Читать книгу Sota - Emile Zola - Страница 7

Sisällysluettelo

Suureksi hämmästyksekseen huomasi Maurice, että Reimsissä annettiin pysähdyskäsky. He eivät siis tulekaan yhtymään muuhun sotajoukkoon Châlonin luona? Ja hän hämmästyi vieläkin enemmän kun kaksi tuntia myöhemmin asetettua aseet ryhmiin puoli peninkulmaa kaupungista, Courcellen luo, suurelle tasangolle Aisnekanavan varrella, kuuli että kaikki joukot, jotka olivat olleet Châlonissa, vetäytyivät takasin ja sijoittuvat leiriin samalle paikalle kuin hekin. Ja aivan oikein! Yltympäri, Saint-Thierryyn ja La Meuvilletteen saakka, tuolla puolen Laonin tietä, rajoittivat näköpiiriä telttarivit ja leimusivat pimeän tultua leirivalkeat. Nähtävästi oli päätetty asettua Pariisin ympärille ja siellä odottaa preussiläisten tuloa. Ja hän oli hyvin tyytyväinen mielessään. Se mahtoikin olla viisain sotasuunnitelma.

21:nen päivän iltapuolen Maurice kuljeksi leirissä kuullakseen jotain uutta. Miehet saivat tehdä melkein mitä itse halusivat, kurinpito näytti yhä hölliintyvän. Hän saattoi huoletta lähteä Reimsiin nostamaan postista 100 frangia, jotka sisar oli lähettänyt. Palatessa hän poikkesi kahvilaan ja kuuli siellä erään kersantin puhelevan pitkiä juttuja huonosta hengestä kahdeksassa Seinedepartementin liikkuvan kaartin pataljoonassa: ne oli lähetetty takasin Pariisiin, 6:des pataljoona oli vähällä ollut tappaa upseerinsa. Jokapäiväinen ilmiö oli, että sotamiehet pilkkasivat ja häväisivät kenraalia, Fröschwillerin jälkeen eivät he enää tehneet kunniaa Mac-Mahonille. Kahvilavieraiden kesken syntyi väittely, rauhalliset porvarit kiistelivät tulisesti marsalkan joukon lukumäärästä. Joku puhui 300,000, sehän oli suoraa hulluutta. Toinen järkevämpi luetteli kaikki neljä osastoa: kahdestoista oli hädin tuskin saatu täydennetyksi useiden rykmenttien ja yhden meritykistö-divisioonan avulla; ensimmäinen oli ollut melkein hajoitettu 14 päivästä asti ja jonka keskustaa koetettiin niin hyvin kuin mahdollista saada täysilukuiseksi; sitten viides, joka oli silvottu ennenkun ehti tulessa käydäkään ja viimeksi seitsemäs, juuri saapunut osasto, — sekin surkeassa tilassa, ilman ensimmäistä divisioonaa, jonka löysivät täällä palasina ja pätkinä. Kaikkiaan ehkä saattoi olla 100,000 miestä, siihen luettuna reservi-ratsuväestö, divisioonat Bonnemain ja Margueritte. Mutta nyt sekaantui kersantti heidän jupakkaansa ja puhui sellaisella ylenkatseella sotajoukosta, sanoen sitä kurjan kurjemmasta miehistöstä kokoonhaalituksi nautalaumaksi, jota heikkojärkiset johtajat kuljettivat teurastettavaksi, — että porvarit pelkäsivät siitä seuraavan jotain ikävyyksiä ja hiipivät kaikessa hiljaisuudessa tiehensä.

Kahvilasta lähdettyään koetti Maurice saada käsiinsä sanomalehtiä. Hän pisti kaikki kun löysi taskuihinsa ja luki niitä leiriin mennessä, astellessaan leveätä maantietä suurten puiden suojassa, jotka reunustavat uhkeata viertotietä kaupungin laidassa.

Missä mahtoivat vihollisten joukot olla? Näytti siltä kuin ne olisivat tyyten kadonneet. Epäilemättä oli kaksi Metzin läheisyydessä; ensimmäinen, kenraali Steinmetzin johtama, vartioi linnoitusta ja toinen koetti prinssi Fredrik Kaarlen komennolla tunkea eteenpäin Mostelin itäistä rantaa eroittaakseen Bazainen Pariisista. Vaan entä kolmas? Missä oli perintöprinssin voittoisa joukko, se joukko, joka oli kunnostanut itsensä Weissenburgissa ja Fröschwillerissä ja joka ajoi takaa ensimmäistä ja viidettä osastoa? Kovin olivat vastakkaisia lehtien antamat tiedot; niistä ei voinut päästä asian perille.

Olikohan se vielä Nancyssa? Tahi kulkikohan se Châlonia kohti, koska ranskalaiset olivat rientäneet tänne sellaisella kiireellä, sytyttäneet makasiininsa, vaatetus- ja muonavarastonsa, jättäneet sellaiset tavarapaikat liekkien uhriksi.

Vasta nyt sai Maurice, joka oli elänyt viime ajat ikäänkuin ulkopuolella maailmaa, tietää, mitä Pariisissa oli tapahtunut. Tappion sanoma oli iskenyt kuin ukkonen voitosta varmaan kansaan. Kaduilla oli vallinnut rajaton kiihtymys, vapaamielinen ministeristö oli luopunut, keisarilta otettu ylipäällikön arvonimi ja Bazaine nimitetty hänen sijaansa. 16:ta päivästä saakka oli keisari ollut leirissä Châlonin luona, kaikki lehdet puhuivat suuresta sotaneuvottelusta 17 päivänä, jossa prinssi Napoleon ja kaikki kenraalit olivat olleet läsnä, mutta kukaan ei tietänyt sen enempää, mitä siellä oli päätetty. Myöhemmistä tapahtumista oltiin paremmin selvillä. Kenraali Trochu oli nimitetty kaupunginpäälliköksi Pariisissa, Mac-Mahon komentavaksi kenraaliksi Châlonin leiriin. Keisarilla ei siis ollut mitään sanomista, hän oli vetäytynyt pois kaikesta toiminnasta. Tuntui siltä kuin kaikki olisi horjunut, ei tiedetty oikein sitä eikä tätä, tehtiin päätöksiä ja suunnitelmia ja hyljättiin jälleen heti paikalla. Ja vähä väliä uudistui kysymys: missä ovat saksalaiset joukot? Ketkä olivat oikeassa, nekö, jotka sanoivat Bazainen vetäytyvän pohjoseenpäin eli ne, jotka arvelivat, että hän on jo suljettu Metziin. Lakkaamatta kuului huhuja suurista tappeluista, urhoollisista otteluista 14:nen ja 20:nen päivän välillä, mutta ilman muuta tulosta kuin kaukaista jatkuvaa aseenkalsketta.

Maurice oli niin väsyksissä, etteivät tahtoneet jalat kannattaa, ja hän istautui lepäämään penkille tien vieressä. Yltäympäri oli rauhallista, kaikki näytti elävän tavallista arkielämäänsä: suurten puiden alla leikittelivät pikku lapset hoitajineen ja porvarit olivat tavallisella iltakävelyllään. Hän silmäili uudelleen lehtiään ja nyt sattui hänen silmiinsä eräs artikkeli, jota hän ei ollut ennen huomannut, — kirjoitus eräässä tasavaltaisen vastustuspuolueen äänenkannattajassa.

Ja yhtäkkiä hänelle selvisi kaikki. Lehden kertomuksen mukaan oli sotaneuvottelussa 17 päivänä päätetty vetäytyä takasin pääkaupunkiin ja kenraali Trochun nimittäminen kaupunginpäälliköksi oli tapahtunut keisarin palaamisen vuoksi. Vaan lehti lisäsi, että keisarinna ja uusi ministeristö vastustivat jyrkästi tätä päätöstä. Keisarinna oli sitä mieltä, että keisarin takasin tulo matkaansaattaa vallankumouksen. Kerrottiin hänen lausuneen, että keisari ei ole pääsevä elävänä Tuilerian linnaan. Sentähden hän vaatikin jyrkästi eteenpäin marssimista ja joukkojen yhtymistä Metzin luona olevaan osastoon ja häntä kannatti sotaministeri kenraali Palikao. Hänellä oli valmiina eräs suunnitelma, voittoisa rientomarssi, joka yhdistäisi keisarin ja Bazainen armeijat.

Lehti putosi Mauricen kädestä, hän istui hajamielisesti katsellen eteensä, nyt hän taisi ymmärtää kaikki: molemmat vastakkaiset ehdotukset, miksi Mac-Mahon viivytteli vaarallisen kylkiliikkeen toimeenpanemista, kiireelliset, yhä kärsimättömämmät käskyt Pariisista, jotka vaativat marsalkkaa heittäytymään sotamiehineen niin ylen tuhmanrohkeaan yritykseen. Ja tämän traagillisen taistelun keskellä näki hänen sisällinen silmänsä surkuteltavan näyn: keisarin, joka oli laskenut valtansa keisarinnan käsiin, jonka ylipäällikön arvo oli joutunut Bazainelle, ja joka ei enää ollut kuin varjokuningas, pikkuherra, tarpeeton kappale, jolla ei tehnyt mitään ja joka oli kaikkialla tiellä; Pariisista hänet oli sysätty pois, sotajoukossa ei hänellä ollut paikkaa sen jälkeen kun oli sitoutunut olla kirjoittamatta määräysten alle.

Seuraavana aamuna, vietettyään myrskyisen yön teltan ulkopuolella maaten paljaalla tantereella peitteiseen kääriytyneenä, kuuli Maurice, että oli vihdoinkin päätetty vetäytyä Pariisiin. Edellisenä iltana oli ollut uusi sotaneuvottelu, johon oli ottanut osaa entinen sijaiskeisari Rouhet, keisarinnan lähettämänä, kiirehtien marssia Verdunia kohti. Mutta marsalkka näytti saaneen hänet luopumaan tuumastaan osoittamalla sen monia vaaroja ja tukaluuksia. Lieneekö tullut huonoja uutisia Bazainelta? Mitään ei tiedetty varmuudella. Mutta juuri tuo tietojen puute oli painava ja kaikki jotakuinkin järkevät upseerit puolsivat Pariisin läheisyyteen asettumista, jotta voitaisiin hätätilassa sitä puolustaa.

Ja vakuutettuna siitä, että huommenna jo ollaan liikkeellä pääkaupunkia kohti, tahtoi Maurice ennen lähtöä täyttää lapsellisen halunsa saada vielä kerran syödä katetun pöydän ääressä, oikein lautaselta, veitsellä ja kahveilla, jota hän ei ollut pitkään aikaan saanut, ja päästä kerrankin ainaisesta sotamiehen ravinnosta. Rahaa hänellä oli ja hän hiipi ulos leiristä sydän levottomasti lyöden niinkuin olisi lähtenyt jollekin poikamaiselle ilkityölle.

Kanavan toisella puolella oli Courcellen kylään mennessä paikka, jossa saattoi syödä aamiaista. Eilen oli joku sanonut, että keisari asuu rikkaan kauppiaan talossa Courcellessa ja hän oli uteliaisuudesta kävellessään siellä ristiin rastiin huomannut pienen ravintolan, jonka kuisti oli viiniköynnösten peittämä, joiden tummien lehtien välissä riippui kypsiä, kuultavia rypäleitä. Tämän ihanan katoksen alla oli viheliäiseksi maalatuita pöytiä ja avonaisesta ovesta näki keittiöön, jossa tavattoman paksu emäntä puuhasi ja kiirehti tyttöjä ja kokkipoikaa. Lehtimajan takana oli keilirata ja koko taloa ympäröi sellainen oikein vanhanaikainen iloisuuden ja tyytyväisyyden leima.

Kaunis, muhkearintainen palvelustyttö tuli Mauricen luo ja kysyi valkosia hampaitaan näyttäen:

— Haluaako herra aamiaista?

— Haluan kyllä!… Tuokaa minulle munia, kotletti, juustoa … ja pullonen valkoista viiniä!

Ja kun tyttö lähti, kutsui hän häntä jälleen takaisin.

— Kuulkaas, asuuhan keisari jossain täällä, ehkä noissa taloissa tuossa?

— Niin juuri, tuossa, vastapäätä… Rakennusta te ette voi nähdä, sen peittää tuo muuri, jonka yli korkeat puut kasvavat.

Maurice irroitti vyönsä ja istui kuistille erään pöydän ääreen, jolle aurinko, tunkien viinilehvien välitse, loi kirkkaita lämyjä ja koukeroita. Hän katseli koko ajan keltaista korkeata muuria, joka kätki keisarin asunnon. Niin, kätkössä se todellakin oli, ei näkynyt kattokaan edes kadun puolelle. Sisäänkäytävä oli toiselle kadulle päin, pienelle autiolle kadulle, jossa ei näkynyt ainoatakaan puotia, ei edes ikkunaakaan, ei muuta kuin valkosia eli keltasia puutarhamuuria. Ympäröivien rakennusten keskelle muodosti pieni puisto "keisarin" muurin takana viheriäisen saaren tuuheista latvoistaan. Ja nyt vasta huomasi Maurice toisella puolen tietä, laajalla pihamaalla joukon ajopeliä ja tavaravaunuja, niiden välissä hevosia ja miehiä, jotka kiireellä juoksentelivat edestakasin.

— Ovatko nuo kaikki keisaria varten, kysyi Maurice leikillisesti tytöltä tämän asettaessa puhdasta liinaa pöydälle.

— Ovat, jokikinen! vastasi tyttö ja hymyili taas, onnellisena, kun sai näyttää valkosia hampaitaan.

Ja hän tunsi hyvänlaisesti olot siellä muurin takana, sillä tallirengit olivat pistäytyneet usein ravintolassa jotain suuhunsa saamassa; hän luetteli: ensiksikin siellä nyt oli päällystö, 25 upseeria, 60 miestä sota-kaartista, vartijakunta, jonka muodosti osasto ratsuväkeä, ja kuusi ratsastavaa poliisia; — sitten tuli keisarin talous, johon kuului 73 henkeä, kamariherroja, lakeijoja, kamaripalvelijoita, kokki ja hänen käskyläisensä; neljä ratsua ja kahdet vaunut keisarille, kymmenen hevosta tallimestariloille, kahdeksan ratsurengeille ja sitäpaitse 40 postihevosta; ja vielä yhdet suuret juhlavaunut ja 12 kuormarattaat, joista kahdet kokkien käytettävänä, ja niitä vasta oli ihmetelty, täpösen täynnä kiiltäviä kyökkikaluja ja keittoastioita, kaikki mainiossa järjestyksessä.

— Voi hyvä herra, te ette voi aavistaa, millaisia kastrulleja! Ne kiilsivät kuin aurinko … ja kaikenmoisia vatia ja ruukkuja ja vehkeitä, joita ei meikäläinen tiedä mitä ne ovatkaan… Ja viinit! bordeuxta, bourgognea, sampanjaa semmoiset määrät, että niistäkös olisi kelvannut pitää komeat häät!

Iloisena valkosesta pöytäliinasta ja kullankeltasesta viinistä söi Maurice kananmunia yhden toisensa perästä sellaisella ahneudella, että se hämmästytti häntä itseäänkin.

Jos hän käänsi päätään, näkyi vasemmalla laaja tasanko telttiä täynnänsä, viervierettäin kuin suuri kyläkunta, joka oli ykskaks kohonnut maasta olkikattoisten talojen ympärille kanavan ja Reimsin välillä. Ainoastaan siellä ja täällä oli muutamia harvoja puuryhmiä, jotka muodostivat pieniä viheliäisiä pilkkuja telttien väliin. Kolme myllyä ojensi laihat käsivartensa ilmaan. Mutta kaupungin epäselvästi häämöittävien kattojen ja kastanjapuiden tummien latvojen yli kohosi Reimsin tuomiokirkko sinistä taivasta vasten mahtavana kuin jättiläinen mataloiden talojen keskeltä. Ja hänen mieleensä juolahti muistoja kouluajoilta, aineita ja runoja, joita oli täytynyt opetella ja lausua, kuningasten kruunaukset ja pyhät voitelemiset, Clowis, Jeanne d'Arc, koko muinais Ranskan kunniakas historia.

Jälleen kääntyivät Mauricen ajatukset keisariin tuossa hiljasessa kauppiaan talossa, jonka ovet olivat niin huolellisesti suljetut, ja hänen katseensa siirtyi taas keltaista muuria tarkastamaan. Ja hämmästyksekseen hän siinä luki törkeiden kuvien ja ruokottomuuksien rinnalla hiilellä kirjoitettuna: "Eläköön Napoleon!" Sadevesi oli puoleksi kuluttanut suuret kömpelöt kirjaimet, lieneepä aikoja siitä, kun ne keltaselle muurille piirrettiin! Kovin kummalliselta ne siinä näyttivät ja varmaankin tarkoitti tuo vanha sotaisen innostuksen ilmaus setää, suurta Napoleonia, eikä tätä veljenpoikaa.

Mauricen ajatukset siirtyivät taas muinaisuuteen ja hän muisteli lapsuutensa aikoja, jolloin isoisä oli kertonut hänelle voittaja-keisarin suuresta sotajoukosta. Kätkyestä saakka oli häntä kasvatettu näillä sotaisilla tarinoilla ja ne olivat liittyneet yhteen jokaiseen muistoon kodista siellä kaukana Chêne-Papuleussa.

Äiti ei elänyt enää ja suuren häviön jälkeen, joka kohtasi heidän perhettään keisarikunnan kukistuttua, oli isän täytynyt vastaanottaa pieni vähäpalkkanen virka. Isoisä asui heillä mitättömällä eläkkeellään ja hänen ainoa ilonsa ja lohdutuksensa oli kertoa lapsenlapsilleen Napoleonin voitoista. Hän nosti valkotukkaset kaksoset syliinsä, Mauricen vasemmalle polvelle ja Henrietten oikealle, — ja sitten hän saattoi istua tuntikausia kertoen homerolaisista taisteluista, joissa hänkin oli ollut mukana.

Eli ajat sulivat yhteen, tapaukset olivat ikäänkuin irtautuneet historiallisista kehyksistään, se oli kauhea yhteentörmäys kansakuntien välillä. Englantilaiset, itävaltalaiset, preussiläiset ja venäläiset riensivät ohitse, erikseen eli kaikki yhdessä, ja mahdotonta oli tietää, miksi he oikeastaan sotivat. Mutta loppu oli aina sama: yleinen, hirveä tappio, neron ja urhoollisuuden rajutuuli puhalsi ne kaikki tiehensä kuin kourallisen akanoita.

Siinä oli Marengo, taistelujen esikuva, suuremmoiset, viisaasti mietityt liikkeet, moitteeton peräytyminen pataljoonilla, jotka ääneti ja järkähtämättä marssivat tuleen, tuo taistelu, jossa saatiin selkään kolme tuntia ja annettiin selkään kuusi, jossa kahdeksansataa krenatyöriä torjui itävaltalaisen ratsuväestön hyökkäyksen, jossa Desaix löysi kuolemansa muutettuaan tappion unhottumattomaksi voitoksi. Sitten oli Austerlitz, sen talvipäivä ja säteilevä aurinko! Austerlitz, jolloin valloitettiin Pratzenin ylänkö, jolloin kokonainen venäläinen armeijaosasto vajosi jäähän — ihmiset, hevoset, kaikki ja puolijumala Napoleon, joka nähtävästi oli aavistanut, että niin tulee käymään, antoi kanuunansa lopettaa hävityksen työn. Ja Jena, Preussin mahtavuuden hauta! Ensin tiraljööritulet keskellä lokakuun päivää, Neyn maltittomuus, joka saattaa hänet pulaan, josta pelastuu Augeraux'n avulla, raju hyökkäys, joka puhkasee vihollisen keskustan ja saattaa ne kaikki pelon vimmaan, etummaisen ratsujoukon mieletön pako, suin päin, minne sattui, jotavastoin meidän husaarit kaatoivat miestä kuin kypsynyttä kauraa, täyttivät viehättävän laakson hevosten ja ihmisten raadoilla. Sitten Eylaun kamala teurastus, verisin kaikista tappeluista, — kasottain raadeltuja ja silvottuja ruumiita, — veripunanen Eylau lumipyryn vallitessa, hiljainen hautausmaa, joka vapisi, kun Muratin 80 eskadroonaa hyökkäsi esille ja tunki kuin salamoiva ukkonen venäläisen armeijan läpi jättäen jälkeensä niin paljon kuolleita, että Napoleoninkin silmät vettyivät. Friedland, jossa venäläiset jälleen menivät satimeen kuin hämmentynyt hiirilauma, — tuo kaikkivoivan, kaikkitietävän keisarin sotataidon mestariteos! Vasen siipi seisoi kuin muuri, sillä välin kun Ney katu kadulta valloitti kylän, hävitti sillat, jonka jälkeen se vasta heittäytyi vihollisen oikean siiven yli, ajoi sen virtaa vasten ja muserti ahdingossa niin perin pohjin, ettei kymmenen aikaan iltasella vielä oltu ehditty hakata kaikkia maahan. Entä Wagram, missä itävaltalaiset yrittivät eroittaa meidät Tonavasta ja alati vahvistivat vasenta siipeään, jotta olisivat voittaneet Massénan, joka pahasti haavoitettuna komensi avonaisista kalessivaunuista, mutta Napoleon seisoi levollisena kuin luminen jättiläinen ja antoi heidän ponnistaa voimiaan kunnes äkkipäätä tähtäsi sata kanuunaa heidän keskustaansa kohti hajoittaen ja työntäen sen neljänneksen takaperin. Ja silloin täytyi vasemman siiven — jäätyään yksin ja ilman tukea — väistyä Massénan osaston tieltä, joka ajoi kuin valtava vuo loput vihollisen joukosta hujan hajan pakosalle. Ja vihdoin Moskova, jossa Austerlitzin voitonaurinko viimeisen kerran loisti, — kamala ottelu, jossa vilisevässä sekasorrossa, kiväärien lakkaamatta paukkuessa, järkähtämättömällä rohkeudella hyökättiin kukkuloille ja otettiin paljaalla miekalla vallitukset, — jokainen jalansija valloitettiin ja menetettiin moneen kertaan, jossa venäläinen kaarti osoitti sellaista urhoollisuutta, että voitto olisi meiltä mennyt ilman Muratin hurjaa hyökkäystä, kolmensadan kanuunan laukasemista samalla kertaa ja Neyn verratonta rohkeutta!

Ja vaikka päivä olisi ollut kuinka verinen ja taistelu ankara, aina liehuivat voittoon vihityt liput yhtä ylpeästi iltatuulessa, aina kuului sama huuto: eläköön Napoleon! kun sytytettiin leiritulia kalliisti ostetulle taistelutantereelle, — Ranska oli kaikkialla kotonaan, sen kukistamattomat kotkat liitelivät näkymättöminä koko Euroopan ylitse ja kun ne laskeutuivat jonkun kuningaskunnan laiteelle, mateli kansa maassa kesytettynä ja nöyränä!

Maurice oli syönyt kotlettinsa, hän oli vähemmin huumautunut kuultavasta viinistä kuin ylpeistä muistoista, jotka olivat hänen mielessään soineet, — kun huomasi kaksi likaista ia repaleista sotamiestä, jotka tiedustelivat ravintolatytöltä, mihin mikin rykmentti oli sijoitettu pitkin kanavan vartta.

Hän viittasi miehille.

— Hei toverit, tulkaapa tänne!… Tehän kuulutte seitsemänteen osastoon?

— Kuulutaan niinkin, ensimmäiseen divisioonaan … hitto vieköön…

Minä olin esimerkiksi mukana Fröschwillerissä, jossa ei joutanut

palelemaan, sen takaan, ja hän tuossa, toverini, hän oli myös

Weissenburgissa — eikä ollut leikintekoa sekään!

Ja he kertoivat kerrottavansa, kertoivat tappioista ja paosta ja pelosta, molemmat olivat haavoitetut, olivat maanneet nälinkuoliaina eräässä kuopassa ja olivat viimein lähteneet rentostamaan sotajoukon jälkeen, olivat levänneet kylissä, kun kuume kovin vaivasi, ja olivat nyt vihdoinkin päässeet perille.

Surukseen huomasi Maurice, miten ahnaasti heidän silmänsä seurasivat hänen jokaista suupalaansa ja hän huusi tytölle:

— Kuulkaapas, pikku neiti! Tuokaa vielä leipää ja juustoa ja pullo viiniä… Eikö totta, pojat, me juomme yhdessä lasin ja haukkaamme päälle! Minä tarjoan!

Iloisesti istuivat likaiset miesparat pöytään ja Mauricen sydäntä kirveli katsellessaan kuinka huonoilta ja kurjilta he näyttivät resuisissa punaisissa housuissaan ja napittomissa takeissaan, jotka olivat niin täynnä erilaisia paikkoja, ettei heitä olisi voinut luulla sotamiehiksi, vaan varkaiksi eli ryöväreiksi, jotka olivat ryöstäneet jonkun kaatuneen soturin ja vetäneet päälleen hänen vaatteensa.

— Niin, hitto vieköön, jatkoi pitempi heistä suu täynnä, siellä ei ollut hauskaa, siellä … kerro sinä Coutard!

Ja pienempi kertoi, viittilöiden kädellään, jossa piteli leipäpalasta:

— Minä olin juuri pesemässä paitaani, sillä välin kun toiset keittivät… Kuvitelkaa itsellenne likanen kolo, oikea ratti, tiheää metsää ympärillä, niin ettei kissakaan olisi kuullut kun ne saatanan preussiläiset tulivat… Ja yht'äkkiä, kello seitsemän, alkavat kranaatit tippua meidän keittopatoihimme, me ryntäämme ottamaan pyssyt ja kello yhteentoista asti me olimme siinä autuaassa uskossa että oli annettu preussiläisille kelpo löylytys… Mutta tietäkääs, että meitä ei ollut kuin 5,000 ja niitä juhtia tuli ja tuli yhä. Minä makasin mäellä pensaan suojassa ja näin kun he tulivat, oikealta, vasemmalta, joka paikasta! Oh, niitä tuli kuin muurahaisia, suuria mustia muurahaisia, eivätkä ollenkaan herenneetkään tulemasta. No se on nyt se sama, mutta me arvelimme, me sotamiehet, että upseerit olivat olleet koko kolloja, kun antoivat houkutella itsensä sellaiseen ampiaispesään, kauvas tovereista, jotka eivät voineet tulla avuksi… Noo, ja sitten tapahtui, että kenraaliparka, hän, Douay, joka ei muuten ollut mikään ilkiö eikä konnakaan, saa luodin lyijyä vatsaansa ja kääntää sorkkansa taivasta kohti. Hän oli mennyttä kalua. Vaan se ei tehnyt mitään, me kestimme vielä vähän aikaa, kunnes täytyi lähteä, niitä piruja oli liian monta. Sitten tapeltiin jossain aituuksessa, me puolustamme asemataloa sellaisessa mellakassa, ettei voinut kuulla eikä nähdä… Ja sitten … en minä tiedä enää. Ne lienevät ottaneet kylän, me olimme vuorella — Geissbergiksi taisivat sanoa — ja jouduimme suureen herraskartanoon eli linnaan, jossa tapettiin kauhea joukko niitä roistoja! Ne lensivät ilmaan ja oikeimpa oli hupaista katsella kun he putosivat nenälleen eivätkä muistaneetkaan enää nousta ylös… Mutta vähämpä se auttoi! Niitä tuli yhä uusia ja aina uusia, kymmenen yhtä vastaan, ja kanuunia sama määrä. Mitäpä siellä olisi urhoollisuus auttanut, ei mitään auttanut, maahan meidän kuitenkin täytyi tupertua. No niin, meidät hakattiin moskaksi ja täytyi, joka pääsi, puikahtaa tiehensä. Mutta se minun täytyy sanoa, että vaikka meidän upseerit olivat aika pässinpäitä, olivat ne kuitenkin peevelin poikia tappelemaan, vai mitä, Picot?

Picot ryyppäsi lasinsa pohjaan ja pyyhkäsi suutaan käsiselällä.

— Olivat kyllä! Ja ihan samanlaista oli Fröschwillerissä; täytyy olla peto, että saattaa tapella sellaisissa oloissa. Niin sanoi meidän kapteenikin, pieni mukava mies … vaan minä arvelen, etteivät he tietäneet miten asia oli. Kokonainen armeija hyökkää meidän niskaamme, ja meitä oli tuskin 40,000. Me emme sinä päivänä ajatelleetkaan sotaa, taistelu alkoi vähitellen, niin että päälliköt eivät näyttäneet tietävän mitään… Niin no, minä en tietysti nähnyt koko hommaa. Mutta sen minä vain tiedän, että aikasesta aamusta sitä kesti iltamyöhään, ja kun me luulemme kaiken olevan lopussa, alkaakin vasta leikki! Ensin Wörthin luona, kaunis pieni kaupunki, jossa oli omituinen kirkontorni, juuri kuin mikähäs kakluuni. Minä en hitto vieköön vaan ymmärrä, minkätähden meidät samana aamuna komennettiin sieltä pois, kun kuitenkin sitten jälestäpäin täytyi tapella kuin riivatut päästäksemme kaupunkiin, — johon emme sittenkään päässeet. Voi, lapsukaiset, miten siellä tapeltiin ja raastettiin, muserrettiin pääkalloja ja ratkottiin ihmisten vatsoja. Se oli kauheata!… Sitten oteltiin toisen maakylän ympärillä, Elsasshausenin, — saakelin pitkä nimi! Meitä ammuskeltiin kanuunilla eräältä kummulta, jonka myös olimme aamulla jättäneet. Ja siellä minä näin omin silmin kyrassierien hyökkäyksen. Kyllä tulivat ukkorukat silvotuiksi! Enkä minä ymmärrä, miten he saattoivatkaan lähettää hevoset ja miehet sellaiseen paikkaan, jyrkälle rinteelle, joka oli täynnä pensaita ja kiviä ja ristiin rastiin halkeamain viileksimä. Ja kun siitä sitten olisi ollut jotain hyötyä!… No, komealta se kaikessa tapauksessa näytti… Sen jälkeenhän me mietimme hiukan levähtää. Koko kylä paloi ilmitulessa, baadenilaiset, württembergiläiset, preussiläiset, koko rosvojoukko, yli 120,000 miestä — kuten jälestäpäin saimme tietää — olivat piirittäneet meidät. Vai levähtää! Nyt vasta alkoikin leikki Fröschwillerin luona! Sillä, se on totinen tosi, jos ei Mac-Mahon olekkaan mikään ruudin keksijä, niin ei hän ole mikään pelkurikaan. Istui vain suuren hevosensa selässä, vaikka kranaatit suhisivat ympärillä. Joku toinen olisi jo lähtenyt käpälämäkeen, sillä ei suinkaan kenenkään ihmisen ole pakko tapella semmoista ylivoimaa vastaan, vai mitä? Mutta hän, hän ei vaan tahtonut hellittää kun kerran oli alottanut! Se oli julmaa teurastamista… Niin, jumala paratkoon, Fröschwillerissä he eivät enää olleet ihmisiä, vaan metsänpetoja, jotka raatelivat toinen toistaan. Enemmän kuin kaksi tuntia lainehti tanner verta … mutta viimeinkin … niin, lopuksi täytyi meidän sittenkin laputtaa jalkoihimme. Ja sitten saimme kuulla, että vasen siipi oli vääntänyt nurin narin baijerilaiset! Jospa meitäkin, saakeli vieköön, olisi ollut 120,000 miestä ja vähänkin kelvollisemmat upseerit!

Ja tomuissaan ja ryysyissään hyökkäsivät Coutard ja Picot leivän kimppuun ja pureksivat sitä suun täydeltä kertoessaan kauheita muistojaan tuossa somassa rauhallisessa lehtimajassa, jossa kypsät viinirypäleet kuulsivat auringon valossa.

Nyt he olivat joutuneet kauheaan pakoon tappelujen jälkeen: hajanaisia rykmenttiä, jotka nälkiintyneinä, väsyksissä ja ilman minkäänlaista johdantoa vyöryivät peltojen yli, metsien kautta, pitkin maantietä, sekava virta ihmisiä, hevosia, kanuunia, vaunuja koko armeija, jota ajoi eteenpäin pelon vastustamaton puhuri. Koska he eivät olleet voineet suorittaa järjestettyä peräytymistä eikä suojella Vogesien solia, jossa 10,000 miestä olisi voinut estää 100,000 eteenpäin pääsemästä, olisi heidän ainakin pitänyt hävittää tunnelit ja sillat. Mutta kenraalit laukkasivat eteenpäin, mielettöminä pelosta, ja siellä vallitsi voittajien ja voitettujen joukossa sellainen sekasorto, että molemmat sotajoukot sekaantuivat kerran toisiinsa niinkuin olisivat olleet sokkoja. Mac-Mahon ajoi Lunevilleen päin ja Preussin perintöprinssi haeskeli häntä Vogesien seuduilta.

Seitsemäntenä päivänä kulki ensimäinen divisioona Savernen kautta niinkuin tulvehtiva virta, jonka savisessa vedessä keinuu kaikenlaista törkyä. Kahdeksantena yhdyttiin Saarburgissa viidenteen osastoon, joka oli hajotettu ilman vastarintaa ja joka nyt oli pakosalla komentajineen päivineen. Komentaja, surkea kenraali de Failly, oli aivan menettää järkensä kun lykättiin koko tappio hänen hitautensa ja toimettomuutensa syyksi. Yhdeksäs ja kymmenes päivä — yhäti pakoa, huimaa karkua suoraan eteenpäin katsomatta oikealle eli vasemmalle. Yhdentenätoista riennettiin rankkasateessa Bayoniin päin, sillä oli kierrettävä Nancy, perättömän huhun johdosta, että se muka oli vihollisen käsissä. Kahdentenatoista levättiin Harouéessa, kolmantenatoista Vichereussa ja neljäntenätoista tultiin Neufchâteauhon, jossa laumat sullottiin rautatievaunuihin ja kuljetettiin kolmena päivänä peräkkäin Châloniin. Neljäkolmatta tuntia viimeisen junan lähdettyä tulivat preussiläiset.

— Ah, sinä kaikkivaltias, huokasi Picot, kyllä saivat pojat liikutella jalkojaan!… Ja me makasimme sairaalassa!

Coutard kaatoi viimeisen viinipisaran lasiinsa.

— Niin, ja sitten lähdimme mekin vaeltamaan ja olemme vielä sillä tiellä… No, meillä ei ole juuri valittamisen syytä kun istumme täällä jotakuinkin ehjin luin ja saamme juoda lasin niiden onneksi, jotka pelastuivat siitä perhanan mylläkästä.

Nyt oli Maurice asian perillä. Typerän hyökkäyksen jälkeen Weissenburgin luona tuli Fröschwillerin tappio kuin ukkosen isku, jonka tuhoatuottavat salamat valaisivat kamalan totuuden. Me olimme huonosti varustetut, meidän tykistömme ja miehistömme ja päällikkömme olivat keskentekoisia, eivät olleet vielä valmiita astumaan vihollista vastaan, tuota vihollista, josta oli niin halveksivaisesti puhuttu, mutta joka nyt seisoi edessä järkähtämättömänä, lukemattomana, erinomaiseen kuriin opetettuna sotajoukkona. Se oli tunkenut kuin kolme mahtavaa kiilaa meidän Metzin ja Strassburgin välille hajoitetuihin seitsemään osastoon ja pirstonut ne. Ja nyt me seisoimme yksin saamatta mistään apua, ei Italialta eikä liioin Itävallaltakaan, keisarin tuuma oli mennyt myttyyn liikkeiden hitauden ja komentajien kunnottomuuden tähden. Onnikin näytti kääntäneen meille selkänsä, kokonainen sarja vastoinkäymisiä, ikäviä sattumia tuli preussiläisille avuksi ja helpoitti heidän salaista aijettaan jakaa meidän joukkomme kahtia, ajaa toinen osa Metzin alle, eroittaa se Ranskasta ja marssia toisen joukon hävitettyä Pariisia kohti. Nyt jo näytti päivän selvältä, että ranskalaiset tulevat lyödyiksi, onhan johdonmukaista, että järjetön urhoollisuus joutuu alakynteen kylmää miettimistä ja suurta ylivoimaa vastaan. Mitäpä enää hyödytti siitä asiasta puhella, loppu on kuitenkin kaikista huolimatta oleva sama niiden lakien mukaan, jotka johtavat maailman kulkua.

Mauricen uneksiva katse sattui parhaaksi mustiin kirjaimiin keltasen muurin syrjässä. Eläköön Napoleon! Sanomaton surumielisyys valtasi hänet, hänen sydäntään ahdisti ja poltti. Se oli siis totta, että hänen synnyinmaansa, jonka joukot olivat ennen marssineet riemukulussa Euroopan läpi, oli kärsinyt korvaamattoman tappion kurjaa, halveksittua kansaa vastaan taistellessaan! Puolessa vuosisadassa oli maailma muuttunut, entisten voittajien täytyi nyt totuttautua tappioihinkin! Hän muisti, mitä lankonsa Weiss oli sanonut Mülhausenin luona. Niin, lanko oli oikeassa, hän oli nähnyt, mikä se oli, joka hitaasti ja näkymättömästi oli murtanut meidän voimamme, hän oli tuntenut raittiin tuulahduksen Saksanmaalta. Olikohan tämä yhden sotaisan ajanjakson alku ja toisen loppu? Voi sitä onnetonta, joka jää paikalleen seisomaan kansojen eteenpäin pyrkivässä riennossa: voitto on sen, joka kulkee etummaisena, joka on viisain ja tervein ja voimakkain!

Silloin kuului keittiöstä huudahdus ja heleää naurua ja Maurice näki luutnantti Rochasin koettavan suudella kaunista palvelustyttöä vanhanaikaisella sotilasmaisella tavallaan. Kun ei se oikein onnistunut, tuli hän kuistille istumaan ja tyttö kantoi kahvitarjottimen jälessä. Hän sattui kuulemaan sotamiesten viimeiset sanat ja huudahti iloisesti:

— Voi, lapsukaiseni, tuo ei merkitse niin mitään! Se on aina semmoista tanssin alussa, mutta kohta tässä tulee toinen ääni kelloon!… Eihän ollut ihmekään, että siellä kävi hullusti, kun oli viisi yhtä vastaan. Vaan pian tulevat asiat olemaan toisella kannalla, siitä voitte olla varmat! Meitä on täällä kolmesataatuhatta miestä. Ja kaikki meidän liikkeet, joita ei kukaan ymmärrä, tarkoittavat preussiläisten houkuttelemista tänne päin, että Bazaine, joka pitää heitä silmällä, pääsisi puskemaan takaapäin … ja silloin me muserramme heidät, läiskis! niinkuin tuon kärpäsen!

Hän oli lyönyt aimo läimäyksellä kärpäsen littoseksi käsiensä väliin ja nauroi kohti kulkkuaan, — niin varma hän oli tietämättömyydessään ja uskossaan voittamattomaan urhoollisuuteen siitä, että tuo yksinkertainen suunnitelma onnistuu. Ja hän neuvoi hyvin kohteliaasti Coutardille ja Picotille, missä heidän rykmenttinsä ovat, sekä istahti sitten tyytyväisen näköisenä ja sikari suussa kahvinsa ääreen.

— Hyvästi toverit ja kiitosta itse! vastasi Maurice sotamiehille, jotka häntä lähtiessään kostelivat ja kiittelivät.

Hänkin oli tilannut kupin kahvia ja katseli nyt luutnanttia, jonka hyvä tuuli oli hiukan haihduttanut hänenkin alakuloisuuttaan, ja mietti, mitä hänen kolmesataatuhatta miestään oikein merkitsivät, kun ei heitä kuitenkaan ollut enempää kuin satatuhatta. Ja epäilytti häntä vähän se mainio suunnitelmakin, jonka mukaan preussiläiset puserrettaisiin, kuin kärpänen äsken, Châlonin sotajoukon ja Bazainen armeijan väliin. Mutta kaihosihan hän itsekin koko sydämmestään jotain, joka voisi lohduttaa! Miksei hän siis uskoisi noita unelmia, miksei hän toivoisi, kun niin loistava menneisyys lauloi hänelle alati muistojaan? Vanha puutarha oli niin valoisa, aurinko loi lämpimiä säteitä Ranskanmaan kuultaville rypäleille. Jälleen heräsi hänessä vähäksi aikaa luottamus ja toivo sai vallan raskaasta surumielisyydestä, joka oli vähitellen syöpynyt häneen.

Maurice oli seurannut hetken aikaa silmillään erästä upseeria, afrikkalaista jääkäriä, joka ratsasti ordonnanssi perässä huimaa vauhtia tietä pitkin ja katosi juuri suuren keltasen muurin taakse. Parin minuutin kuluttua palasi ordonnanssi yksin taluttaen molempia hevosia ja tuli ravintolan pihaan.

— Prosper! huudahti Maurice hämmästyneenä, — sinäkö se olet? Minä luulin, että te vielä olitte Metzissä!

Häneen oli Maurice tutustunut enonsa luona Rémillyssä ja oli hyvin iloinen kun tapasi hänet taas pitkästä ajasta. Prosper oli nimittäin ollut kolme vuotta Afrikassa ja vasta sodan sytyttyä palannut Ranskaan; ja hän näytti omituiselta ja hauskalta taivaansinisessä liivissään ja leveissä punasissa housuissa, joita kannatti pitkä tupsupää vyö.

— Eihän mitä! Maurice Levasseur … tämäpä oli hauska sattuma!

Mutta hän ei joutanut pitkälti puhelemaan, kävi ensin viemässä höyryävät hevoset talliin, silmäillen isällisellä hellyydellä omaansa. Hän oli talonpojan poika ja oli jo lapsuudesta tottunut hevosiin ja oppinut niitä rakastamaan ja sentähden kaiketi ruvennut ratsumieheksi.

— Me olemme tulleet yhtä kyytiä Monthoista, yli viiden peninkulman syöttämättä, selitti hän palattuaan, — ja Zephir tarvitsi jo vähän ruokaa!

Zephir oli hänen hevosensa. Itse hän ei tahtonut mitään syömistä, ainoastaan kupin kahvia. Hän odotti upseeria, joka meni keisarin puheille, ja se voi olla tehty viidessä minuutissa, vaikka voi se taas kestää kaksi tuntiakin. Niin oli upseeri sanonut ja käski viedä hevoset jonnekin suojaan. Ja kun Maurice rupesi utelemaan, teki hän epämääräisen liikkeen ja sanoi:

— En tiedä … viestiä … eli mitä lienee paperia jätettävänä!

Mutta Rochas'n silmä seurasi hartaudella jääkäriä, jonka puku herätti hänessä rakkaita muistoja Afrikka-ajoilta,

— Kuulkaapas, missä paikoin te siellä olitte, siellä kaukana?

— Medeahissa, herra luutnantti.

— Medeahissa!

Ja heti oli tuttavuus tehty, luutnantin arvosta huolimatta, ja he alkoivat innokkaasti jutella. Prosper oli tottunut tuohon elämään hevosen seljässä, alati satulassa, lähtien taisteluun ikäänkuin olisivat vain lähteneet metsästysretkelle, — arapialaisia pyytämään. Kuudella miehellä oli aina yhteinen ruokakuppi, ja ne kuusi elivät todellista perhe-elämää, yksi valmisti ruoan, toinen pesi astiat, joku pystytti teltat ja toiset ruokkivat hevosia. Ja aina he saivat olla valmiita hyppäämään hevosen selkään, niin ilta- kuin aamupäivälläkin polttavaan helteesen. Ja iltasilla sytytettiin valkeita moskiitojen tähden ja sitten he istuivat kaikki ympärille laulellen kotipuolen lauluja. Usein täytyi yösydännä nousta ylös ja lähteä tähtien valossa eroittamaan hevosia, jotka olivat repineet itsensä irti ja pureksivat ja potkivat toisiaan. Entäs kahvi, joka oli hyvin tärkeä asia, se makuisa kahvi! He jauhoivat pavut ruokakupissa ja siilasivat punasella univormuvyöllä. Mutta olipa pimeitäkin päiviä, ja ne eivät olleet kovinkaan rattosia, — kun täytyi tapella kaukana autiossa erämaassa, vihollisten keskellä. Usein sai kärsiä nälkää ja janoa ja vielä useammin valvoa monta yötä peräkkäin nukkumatta silmän täyttä. Silloin ei ollut kahvia eikä lystikkäitä lauluja! Mutta se elämä viehätti kuitenkin, sen seikkailut, sen kahakat, joissa jokainen oli tilaisuudessa osoittamaan rohkeuttaan, ratsastukset, jolloin he kiidättivät tuulen nopeudella innosta hehkuvilla hevosillaan ja pienet rosvoretket sitten! Ne olivat jotain, ja niistä kerrottiin niin hauskoja kaskuja, että kenraalitkin nauroivat.

— Niin, herra luutnantti, sanoi Prosper ja tuli äkkiä vakaseksi, — siten elettiin Afrikassa, mutta täällä on toista. Täällä tapellaan toisella tavalla!

Ja kun Maurice jälleen uteli häneltä, niin kertoi hän maalle noususta Toulonissa, pitkästä vaivaloisesta matkasta Lunevilleen, jossa he olivat saaneet tiedon tapahtumista Weissenburgissa ja Fröschwillerissä. Hän ei muistanut paikkain nimiä, vaan sotki kaikki sekasin: Nancysta Saint-Mihieliin ja Saint-Mihielistä Metziin. 14 päivänä oli varmaankin ollut jossain ankara taistelu, taivaanranta oli ollut veripunanen, vaan itse hän ei ollut nähnyt kuin pari ulaania. 16:na olivat kanuunat jyrisseet kello kuudesta aamulla ja 18:na oli kuten hänelle oli kerrottu, taistelu ollut tulisimmillaan. Sillä jääkärit eivät olleet mukana. 16:na, kun he juuri Gravelotten luona odottivat, että heidät vietäisiin tuleen, oli keisari tullut kalessissaan ja ottanut heidät vartijajoukokseen. Sekös hauskaa — totta totisesti — ajaa kahdeksan runsasta peninkulmaa täyttä karkua Verduniin asti ja koko ajan hirveässä pelossa, että preussiläiset sulkisivat tien.

— Ja Bazaine? kysyi Rochas.

— Bazaine? Oh, ne sanovat hänen olevan hyvinkin mielissään kun pääsi keisarista eroon.

Mutta luutnantti tahtoi tietää, koska Bazaine tulee.

Ja Prosper teki taas epämääräisen liikkeensä: kukapa sitä voi sanoa? Jääkärit olivat 16 päivästä asti marssineet edestakasin rankkasateessa, etujoukkona, ja vakoilleet, vaan he eivät olleet nähneet yhtään vihollista. Nyt he kuuluivat Châlonin armeijaan. Hänen rykmenttinsä, kaksi muuta jääkärirykmenttiä ja yksi husaarirykmentti muodostivat yhden reserviratsujoukkodivisioonan ja sitä johti kenraali Margueritte, josta hän puhui suurimmalla ihastuksella.

— Niin, siinä vasta mies on! Mutta mitäpä se hyödyttää kun ei meidän kumminkaan anneta muuta tehdä kuin tallustella tomussa ja pölyssä.

Hän vaikeni. Sitten jutteli Maurice vähän aikaa eno Fouchardista ja Rémillystä; Prosper oli pahoillaan, ettei saanut tavata Honoréta, jonka patteria oli ainakin puoli peninkulmaa etempänä toisella puolen Laonin tietä. Mutta nyt kuului tallista hevosten hirnuminen ja hän nousi ylös ja kiiruhti sinne katsomaan ettei Zephiriltä puuttuisi mitään.

Vähä väliä saapui kaiken arvoisia ja kaikkiin aselajiin kuuluvia sotilaita, pian olivat kaikki pöydät täynnä ja auringon valaiseman viinilehväkatoksen alla säteili kirjava joukko erivärisiä univormuja. Tohtori Bouroche oli juuri istahtanut luutnantti Rochasin luo kun Jean tuli käskyä tuomaan.

— Herra luutnantti, kapteeni käskee sanomaan, että hän tahtoisi tavata teitä kello kolme.

Rochas nyökäytti päätään, hän on totteleva käskyä, ja Jean lähti tiehensä katsahdettuaan hymyillen Mauriceen, joka sytytteli sikariaan. Sitten kohtauksen rautatievaunussa oli heidän välillään vallinnut sanaton aselepo, he tarkastelivat toinen toistaan ja tulivat vähin erin yhä suopeammaksi toisilleen.

Prosper palasi tallista, hän alkoi käydä maltittomaksi.

— Voinhan syödäkin täällä samalla, koska kapteeni jäi tuonne hökkeliin … perhana… keisari saattaa viipyä poissa vaikka iltaan asti.

— Kuule, sanoi Maurice, jonka uteliaisuus taas heräsi, ehkä te toitte hyviäkin tietoja Bazainelta?

— Paljon mahdollista! Semmoista ne juttelivat sielläkin, Monthoissa.

Yhtäkkiä syntyi vilkasta liikettä. Ja Jean, joka seisoi ovella, kääntyi sukkelasti ja sanoi:

— Keisari!

Kaikki hyppäsivät pystyyn. Poppelien reunustamalla leveällä maantiellä näkyi osasto sata-kaartia komeissa, vielä ehjissä puvuissaan, kirkkaat haarniskat välkkyen auringon säteissä. Heidän jälessään tuli keisari esikuntansa seuraamana ja sitten jälleen osasto sata-kaartia.

Lakit livahtivat pois päästä, kuului joku eläköönhuuto. Ja keisari kohotti ohi ratsastaessaan päätään, hän oli hyvin kalpea, piirteet veltot ja väsyneet, silmät kosteat ja katse harhaileva, arka. Näytti siltä kuin hän olisi havahtunut unesta, hymyili hiukan nähdessään valoisan pienen ravintolan ja vastasi tervehdykseen.

Silloin kuulivat Maurice ja Jean vanhan Bourochen, jonka silmä oli tarkkaavasti seurannut keisaria, murahtavan takanaan:

— Sen miehen on huonosti asiat.

Ja sitten hän päätti tarkastelunsa lyhyellä:

— Lopussa!

Jean puisteli päätään, levollisesti ja taitavasti, niinkuin hänen tapansa oli: onnetonta tosiaankin, kun sotajoukolle sattuu sellainen komentaja! Ja kun Maurice lähti hetken perästä tyytyväisenä hyvästä aamiaisesta astelemaan leirille päin, ajatteli hän koko ajan tuota keisaria, jonka oli nähnyt kalpeana ja väsyneenä hiljalleen ratsastavan ohitse. Siinä oli salaliittojen mies, uneksija, jolta puuttui ratkaisevana hetkenä voimaa ja rohkeutta. Hänen sanottiin olevan hyvän, jaloaatteisen ja pitävän lujasti kiinni hiljaisista päätöksistään; urhoollinen hän myös oli, halveksi vaaroja turkkilais-uskossaan ennakkosallimuksesta, jota ei voi välttää. Mutta kun oli suuri käännekohta edessä, kun oli ryhdyttävä tuuman toteuttamiseen näytti hänen tahtonsa lamautuvan, hänellä ei ollut päättäväisyyttä tarttua onnen rattaasen ja pyöräyttää sitä silloin kun olisi ollut tilaisuutta. Ja Mauricen mieleen juolahti, että keisarin kivulloisuus, joka niin selvästi kuvastui hänen väsyneillä, kelmeillä kasvoillaan, ehkä oli syynä hänen horjuvaisuuteensa, tuohon ainaiseen toimintakyvyn puutteesen, jota hän oli osottanut sotaretken alusta asti. Niin se mahtoi olla. Hiukka soraa yhdessä ihmisruumiissa voi vaikuttaa sen, että keisarikunnat sortuvat.

Iltasella oli leirissä taas liikettä. Upseerit juoksivat käskyineen edes takasin, huomen aamulla kello viisi piti sotajoukon lähteä liikkeelle. Maurice hämmästyi kuullessaan, miten kaikki jälleen oli muutettu; ei lähdettykään takasin Pariisiin, vaan Verduniin, jossa yhdytään Bazainen joukkoon. Leirissä kerrottiin aamupuolella tulleen sähkösanoman, että Bazainekin peräytyi, ja Maurice arveli Prosperin, joka oli tullut Monthoista, juuri olleen sanoman tuojan. Keisarinna ja ministerineuvosto olivat siis jälleen saaneet tahtonsa täytetyksi, peljäten keisarin takasin tuloa Pariisiin ajoivat he sotajoukon eteenpäin, että jos siten voisivat mahdollisesti pysyttää Bonapartet valtaistuimella. Ja tämä kurja keisari, tämä mies parka, jolle ei enää ollut tilaa valtakunnassaan, jota kuljetettiin kuormaston mukana kuin mitäkin hyödytöntä kappaletta, joka aina oli vastuksena, hän oli tuomittu vetämään mukanaan suuren keisaritaloutensa, häntä ympäröi, ikäänkuin pilkalla, sata-kaarti ja talliväestö, kokit ja keittäjät, hopeakattilat, samppanjaviinit, koko hoviloisto ja — tappion ja paon veritahra.

Yö oli jo puolessa eikä Maurice vieläkään saanut unta silmäänsä. Hänen oli mahdotonta olla teltassa, kuumeentapainen unettomuus vaivasi häntä ja jos hän hiukan nukahti, olivat kamalat unet heti esillä. Hän lähti ulos hengittämään raitista ilmaa. Yö oli kylmä ja tuulinen. Taivasta peittivät mustat pilvet, oli pilkkosen pimeä, sanomattoman synkkä pimeys, jossa viimeiset sammuvat leiritulet tuikkivat kuin pienet punaset tähdet. Ja tässä pimeässä, painavassa hiljaisuudessa tuntui satojen tuhansien ihmisten levollinen hengitys.

Maurice seisoi yksin ja kuunteli. Kummallinen rauha valtasi hänet ja sielunsa täyttyi veljellisellä rakkaudella kaikkia näitä nukkuvia kohtaan, joista tuhannet pian saavat nukahtaa ikuiseen uneen. Urhoollisia kelpo miehiä he olivat kaikki, vaikka tosin eivät ymmärtäneet kurista ja järjestyksestä mitään. Miten paljon he olivat saaneet kärsiä ja miten paljon heille täytyi antaa anteeksi hetkellä, jolloin koko kansa kukistui. Sevastopolin ja Solferinon sotilasvanhuksia ei löytynyt enää monta tässä nuoressa laumassa, joka ei voinut kauvan kestää. Nämä neljä kiireessä koottua ja muodostettua osastoa ilman lujaa keskenäistä yhteyttä, nehän olivat epätoivon sotajoukko, lauma syntisparkoja, joka ajettiin korpeen lepyttämään kohtalon vihaa. Sen täytyi nousta Golgatalleen ja maksaa sydänverellään kaikki synnit ja yksin tappion kauheuskin oli antava sille epätoivoisen suuruuden leiman.

Ja sillä hetkellä käsitti Maurice, mikä heitä odotti. Ei ollut enää luottaminen loistaviin unelmiin entisten voittojen uudistamisesta. Tämä marssi Verduniin oli marssi varmaan kuolemaan ja hän alistui kohtalon alle, alistui levollisella, vakaalla mielellä, koska kuolema kerran oli välttämätön!