Читать книгу Näin puhui Zarathustra - Фридрих Вильгельм Ницше - Страница 25

Monta maata näki Zarathustra ja monta kansaa: niin hän löysi monen kansan hyvän ja pahan. Mitään suurempaa valtaa ei Zarathustra löytänyt maan päällä kuin hyvän ja pahan.

Elää ei voisi yksikään kansa, joka ei ensin arvoja arvioisi; mutta jos se tahtoo itseään säilyttää, niin se ei saa arvioida kuten naapuri arvioi.

Paljon on sellaista, jota toinen kansa kutsui hyväksi ja toinen häväistykseksi ja pilkaksi: niin minä havaitsin sen olevan. Paljon on sellaista, jota havaitsin täällä kutsuttavan pahaksi ja tuolla kunnian purppuralla koristettavan.

Milloinkaan ei naapuri ymmärtänyt naapuriaan: alati hänen sielunsa ihmetteli naapurin harhaluuloja ja pahuutta.

Hyvyyksien taulu riippuu jokaisen kansan yllä. Katso, se on sen voittojen taulu; katso, se on ääni sen tahdosta valtaan.

Ylistettävää on, mitä se pitää vaikeana; mikä välttämätöntä on ja vaikeata, se on hyvää; ja mikä korkeimmasta hädästä vielä vapauttaa, tuo harvinainen, vaikein, – sitä se ylistää pyhäksi.

Mikä aiheuttaa sen, että se hallitsee ja voittaa ja loistaa, naapurinsa peloksi ja kateudeksi: sitä se pitää korkeana, ensimäisenä, määräävänä, kaikkien asiain ajatuksena.

Totisesti, veljeni, jos sinä ensin olet oppinut tuntemaan jonkun kansan hädän ja maan ja taivaan ja naapurin: niin sinä arvaat kaiketi sen voittojen lain, ja miksi se näitä portaita myöten toiveeseensa kohoaa.

"Alati tulee sinun olla ensimäinen ja kaikkia muita etevämpi: ketään ei tule sinun kateellisen sielusi rakastaa, paitsi ystävää" – tämä sai kreikkalaisen sielun värisemään: niin hän kulki polkuaan suuruuteen.

"Puhua totta ja taitavasti käyttää jousta ja nuolta" – niin ajatteli se kansa suloisesti ja samalla raskaasti, mistä nimeni johtuu – nimi, joka on minulle suloinen ja samalla raskas.

"Kunnioittaa isää ja äitiä ja aina sielun syvimmästä saakka noutaa heidän mieltään": tämän voiton taulun ripusti eräs toinen kansa ylitsensä ja tuli mahtavaksi ja ikuiseksi senkautta.

"Osottaa uskollisuutta ja uskollisuuden tähden panna alttiiksi kunnia ja veri pahoissa ja arveluttavissakin asioissa": tällä opilla voitti eräs toinen kansa itsensä, ja näin itsensä voittaen se tuli korkeista toiveista raskaaksi.

Totisesti ihmiset ovat antaneet itselleen kaiken hyvänsä ja pahansa. Totisesti, he eivät sitä ottaneet, he eivät sitä löytäneet, ei se pudonnut heille alas äänenä taivaasta.

Arvon asetti ihminen ensin asioihin säilyttääkseen itsensä, – hän loi ensin asian tarkoituksen, ihmistarkoituksen! Senvuoksi hän on antanut itselleen nimen "ihminen", se on: arvioiva.

Arvioiminen on luomista: kuulkaa se, te luovat! Arvioiminen itse on kaikkien arvioitujen asiain aarre ja koru.

Vasta arvioimisen kautta on olemassa arvoa: ja ilman arvioimista olisi olemassaolon pähkinä ontto. Kuulkaa se, te luovat!

Arvojen muutos, – se on luovien muutosta. Alati se hävittää, jonka täytyy olla luova.

Luovia olivat ensin kansat ja vasta myöhään yksityiset; totisesti, yksityinen itse on vielä nuorin luominen.

Kerran kansat ripustivat taulun hyvästä ylitsensä. Rakkaus, joka tahtoo hallita, ja rakkaus, joka tahtoo totella, loivat itselleen yhdessä sellaisia tauluja.

Vanhempi on halu laumaan kuin halu Minään; ja niin kauan kuin hyvän omantunnon nimi on lauma, sanoo ainoastaan paha omatunto: Minä.

Totisesti, viekas Minä, tuo lemmetön, joka tahtoo hyötyään monen hyödyssä: se ei ole lauman alkuperä, vaan sen perikato.

Rakastavaisia ne olivat alati ja luovia, ne loivat hyvän ja pahan.

Rakkauden tuli hehkuu kaikkien hyveiden nimessä ja vihan tuli.

Monta maata näki Zarathustra ja monta kansaa: mitään suurempaa valtaa ei Zarathustra löytänyt maan päällä kuin rakastavaisten teot: "hyvä" ja "paha" on niiden nimi.

Totisesti, hirviö on tämän ylistämisen ja moittimisen valta. Sanokaa minulle, veljet, kuka sen lannistaa? Sanokaa, kuka heittää kahleen tämän eläimen tuhannelle niskalle?

Tuhannen päämaalia oli tähän saakka olemassa, sillä olemassa oli tuhannen kansaa. Vain kahle noilta tuhannelta niskalta puuttuu vielä, se ainoa päämaali puuttuu. Vielä ei ihmiskunnalla ole mitään päämaalia.

Mutta sanokaa minulle veljeni: jos päämaali vielä puuttuu ihmiskunnalta, eikö silloin puutu myös – vielä itse ihmiskuntaa? – Näin puhui Zarathustra.