Читать книгу Erään rikoksen varjo - Hall Sir Caine - Страница 11

Myrsky ei raivonnut enää niin kovasti. Lumisohjua lennättävä pyry oli lakannut, mutta tuuli puhalsi vielä kovasti ja voimakkaasti ajaen edellään suuria synkkiä pilviröykkiöitä vasta nousseen kuun ohi. Ilma oli pistävän kylmää. Rotha käveli nopeasti puhuen tuskin sanaakaan. Ralph ymmärsi heidän matkansa tarkoituksen.

"Onko hän kaukanakin?" kysyi hän.

"Ei."

Rothan ääni vapisi liikutuksesta ja kun tuuli kantoi sen Ralphin korviin, tuntui Ralphista kuin se olisi ollut täynnä surua. Mutta tyttö koetti olla näyttämättä pelkoaan.

"Ehkä hän tuntee jo olevansa parempi", sanoi hän.

Ralph paransi vauhtiaan. Koira oli juossut heidän edelleen ja hävinnyt pimeään.

"Ojenna minulle kätesi, Rotha. Lumisohju on jäätynyt ja tie on liukas."

"Älä välitä minusta, Ralph. Kävele nopeammasti. Koetan pysyä mukanasi."

Samalla kuului kovaa haukuntaa aivan läheisyydestä. Se uudistui monta kertaa, mutta sen sävy muuttui. Laddie oli tavannut jonkun ystävän.

"Hän on tulossa", sanoi Rotha pidättäen henkeään.

"Tuossa hän jo onkin."

Huudahtaen kimakasti kuin jokin haavoittunut eläinraukka, joka taas huomaa pelastuneensa omiensa joukkoon, tuli Sim juosten heitä kohti pimeässä.

"Ralph, ota minut mukaasi, ota minut mukaasi äläkä salli minun palata enää tänä iltana vuorille. En voi mennä sinne, usko minua, en voi enkä uskalla. Ota minut mukaasi, Ralph! Sääli minua äläkä halveksi minua senvuoksi, että olen tällainen avuton raukka. Tämä on melkein sellaista, että olen valmis kiroamaan mahtavaa Jumalaakin. Ah ei, en tahdo tehdä sitäkään! Voi, Ralph, Ralph!"

Miesraukka olisi vaipunut väsyksissään ja hengästyksissään Ralphin jalkoihin, mutta Ralph kannatti häntä ja puhui hänelle jyrkästi, mutta ystävällisesti.

"Rohkaiskaa mielenne, Sim, kuuletteko", sanoi hän, kun räätäli alkoi vähitellen toipua.

"Teidän ei tarvitse palata enää sinne tänä iltana. Kuinka märkä olettekaan! Teillähän ei ole ainoatakaan kuivaa vaatekappaletta yllänne, mies. Teidän pitää ensin tulla kanssani Punaisen Leijonan lämpimän takkatulen ääreen ja sitten menemme —"

"Ei, ei, ei!" huusi Sim. "Ei sinnekään, ei milloinkaan! Silloin haluan mieluummin olla täällä tuulessa ja sateessa. Suostun mihin muuhun tahansa, mutta en siihen."

Ja hän katsoi olkansa yli kuin koettaen katseillaan lävistää takanaan olevan pimeyden. Ralph ymmärsi hänet. Tällä ahdistetulla miesraukalla oli vielä villempiä tovereita kuin vuorilla elävät pedot.

"Mutta te kuolette ennen aamua, ellette saa kuivia vaatteita yllenne."

Simiä värisytti ja hänen hampaansa kalisivat kylmästä. Hänen laihat kätensäkin vapisivat kuin tuskasta.

"Kuolenko minä? Mutta enhän minä saa kuolla, Ralph, en ainakaan vielä."

Oliko elämässä vielä olemassa jotakin, minkä vuoksi eroaminen siitä tuntui vaikealta hänen laisestaankin hylkiöraukasta?

"Seuraan sinua siinä tapauksessa takaisin ravintolaan", sanoi hän tyynemmin.

He kääntyivät ja pitäen Simiä välissään kulkivat Ralph ja Rotha takaisin samaa tietä, jota he äsken olivat tulleet. Matka ei ollut pitkä, mutta Sim horjui kuin juopunut, ja vaikka ravintolaan oli enää vain muutamia askelia, pysähtyi hän kokonaan.

"Ei, en sittenkään voi", sanoi hän, hengittäen lyhyeen ja nopeasti.

"Kas niin, Sim, tulkaa nyt vain. He antavat teille paikan uuninloukossa, lupaan sen. No, tulkaahan nyt", sanoi Ralph suostutellen.

"Olen kävellyt jo tunnin tänä-iltana tämän talon edustalla", sanoi Sim. "Kuljin edestakaisin odotellessani sinua, pelkäsin omaa varjoani, jonka ikkunoista tulviva valo aiheutti, ja piilouduin joka kerta, kun ovi aukeni tahi sulkeutui."

Ralphiakin värisytti. Hänen aavistuksensa olivat olleet tosia. Sitten hän sanoi:

"Niin, niin, mutta nyt teidän pitää tulla mukaani kuin rohkea mies ainakin. Ymmärrätte kai sen?"

Sim säpsähti kuullessaan leikkipuheen, millä Ralph oli koettanut rohkaista hänen mieltään, sillä se herätti hänessä ikäviä muistoja. Ralphkin tunsi sen.

"No, tulkaahan nyt", sanoi hän murtuneella äänellä. "Ei!" huusi Sim tarttuen molemmin käsin päähänsä. "Ne ovat pahempia kuin villit pedot. Menin tänä iltana luolaani entiseen tapaani. Tuuli puhalsi kovasti ja läpitunkevasti laaksossa, mutta tuolla vuorilla raivosi täydellinen myrsky. Ryömin sisään ja rupesin kohentelemaan vuoteeni kuivia sanajalkoja, mutta silloin alkoi sataa, ensin vettä ja sitten rakeita, jotka vihdoin muuttuivat lumisohjuksi ja pieksivät minut melkein tunnottomaksi. Ja tuuli ulvoi hirveästi yksinäisen kotini ympärillä."

Ja suurissa sieluntuskissaan alkoi hän jälleen horjahdella.

"Tämä on täydellistä tyventä siihen tuuleen verraten", jatkoi hän. "Niin, tyventä. Ja sitten alkoivat kivet vyöryä kallioilta ja sade valui virtana luolaani sen katon suurista halkeamista. Mutta jäin kuitenkin sinne lähtemättä minnekään, vaikka puro rupesi kohisemaan yhä kovemmin, kunnes se oli tulvimaisillaan yli äyräittensä. Kuulin, kuinka virtaava vesi siirteli suuria kallionlohkareita paikoiltaan. Ne vyöryivät kovasti kolisten vuoren jyrkännettä alas laaksoon, jolloin painauduin vain lähemmäksi luolan seinää. Hetkisen kuluttua kuulin susienkin rupeavan ulvomaan ja —"

"Ei, Sim, älkää nyt puhuko hullutuksia, vanha ystäväni."

"Hullutuksiako? Kuulin varmasti Lauvellenin susilauman ulvovan. Myrsky oli karkoittanut nekin luolista, joissa eivät nekään uskaltaneet oleskella tänä yönä." Simin harhaluulot näyttivät nyt aivan musertavan hänet.

"Älkää muistelko sitä enää, Sim", sanoi Ralph kiertäen käsivartensa hänen ympärilleen. "Olette nyt vihdoinkin turvassa ja kaikki muuttuu vielä kerran hyväksi."

"Odotahan nyt. Ne lähestyivät minua yhä enemmän, kunnes tiesin niiden olevan ympärilläni valmiina hyökkäämään kimppuuni. Painauduin kuitenkin vain kalliota vasten, kunnes melkein tunsin niiden kuuman hengityksen kasvoillani. Vihdoin näin parin punaisen silmän loistavan minua vastaan pimeästä ja —"

"Teillä on kuumetta tänä iltana, Sim", keskeytti Ralph.

"Silloin välähti kirkas salama ja iski suoraan edessäni kallioon. Sitä seurasi sellainen jyrähdys kuin taivas olisi haljennut enkä sen jälkeen enää kuullut tuulen ulvontaa, sateen rapinaa enkä veden kohinaa, sillä luultavasti pyörryin Tultuani tajuihini koetin hapuilemalla saada selville, missä oikeastaan olin —"

"Näitte vain unta, Sim."

"Ei se ollut unta! Mihin kosketinkaan? Olin pelastunut! Jumalalle kiitos, minua ei oltu aiottu sellaisen kuoleman uhriksi. Nousin, horjuin pois luolasta ja pakenin."

Ravintolan ikkunoista tulvivan heikon kajastuksen valossa — sieltä kantautui heidän korviinsa äänekästä naurua — näki Ralph, että kyyneleet vuotivat virtanaan hermostuneen räätälin poskille. Rotha seisoi lyhyen matkan päässä heistä kädet silmillään.

"Ja vihdoin, kun ette voinut löytää minua täältä, menitte Fornsideen, että Rotha läksisi hakemaan minua", sanoi Ralph.

"Aivan niin. Älkää halveksiko minua, Ralph, älkää taivaan nimessä."

Sitten hän lisäsi rukoilevasti: "En voisi kestää sitä, Ralph."

Kyyneleet vuotivat jälleen. Hänen tuntemansa hirmuiset sieluntuskat näyttivät vihdoin kokonaan lannistavan hänet ja hän vaipui tajutonna tielle. Rotha polvistui heti jäätyneelle maalle isänsä viereen, mutta ei itkenyt.

"Meillä ei ole enää valitsemisen varaa", sanoi hän murtuneella äänellä.

"Ei olekaan", vastasi Ralph. "Anna minun kantaa hänet sisään."

* * * * *

Sittenkuin ravintolan ovi oli suljettu Ralphin poistuttua Rothan kanssa, veti vanha Matthew Branthwaite, joka oli tointunut Monseyn laulun aiheuttamasta hämmästyksestä, istuttuaan hetkisen kyynärpää polvellaan, piippu kädessään ja suu ammollaan, ryppyiset kasvonsa tarkoittavaan virnistykseen ja sanoi:

"Vai sieltäpäin se tuuli nyt puhaltaakin!"

"Puhaltakaa tuleen, vanha korppi", vastasi Monsey, "älkääkä lörpötelkö."

"Kun keltamot ovat lakanneet kukkimasta, on suuteleminen sopimatonta eikä siitä tulekaan mitään", vastasi filosoofi mietittyään hetkisen.

"Olette väärässä jälleen, suuri Salomo", sanoi Monsey. "Ralph ei ole sellainen mies, että hän hylkää tytön senvuoksi, että tytön isälle on käynyt onnettomasti."

"Tiedätkö, onko hän kihloissa tytön kanssa?"

"En."

"Ehkä laitasi ei ole sen parempi kuin meidän muidenkaan. Et luullakseni saa selvää hänestä, onko hän musta vai valkoinen."

"Satuitte olemaan kerrankin oikeassa, suuri filosoofi. Aurinko ei paista hänen lävitseen."

"Hän on vain tavallinen maankiertäjä", sanoi muudan laaksolainen kohottaen oluttuopin huulilleen. Hän oli Wythburnin seppä.

"Mitä sanoittekaan?" kysyi Monsey.

"En mitään", murahti mies äreästi.

"Vai ette mitään", sanoi Matthew.

"En ainakaan teille, enkä muillekaan"

"Ettekö ole milloinkaan kuullut vanhaa sananlaskua: 'Se, joka puhuu itselleen, puhuu hullulle'?"

Kuuntelijat nauroivat.

"Ei", toisti Matthew kääntyen opettajan puoleen. "Ralph ei tule milloinkaan menemään kihloihin räätäliroiston tyttären kanssa. Miehellähän on jo melkein hirttonuora kaulassaan. On hirmuista katsella häntä luolassaan vuoren rinteellä. Hän on kuihtunut aivan varjoksi."

"En ymmärrä, mistä hän sai rahat vuokransa maksamiseen", sanoi muudan paimen. "Mistä hän ne hankki, opettaja?"

Monsey ei vastannut mitään. Nähtiin selvästi, ettei hän pitänyt tästä puheenaiheesta. Hänen sukkeluutensa olivat jo loppuneet kokonaan.

"Niin mistä hän ne sai, kysyn vain sitä", toisti paimen kuin hän olisi koettanut ratkaista jotakin vaikeaa arvoitusta.

Vanha Matthew otti jälleen piipun hampaistaan.

"Yksi hullu voi kysyä enemmän kuin kymmenen viisasta vastata."

Paimen liikahteli levottomasti lavitsallaan.

"Vanha Wilson olikin hyvin ilkeä mies", jatkoi Matthew tyynesti. "Hän oli tottunut kohtelemaan huonosti naapureitaan välittämättä ollenkaan heidän kärsimistään vahingoista. Hänellä oli aina paha mielessä, ainakin viime aikoina. Tuo kurja maankiertäjä olisi kyllä aiheuttanut jonkinlaisia vaikeuksia Ralphille, jos hän vain olisi saanut elää. Hän vannoi tekevänsä sen, tuo kiittämätön roisto; ja hän olikin hyvin häikäilemätön mies."

"Ihmiset sanovat hänen uhanneen Ralphin isääkin", sanoi Monsey huomattavasti vapisten.

"Niin kyllä, mutta Angus ei olekaan mistään arkalasta kotoisin.

Muistan, miten hän kerran pieksi sonnia hypättyään ensin sen selkään.

Angus on oikea miesten mies ja hyvin vaarallinen silloin kun hän on

vihoissaan."

"Muistatteko vielä Anguksen ja Wilsonin välisen riidan, josta kerroitte minulle silloin?" sanoi Reuben Thwaite Matthew Branthwaitelle.

"Mistä riidasta sinä nyt puhutkaan?" kysyi Monsey.

"Mistäkö? Heidän viimeisestä riidastaan tietysti. Silloin sai Wilson lähteä siekailematta Shoulthwaitestä", sanoi Matthew.

"En ole kuullut siitä milloinkaan mitään", sanoi opettaja.

"Siinä ei ole paljon kuulemistakaan. Olin menossa Ralphin kanssa Mossiin eräänä päivänä, kun kuulimme Anguksen ja Wilsonin riitelevän. Wilson sanoi Angukselle katkeran ivallisesti: 'Koittaa vielä hetki, jolloin selvitän välini täydellisesti kanssanne. Hän saa osakseen vielä kummallisen kohtalon. Vannon, että komea poikanne saa piakkoin tutustua pyöveliin.' Angus oli aivan suunniltaan raivosta, sanon sen teille, ja sanoi Wilsonille: 'Sinä änkyttävä ja uikuttava roisto siinä, näytän sinulle vielä huutia! Vai aiot sinä hankkia vangitsemismääräyksen. Miten paksupäinen ja pöyhkeä houkkio sinä oletkaan! Annan sinulle vielä kunnollisesti selkään. Laputa nyt matkoihisi hyvän sään aikana, kun vielä voit liikuttaa koipiasi!'"

"Ja Angus olisi kyllä toteuttanutkin uhkauksensa eikä se olisi ollut ensi kerta", sanoi pieni Reuben pudistaen tarkoittavasti päätään.

"Entä sitten, Matthew?" kysyi Monsey. "Sanottuaan sen kohotti Angus keppinsä ja Wilson huusi ennenkuin häntä lyötiinkään. Mutta Angus laski sauvansa ja sanoi hänelle: 'Huuda sitten vasta kuin sinua lyödään.'"

"Mutta kun vanhusta sitten lyötiin, ei hän voinutkaan huutaa", lisäsi

Reuben.

"Emme tiedä sitä tarkasti", sanoi Matthew, "ja tuskin milloinkaan saammekaan tietää."

"Mitä te sanoittekaan vangitsemismääräyksestä?" kysyi Monsey.

"En mitään, hyvä ystävä, mutta uhkauksen alla piili luullakseni enemmän kuin kukaan meistä varmasti tietää."

"Mutta te aavistatte kuitenkin jotakin, eikö niin?" sanoi Reuben iskien imartelevasti silmää saadakseen Matthewin puheliaammalle tuulelle.

"Luulisinpa melkein niin", sanoi kutoja tyytyväisen näköisenä.

"Ymmärsikö Ralph hänen tarkoitustaan?" kysyi Monsey.

"Ei, opettaja. Tahi jos hän ymmärsikin, ei hän ruvennut sitä selittämään, vaikka heti kysyinkin sitä häneltä."

"Mutta te ymmärsitte kai itse, mitä hän tuolla puheellaan vangitsemismääräyksestä tarkoitti?" sanoi Reuben merkitsevästi.

"Niin, niin, miehet, asiat ovat niinkuin olen ne kertonut. Koko maa on menossa hunningolle ja nuori Kaarle aikoo katkaista melkein jokaisen kaulan, joka on taistellut Oliverin puolella häntä vastaan. Enkä ole puhunut muuta kuin totta hallituksen vakoojista, joita on kaikkialla, ehkä paraillaan täälläkin keskuudessamme. Ja vanha Wilson oli sellainen vakooja, ei enempää eikä vähempää, ja hän aikoi hankkia vangitsemismääräyksen Ralph Raylle. Siinä nyt kuulitte koko jutun."

"Mutta Sim teki siitä lopun repäisevällä tavalla", sanoi Reuben myhäillen. "Hän ei aavistanutkaan, millaisen palveluksen hän teki Ralphille tuona yönä Martinmessun aikana."

"Muistaakseni olen kuullut ihmisten kertovan, että Ralph oli pelastanut Wilsonin hengen sodassa", sanoi Monsey. "Miksi siis Wilson syytti häntä ja koetti saada hänet hirtetyksi?"

"Koira lakkaa ulvomasta, kun heität sille luun, mutta vakoilija on koiraakin pahempi", vastasi Matthew syvämielisesti.

"Mutta miksi hän tahtoi tehdä sen?"

"Tietysti kostaakseen vain vanhalle Angukselle."

"Sen on täytynyt johtua vielä jostakin muustakin, Matthew, aivan varmasti."

"Minä puolestani en ole kuullut milloinkaan muuta."

"Vanhalla Wilsonilla oli varmaankin rahoja taskussaan tuona yönä", sanoi Monsey, joka oli katsellut vakavasti tuleen kädet ristissä polvien ympärillä.

Saadessaan tällä tavoin rohkaisua rikki viisaalle mielijohteelleen, mihin hän äsken itse oli vihjaissut, sanoi sama paimen, joka äskenkin oli puhunut: "Niin, mistä hän muualtakaan olisi voinut ne hankkia, kysyn minä?"

"Käenpoikanen siinä", sanoi Matthew, "osaatte vain kukkua yhdellä tavalla."

Sukkeluutta seuranneen ivallisen naurunpuuskan aikana aukeni ravintolan ovi taasen ja hetkistä myöhemmin seisoi Ralph Ray keskellä lattiaa Simeon Stagg sylissään. Rotha seisoi hänen takanaan hyvin kalpeana, mutta tyynenä. Jokainen huoneessa oleva mies nousi seisoalleen. Isäntäkin tuli lähemmäksi kaikkea muuta kuin ystävällisen näköisenä ja sisähuoneesta riensi hänen vaimonsa nopeasti paikalle. Pieni Monsey seisoi paikoillaan väännellen käsiään. Vanha Matthew oli pudottanut suustaan piipun, joka oli murskautunut palasiksi takkakiviä vasten.

"Hän on pyörtynyt", sanoi Ralph laskematta taakkaansa maahan.

"Siirtäkää tuo lavitsa tulen ääreen." Kukaan ei liikahtanutkaan, vaan

jokainen seisoi paikoillaan kuin huumautuneena. Simin pää retkotti

Ralphin käsivarrella ja hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat.

"Pois tieltä!" karjaisi Ralph tyrkäten syrjään muutaman suuren kömpelön miehen, joka seisoi hänen vieressään suu auki.

Miehet saivat vihdoinkin puhelahjansa takaisin. Pitäisikö heidän istua ravintolassa tuon räätälihirtehisen kanssa? Isäntä, joka luuli miesten vedonneen häneen, vastasi, ettei hän kärsi minkäänlaista meteliä talossaan.

"Tämän ei tarvitse synnyttääkään sellaista", sanoi Ralph laskien tajuttoman Simin lavitsalle ja ruveten riisumaan hänen yltään märkää takkia. Kääntyen sitten emännän puoleen sanoi hän:

"Martha, tuokaa minulle pian vähän vettä."

Martha kääntyi ja totteli häntä vastustamatta ollenkaan.

"Hän tointuu kyllä pian", sanoi Ralph Robbie Andersonille pirskotellen vettä Simin kalpeille kasvoille. Robbie, joka näytti nyt olevan täydellisesti hereillään, oli polvistunut Simin viereen hieromaan hänen käsiään.

Rotha seisoi isänsä vieressä liikkumattomana.

"Kas niin, nyt hän tointuu", sanoi Ralph. "Martha, eiköhän olisi parasta, että veisitte Rothan keittiön takan ääreen."

Naiset poistuivat huoneesta.

Sim avasi silmänsä, jotka olivat kosteat jostakin muusta aineesta kuin kyynelistä. Puna palasi jälleen hänen poskiinsa, mutta tajunnan palatessa kävivät hänen poskensa laihemmiksi ja riutuneemmiksi. Hän huokaisi raskaasti ja näytti tuntevan ympärilläolijat. Toisella vapaalla kädellään — Robbie hieroskeli vielä toista — tarttui hän Ralphia vyöhön.

"Salli minun poistua, sillä olen jo paljon parempi", sanoi hän käheästi kuiskaten, koettaen nousta.

"Ei mitenkään", vastasi Ralph painaen hänet hiljaa takaisin makaavaan asentoon.

"Parasta olisi, että antaisitte tuon uikuttavan raukan mennä", sanoi muudan mies äreästi. "Ehkä hän ei ollut edes pyörtynytkään."

Seppä siinä jälleen puhui, sama mies, joka oli murahtanut Ralphin nimeä mainittaessa Ralphin poissaollessa. Häntä sanottiin Joe Garthiksi.

"Tuki kitasi, kurja raukka!" karjaisi Robbie Anderson kääntyen kiivaasti puhujan puoleen.

Ralph ei näyttänyt kuulleenkaan hänen sanojaan.

"Kas tuossa", sanoi hän heittäen Simin takin Matthewille, joka oli palannut uuninloukkoon uusi piippu suussaan. "Kuivatkaa se tulen ääressä."

Märkä takki oli jäätynyt aivan kovaksi.

"Tätä pitäisi oikeastaan käsitellä pyykkinuijalla", sanoi vanha kutoja levittäen sen eteensä.

"Hoitakaa te tätä, opettaja", sanoi Ralph heittäen Simin lakin hänen syliinsä.

Monsey hyppäsi paikoiltaan huudahtaen pelosta kuin käärme olisi häntä pistänyt.

Ralph katsahti häneen säälivästi.

"Minun olisi pitänyt tietää, että olette pelkuri raukka, opettaja.

Mutta lasin ääressä olette kyllä rohkeampi."

Pienen Monseyn pelkoa ei voitu epäilläkään. Hänen leikillisyytensä oli ollutta ja mennyttä.

Sim oli huomannut, että hänen vaatteihinsa koskeminenkin aiheutti kauhua. Hän oli melkein sairaalloisen valpas huomaamaan kaikki pienimmätkin tapahtumat.

"Salli minun poistua", sanoi hän jälleen katsoen rukoilevasti Ralphiin.

Vanha Matthew nousi ja avasi oven.

"Ilma ei näytäkään enää niin hirveältä. Myrsky alkoi tyyntyä vähän aikaa sitten."

"Entä sitten?" kysyi Ralph, vaikka hän ymmärsikin huomautuksen.

"Anna minun Jumalan nimessä mennä!" huusi Sim tuskissaan katsoen miehiä kasvoihin.

"En", vastasi Ralph istuutuen hänen viereensä. Robbie oli palannut takaisin lavitsalleen.

"Tarvitset härän marhaminnan voidaksesi pitää hänet aisoissa", sanoi vanha Matthew ivallisesti Ralphille.

"Ja te aasin kuolaimet voidaksenne tukkia suunne", lisäsi Ralph vakavasti.

"Viisaiden miesten poissa ollessa saavat hullutkin määräillä. Muuten ei meidän mitenkään olisi ollut pakko sietää tätä", jatkoi Matthew. "Uskallan lyödä vaikka vetoa, että joukossamme on nyt muudan henkilö, jonka vanha Niku on pyytänyt vieraakseen tulevassa elämässä."

"Olkaa senvuoksi varuillanne, ettette itse joudu samaan kyytiin."

Vanha Matthew mumisi jotakin partaansa.

Seurasi pitkä vaitiolo, sillä Ralphin oli harvoin kuultu puhuvan niin katkerasti. Kaikki huomasivat vastustaneensa jo tarpeeksi. Simin vetiset silmät eivät olleet sekuntiakaan liikkumatta. Ollen täynnä kuvottavaa pelkoa katselivat ne salavihkaa miehiä kasvoihin. Miesraukka näytti päättäneen koota rintaansa kaiken halveksimisen, mikä poltti sitä.

Takassa hehkuvat turpeet levittivät voimakasta lämpöä ympärilleen, mutta räätäli värisi sittenkin vilusta. Silloin Ralph otti haltuunsa takin ja lakin ja saatuaan varmuuden siitä, että ne olivat kuivat, ojensi hän ne Simille, joka puki ne ylleen. Ehkä hän ei ollut oikein ymmärtänyt Ralphin tarkoitusta, sillä hän nousi seisoalleen ja katsoi kysyvästi nuorukaista kasvoihin kuin pyytäen lupaa saada poistua sieltä.

"Ei vielä, Sim", sanoi Ralph. "Lähdette silloin kun minäkin. Saatte nukkua tämän yön luonani."

Uunin loukossaan istuva Monsey näytti hämmästyvän ja vetäytyi yhä kauemmaksi suuren liikkiön varjoon, joka riippui hänen yläpuolellaan.

"Ja nyt, miehet, kuunnelkaa minua", sanoi Ralph. "Sanotte ihmisen tappamista kurjaksi teoksi, ja niin se onkin!"

Monsey muuttui kalmankalpeaksi ja jokainen pidätti henkeään. Ralph jatkoi:

"Ettekö ole milloinkaan ajatelleet, että ihminen voidaan tappaa muutenkin kuin lyömällä?"

Ei kukaan vastannut, mutta Ralph ei näyttänyt vastausta odottavankaan, vaan jatkoi:

"Halveksitte sellaista ihmistä, joka vuodattaa lähimmäisensä verta, ja siinä te menettelettekin oikein. Se ei vaikuta mielestänne ollenkaan asiaan, että murhattu on ehkä ollut paljon pahempi mies kuin murhaaja. Olette siinäkin oikeassa, sillä te kiinnitätte vain huomionne vaikutteihin, joiden vuoksi murha on tehty, onko se tehty kostosta vai ahneudesta. Sitten te sanotte: 'Tuon miehen täytyy kuolla!' Jumala suokoon, että me aina voisimme kammoksua murhaa niin."

Kuului hyväksyvää muminaa.

"Mutta me voimme tappaa ihmisen vuodattamatta lainkaan hänen vertaan. Voimme olla murhaajia aavistamatta ollenkaan, millaisen hirveän rikoksen olemme tehneet. Kun kiusaamme jotakin epäluuloillamme, tuhoamme hänet ivallamme; kun kiusaamme häntä julmilla vihjauksilla ja kidutamme häntä kovilla katseillamme, niin silloin tapamme hänet vuodattamatta verta. Ettekö ole milloinkaan ajatelleet sitä? Maailmassa on paljon virallisia pyöveleitä pahempia ihmisiä."

"Mutta hänhän aikoo hirttää itsensä", mumisi Matthew Branthwaite.

Toisetkin mumisivat jotakin epäselvästi.

"Ymmärrän tarkoituksenne", jatkoi Ralph. "Mielestänne pitää syyllisen, jota lain käsivarsi ei ole voinut saavuttaa, joutua lähimmäistensä kirouksen alaiseksi. Niin, sellaista on taivaan jakama oikeus."

Sim painautui lähemmäksi Ralphia ja vapisi huomattavasti.

"Mutta kuunnelkaahan vielä", sanoi Ralph. "Tiedätte minun puhuneen Simin puolesta", hän kiersi voimakkaan käsivartensa räätälin hartioiden ympärille, "mutta ette tiedä sitä, etten ole milloinkaan kysynyt häneltä eikä hän ole milloinkaan ilmoittanut minulle, onko hän syyllinen vai syytön. Syyllinen on ehkä nytkin tässä huoneessa ja hän voi olla aivan eri mies kuin Sim. Mutta vaikka hän olisi oma veljeni tahi isäni, niin —"

Vanhan Matthewin piippu oli sammunut ja hän tuprutteli nyt tyhjää. Sim nousi ja polki jalkaansa samalla kun hänen kasvojensa surkea ilme muuttui uhmaksi.

"Salli minun heti poistua, kuuletko!" huusi hän.

Robbie Anderson meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä, mutta Sim näytti olevan aivan suunniltaan ja purskahtaen hermostuneeseen itkuun vaipui hän takaisin lavitsalleen taivuttaen päänsä rinnalleen.

"Hänet hirtetään vielä mitä karkeimmalla köydellä", murahti muudan mies. Joe Garth oli jälleen syyllinen. Hänet vaiennettiin vielä kerran. Muut olivat alkaneet käydä lempeämmiksi.

"En ole kysynyt häneltä, onko hän viaton", jatkoi Ralph, "mutta tämä vainoaminen pakottaa minut siihen ja kysyn häneltä nyt sitä."

"Olen, olen!" huusi Sim kohottaen päätään ja paljastaen heille kauhistuneet kasvonsa.

"Tunnetteko murhaajan?"

"Tunnen, mutta mitä sanonkaan! Sallikaa minun poistua."

Hän oli noussut seisoalleen ja kulki nyt kiivaasti edestakaisin lattialla. Ralphkin nousi ja asettui häntä vastapäätä.

"Taivaan nimessä olette velvollinen ilmaisemaan meille hänen nimensä", sanoi hän.

"Ei, Jumala varjelkoon!" huusi Sim.

"Se on velvollisuutenne itseänne ja —"

"En välitä ollenkaan itsestäni."

"— tytärtänne kohtaan, ajatelkaahan sitä. Tahdotteko tahrata hänen nimensä rikoksella, josta teitä syytetään?"

"Taivaan Jumala minua auttakoon!" huusi Sim vapisten mielenliikutuksesta. "Ralph, Ralph, älä kysele minulta enempää, sillä et aavista ollenkaan, mitä haluat tietää."

"Se on velvollisuutenne taivasta kohtaan, sanon sen teille."

Hän laski kätensä Simin olkapäälle ja katsoi häntä vakavasti silmiin, mutta Sim riistäytyi hurjasti huudahtaen irti, juoksi ovelle ja katosi silmänräpäyksessä ulkona vallitsevaan pimeyteen. Ralph jäi seisomaan siihen paikkaan, johon Sim hänet jätti, näyttäen aavistavan jotakin hirveää. Jonkinlainen hidas halpautuminen näytti puuduttavan hänen aistinsa. Se, minkä hän oli lukenut noista silmistä, näytti vieläkin kummittelevan hänen edessään.

"Hyvää yötä!" sanoi vanha Matthew nousten ja poistui hitaasti tuvasta.

Useimmat muutkin nousivat mennäkseen.

"Hyvää yötä!" sanoivat useimmat, mutta Ralph ei vastannut mitään.

Robbie Anderson oli viimeinen.

"Hyvää yötä, Ralph!" sanoi hän. Hänen karkea äänensä värähteli liikutuksesta.

"Hyvää yötä, poikaseni", vastasi Ralph hajamielisesti.

Robbie oli jo mennyt ovelle ja nojasi toisella kädellään sen pieleen.

Mutta hän kääntyikin takaisin ja sanoi:

"Ralph, missähän isäsi mahtaa olla tänä iltana?"

"Gaskarthissa. Nythän on toripäivä. Hän meni viemään sinne viime keritsemisessä saatuja villoja."

Hän puhui kuin unissaan. Robbie poistui hänen luotaan.

"Onko Rotha valmis lähtemään?" kysyi Ralph.