Читать книгу Sota - Emile Zola - Страница 5

Sisällysluettelo

Kahdeksan vaiheilla hajoitti aurinko raskaat pilvet ja elokuunpäivän kirkas valo säteili Mülhausenin laajojen, hedelmällisten vainioiden yli. Leirissä oli elämä vilkasta, ja kaikissa seudun kirkoissa kajahtelivat sunnuntaikellot. Kamala onnettomuuden päivä loisti ihanassa juhlavalaistuksessa.

Äkkiä kuului Gauden puhallus, joka kutsui muonan jakoon. Loubet hämmästyi kovasti. Mitä nyt? Mitä se tietää? Saadaanko todellakin kananpaistia niinkuin Lapoulle oli luvannut? Loubet oli syntynyt Cassanneriekadun varrella lähellä Pariisin suurta sentraali-hallia, hänen äidillään oli pieni kyökkikasvikauppa; — itse hän oli lähtenyt mukaan "parin killingin tähden," kuten sanoi. Hän olikin jo päivinään koettanut yhtä ja toista ja oli oikea herkkusuu, joka aina koetti nuuskia jotain syötävää. Senpätahden hän nytkin lähti urkkimaan, vaan Chouteau jäi ilveilemään Pachen kanssa, jota hän kauheasti pilkkasi, sillä hän oli keksinyt poikaparan polvillaan rukoilemassa muutaman teltan takana. Chouteau oli jotain taiteilijan tapaista, — koristemaalari Montmartresta, kaunis, pulskavartaloinen poika, joka suosi kaikenmoisia vallankumouksellisia aatteita ja kirosi sitä, että hänet oli kutsuttu palvelukseen ennen aikaa. Hän ei suinkaan säästänyt Pachea.

— Kas tuota tekopyhää veitikkaa. Rukoilisi ennemmin 100,000 frangia vuotuista palkkaa Herralta! — Mutta pieni, hiljanen Pache antoi hänen pilkkailla minkä jaksoi, silmiään räpäyttämättä vain kuunteli, sillä hän oli siihen tottunut. Hän oli nimittäin komppanian syntipukki, hän ja Lapoulle, joka oli niin tietämätön, että oli kysynyt saako hän nähdä kuninkaan ensimmäisenä päivänä kun oli palveluksessa. Ja vaikka kaikki puhuivat Fröschwillerin tappiosta, nauroivat nämä neljä ja laskivat leikkiä tavallisille toimilleen mennessä.

Mutta nyt kuului tyytyväistä mukinaa ja heidän kasvoillaan kuvastui iloinen hämmästys. Jean palasi Mauricen kanssa, joka kantoi puusylyystä. Viimeinkin he voivat saada valkeata ja hiukka lämmintä ruokaa vatsaan! Tämä oli ainoastaan kahdentoista tunnin lykkäys, ei ollut syytä valittaa!

— Eläköön ylihoitaja! huusi Chouteau.

— Ääneti siellä! vastasi Loubet, ja odottakaa kauniisti, niin minä laitan teille sopan, joka maittaa!

Hän otti tavallisesti niskoilleen ruuan valmistuksen ja se oli toisille mieliin, sillä hän oli mainio kokki. Mutta hän oli aina melkein tappaa Lapoullen lähettämällä hänet kovin uskomattomille asioille.

— Noo, — tuo nyt tänne samppanja, — ja etkö sinä jo joudu tryffeliä hakemaan, kollo!

Häntä halutti narrata hiukan suurta tyhmeliiniäkin, Lapoullea, ja hän mölisi:

— Hei, halloo, Lapoulle, miten sen kana-jutun on?

— Minkä kanan?

— Tuon, pöllöpää, tuossahan se on aivan nenäsi alla… Lupasinhan sinulle eilen kananpaistia, etkö muista? Äskenhän sen korpraali tänne toi!

Ja hän osoitti suurta valkoista kiveä, joka oli heidän jaloissaan, osoitti sellaisella vakuutuksella, että Lapoulle vihdoin otti sen käteensä ja katseli sitä joka puolelta.

— Noo, — siinä näet, — on sinulla toki silmät päässä! Pese se nyt joutuin ja polttele perhanan moista kyytiä! Pese kynnet, huuhdo kaula, — naa, — ei sinun tarvitse vettä säästää! Sen tyhjäntoimittaja!

Ja saadakseen heidät nauramaan, sillä hän oli iloinen tietäessään pian saavansa ruokaa, paiskasi hän kiven sotamiesten pataan.

— Se antaa ihmeen hienon maun! Noo, — vai et sinä sitä tietänyt; — mutta mitäpä sinä tiedät, hölmö! Sinä saat peräpuolen ja muistakkin sanoa minulle, oliko se kypsä.

Komppania väänteli itseään naurusta katsellessaan Lapoullea, joka jo lipoi kieltään. Peijakkaan Loubet, — aina hän keksii jotain hauskaa! Ja kun valkea alkoi oikein leimuta, — kun padasta kuului sihisevää ääntä, keräytyivät he kaikki ympärille katsomaan, miten liha hyppi ylös ja alas, ja vetämään nenäänsä suloista hajua, joka sieltä nousi nälkäisiä vastaan, — sillä nälkäisiä he olivat, nälkiintyneitä peräti eilisestä saakka. Ja kun he ajattelivat, että kohta tulee ruokaa, unohtuivat kaikki huolet. Selkään oli tosin saatu, mutta syötämän sentään piti! Ympäri leiriä leimusivat keittotulet ja padat porisivat, sotamiehet olivat iloisia odottaessaan, ja kirkonkellot soivat vieläkin.

Kello oli melkein yhdeksän kun leirissä syntyi tavaton levottomuus. Upseerit kiitivät edes takasin ja nyt tuli luutnantti Rochas, joka oli saanut käskyn kapteeni Beaudoinilta, komppanian luo.

— Soo, — alkakaa panna kokoon, nyt lähdetään.

— Mutta ruoka, hra luutnantti!

— Ruokaa toiste! Nyt marssimaan! Heti!

Gaude puhalsi lähtömerkin, ja väessä kuohui hämmästys ja salattu harmi. Soo! Marssimaan ennenkun saivat suupalankaan ruokaa! Eikö ollut yhtä hyvä odottaa sen verran, että ruoka olisi joutunut! Komppania tahtoi kuitenkin saada hiukan lämmintä sisäänsä, he maistelivat keittoa, — mutta se oli vain haaleata vettä, ja liha oli sitkeää kuin kengänpohja. Chouteau kiehui, vaan ei uskaltanut vielä puhua. Jeanin täytyi kiirehtiä väkeään. Mitä oli tulossa? Mitä tämä kiire merkitsi? Tuskin annettiin enää rauhassa henkeä vetää? Ja kun joku Mauricen lähellä sanoi, että nyt mennään vihollista vastaan, kohotti hän epäilevänä olkapäitään. Vähemmässä kuin neljännestunnissa jouduttiin lähtökuntoon,

Teltit purettiin ja köytettiin rensselien päälle: miehet ottivat aseensa ja paljaalle maalle ei jäänyt muuta kuin keittovalkeat, jotka jo olivat sammumaisillaan.

Hyvin vakavat olivat ne syyt, joiden nojalla kenraali Douay oli päättänyt peräytyä. Schlestadtin voudilta tulleet tiedot — jotka nyt olivat kolmen päivän vanhoja — olivat täyttä totta. Uusi sähkösanoma kertoi, että vihollinen uhkasi Markarlsheimiä, ja muualta ilmoitettiin, että vihollinen armeijakunta oli mennyt Reinin yli Huningenin luona. Ja alati saapui uusia tiedonantoja, luotettavia, lukuisia: oli nähty sekä hevosväkeä että tykistöä; joukkoja liikkui joka paikassa yhteistä kokouspistettä kohti. Jos viivytteli, niin saattoi pian tapahtua, että tie Belfortiin tuli katkastuksi. Muista erotettuna, aivan lähellä etujoukkoa, ei kenraali Fröschwillerin tappion ja Weissenburgin päällehyökkäyksen jälkeen voinut olla peräytymättä, vallankin kun tämän aamuiset tiedot olivat yhä huolestuttavampia.

Päällikkökunta oli jo poissa; he olivat ratsastaneet kovasti; he pelkäsivät, että preussiläiset ennättäisivät ennen ja ottaisivat haltuunsa Altkirchin. Kenraali Bourgain-Desfeuilles oli mennyt Mülhausenin kautta, jossa söi hyvän aamiaisen, ja torui ja noitui yhtä mittaa mokomaa "kilpajuoksua".

Mülhausen oli epätoivossa upseerien lähdöstä; kun tieto peräytymisestä levisi, keräytyivät asukkaat kaduille vaikeroiden ja valittaen; he olivat niin hartaasti rukoilleet suojelusta ja nyt heidät kuitenkin jätettiin onnensa nojaan; suuret tavaravarastot asemahuoneella joutuvat vihollisten käsiin; ennen iltaa oli ehken jo koko kylä preussiläisten hallussa. Ja pitkin tietä, kaikissa kylissä, joiden ohi sotajoukko kulki, seisoivat asukkaat kotinsa ovella hämmästyneen, tuskastuneen näköisinä. Mitä?

Samat rykmentit, jotka eilen marssivat eteenpäin, vetäytyivät nyt takaperin, pakenivat laukaustakaan ampumatta!

Komentajat olivat synkkiä ja alakuloisia, kannustivat hevosiaan eivätkä vastanneet kun heiltä jotain kysyttiin, ikäänkuin onnettomuus olisi heitä ajanut takaa.

Se oli siis kuitenkin totta, että sotajoukko oli hajoitettu, koska ranskalaiset tulvahtivat joka haaralta kuin virta, joka paisuu äyräittensä yli. Ja peljästynyt väestö oli ihan pyörällä päästä, luulivat jo kuulevansa preussiläisten joukkojen kohisten tulevan; huonekalut ja makuuvaatteet kannettiin ulos ja köytettiin rattaille, talot jäivät autioiksi, kokonaiset perheet pakenivat, pitkin tietä riensi ihmisjoukkoja pelon valtaamina.

Kului kaksi tuntia; liikkumatonna odotti 106:s rykmentti loppumattoman tulvan takana, joka sulki heiltä tien.

Väki, joka seisoi polttavassa auringonpaahteessa täydessä varustuksessa ja kivääri jalalla, alkoi napista.

— Näyttää siltä, että me teemme takaperua, sanoi Loubet ivallisesti.

— Pilkatakseenkohan ne paistattavat meitä omassa rasvassamme? Meidän, jotka tulimme ensimmäiseksi, täytyy täällä seista viimeisinä.

He saattoivat nähdä yli koko laajan hedelmällisen tasangon, jossa humalistot ja keltaset vainiot reunustivat samaa tietä, jota myöten he olivat eilen kulkeneet, vaikka päinvastaiseen suuntaan.

Ja he alkoivat purkaa sappeaan, nauroivat ja ilkkuivat.

— Niin, kyllä on kiire, jatkoi Chouteau. Kaunista on tämä niiden marssi vihollista vastaan, jota ovat toitottaneet korviimme eilisaamusta asti… On totta tosiaan aika sotaretki… Tässä seistään ja lähdetään sitten taas höyläämään eteenpäin saamatta yhtä lusikallista lämmintä ruokaa vatsaan.

Toiset nauroivat, ja Mauricen, joka seisoi heti vieressä, täytyi myöntää, että hän oli oikeassa.

Miksi he eivät saaneet syödä rauhassa tänä aamuna, kun nyt kumminkin täytyi tässä seista mulkoilemassa?

Nälkä alkoi taas kiusata ja he ajattelivat aamullisia keittopatoja, jotka jo olivat kiehuneet ja sitten kaadettu kumoon, eivätkä he voineet ymmärtää mitä hyötyä sellaisesta hätäilemisestä oli. Ei, se oli typerä ja pelkurimainen teko. Kun kovalle ottaa, ovat koko miehet urhoollinen lauma jäniksiä!

Luutnantti Rochas tuli ja nuhteli kersantti Sapiniä väen huonosta ryhdistä. Kapteeni Beaudoin kuuli sen ja lähestyi, jäykkänä ja säntillisenä.

— Hiljaa rivissä!

Jean seisoi ääneti ja jäykkänä kuin vanha sotamies ja katseli Mauricea, joka nauroi Chouteaun kiukulle; häntä ihmetytti, että nuori sivistynyt ihminen saattaa nauraa sellaiselle: totta se kyllä oli, mutta parasta on pitää suu kiinni. Jos kaikki miehet rupeaisivat haukkumaan päälliköitä, niin ei suinkaan pitkälle päästäisi, se on varma, se.

Vihdoinkin, tunnin ajan vielä odotettuaan, sai rykmentti käskyn lähteä liikkeelle. Mutta silta oli vielä niin täynnä kuormastoa, että syntyi kauhea tungos.

Monta rykmenttiä sekaantui; muutamat komppaniat syöksivät eteenpäin huimaa vauhtia, jota vastoin toiset sysättiin syrjään, niin että miesten täytyi marssia paikallaan. Ja päälliseksi joutui vielä ratsuväki eskadroona jalkaväen sekaan, tahtoi päästä eteenpäin ja tunki ilmankin monilukuiset jälkeenjääneet läheisille pelloille.

Tunnin marssittua oli jo näitä jälkeenjääneitä kokonainen lauma, joka suurimmassa epäjärjestyksessä laahusti eteenpäin ja tuskin viitsi vaivata itseään perässä pysymään.

Jeankin jäi jälkijoukkoon ja eksyi osastoineen muutamaan solakkoon. Koko 106:des rykmentti oli poissa, he eivät nähneet ainoatakaan miestä, ainoatakaan siihen kuuluvaa upseeria. Sotamiehiä kulki ohi, kaikellaista väkeä, joita hän ei tuntenut, väkeä, jotka jo alkujaankin olivat uupuneita, ja rentostivat eteenpäin miten kukin parhaiten pääsi. Aurinko paahtoi kauheasti ja raskas rensseli rasitti kovin tottumattomia sotamiehiä. Paksu nuttukin, joka oli jäykkä ja raskas kuin lyijytaakka, vaivasi heitä. Eräs pieni kalpea mies jäi äkkiä seisomaan, katsahti rajusti ympärilleen ja viskasi rensselinsä ojaan, huoaten niin raskaasti ja syvästi kuin olisi herännyt pitkästä pyörtymyksestä.

— Hän teki oikein, mutisi Chouteau.

Mutta hän marssi sentään edelleen selkä kumarassa raskaasta taakasta; vähän ajan perästä heitti taas kaksi miestä kannettavansa tielle ja sitten ei Chouteau enää malttanut olla.

— Hiiteen kaikki tyyni!

Vai puolisataa naulaa olalla? Siitä hän jo oli saanut tarpeensa! Olivatko he mitä juhtia, että jaksoivat semmoisia kuormia vetää? Loubet seurasi melkein heti esimerkkiä ja pakoitti Lapoullen tekemään samoin, Pache teki ristinmerkin, avasi remmit ja laski koko komeuden hyvin varovaisesti matalan muurin juureen, ikäänkuin aikoisi tilaisuuden sattuessa sen siitä korjata. Maurice oli ainoa, joka vielä kesti, kun Jean kääntyi ja näki väkensä ilman rensseliä.

— Rensselit selkään, muuten minä saan nuhteita!

Mutta miehet astuivat eteenpäin aivan korpraalin kintereillä, häntä melkein ajaen edellään kapealla tiellä.

— Tahdotteko totella, muuten käyn ilmoittamassa!

Nämä sanat ottivat Mauriceen niinkuin piiskanhujaus.

Tuo talonpoika tolvana uhkasi mennä kantelemaan siitä syystä, etteivät he ruvenneet raastaman itseään kuoliaaksi. Ja aivan vimmastuneena hän kiskasi hihnat auki ja pudotti rensselinsä tielle katsoen korpraalia kasvoihin.

— Hyvä! sanoi tämä tyynellä tavallaan, — hän näki, ettei sillä hetkellä voinut mitään toimittaa — se asia kyllä iltasella korjaantuu.

Mauricen jalkoja kivisti kauheasti. Paksut karkeat kengät, joihin hän ei ollut tottunut, olivat vallan tärvänneet hänet. Ei ollut enää voimia, selkää poltti ja kirveli ikäänkuin rensseli olisi hangannut sen nahattomaksi ja kivääri, jota hän alinomaa muutteli yhdeltä olalta toiselle, painoi niin ettei hän voinut hengittää. Mutta ruumiillinen kipu ei ollut mitään alakuloisuuteen verraten, joka oli saattamaisillaan hänet epätoivoon. Äkkiä, ilman että hän voi sitä vastustaa, kukistui kaikki hänen tahdonvoimansa; huonot taipumukset heräsivät; hän ei voinut enää pysyä pystyssä ja hän olisi saattanut itkeä häpeästä.

Kaikki mielettömät tekonsa Pariisissa hän aina luki "sen toisen" syyksi, kuten hän sanoi huimapäätä tahdotonta osaa itsessään, joka saattoi joskus tehdä vaikka mitä.

Ja siitä pitäin kun hän oli lähtenyt laahustamaan tässä polttavassa helteessä, tälle paon tapaiselle palausretkelle, oli hän mielestään kuin eksynyt lammas, joka ei tiedä mitä tehdä, minne mennä. Se oli tappion jälkivaikutusta; salama oli iskenyt maahan kaukana muualla ja ukkosen jyrähdykset kuuluivat nyt näiden ihmisten takana, jotka pelko oli vallannut ja jotka pakenivat vihollista näkemättä. Mitäpä enää saattoi toivoa? Kaikki oli hukassa. Sotajoukko voitettu ja karkoitettu, mitäpä muuta kun paneutua maahan ja kuolla kaikki tyyni.

— Mutta miten tämä oikeastaan onkaan, kuului Loubetin naurunhaluinen katupojan ääni sanovan, me emme taida enää muistaakaan, että meidän piti matkustaa Berliiniin!

Berliiniin! Berliiniin! Mauricen korvissa soi vilisevän ihmisjoukon huuto sinä innostuksen yönä, jolloin hän päätti ruveta vapaaehtoiseksi; nyt puhalsi tuuli ihan toiselta suunnalta!

— Ah. tuo pirun kanuuna nylkee pian nahan sormistani! jatkoi Loubet ja muutti kiväärin toiselle olalleen, on tämä aika sievä huilu kanneksia edestakasin! —

Viitaten siihen summaan, jonka oli saanut kun lähti toisen sijaiseksi, hän sanoi:

— Viisitoista sataa nappia tämmösestä työstä, kyllä se on aika petosta!… Piippu suussa hän nyt istuu siellä, se lihava jätkä, joka rahalla maksoi, ja minut hakataan täällä säpäleiksi!

— Noo, — entä minä sitten? mutisi Chouteau. minä olisin jo päässyt koko roskasta; — olisin lähtenyt kotiin … se vasta onnettomuus on … tulla työnnetyksi tällaiseen kirottuun sikamaisuuteen, sen per…!

Ja hän heilutti raivostuneena kivääriään ja lennätti sitten aidan taa.

— Helvettiin koko kone!

Kivääri pyörähti kahdesti ilmassa ja putosi sitten pellonvakoon, johon se jäi makaamaan kuin kuollut.

Useita muita lensi perässä, koko keto oli pian täynnä aseita, jotka kummallisen hyljätyn näköisinä viruivat päivänpaahteessa.

Ja väestössä tarttui miehestä mieheen raivoisa viha; he olivat nälkiintyneitä, kipeäjalkaisia, ylen tyrmistyneitä odottamattomasta tappiosta.

He eivät toivoneet enää, he näkivät päällysmiesten horjuvan; muonavarastoa vietiin vähän matkaa edellä ja täällä he kituivat nälässä; he olivat jo niin uupuneita, etteivät jaksaneet enää pinnistää voimiaan. Ja sitten, niin, menköön kivääri samaa tietä kuin rensselikin, sitten siitä pääsi.

Ja heidän nauraessa kuin lauma hulluinhuoneen asukkaita, joilla on hauskaa, sinkoilivat pyssyt tienpuoleen, kahden puolen pitkää jälkeenjääneiden jonoa, joka rentosti tietä pitkin.

Ennenkuin Loubet viskasi aseensa heilautti hän sitä pari kertaa ilmassa ikäänkuin se olisi ollut rummuttajan kapula. Lapoulle teki niinkuin näki toveriensa tekevän, ehkä hän luuli että se kuului asiaan; mutta Pache, jonka jumalisuus oli säilyttänyt hänessä vielä hiukan velvollisuuden tunnetta, ei totellut Chouteauta, vaikka tämä ammensi hänen ylitsensä kaikenmoisia törkeyksiä.

— Kas tuota tekopyhää lurjusta! Kun hän muka on riippunut vanhan löylynlyömän talonpoikaisjankuttajan perässä joka pyhä kirkossa! Olisit ennen ruvennut kuoripojaksi, sillä kovin inhottavaa on tahtoa olla toveriaan parempi!

Maurice kulki äänetönnä, pää kumarassa polttavassa paahteessa. Hän kulki unissaan, kauhean väsyneenä, hänen silmissään heilui maailma, hänestä tuntui kuin olisi joka askeleella vajonnut pohjattomaan kuiluun. Mitä hyötyä oli nyt sivistyksestä ja tiedoista, — hän ei ollut yhtään parempi niitä kurjia ihmisiä, jotka kävelivät hänen ympärillään.

— Kuulkaa, sanoi hän äkkipäätä Chouteaulle. — Te olette oikeassa.

Ja hän laski jo kiväärinsä rauniolle tien vieressä kun Jean, joka oli moneen kertaan turhaan varoittanut miehiä luopumasta aseistaan, näki mitä Mauricella oli mielessä.

Hän hyökkäsi lähelle.

— Ottakaa paikalla ylös pyssynne, kuuletteko, heti, heti paikalla.

Kiehuva viha ajoi veren hänen kasvoihinsa, silmät leimusivat. Hän, joka muulloin oli niin tyyni ja sovinnollinen, puhui nyt kovalla ja käskevällä äänellä.

Osastonsa ei ollut vielä milloinkaan nähnyt häntä sellaisena, he seisahtuivat ja jäivät hämmästyneinä katsomaan.

— Otatteko pyssynne siitä, — vai tahdotteko saada minun kanssani tekemistä.

Maurice vapisi sisällisestä kiukusta, hän vastasi yhden ainoan sanan sanomattoman halveksivalla äänenpainolla:

— Moukka!

— Niin juuri, — minä olen vain moukka ja te hieno herra! — Ja siksi te olette sika, — kuuletteko, — aika sika, — ja minä uskallan sanoa sen teille vasten silmiänne.

Miehistä rupesivat muutamat viheltämään ja meluamaan, mutta korpraali jatkoi vastustamattomalla mahtipontisuudella:

— Kun on kerran sivistynyt mies, niin pitäisi sitä osoittaakin. Me muut olemme kolloja ja talonpoikia ja teidän pitäisi antaa meille hyvä esimerkki, koska te olette niin viisaita… Otatteko nyt pyssynne tuosta eli minä ammutan teidät ensimmäisessä lepopaikassa.

Maurice oli lannistettu, hän otti kiväärinsä sanaakaan sanomatta. Mutta vihan kyyneleet samensivat hänen silmiänsä. Hän marssi edelleen niinkuin juopunut keskellä toverijoukkoa, joka teki hänestä pilkkaa sen tähden että hänen oli täytynyt antautua.

Aa, — sitä Jeania! Hän vihasi ja inhosi häntä elämänsä ijän! Vihasi häntä — juuri siksi että hänen oli täytynyt tunnustaa Jeanin olleen oikeassa.

Ja kun Chouteau murahti, että kun on saatu senlaatuisia korpraaleja, niin ehken vielä sattuu tilaisuutta antaa niille luoti otsaan, — niin näki Maurice punaista. Hän oli varma siitä, että hänen vielä joskus täytyy musertaa Jeanin pääkallo.

Vaan nyt he saivat muuta ajattelemista; Loubet keksi yhtäkkiä, että siivo Pache oli hiljaa salakähmässä, sillä välin kun toiset pieksivät suutaan, asettanut pyssynsä ojan reunalle, ja käveli nyt käsivarret kupeilla roikkumassa ja kasvoilla hyvin tyytyväinen ja hiukan hämillinen ilme, niinkuin koulupojalla, joka ei tykönään kadu pahaa tekoaan. Ja he marssivat yhä eteenpäin loppumatonta polttavaa tietä, joutuneiden viljapeltojen ja humalikkojen välitse. Heillä ei ollut kantokuormaa eikä aseita, he kulkivat sekasin kuin karjalauma, milloin toistensa sivulla milloin takana, kuin joukko maankuleksijoita ja joutilaita, — ja kun he vaelsivat kylien ohitse, suljettiin portit ja ovet visusti.

Mutta silloin tapahtui jotain, joka tyyten masensi Mauricen rohkeuden, Etäällä kuuluu kumea jyrinä ja reservitykistö, joka oli viimeksi liikkeelle lähtenyt ja jonka etupää nyt kääntyi eräältä syrjätieltä, tunki eteenpäin niin nopeasti, että jälkeenjääneiden täytyi hypätä ojan yli peltomaalle.

Se kulki yksinkertaisessa kolonnassa, riensi ohi kauniissa ravissa ja täydellisessä järjestyksessä, koko kuuden patteriian rykmentti, upseerit olivat paikoillaan, översti ratsasti ensimmäisenä rivien edessä. Kanuunat jyrisivät ohitse säännöllisen matkan päässä toisistaan, jokaisella omat hevosensa ja miehistönsä. Ja viidennessä patteriassa huomasi Maurice heti Honorén, serkkunsa, joka istui komeasti hevosensa selässä vasemmalla eturatsastajasta, Adolfista, joka oli pitkä, vaaleatukkainen poika, ja jonka ratsu, vankka raudikko, kulki mainiosti varahevosen kanssa. Palvelusväestössä, jotka istuivat kaksittain lavettiarkuilla, oli Ludvig, Adolfin toveri; he muodostivat parin ohjesääntöjen mukaan, jotka aina asettavat ratsastajan ja konstaapelin yhteen.

Maurice oli tutustunut heihin leirissä ja nyt he olivat hänen mielestään tulleet suuremmiksi; ja kanuuna hevosineen ja etulaitoksineen näytti hänestä kiiltävältä kuin aurinko, niin hyvin hoidetulta ja puhtaalta ja kaikki sen ihmiset ja eläimet rakastivat sitä ja puolustivat sitä niinkuin kelpo perheen jäsenet, jossa tottelevaisuus ja rakkaus vallitsee. Häntä kiusasi sanomattomasti Honorén pilkallinen katse, jonka hän heitti heihin, — ja sitten hänen hämmästyksensä kun näki sukulaisensa jälkeenjääneiden laumassa. Mutta patteriiat olivat jo vierineet ohi, nyt tulivat varusvaunut, ahjot ja viimeksi tomupilvessä reservimiehistö ja hevoset. He katosivat tien käänteessä ja pian ei kuulunut enää muuta kuin rattaiden jyrinä ja hevosten töminä ja hetken kuluttua ei kuulunut sitäkään enää.

— Kyllä, — ne peevelit osaavat kyllä olla olevinaan kun on hevoset ja vaunut! selitti Loubet.

Kun päällystö saapui Altkirchiin ei siellä ollut yhtään preussiläistä. Ja yhä peljäten että ne saattavat mikä silmänräpäys tahansa olla kintereillä, kulki kenraali Douay Donnemarieen saakka, johon ensimmäiset tulivat kello viisi iltapäivällä ja kello oli jo kahdeksan ja jokseenkin pimeä ennenkun saatiin kuntoon leiripaikkoja. Miehet olivat niin uupuneita ja voimattomia nälästä ja ponnistuksista, että tuskin jaksoivat pysyä pystyssä.

Kello kymmeneen saakka saapui harhailevia sotamiehiä, toiset yksin, toiset pienissä joukkioissa, ja hakivat komppaniojaan, se oli koko se pitkä häntä uppiniskaista ja eksynyttä väkeä, jotka oli nähty pitkin tien vieruksia.

Niin pian kun se kävi päinsä lähti Jean etsimään luutnantti Rochasta. Hän löysikin sekä hänet että kapteeni Beaudoinin ja överstin juttelemassa erään pienen kapakan ovella. Kaikki kolme olivat hyvin huolissaan iltahuudosta, he eivät tietäneet, oliko kaikki väki tallella.

Heti kun korpraali alkoi puhua sekaantui översti Vineuil keskusteluun ja pakoitti hänen tuomaan esille kaikki. Hänen kapeat keltaset kasvonsa, joita ympäröi paksu valkonen tukka ja parta, ja sysimustat silmänsä ilmaisivat ääretöntä mykkää epätoivoa.

— Hra översti, puhkesi kapteeni Beaudoin sanomaan odottamatta esimiehensä lausuntoa, nyt pitää meidän antaa niille varoittava esimerkki, ainakin puoli kymmentä roistoa on ammuttava.

Ja luutnantti nyökäytti myöntävästi. Mutta översti viittasi kädellään ja sanoi:

— Niitä on liian paljon! Mitä on meidän tehtävä? Joku seitsemän sataa ehkä… Emmehän voi niitä kaikkia ampua. Ja sitten … kenraali! Hän on patriarkka. Afrikassa hän ei koskaan rangaissut miehistöään … minä — ei — en minä voi ryhtyä tähän asiaan. — Se on kauheata!

Ja kapteeni uudisti

— Kauheata!… Mitäpä me siinä tapauksessa voimme tehdä!

Poismennessään kuuli Jean rykmenttilääkärin, tohtori Bourochen, joka seisoi lähellä toisia, pauhaavan:

— Kuri menee aivan päin hiiteen! Ei mitään rangaistusta! Ennenkun kahdeksan päivää on kulunut saavat kai päällysmiehet vasten turpaa miehistöltä! Jos olisivat heti paikalla antaneet parille konnalle aimo lähdön, niin malttasivat ehkä toiset mielensä ennenkun ryhtysivät sellaiseen leikkiin.

Kaikki pääsivät rangaistuksetta. Jälkijoukon upseerit olivat olleet niin viisaita, että antoivat miestensä koota pyssyt ja rensselit tiepuolista. Ei puuttunut kuin joitakuita ja uppiniskaiset saivat päivän valjetessa kaikessa hiljaisuudessa aseensa takasin.

Kello viideksi oli lähtö määrätty, mutta tuskin se oli vielä neljääkään kun sotamiehet herätettiin. Kiire oli taas joutua lähtemään, takasin Belfortiin, sillä ei tiedetty varmuudella olivatko preussiläiset etempänä kuin puolitoista peninkulmaa ehken. Miehistö ei ollut paljoa virkistynyt lyhyestä ja levottomasta unesta; saamatta lämmintä ruokaa, joka olisi vähänkin voimistanut, täytyi heidän jälleen lähteä marssimaan semmoisella kiireellä, että rivit tuskin pysyivät järjestyksessä.

Tänään kävi vielä hullummin; mieliala oli synkkä ja surullinen.

Maisema muuttui toisellaiseksi, vuoriseksi ja vaivaloisemmaksi, milloin he saivat kavuta jyrkkiä kallion rinteitä ylös, milloin taas alas ahtaisiin laaksoihin kullankeltaisten kukkien ylitse. Mutta säteilevän maiseman kautta, kirkkaassa päiväpaisteessa puhalsi pelon tuuli, joka alati kasvoi. Pitäjänvoudeille oli tullut käsky, että he kehoittaisivat maakansaa piiloittamaan kalleutensa ja mitä heillä oli arvokasta, ja siitä nousi ahdistus ylimmilleen, Vihollinen oli siis tullut? Ja oliko enää aikaa paeta? Kaikkien korvissa kaikui sodan pauhina, joka lähestyi onnettomuutta uhkaavalla kohinalla, kuin virta, joka tunkee reunojensa yli; joka kylässä yltyi kauhistus, joka talosta kuului itkua ja valitusta.