven sisässä, soppaliha, jota ajettiin eteenpäin piiskalla, ikäänkuin olisi joku sotaisa paimentolaiskansa ollut liikkeellä.

Lapoulle kohenteli vähä väliä taakkaansa, hän kun oli väkevin, niin täytyi kantaa keittoastioita y.m. Ja nyt oli hänet vielä päälliseksi pantu kantamaan lapiotakin selityksellä että sen kantaminen on kunniatoimi. Ja hän ei valittanut, nauroi vaan muiden muassa Loubetin laukulle. Loubetilla oli mainio laukku, se sisälsi paitsi määrätyitä ruokavaroja liinavaatteita, jalkineita, ompelutarpeita, harjoja, suklaata, veitsen, lusikan ja pienen maljan, ja sitäpaitsi siellä vielä oli patroonat, peite, teltta ja telttakapulat ja ne eivät painaneet juuri mitään, ei mitään, niin hyvästi hän taisi — oman puheensa mukaan — järjestää tavarat laukkuun.

— Perhanan rumia seutuja! huokasi Chouteau silloin tällöin katsellen ympärilleen ja heittäen halveksuvia silmäyksiä synkän autioille tasangoille, joilla on nimenä "syöpäläis Champagne".

Joka puolelle levisi laajoja aloja liituperäistä maata. Ei näkynyt ainoatakaan taloa, ei ainoatakaan ihmistä, harmaata yksitoikkoisuutta keskeyttivät ainoastaan suuret korppiparvet. Kaukana, vasemmalla, näkyi tumma kuusimetsä kuin kruunu aaltomaisten harjujen yläpuolella, jotka peittivät taivaanrannan; oikealla osotti puujono vesien juoksua. Ja kaukana, kukkuloiden takaa, kohosi paksu savupatsas, joka näytti ilkeältä ja pahaenteiseltä kuin murhapolton haiku.

— Mitähän savua tuo mahtaa olla? kyseltiin joka puolelta.

Ja selitys kulki miehestä mieheen kolonnan toisesta päästä toiseen. Se oli Châlonin leirin savua, se oli jo palanut kaksi päivää, keisarin käskystä, sanottiin, — etteivät sinne kootut rikkaudet joutuisi preussiläisten käsiin. Jälkijoukon ratsumiehet olivat saaneet tehtäväkseen sytyttää tuleen suuri parakki keltanen makasiini nimeltä, joka oli täynnä telttoja, tankoja, mattoja, ja uusi makasiini, sekin suunnattoman suuri rakennus, jossa oli löytynyt ruoka-astioita, jalkineita, peitteitä suuret kasat, ainakin 100,000 miehelle. Rehupielekset leimusivat kuin äärettömän suuret soihdut. Ja katsellessaan tulipatsaita, jotka kohosivat kaukaisten kukkuloiden takaa, ja mustia savupilviä, jotka levisivät kuin suruharso taivaalle, kävivät sotamiehet sanattomiksi ja marssivat äänetönnä laajalla surullisella tasangolla. Auringon alla ei kuulunut muuta kuin heidän säännöllinen astuntansa, kaikki päät kääntyivät ehdottomasti alati kasvaviin savupilviin päin, jotka seurasivat sotajoukkoa kuin aaveet vielä puolen peninkulman matkan.

Iloisuus palasi vasta ensimmäisessä levähdyspaikassa, jossa miehistö sai istahtaa repuilleen ja syödä pari korppua. Isoja neliskulmaisia korppuja käytettiin lihaliemen kanssa, mutta pienemmät, pyöreät, olivat miehistä oikein herkkua ja niillä oli ainoastaan se vika, että rupesivat kovin janottamaan. Pache lauloi pyynnöstä virren, johon toiset sitten kuorossa yhtyivät. Jean hymyili suopeasti ja Mauricekin tuli vähän keveämmälle mielelle kun näki toiset niin huolettomina ja ajatteli että koko päivän oli väestössä vallinnut erinomainen järjestys. Ja yhtä onnellisesti suoritettiin loppupuoli marssia, ainoastaan viimeinen peninkulma tuntui pitkänlaiselta. He olivat jättäneet oikealle pienen kyläkunnan, Prosnen, ja kääntyneet pois valtatieltä. Oli kuljettava viljelemätöntä hietakangasta, jonne oli sinne tänne istutettu havupuita, ja koko divisioona kahlasi nilkkaa myöten hiekassa näreikkömetsää ja sitä seurasi äärettömän pitkä kuormasto. Erämaa laajeni ja synkistyi, ei näkynyt muuta kuin laiha lammaslauma, jota vartioi musta paimenkoira.

Vihdoinkin pysähtyi 106:s Dontrienin luona. Se on pieni kylä Suippevirran varrella, jota sillä kohti reunustavat kauniit metsiköt. Vanha kirkko on keskellä hautausmaata, jossa kasvaa tavattoman suuri siimekäs kastanjapuu. Ja virran vasemmanpuoliselle viettävälle rannalle pystytti rykmentti telttansa. Upseerit sanoivat että kaikki neljä osastoa tulevat sinä iltana sytyttelemään tuliaan pitkin joen vartta, Auberivestä Heutrégivilleen, puolen kolmatta peninkulman matkalle, jossa on kolme kylää: Dontrien, Bethiniville ja Pont-Faverger.

Gaude antoi heti muonanjakomerkin ja Jean lähti juoksemaan. Hän oli aina valpas ja koetti pitää huolta miehistään. Lapoulle sai lähteä mukaan ja puolen tunnin kuluttua he palasivat kantaen suurta häränlihapalaa ja polttopuita. Rykmentin teurastaja oli jo ennättänyt lopettaa ja nylkeä ja palotella kolme härkää. Nyt lähetettiin Lapoulle leipää hakemaan. Sitä oli leivottu päivällisistä saakka kaikissa Dontrienin paistinuuneissa.

Ensimmäisenä marssipäivänä oli yllin kyllin joka laatua, paitsi viinaa ja tupakkaa, jota ei sitäpaitsi koskaan pitänytkään jakaa sotamiehille.

Kun Jean palasi pystyttivät Chouteau ja Pache juuri telttaa. Hän katseli heitä vähän aikaa, hänhän oli kokenut kuin vanha sotilas ainakin, ja hänen mielestään ei heidän työnsä ollut viiden pennin veroista.

— Tänä yönä tuo ehkä kestää kun on niin kaunis ilma, vaan jos vähänkään rupeaisi tuulemaan, niin me luistaisimme ykskaks virtaan. Ehkä minä neuvon, miten tuo on tehtävä.

Hän aikoi lähettää Mauricen noutamaan vettä heidän suurella kannullaan, vaan tämä istui maassa ja tarkasteli paljasta jalkaansa.

— No, mikä siihen on tullut?

— Kenkä on hangannut nahan toisesta kantapäästä, Minä ostin nämä Reimsistä, kun entiset olivat rikki ja nämä kävivät niin hyvästi jalkaan, vaan minun olisikin pitänyt ostaa toisellaiset.

Jean heittäytyi polvilleen ja otti käsiinsä Mauricen jalan, varovaisesti ja hellästi niinkuin olisi kosketellut lapsen jalkaa ja sanoi päätään puistellen:

— Tiedättekös, tämä näyttää ilkeältä… Kun sotamiehen jalat tulevat kipeäksi, ei hänestä ole enää mihinkään. Meidän kapteeni siellä Italiassa sanoi aina että pitää seista tanakasti jaloillaan jos aikoo voittoja voittaa.

Ja hän määräsi Pachen vettä tuomaan. Sillä välin oli Loubet laittanut valkean kuopuraan, jonka oli kaivanut maahan, ja asettanut suuren keittopadan tulelle. Kaikki miehet keräytyivät kuten tavallisesti ympärille katsomaan, miten liha pyöri kiehuvassa vedessä. He heittäytyivät pitkälleen nurmikkoon ja seurasivat huvitettuina Loubetin liikkeitä, joka heilui suuri kapusta kädessä. He olivat kuin lapsia eli villejä; heillä oli tärkeimpänä ajatuksena syöminen ja makaaminen, vaikka olivat matkalla tuntemattomuutta kohti, tietämättä, elivätkö enää huomenna.

Maurice kaivoi laukustaan Reimsissä ostetun sanomalehden ja Chouteau kysyi heti:

— Onko siinä mitään uutta preussiläisistä? Lukekaa se meille!

He olivat hyviä ystäviä ja varsin tyynimielisiä Jeanin kasvavan vallan alla. Maurice suostui kohteliaasti ja Pache, heidän ompelijattarensa, korjasi sillä aikaa hänen takkiaan ja Loubet puhdisti hänen kivääriään. Ensin hän luki Bazainen suuresta voitosta, preussiläinen armeijaosasto oli tykkönään hajoitettu Jaumontin kivilouhoksen luona, ja tämä keksitty juttu oli höystetty jännittävillä yksityisseikoilla: miehiä ja hevosia musertui kallioiden väliin, kauhea teurastus, ruumiit niin silvottuina, ettei tahtonut saattaa haudata. Sitten seurasi kyynärän pituisia kuvauksia vihollisen sotajoukon kehnoudesta ja surkeasta tilasta: sotamiehet nälkiintyneitä ja puolialastomia, niitä kuoli kuin kärpäsiä pitkin tien varsia inhottaviin tauteihin. Toisessa kirjoituksessa kerrottiin, että Preussin kuninkaalla oli vatsatauti ja että Bismarck oli taittanut jalkansa hypätessään erään ravintolan ikkunasta ulos, ettei joutuisi zouavien käsiin. Mainiota! Lapoulle nauroi suu korvia myöten, mutta Loubet ja ne toiset arvelivat hetkeäkään epäilemättä kertomuksen todenperäisyyttä, että he ehkä pian saavat nitistellä preussiläisiä hengiltä kuin varpusia viljapellolta sateen jälkeen. Ja Bismarckin kuperkeikka! Sen hassumpaa ei ole maailmassa kuultu! Niin, zouavit ja turkokset ovat yksiä peevelin poikia, — sitä he ovat aina sanoneet! Heistä kulki jos jonkinlaisia juttuja, saksalaiset pelkäsivät ja vapisivat vaikka he olivat sanovinaan, että sivistyneelle kansalle on häpeäksi pitää sellaisia villipetoja itseään puolustamassa. Vaikka heitä oli kaatunut paljon Fröschwillerissä, niin olivatpa sittenkin vielä voittamattomat!

Kello löi kuusi Dontrienin pienessä kirkontornissa ja samassa huusi

Loubet:

— No, aterialle kaikki miehet!

Juhlallisesti istui Jeanin osasto piiriin ruokien ympärille. Viimeisellä hetkellä oli Loubet käynyt hankkimassa likeisestä talosta maustinkasvia, porkkanoita ja ruoholyökkiä, ja kylläpä tuoksusi nyt keitto ja lipui alas sulavasti. Lusikat heiluivat kuppiloissa ja Jeanin, joka jakoi kullekin osansa, oli jaettava liha tarkasti, ettei toinen saanut enemmän kuin toinenkaan, sillä muuten olisi tänään varmaan syntynyt melua. He söivät keiton viimeseen tippaan ja olivat täysiä kuin pavut.

— No, nyt se on tehty, sanoi Chouteau lopetettuaan ja kellahti selälleen, tämä on suloisempaa kuin potku — en sano mille kohti!

Ja Maurice oli tyytyväinen niinkuin kaikki muutkin eikä enää muistanutkaan kipua jalassaan. Häntä ei vaivannut enää toverien raakuus, jokapäiväisen yhdyselämän samallaiset tarpeet olivat synnyttäneet yhtäläisyyttä ja veljellisyyttä heidän välilleen. Yönsä hän lepäsi rauhallisesti toisten kanssa teltassa, missä he kyyröttivät vieretysten, tyytyväisinä lämpimästä kylmän yön aikana. Sitäpaitse oli Loubet haetuttanut Lapoullella pari sylillistä heiniä, luvattomasta paikasta tosin, läheisestä ladosta, mutta hyvä niissä kuitenkin oli maata, pehmeä kuin höyhenissä.

Hymyilevä Suippe lipui hiljaa pajupehkojen välitse ja pitkin sen rantaa loisti kirkkaana elokuunyönä leiritulia kuin jono kiiluvia tähtiä.

Auringon noustessa keitettiin seuraavana aamuna, kahvipavut jauhettiin pyssynperällä keittokupissa, kaadettiin kiehuvaa vettä päälle ja selvitettiin kylmällä. Päivän tähti nousi kuninkaallisen loistavana purppuraisesta pilvimerestä, mutta ei edes Mauricekaan huomannut enää luonnon ihanuuksia! ainoastaan Jean, järkevä talonpoika, katseli levottomana punaista taivaanrantaa, joka ennusti sadetta. Ja lähtiessä hän torui aika lailla Loubetia ja Pachea, jotka olivat kumpikin saaneet kolme pitkää vasta leivottua leipää ja sitoneet ne reppujensa päälle. Vaan teltat olivat jo käärityt kokoon ja remmit kiinnitetyt ja he eivät ruvenneet enää purkamaan.

Juuri kun kello heläytteli kuutta kirkontornista lähtivät joukot taas uudistetuilla voimilla alottamaan päivän marssia, 106:s poikkesi melkein heti eräälle syrjäpolulle päästäkseen Reimsistä Vouzieriin vievälle valtamaantielle, astui tunnin ajan suoraan sänkipeltojen yli. Pohjosessa päin näkyi puiden välistä Bethiniville, jossa keisarin sanottiin viettäneen yönsä. Ja kun he pääsivät Vouzierin tielle oli samallaista alavaa maata edessä kuin eilenkin, Champagnen autiot seudut levisivät niin kauvas kuin silmä kantoi joka taholle. Vasemmalla juoksi Arne, surkea pieni puro ja oikealla näkyi muutama matala harjanne venyttävän yksitoikkoisia rajaviivojaan loppumattomiin. Tie kulki useiden maakylien ohi, joissa ovet ja ikkunat olivat sisästäpäin pönkitetyt, ja kymmenen aikaan levättiin Saint-Etiennessä ja siellä löysivät sotamiehet suureksi ilokseen vielä tupakkaakin.

Seitsemäs osasto oli jaettu useaan kolonnaan; 106:s rykmentti marssi yksin, sen jälessä oli ainoastaan yksi jääkäripataljoona ja reservitykistö, ja Maurice kääntyi useita kertoja katsomaan suurta kuormastoa, joka eilen oli heitä seurannut, mutta nyt oli härkälauma poissa. Kanuunat siellä vain vierivät tasaisella tiellä kuin tummat pitkäsääriset heinäsirkat.

Mutta Saint-Etiennen toisella puolella muuttui tie kurjan kurjaksi. Nousten ja laskien aaltomaisesti matalien mäkien yli kiemurteli se hedelmätöntä tasankoa, jossa siellä ja täällä ijankaikkisten havupuu-istutusten synkän tumma väri erosi valkosen harmaasta maasta. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin kurjaa tietä, huonosti kivitetty, eilinen rankkasade oli sen pehmittänyt tykältään, ja jalat vajosivat saviliejuun, joka tarttui kenkiin kuin pihka. Ja jälleen alkoi sataa, suuria herneenkokoisia pisaroita. Tykistö ei tahtonut päästä minnekään, pyörät upposivat melkein akselia myöten syviin jälkiin.

Chouteau oli aivan hengästynyt. Hän kantoi komennon riisivarastoa ja kun luuli, ettei kukaan huomannut, viskasi hän pussin tien viereen. Mutta Loubet olikin nähnyt.

— Häpeä nyt! Mitä sinä luulet meidän syövän kun viskaat ruuan tielle, kuuletko?

— Roskaa! vastasi Chouteau, onhan niillä joka laatua. Antakoot meille jotain muuta, elköötkä panko tuollaisia kuormia kantamaan.

Ja nämä sanat tekivät sellaisen vaikutuksen Loubetiin, joka kantoi läskiä, että hän pudotti sen tielle.

Mauricen kantapäätä oli jälleen ruvennut polttamaan. Hän tuskin kärsi astua kipeälle jalalleen ja liikkasi niin pahasti, että Jeanin kävi sääliksi.

— No, yhäkö sitä vielä pakottaa, sitä kantapäätä?

Ja kun kohta jälkeen levättiin muutama minuutti antoi hän hyvän neuvon:

— Riisukaa kengät ja sukat pois ja kulkekaa avojaloin, niin kostea savi lieventää kipua.

Maurice seurasi neuvoa ja siten hänen oli todellakin paljon helpompi astua, ja hän tunsi syvää kiitollisuutta korpraalia kohtaan. Onneksi heille oli sattunut sellainen mies, joka ymmärsi asiansa, tiesi aina mitä oli tehtävä ja oli aina neuvokas. Hän ei tosin ollut muuta kuin pelkkä talonpoika, vaan kuitenkin kerrassa kelpo mies.

Oli jo myöhä kun he saapuivat Contreuveen, johon oli päätetty pysähtyä yöksi. Seudut olivat muuttuneet toisellaisiksi, nyt oltiin Ardenneissa. Suurilta, alastomilta harjuilta, joille seitsemäs osasto sijoittui leiriin, oli laaja näköala Aisnelaaksoon päin.

Kuuden aikaan ei Gaude vielä ollut kutsunut ruokavarojen jakoon ja Jean lähti katsomaan soveliasta paikkaa teltalle, hän arveli tuulen kiihtyvän yöllä. Miehiä neuvottiin valitsemaan hiukan viettävä paikka, pystyttämään paalut kallelleen ja kaivamaan teltan ympäri pieni vako, jota myöten sadevesi pääsisi juoksemaan. Mauricen ei tarvinnut ottaa osaa näihin ylimääräisiin töihin, koska hänen jalkansa oli niin kipeä, ja hän katseli kummastuksella, miten kätevä ja nerokas heidän kömpelön näköinen talonpoikais-korpraalinsa oli. Hän oli menehtymäisillään väsymyksestä, mutta muuten hyvällä mielellä ja sydän toivoa täynnä, Reimsistä saakka he olivat tulleet hyvää kyytiä, yhdeksän peninkulmaa kahdessa marssissa. Jos he jatkoivat sillä tapaa, ei ollut epäilemistäkään etteivät he pian saisi lyödyksi toista saksalaista armeijaa ja yhtyisivät Bazaineen ennenkun kolmas, joka oli Vitry-le-Français'n luona ja jota kruununprinssi johti, ennätti tunkea Verduniin.

— Mutta, — mitä tämä tietää? Ei suinkaan meillä ole aikomus kuolla nälkään? kysyi Chouteau, joka yhtäkkiä havaitsi kellon jo käyvän seitsemättä eikä kukaan puhunut ruuasta sanaakaan.

Jean oli jo laitattanut Loubetilla tulet ja asettanut vesikattilan kiehumaan ja kun ei heillä ollut puita oli hänestä parasta heittäytyä tietämättömäksi kun miehet kiskoivat lautoja lähellä olevasta puutarhanaidasta. Vaan kun hän alkoi puhua sianlihakeitosta täytyi heidän tunnustaa, että niin hyvin läski kuin ryynitkin olivat jääneet maantieliejuun Saint-Etiennen tiellä. Chouteau valhetteli kuin mies ja vannoi, että kääry oli irtautunut hänen laukkunsa päältä ja pudonnut tielle niin ettei hänellä ollut aavistustakaan koko asiasta ennenkuin täällä perillä vasta huomasi, että se oli poissa.

— Te siat, tiuskasi Jean vimmastuneena, menette ja heitätte jumalan viljan tielle ettekä ajattele, että niin monta henkeä olisi niistä saanut täyteen tyhjän vatsansa!

Yhtä hullusti oli leiville käynyt. Ne olivat olleet reppujen päällä, kastuneet sateessa ja menneet sellaiseksi mäskiksi, että oli mahdoton suuhun pistää.

— No, nyt ovat asiat hyvästi, jatkoi Jean, meillä oli kaikki, mitä tarvittiin ja nyt ei meillä ole kuivaa leipäpalaakaan pureksia… Sanokaa, ettekö te ole aika porsaita!

Nyt puhallettiin kersanttia käskyä ottamaan ja vähän ajan perästä tuli surumielinen, hienopiirteinen Sapin ja ilmoitti, että oli mahdotonta nyt jakaa ruokavaroja, jonka tähden väkien täytyi tyytyä niihin ruokiin kuin itsekukin kantoivat. Kuormasto oli jäänyt huonon tien tähden jälelle. Ja härkälauma oli mennyt ihan väärälle suunnalle, kuljettajat olivat saaneet vastakkaisia käskyjä. Myöhemmin kerrottiin viidennen ja kahdennentoista osaston kulkeneen samana päivänä Retheliin päin, jossa pääkortteeri tulisi olemaan, ja sentähden olivat kaikki ruokavarat ja ihmiset virranneet sinne, kaikki halusivat nähdä keisarin, — ja sentähden oli joka paikassa, mihin seitsemäs osasto tuli typötyhjää: ei teuraseläintä, ei leipää, ei ihmisiä. Ja muun hyvän päälliseksi oli muonamestarin tavarat viety erehdyksestä Chêne-Papuleux'hön. Koko sodan ajan olivat nuo alituiset erhetykset ja väärinkäsitykset tuottaneet monta harmia muonaston hoitajille, joita miehistön kiukku ja syytökset aina kohtasivat ja jotka useimmiten eivät olleet muuta virhettä tehneet kuin sen, että tottelivat käskyä ja kiiruhtivat määräajalla määrättyyn paikkaan, jonne ei sotajoukkoa kuulunutkaan.

— Syyttäkää itseänne, sen laiskurit! huusi Jean vihoissaan. — Te ette totta totisesti ansaitse, että minä lähden etsimään kulkkuunne jotain syömistä! Vaan minä teenkin sen vain siksi, että pidän velvollisuutenani katsoa, ettette kuole nälkään!

Ja hän lähti etsimäretkelle, niinkuin jokaisen kelpo korpraalin tulee tehdä, ja otti Pachen mukaansa, sillä hän piti paljon tuosta hiljaisesta hyväluontoisesta miehestä.

Mutta sillä välin huomasi Loubet parin sadan askeleen päässä yksinäisen talon ja hänen ovelaan päähänsä pisti, että eiköhän siellä löydy jotain ottamista. Hän viittasi Chouteaun ja Lapoullen mukaansa ja pyysi Mauricen välistä vilkasemaan, ettei valkea sammu padan alta.

Maurice istui peitollaan kipeä jalka paljaana. Hän istui katsellen leiriä, jossa oli syntynyt liikettä ja melua kuultua, ettei tänään jaetakaan mitään muonavaroja. Ja hän tuli ajatelleeksi, että onni ja onnettomuus oli täällä heidänkin keskuudessaan jaettu hyvin eri tavalla, — toisilla oli yltä kyllin joka laatua ja toisilla ei ollut kuivaa leipääkään, aina sen mukaan, mimmoinen korpraali heillä oli. Hän näki sotamiehiä, joilla ei vielä ollut teltta pystyssä eikä valkeatakaan, toiset makasivat pitkällään heinikossa ja olivat surkean näköisiä, jota vastoin toiset istuivat aterioimassa — mitähän sitten lienevät syöneet, vaan hyvältä se näytti maistuvan. Sitten hän katseli mielihyvällä reservitykistön oivaa järjestystä. Se oli asetettu vähän ylemmä mäen rinteelle ja laskevan auringon viimeiset säteet hyväilivät kanuunaputkia, joita miehet jo parhaallaan puhdistivat tomusta ja liasta.

Samaan pieneen taloon, jonka Loubet oli kylän laidalla huomannut, oli heidän kenraalinsa Bourgain-Desfeuilles majoittunut jokseenkin mukavasti. Hän oli saanut pehmosen vuoteen ja istui juuri ruualla, munakakku ja paistettu kana edessä, ja oli mainiolla tuulella. Översti Vineuil oli sattunut tulemaan hänen luokseen virka-asioissa ja kenraali pyysi häntä pöytätoverikseen. Heitä palveli pitkä ja jäntevä, vaaleaverinen mies, joka oli otettu kolme päivää takaperin rengiksi taloon. Sanoi olevansa elsassilainen ja paenneensa kotoaan Fröschwillerin tappelun jälkeen. Kenraali jutteli yhtä mittaa välittämättä miehestä, joka tuli ja meni, lausui ajatuksensa sotajoukon marssista, tiedusteli teitä ja kyliä ja välimatkoja, eikä ensinkään ottanut huomioon, että poika ei ollut niiltä tienoin kotosin. Kenraalin tietämättömyys kiusasi överstiä. Hän oli suorittanut lomapalveluksensa Mezièressä, antoi tyydyttäviä vastauksia, joihin kenraali Bourgain-Desfeuilles huudahti:

— Se on sikamaista kaikki tyyni! Miten me voimme käydä sotaa alalla, jota emme tunne vähääkään!

Översti teki toivottoman liikkeen. Hän tiesi, että sodan alussa oli jaettu kaikille ranskalaisille upseereille tarkkoja karttoja Saksanmaasta, mutta vallan harvalla taisi olla karttaa omasta maasta. Hän oli joutua epätoivoon siitä, mitä oli viimeisenä kuukautena nähnyt. Hänellä ei ollut muuta tarjottavaa kuin urhoutensa, hän oli päällikkönä heikonpuoleinen eikä suinkaan mikään nero, jota miehet enemmän rakastivat kuin pelkäsivät.

— Ei nyt totta totisesti enää saa ruokarauhaa! huusi kenraali kiivaasti. Mitä ihmettä siellä ulkona melutaan? Mene sinä, elsassilainen, katsomaan, mitä se nyt on.

Mutta silloin tuli talon omistaja sisään kovasti suuttuneena, hosui käsillään ja hihkui, että ne ovat ryöstäneet hänet puhtaaksi, jääkärit ja zouaavit ovat vieneet kaikki, ryöväsivät ja varastivat kuin korpit. Hän oli ollut ensin niin tuhma, että möi heille munia, perunoita ja kaniinia, hän kun oli ainoa koko kylässä, jolla oli jotain. Eikä hän liioin nylkenyt, pisti rahat taskuun ja antoi annettavansa, mutta niitä tuli yhä uusia, veivät väkisin, tunkivat hänen päälleen, riistivät itselleen mitä saivat, juoksivat tiehensä — ja jättivät maksamatta. Kun talonpojat sodan aikana kätkivät omaisuutensa ja tavaransa eivätkä usein antaneet sotamiehille juomavettäkään, tekivät he sen pelosta, ettei heiltä vietäisi kaikkia ja ajettaisi pellolle omista huoneistaan.

— No no, jättäkää meidät nyt rauhaan, vastasi kenraali lyhyesti. Jos me olisimme niin ankaroita, täytyisi niitä veitikoita ampua tusina päivässä. Ja sehän on mahdotonta!

Hän lukitsi oven, ettei tarvitsisi puuttua asiaan, överstin selittäessä, että miehille ei voitu jakaa ruokavaroja ja he siis olivat nälistyneitä.

Mutta Loubet oli löytänyt talon perunapellon ja ryhtynyt Lapoullen kanssa aika vauhdilla kaivamaan molemmin käsin perunoita ja tukkineet taskunsa täyteen. Chouteau seisoi varpaillaan kurkottaen korkean lauta-aidan yli, siellä käyskenteli pienessä tarhassa hanhiparvi, puoli tusinaa komeita lihavia hanhia. Hän viittasi toisille ja vähän neuvoteltua houkuteltiin Lapoulle kiipeämään aidan yli. Taistelu oli ankara. Hanhi oli vähällä viedä häneltä nenän ja repi ja raapi vahvoilla jaloillaan hänen vatsaansa ja reisiä. Hänen täytyi musertaa sen pää nyrkillään ja lähti sitten juoksemaan koko hanhiparvi jälessä, ja ne rääkyivät ja tökkivät hänen housunlahkeitaan. —

Kun nämä kolme palasivat leiriin lintu ja perunat säkissä, tapasivat he Jeanin ja Pachen, joilla myöskin oli ollut hyvä onni, olivat saaneet ostaa eräältä vanhalta vaimolta neljä vastaleivottua leipää ja juuston.

— Vesi jo kiehuu ja nyt keitetään kahvia! sanoi korpraali. Tässä on juustoa ja leipää, oikeinpa meillä on juhla tänään!

Silloin hän huomasi hanhen jaloissaan eikä voinut olla nauramatta. Hän koetteli sitä tuntijan tarkkuudella ja puhkesi ihmettelyyn:

— No, mutta tämäpä vasta… Enpä ole nähnyt pitkään aikaan noin kaunista hanhea, kyllä se ainakin kaksikymmentä naulaa painaa.

— Tämä lintu tuli meitä vastaan tuolla talon luona, ja sillä näytti olevan hyvä halu lähteä meidän matkaan! selitti Loubet virnastellen.

Jean ei välittänyt sen enempää. Totta kaiketi miesten täytyi saada ruokaa. Ja, Herrajumala, kuka olisi hennonut kiiltää poikaparoilta tuon herkkupalan, eivät olleetkaan pitkään aikaan taitaneet saada hanhipaistia.

Loubet hankki enemmän puita ja laittoi hyvän valkean, Pache ja Lapoulle kynivät linnun kiireimmän kautta. Chouteau juoksi lainaamassa tykkimiehiltä pätkän purjelankaa, ripusti hanhen kahden pajunetin väliin, jotka asetettiin valkean eteen ja Maurice sai tehtäväkseen käännellä paistia, että siitä tulisi oikein kypsää. Ja alle pantiin ruokakuppi, johon rasva pian alkoi tippua. Se oli jotain! Paistinhaju houkutteli koko rykmentin liikkeelle ja he seisoivat ihaillen piirissä hanhen ympärillä. Sinä päivänä ei käynyt valittaminen! Hanhipaistia ja perunoita, juustoa ja leipää ja kahvia. Jean oli emäntänä ja miehet söivät minkä jaksoivat. Ja tykkimiehillekin vietiin pala nuoran vuorosta.

Mutta upseerit saivat sinä iltana kilistää suolivyötään, kenttäravintola oli ajanut samaa tietä kuin kuormasto. Kun tapahtui ettei muonavaroja voitu jakaa, keksi väestö aina jonkun keinon, auttoivat toisiaan ja jakoivat mitä heillä oli, vaan upseerien täytyi, silloin kun kenttäravintola ei ollut kunnossa, nähdä nälkää.

Sentähden hymyili Chouteau itsekseen, kun kuuli kapteeni Beaudoinin meluavan huonosta järjestyksestä ja järsi levollisesti hanhenluuta suupielet rasvassa. Hän iski silmää toisille kapteenin ohi astuessa ja sanoi pilkallisesti:

— Vilkaiskaapa tuota jäykkäsäärtä! Kyllä mahtaa paistinhaju kutkuttaa nenää! Mitähän tuo antaisi hanhen hännästä?

Kovin olikin kapteeni nälkäisen näkönen ja se nauratti miehiä, sillä he eivät pitäneet kapteeni Beaudoinista. Liian nuori ja liian äkänen ja kopea! Näytti siltä kuin hän olisi aikonut nuhdella miehiä tuosta sopimattomasta iloisuudesta, vaan hän malttoi mielensä, pelkäsi sotamiesten huomaavan, miten nälkä hänellä oli, ja astui ohitse ylpeästi, selkä suorana.

Luutnantti Rochas, joka ei ollut saanut enemmän ruokaa kuin kapteenikaan, sattui myös tulemaan lähelle onnellisia paistinsyöjiä. Hän rakasti väkeään, ensiksikin siksi, että hän niin hyvin käsitti heidän vastenmielisyytensä kapteeni Beaudoinia, tuota itserakasta lurjusta, upseerikoulusta lähtenyttä keikaria kohtaan, ja toiseksi sentähden, että oli itsekin kulkenut reppu selässä.

Jean iski silmää kumppaneilleen ja meni luutnantin jälessä teltan taa.

— Suvaitsetteko, herra luutnantti! Jos te ette pane pahaksi niin me kernaasti…

Ja hän tarjosi luutnantille astian, jossa oli hyvä pala hanhipaistia, kuusi perunata ja leipää.

Kyllä maistui uni tänäkin yönä. Jeanin miehet nukkuivat heti kylelle käännyttyään. Ja heidän täytyi kehua korpraaliaan, joka oli neuvonut heitä teltan pystyttämisessä, sillä kahden aikaan yöllä nousi rajuilma, tuuli ja satoi ankarasti. Monta telttaa kaatui ja miehet juoksentelivat läpimärkinä etsimässä jotain suojapaikkaa, vaan heidän telttansa pysyi pystyssä ja vesi juoksi pois pientä ojaa myöten, jonka Jean oli kaivatuttanut sen ympärille.

Päivän valjetessa heräsi Maurice ja koska heidän oli määrä lähteä vasta kahdeksan aikana, päätti hän nousta mäelle, missä reservitykistö oli, tervehtimään Honoré serkkuaan. Jalkakaan ei ollut enää niin kipeä, hän saattoi jo varata siihen. Täällä oli hänellä taas ihmettelemisen aihetta. Tykistö seisoi loistavassa järjestyksessä, kuusi patteriaa suorassa linjassa, sitten ruuti- ja rehukärryt, ahjot, ja vähän kauvempana hirnuivat hevoset nousevaan aurinkoon päin. Hän löysi helposti Honorén teltan, sillä teltat olivat asetetut riveihin joka kanuunan viereen, joten heti näki miten monta patteriaa siinä oli.

Kun Maurice tuli, olivat tykkimiehet parhaallaan kahvia juomassa ja kahden miehen, eturatsastaja Adolfin ja konstaapeli Ludvigin, välillä oli syntynyt riitaa. He olivat jo kolme vuotta palvelleet yhdessä ja tulleet jotenkin hyvin toimeen, ruoka-aikoina vain tahtoi sopu loppua. Ludvig oli hyväpäisempi ja sivistyneempi kuin Adolf ja otti kuitenkin totellakseen tätä, tapa kun oli semmonen, että se, joka ratsasti, komensi sitä, joka astui jalan. Ludvig teki kaikki liikatyöt, pystytti teltan, piti huolta ruuasta, mutta Adolf ei tehnyt muuta kuin hoiti molemmat hevosensa ja oli isäntänä talossa. Onnettomuudeksi oli laihalla mustaverisellä Ludvigilla kova ruokahalu ja suuttui silmittömäksi, kun hänen pitkä, vaaleatukkainen ja suuriviiksinen toverinsa aina ensimmäiseksi iski ruokiin kiinni. Kiivaasti väittelivät nytkin; Ludvig oli valmistanut kahvin ja Adolf kaatoi sisäänsä, niinkuin ei olisi aikonut jättää toverilleen tippaakaan. Toisten täytyi mennä väliin ja eroittaa riitatoverit.

Honoré meni aina heti herättyään tykkinsä luo ja kuivasi sen huolellisesti kasteesta, niinkuin se olisi ollut jalorotuinen eläin, joka saattoi vilustua. Hän seisoi nytkin ja katseli ihastunein silmin sen aamuvalossa kiiltäviä kupeita kun näki Mauricen tulevan mäkeä ylös.

— Kas, sinäkö! Minä tiesin, että sinun rykmenttisi on täällä lähellä ja aijoin tulla sinne, sain eilen kirjeen Rémillystä… Tule, niin mennään juomaan lasi valkoista viiniä!

Saadakseen olla kahdenkesken serkkunsa kanssa, vei Honoré hänet samaan pieneen taloon, josta sotamiehet olivat eilen ruokia ryöstäneet. Isäntä, joka oli hyvin ahnas rahalle, oli avannut pienen viinikellarin ja seisoi laudalla oven edessä laskien tynnyristä valkoista viiniä, jota möi kahdellakymmenellä centimillä lasin, — ja häntä auttoi uusi renkinsä, pitkä valkoverinen elsassilainen.

Honoré oli juuri kilistämässä Mauricen kanssa kun sattui katsahtamaan renkiin. Hän tuijotti häneen hetken tyrmistyneenä, ja päästi sitten kauhean kirouksen.

— Goliath!

Hän syöksi miehen luo aikoen kuristaa hänet, mutta isäntä, joka luuli eilisten rosvojen häntä taas hätyyttävän, veti elsassilaisen muassaan ovesta sisään ja pönkitti sen lujasti. Sotamiehet hyppäsivät hämmästyneinä kysymään melun syytä ja Honoré paukutti kuin vimmattu ovelle ja huusi:

— Avaa, avaa sen paksupää piru! Se on vakooja, minä sanon, että se mies on saksalainen vakooja.

Nyt uskoi Mauricekin, että serkku oli edellisellä kerralla nähnyt oikein. Hän tunsi rengin samaksi mieheksi, joka oli Mülhausenin luona päästetty irti kun ei löytynyt sitovia todistuksia, ja tämä mies oli Goliath, isä Fouchardin entinen renki. Kun isäntä viimeinkin rohkeni avata oven, etsittiin talon joka sopukka, vaan turhaan. Mies oli luultavasti karannut eräästä ikkunasta, joka oli selko selällään, ja vaikka häntä etsittiin joka taholta, ei näkynyt jälkeäkään elsassilaisesta, jonka kuullen kenraali Bourgain-Desfeuilles niin suoraan oli tunnustanut tietämättömyytensä.

Maurice vei puoleksi väkisin Honorén pois, sillä hän pelkäsi, että serkku epätoivoissaan kertoo miehistölle surullisen historiansa.

— Pirun piru … minä olisin kuristanut sen roiston! Sisuni on kiehunut eilisestä, kun sain sen kirjeen sieltä kotoa…

He olivat kävelleet talon taakse pientarelle, ja istuivat kivelle.

Honoré otti esille kirjeensä ja antoi Mauricelle.

Honoré Fouchardin ja Silvine Morangen rakkaudentarina oli tavallista laatua. Silvine oli kaunis mustasilmäinen tyttö, joka oli aivan pienenä kadottanut äitinsä, hairahtuneen naisen, joka työskenteli Rancoutrin tehtaassa. Ja tohtori Dalichamp, joka oli hyväsydäminen mies ja aina valmis auttamaan niitä onnettomia, joiden pariin hän virkatoimissaan joutui, otti tytön huostaansa ja toimitti hänet palvelukseen ukko Fouchardin taloon. Tosin oli ukko kauhean äreä ja toisinaan ilkeäkin, mutta siellä pidettiin tyttöä silmällä ja hänellä oli kaikki mitä tarvitsi, jos vain tahtoi tehdä työtä. Ja olihan ainakin suojattu niiltä kiusauksilta, jotka ympäröivät tehdastyttöjä. Talon poika rakastui tietysti lempeäsilmäiseen tyttöön ja tyttö häneen. Ja kun he täyttivät, toinen kaksikymmentä ja toinen kuusitoista ja Honoré pääsi vapaaksi arvannostossa, tahtoi hän naida tytön. Mutta ukko ei suostunutkaan, hän vimmastui ja vannoi ja noitui, ettei se saa tapahtua niin kauvan kun hänen päänsä on pystyssä, — sekä piti tytön vieläkin palveluksessaan siinä salaisessa toivossa, että poika viettelee hänet ja jättää naimispuuhat sikseen. Kaksi vuotta odottivat nuoret rakastaen toisiaan niinkuin ennenkin, mutta sitten ei poika enää jaksanut, hänen ja isän välillä tapahtui kiivas väittely, — ja poika lähti pois kotoaan, tarjoutui vapaaehtoiseksi ja lähetettiin Afrikkaan. Ukko piti yhä Silvinen luonaan, hän oli kaikinpuolin tyytyväinen häneen, ei vain tahtonut miniäkseen mokomaa kerjäläistä.

Ja silloin se kauhea tapahtui. Silvine oli luvannut odottaa Honoréta, oli vannonut uskollisesti odottavansa, ja antautui kuitenkin melkein heti Honorén lähdettyä Goliath Steinbergille, preussiläiselle, kuten häntä nimitettiin. Tämä hymyilevä, suuritekoinen, vaaleatukkainen ja punertavaihoinen mies oli palvellut ukko Fouchardia noin neljännesvuoden ja ollut Honorén toveri ja uskottu ystävä. Oliko se vanhan kavalan isännän juonia, oliko hän houkutellut preussiläisen viettelemään ystävänsä kihlatun, oliko Silvine suostunut heikkoudesta vai oliko hänet otettu puolittain väkivallalla kun hän oli surusta menehtymäisillään ja ikävöi armastansa? Hän ei käsittänyt itsekään, miten se oli tapahtunut, hän kulki kuin unessa, pahassa, ilkeässä unessa, ja tyytyi välttämättömyyteen, avioliittoon Goliathin kanssa. Tämä oli aina yhtä ystävällinen ja hymyilevä, vaan arveli, että on parasta lykätä vihkiäiset siksi kun lapsi on syntynyt. Ja vähää ennen lapsen syntymistä katosi mies eikä nähty enää Rémillyssä. Ihmiset tiesivät hänen ruvenneen rengiksi erääsen taloon Beaumontin puolessa. Siitä oli jo kolme vuotta ja nyt puhuttiin yleisesti, että pulska naurusuu Goliath oli yksi niistä preussiläisistä nuuskijoista, jotka olivat viime vuosina liikkuneet itäisissä maakunnissa.

Kun Honoré sai tietää, mitä kotona oli tapahtunut, sairastui hän ja makasi kolme kuukautta sairaalassa. Siellä luultiin, että hän ei sietänyt Afrikan polttavaa aurinkoa ja ehdoteltiin että hän palaisi kotimaahan, vaan hän kieltäytyi jyrkästi, hän ei tahtonut kotiin, hän ei sietänyt ajatustakaan, että näkisi Silvinen toisen miehen lapsi käsivarrella.

Honorén kädet vapisivat serkun kirjettä lukiessa, sehän oli Silvineltä, ensimmäinen, ainoa kirje Silvineltä itseltään. Mikä saattoi nyt, vuosien kuluttua, tuon nöyrän, hiljaisen naisen purkamaan sydäntänsä? Honoré ajatteli ja muisteli hänen suuria, mustia, lempeitä silmiään, joissa joskus ilmaantui omituinen lujamielisyys, vaikka tyttöparka oli elämän ikänsä orjuutta kokenut. Hän kirjoitti yksinkertaisesti, että tiesi Honorén olevan sodassa ja hän ei voinut antaa hänen kuolla siinä luulossa, että hänet oli unhotettu. Ei, hän rakasti häntä vieläkin, niinkuin oli joka päivä rakastanut, hän ei ollut koskaan ajatellut ketään muuta koko maailmassa ja tahtoi rakastaa kuolemaansa saakka. Ja tätä hän vakuutti neljällä sivulla, — samat sanat, samat käänteet uudistuivat moneen kertaan, — hän ei yrittänytkään puolustautumaan, ei koettanut mitenkään selittää tapahtunutta hairahdustaan. Ja lasta hän ei maininnut sanallakaan! kirje oli vain hyvästijättö, ääretöntä rakkautta uhkuva hyvästi.

Mauricen silmät vettyivät, ennen muinoin oli serkku usein kertonut hänelle huoliaan. Hän katsahti ylös ja kohtasi Honorén kyyneleiset silmät ja sulki hänet syliinsä.

— Poika parka!

Mutta tykkimies sai pian hillityksi liikutuksensa. Hän kätki huolellisesti kirjeen ja sanoi tavallisella, reippaalla tavallaan.

— Niin, kyllä saattaa jo vähemmästäkin turmeltua ihmisen elämä!… Se roisto, se roisto, jos minä olisin saanut hänet käsiini … vaan, ehkäpä me vielä tavataan!

Nyt kuului merkki-puhalluksia ja serkukset erosivat ja lähtivät nopeasti astumaan, kukin omalle teltalleen. Sinä aamuna ei kumminkaan päästy heti lähtemään, vaan sotajoukot seisoivat rivissä kello yhdeksään asti. Johtajat epäröivät taas, eilinen reippaus ja päättäväisyys oli tyyten poissa. Ja miehet kuulivat kummallisia huhuja: kolme osastoa marssi pohjoista kohti, ensimmäinen Junivilleen, 5:s ja 12:es Retheliin. Mitä se merkitsi? Ehken oli se toimeenpantu muonavarojen ottamista varten… Nyt ei siis enää marssittukaan Verduniin? Mitä varten oli tuhlattu kokonainen päivä? Ja mikä pahinta, nyt ei vihollinen enää voinut olla kaukana, sillä upseerit olivat kehoittaneet miehiä rientämään, muuten voisivat jälkimmäiset joutua vihollisen ratsuväen vakoilijapatrullin kynsiin.

Silloin oli 25 päivä elokuuta ja Maurice tuli jälkeenpäin ajatelleeksi, että sinä päivänähän Goliathkin katosi. Varmaan hän oli rientänyt saksalaisten luo antamaan tietoja Châlonin joukon marssista, sillä juuri seuraavana päivänä kruununprinssi jätti Revignyn ja liikunto alkoi.

Preussiläinen sotajoukko kiersi ranskalaiset erinomaisen nopeilla rientomarsseillaan — 6 peninkulmaa päivässä — täydellisessä järjestyksessä, Champagnen ja Ardennien läpi. Sillä aikaa kun ranskalaiset epäröivinä ja horjuvina tallustelivat melkein paikallaan, tunkivat preussiläiset heidät rajamaiden metsiä kohti.

Vihdoinkin lähdettiin ja sinä päivänä pyörähti armeija vasemman siiven ympäri; seitsemäs osasto kulki parin peninkulman matkan Contreuvestä Vouziersiin, viides ja kahdestoista jäivät paikalleen Rethelin luo ja ensimmäinen pysähtyi Attignyyn.

Contreuvestä lähdettyä oli alaston tasanko jälleen edessä, Vouziersin tienoilla kuljettiin harmaiden hedelmättömien mäkien yli, ei näkynyt puuta, ei ihmisasuntoa, kaikkialla sama surumielinen yksitoikkoisuus. Ja miehet olivat ikäänkuin väsähtäneitä, vaikka marssi oli niin lyhyt tuntui se sanomattoman pitkältä.

Kello kaksitoista levähdettiin Aisnen vasemmanpuolisella rannalla, autiolla seudulla, jonka korkeammilta paikoilta näki laakson ja hyvän matkan Monthoisin tietä, joka kulkee pitkin joen vartta ja jota myöten vihollisen luultiin tulevan.

Mutta suureksi ihmeekseen näkikin Maurice samaa Monthoisin tietä myöten Margueritten divisioonan lähestyvän. Siinä olikin koko reserviratsuväestö, jonka piti tukea 7:ttä osastoa! Sanottiin olevan matkalla Chêne-Papuleux'hön. Mutta minkä ihmeen vuoksi paljastettiin ainoa uhattu kohta? Miksi lähetettiin nämä 2,000 ratsumiestä keskustaan, jossa ei niitä tarvittu? Miksi eivät saaneet kulkea jalkaväen edellä vakoillen seutuja? Ja nyt he vielä sattuivat keskelle 7:nen osaston liikettä, sotkivat rivit, ja siinä syntyi kauhea epäjärjestys, miehet, hevoset ja kanuunat sekasin. Kaksi pitkää tuntia saivat afrikkalaiset jääkärit odottaa Vouziersin luona.

Sattumalta tapasi Maurice Prosperin, joka oli juottamassa hevostaan pienen lammikon rannalla; ja he juttelivat hetken aikaa. Jääkäri oli ihan hämmennyksissä, hän ei tietänyt mitään eikä käsittänyt, mitä Reimsistä lähdettyä oli tapahtunut; niin, olipa tosiaan nähnyt kaksi ulaania ja ne pirut olivat tulleet ja hävinneet yhtä nopeasti, eikä yksikään sielu voinut ymmärtää mihin ne joutuivat. Joka paikassa kerrottiin ihmeitä noista ratsumiehistä, neljä ulaania oli nelistänyt ladatut revolverit kädessä erään kylän läpi, puolentoista peninkulman päässä heidän osastostaan. Siellä, täällä, kaikkialla niitä nähtiin, ratsastivat kolonnain edessä kuin mehiläisparvi eli liikkuva verho, jonka takana jalkaväki levollisesti astuskeli, niinkuin ei olisi ollut sodasta tietoakaan. Ja Maurice kävi jälleen alakuloiseksi, hän katseli surullisesti tielle, jossa husaarit ja jääkärit tunkivat yhdessä mylläkässä, vähääkään hyötyä tuottamatta.

— No, hyvästi siis, Prosper, sanoi hän puristaen jääkärin kättä. Ehken teitä vielä tarvitaankin siellä ylhäällä.

Prosper kohotti olkapäitään, hän oli kyllästynyt koko komentoon, ja silitteli väsyneesti Zephirin kaulaa.

— Vielä mitä! Hevoset täällä kyllä saavat olla liikkeessä, mutta miehillä ei ole mitään tekemistä. Harmillista!

Kun Maurice sinä iltana riisui sukan jalastaan katsoakseen kantapäätä, jota taas oli kauheasti kirvellyt, lähti nahka irti ja veri purskahti esille. Jean kuuli hänen voihkahtamisensa ja tuli levottoman näkösenä katsomaan.

— Mitä tämä on? Ei, antakaa nyt minun hoitaa tuota jalkaa, muuten voi tapahtua, että jäätte meistä jonnekin makaamaan, ja se olisi surkeata!

Hän istahti maahan ja pesi haavan kylmällä vedellä sekä sitoi liinarievuilla, joita kaivoi laukustaan. Hän piteli hiljaa ja hellästi, melkein äidillisesti kipeää jalkaa, paksut sormet osasivat olla tarvittaessa näppärät ja sujuvat.

Maurice tuli kummallisesti liikutetuksi, hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, ja hän katsoi, sydämmestään kaihoten veljellistä rakkautta, lempeästi talonpoikaan, jota oli ensin vihannut ja halveksinut.

— Sinä olet kelpo mies, Jean… Kiitos nyt, vanhus!

Ja onnellinen hymy vakavilla kasvoillaan sinutteli Jeankin toveriaan.

— Ei mitään kiittämistä, pikku ystävä!… Minulla on täällä tupakkaa, tahdotko sikarin?