Читать книгу Näin puhui Zarathustra - Фридрих Вильгельм Ницше - Страница 23

Minä rakastan metsää. Kaupungeissa on inhoittavaa elää: siellä on liian paljon kiimaisia.

Eikö ole parempi joutua murhamiehen käsiin kuin kiimaisen naisen uniin?

Mutta katsokaa toki noita miehiä: heidän silmänsä sen sanoo – he eivät tiedä mitään parempaa maan päällä kuin maata naisen vieressä.

Liejua on heidän sielunsa pohjassa; ja voi, jos heidän liejullaan on vielä henkikin!

Kunpa edes olisitte täydellisiä kuin eläimet! Mutta eläimeen kuuluu viattomuus.

Neuvonko minä teitä kuolettamaan aistejanne? Minä neuvon teitä aistien viattomuuteen.

Neuvonko minä teitä siveyteen? Siveys on muutamilla hyve, mutta monilla miltei pahe.

Nämä tosin pidättäytyvät: mutta narttu aistillisuus vilkuu kateellisesta kaikesta, mitä he tekevät.

Vielä heidän hyveittensä huipullekin ja aina lämmöttömään henkeenkin saakka seuraa heitä tämä eläin ja sen rauhattomuus.

Ja miten nöyrästi narttu aistillisuus osaa kerjätä itselleen hiukkasen henkeä, kun lihapala siltä kielletään.

Te rakastatte murhenäytelmiä ja kaikkea, mikä sydäntä järkyttää?

Mutta minä olen epäluuloinen narttuanne kohtaan.

Teillä on liian julmat silmät ja himokkaasti te etsitte katseillanne kärsiviä. Eikö ole vain teidän hekumanne pukeutunut valhepukuun nimittäen itsensä sääliksi?

Ja tämän vertauksen annan myös teille: useat, jotka tahtoivat ajaa ulos perkeleensä, menivät silloin itse sikoihin.

Kenestä siveys tuntuu raskaalta, häntä on neuvottava jättämään se: ettei se tulisi tieksi helvettiin – se on sielun liejuksi ja kiimaksi.

Puhunko likaisista asioista? Se ei ole minulle pahinta.

Ei astu tietäväinen vastenmielisesti totuuden veteen jos se on likaista, vaan jos se on matalaa.

Totisesti, sellaisia on, jotka ovat siveellisiä perinpohjin: he ovat sydämeltään lempeämpiä, he nauravat mieluummin ja useammin kuin te.

He nauravat siveydellekin ja kysyvät: "mitä on siveys!

"Eikö siveys ole hulluutta? Mutta tämä hulluus tuli luoksemme emmekä me hänen luokseen.

"Me tarjosimme tälle vieraalle majan ja sydämen: nyt hän asuu luonamme, – viipyköön hän niin kauan kuin häntä haluttaa!"

Näin puhui Zarathustra.