Читать книгу Erään rikoksen varjo - Hall Sir Caine - Страница 8

"Millaisissa hamppuisissa kotikutoisissa täällä tepastelettekaan!"

Kesäyön unelmasta.

Aina ikimuistoisista ajoista saakka oli Wythburnin pääkadun varrella sijainnut muudan vaatimaton ravintola, jota sanottiin Punaiseksi Leijonaksi. Silloin tällöin sattui sinne majoittumaan joku tilapäinen matkustaja, joka oli valinnut laakson kautta kulkevan tien päästäkseen pohjoiseen, mutta todellisuudessa oli se aiottu vain laaksolaisille, joiden oli tapana saapua sinne hämärissä ja juoda tuopillinen kotiolutta keskustellessaan punertavan turvetulen valossa.

Sinne oli Wilsoninkin ruumis viety sinä aamuna, jolloin se oli löydetty tieltä. Tämä sattui juuri Martinmessun aikaan.

Eräänä iltana seuraavan talven alussa oli pienen ravintolan seurusteluhuoneeseen kokoutunut tavallista suurempi joukko miehiä. Huone oli kummallisen vanhanaikainen, toista vertaa leveyttään pitempi ja niin matala, että pisimpien paimenien oli pakko kumartua kävellessään kattoparrujen alla.

Muutamissa niihin kiinnitetyissä hihnoissa riippuivat pyssy, ruoska ja torvi. Pari neliskulmaista ikkunaa, joista voitiin katsella kapealle viertotielle, oli peitetty punaisella vaatteella. Kummankin ikkunan syvennyksessä oli tammipenkki. Seinät oli kokonaan laudoitettu tammella, johon siellä täällä oli kaiverrettu kummallisia vanhanaikaisia vaakunamerkkejä. Laudoitus oli nyt melkein kokonaan vuosien tummaksi mustuttama ja vaaleammat paikat, jotka oli kiilloitettu sileiksi ja kirkkaiksi kuin lasi, ilmaisivat vain, missä astiakaapit tavallisesti olivat.

Jykeviä lavitsoita ja leveitä tuoleja oli siellä täällä lattialla, kivikovaksi poljetulla maalla, joka oli nyt hiekoitettu. Takan nurkkaus oli kokonaisen seinän levyinen. Uuni oli avonainen kummallakin puolella olevine seiniin naulattuine istuimineen, joiden välissä lattialle sytytetty tuli paloi. Valkaistulla uuninreunustalla ei ollut muita koristuksia kuin täytetty vuohenpää ja pari härän sarvea.

Tänä iltana vuonna 1660 myrskysi ja tuuli hirveästi. Lumimyrsky, joka aamulla oli riehunut Castenandin huipulla, oli jo päivän kuluessa ehtinyt laaksoon. Kova lumisohju ropisi kovasti ruutuja vasten. Sen kovimmat puuskat vaimensivat miesten iloiset äänetkin. Pieni vierashuone näytti lämpimältä ja kodikkaalta kuivine, suurine ja hehkuvine turvepaakkuineen, jotka hitaasti palaa rätisivät tuhkaksi suuressa takassa. Silloin tällöin aukeni ovi ja joku paimen tuli huoneeseen. Hän oli jo vienyt lampaansa suojaan yöksi ja kun hän nyt viimeksi tulleena istuutui lämpimälle paikalle tulen ääreen piippu toisessa ja tuopillinen kuumaa olutta toisessa kädessään, ei hän enää välittänyt ulkona riehuvasta myrskystä.

"Martinmessuksi hyvä lihava hanhi, kunnon piirakka jouluksi ja hyvää olutta koko vuodeksi", sanoi muudan uuninloukossa istuva vanha ukko.

Puhuja ei ollut kukaan muu kuin Matthew Branthwaite, Wythburnin filosofi ja leikinlaskija, entinen kutoja, joka nyt eleli vanhoilla säästöillään. Hän oli pitkä ja solakka, mutta hieman vuosien koukistama. Yllään oli hänellä pitkä ruskea takki, jonka uumille vedetyn vyön alapuolella oli taskuja kohtisuorine suineen. Rantuiset kantatuista villoista kudotut sukat ja raskaat kengät täydensivät tuon suuremman vaatekappaleen kanssa hänen pukunsa näkyväisen osan. Vanha Matthew oli laajalti kuuluisa viisaista sutkauksistaan ja sananlaskuistaan, joista hänen puheensa olikin melkein kokoonpantu, ja vaikka laaksolaiset olivatkin kuulleet hänen vanhat sutkauksensa tuhansia kertoja, eivät ne milloinkaan näyttäneet menettävän mitään pirteästä raa'asta voimastaan.

"Tänä iltana on kurja ilma, Matthew Branthwaite", sanoi muudan vasta tullut.

"Luuletko minua synnynnäiseksi tyhmeliiniksi?" kysyi vanhus. "Etkö usko minun tienneen sitä ennen sinun tänne tuloasi sinun tarvitsematta minulle siitä lörpötellä?" Vanhuksen leikissä oli hieman todellista maalaiskiivautta, joka yhä enemmän kohotti sen arvoa.

"Älä luulekaan, poika, että maailman läpi päästään vain höyhenpatjalla makaamisella", lisäsi hän.

Mies, jota näin nuhdeltiin, oli muudan Robbie Anderson-nimineen nuorukainen, joka jo kauan aikaa oli melko vapaasti juonut sitä hyvää olutta, jota filosoofi oli juuri äsken suositellut nautittavaksi vuodet läpeensä. Kaikki ihmiset sanoivat hänen kiitävän turmiotaan kohti ja piakkoin köyhdyttävän itsensä ja lähimmät omaisensa kerjäläisiksi. Siitä huolimatta kuiskailtiin kumminkin, että Robbie oli suosituin kaikista niistä kosijoista, jotka ihailivat Matthew Branthwaiten nuorta Liisa-nimistä tytärtä. Mutta vanha isä, jota ei milloinkaan oltu voitu sanoa tunteelliseksi, toisti toistamistaan:

"Hänelle ei jää kapustaakaan nuoltavaksi, joka menee naimisiin sellaisen miehen kuin Robbien kanssa."

Viime aikoina oli nuorukainen vaieten näyttänyt jonkinlaisia parantumisoireita. Hän ei ollut kyllä lakannut nauttimasta sitä hyvää olutta, josta hänen lankeemistaan syytettiin, mutta kun hän nykyään tuli Punaiseen Leijonaan, näytti hän saapuneen sinne vain nukkumaan eikä juomaan. Kylän filosofi oli alkanutkin taputella häntä selkään ja sanoa rohkaisevasti:

"Mikään ei ole milloinkaan niin huonosti, Robbie, ettei sitä hyvällä tahdolla saada korjatuksi."

Robbie suhtautui tässäkin tilaisuudessa nolostuttavaan vastaukseen hyvin tyynesti ja istuuduttuaan etäisimpään nurkkaan lavitsalle näytti hän melkein heti vaipuvan uneen.

Laaksolaisia oli saapunut sinä iltana tavattoman runsaasti ravintolaan. Siellä istui Thomas Fell, Legberthwaiten mylläri, punakkoine poskineen ja suhteettoman suurine nenineen, ja Thomaksen serkku, Adam Ruthledge, joka oli juuri palannut eräältä Carlisleen tekemältään seikkailuretkeltä, saatuaan siellä nauttia Doomsdalen ylellisyyksistä. Doomsdaleksi sanottiin erästä epäterveellistä tyrmää, joka oli oikeastaan aiottu velhoille ja murhaajille, mutta jonne joskus työnnettiin joku hyvin pahapäinen juopunutkin.

Kunnioitettavampaan yhteiskuntaluokkaan kuului läsnäolevien joukosta Job Leathes Dale, Headistä, muudan pitkä laiha laaksolainen vaaleanharmaine silmineen. Siellä oli Luke Cockriggkin Aboonbeck Bankista ja paksu John Jackson Armbothista. Hän muodosti voimakkaan ja elävän vastalauseen sitä yleistä harhaluuloa vastaan, että seurusteleminen aaveiden kanssa välttämättömästi aiheuttaa sellaisia hirmuisia seurauksia, joiden kerrotaan seuranneen niitä näkyjä, joita juutalaisten profeettain ja ennustajain sanotaan nähneen.

John oli parikymmentä vuotta maannut Armbothin kummitushuoneessa eikä ollut milloinkaan nähnyt mitään sen peloittavampaa kuin oman varjonsa. Mutta Matthew Branthwaiten vieressä istui pieni vilkassilmäinen Reuben Thwaite, joka oli nähnyt Armbothin aaveen. Hän oli törmännyt siihen palatessaan eräänä yönä Punaisesta Leijonasta kotiinsa. Se oli ollut kummallisesti jonkun kalkki- tahi saviläjän näköinen, ja mitä Reubeniin tulee, ei hirmuinen näky ollut tosin aiheuttanut suonenvetokohtauksia eikä hulluutta, vaikka sen seurauksia ei voitu kieltääkään. Kun Reuben heräsi seuraavana aamuna, huomasi hän makaavansa ojassa.

"Siellä on sittenkin oikea koiranilma, Matthew", sanoi Reuben Robbie

Andersonin vetäydyttyä syrjään. "Tullessani tänne näin muutaman Angus

Rayn heinäsuovan kaatuvan kumoon kedolle — siinä ei auttanut mikään,

kun tuuli oikein tarttui siihen."

"Se tuo mieleeni äiti Garthin ja vanhan Wilsonin heinäruot", sanoi

Matthew.

"Miten niin? Kuinka niille sitten kävi?" kysyi Reuben.

"Pitäisipä sinun vielä muistaa se. Se tapahtui juuri sinä päivänä, jolloin Wilson haravoi Anguksen heiniä aliniityllä. Rouva Garth sattui kulkemaan siitä ohi illalla ja pysähtyi tielle niityn kohdalle katselemaan revontulia. 'Kuulkaahan nyt, Sarah', sanoi vanha Wilson, 'näyttäkää nyt meille joku taikatemppunne, sillä en pelkää teitä ollenkaan.' Mutta tuskin hän oli ehtinyt sanoa sen, kun vihuri hyökkäsi vuorilta ja kaatoi jokaisen ruon. Silloin Sarah purskahti äänekkääseen nauruun ja sanoi: 'Et luullakseni haluakaan enää nähdä useampia taikatemppuja!' Ja siinä olihan aivan oikeassa."

"Aivan varmasti", vastasivat muutamat kuuntelijat toisten nauraessa.

"Wilson oli hyvin ilkeä rouva Garthille", jatkoi Matthew. "Mutta en milloinkaan saanut selville, miksi. Hän sanoi rouva Garthia noidaksi eikä hän siinä luullakseni suuresti erehtynytkään."

"Ehkä rouva Garth ei aina ole ollutkaan tällainen kuin nyt", sanoi

Jackson.

"Ehkä ei", myönsi Matthew, "mutta hän on ollut äreä ja ilkeä aina siitä päivästä asti, jolloin hän ensi kerran tuli Wythburniin."

"Luulin häntä silloin viattomaksi nuoreksi olennoksi lapsineen", vastasi Jackson.

"Annahan, kun muistelen", sanoi Reuben Thwaite; "hänen tulostaan tänne on kai nyt suunnilleen kulunut kuusikolmatta vuotta."

"Enemmän, veikkonen", sanoi Matthew. "Ostin uudet kangaspuuni paljon ennen hänen tuloaan tänne ja puut ovat tulevana jouluna olleet hallussani kuusikolmatta vuotta."

"Muistelen ihmisten sanoneen, että hän oli paennut miehensä luota, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin jossakin tuolla pohjoisessa", huomautti Adam Ruthledge oluttuoppiin, jonka hän samalla kohotti huulilleen. "Hän piti varmaankin enemmän pullostaan kuin Sarah voi sietää."

"Ei ollenkaan. Olette aivan väärässä", sanoi Matthew. "Hän oli kuulemma pieksänyt Sarahia alituisesti niin armottomasti, että Sarahin oli ollut pakko paeta hänen luotaan. Ja senvuoksi on Sarah vieläkin niin ilkeä ja äreä."

"Asia on juuri niin", sanoi Reuben.

"Mutta vanhan Wilsonin viha häntä kohtaan antoi minulle kuitenkin paljon ajattelemista", sanoi Matthew jälleen. "Hän halusi poltattaa Sarahin kuin noidan. 'Kaikenlaiset puheet noista noidista ovat vain joutavuuksia ja hullutuksia', sanoin hänelle kerran, 'sillä sellaisia ei ole olemassakaan. Jumala on aina pirua voimakkaampi.' 'Ei, ei', vastasi Wilson, 'et sano sitä hullutukseksi sitten, kun hän taikoo päämme hartioiltamme. Hän tekee kyllä vielä jotakin jollekin joukostamme.'"

"Hssh!" kuiskasi Reuben, kun ovi samassa aukeni ja huoneeseen tuli muudan pitkä ruma punatukkainen nuori laaksolainen, joka näytti hyvin äreältä.

Hieman myöhemmin juuri kun vihuri sattui puhaltamaan hyvin kovasti, saapui Ralph Raykin ja pudisti pois jäätyneen lumen pitkän kauhtanansa liepeistä. Hän oli aivan märkä ja kylmissään, piti paimensauvaa kädessään ja komensi koiraansa, joka oli tullut huoneeseen hänen kintereillään. Vanha Matthew tervehti häntä iloisesti.

"Sinustakin kai tuntuu tänä iltana mieluisemmalta oleskelu lämpimässä huoneessa kuin vuorilla, Ralph." Vanhus iski merkitsevästi silmää, sillä hän oli tarkoittanut enemmän kuin oli sanonut.

"Niin, oleskelen täällä yhtä mielelläni kuin Simin luolassakin, Matthew, jos tarkoititte sanoillanne sitä", sanoi Ralph ojentaen kämmenensä tulta kohti ja hieroen niitä sitten polviinsa.

"Et ole milloinkaan ollut mikään houkkio, Ralph", vastasi Matthew. Ja tarttuen lapioon heitti tämä leikillinen uuninloukon haltija vieläkin suuren turpeen tuleen.

"Siitä on jo kulunut aikaa, kun Sim viimeksi lämmitteli tällaisen tulen ääressä", lisäsi hän nyökäyttäen päätään tulta kohti.

"On kyllä", vastasi Ralph hiljaa kuin koettaen karttaa tätä keskustelunaihetta.

"Siellä, missä ruukku on särkynyt, on palastenkin annettava maata, poikaseni", sanoi vanhus. "Säästä sinä henkeäsi voidaksesi jäähdyttää hernekeittosi ja kuuman oluesi, jota sinulle juuri tuodaan."

Hänen puhuessaan toi emäntä tuopillisen höyryävää olutta antaen sen

Ralphille.

"Anna jokaisen vastata teoistaan, Ralph. Sim on paha mies ja on vain saanut ansioittensa mukaan."

"Olette aivan oikeassa, Matthew Branthwaite", sanoivat muut nauraen, "sillä sellainen hän todellakin on."

Nuori laaksolainen nojautui taaksepäin tuolissaan, ryyppäsi kulauksellisen oluttaan, asetti sitten tuopin polvelleen ja katsoi yhtämittaa tuleen kuin sellainen, joka on juuri saapunut pimeästä valoon. Hetkisen kuluttua hän sanoi tyynesti:

"Uskallan lyödä vaikka vetoa, ettei joukossanne ole ketään, joka uskaltaisi lähteä Simin luolaan tänä iltana. Ja kuitenkin karkoitatte hänet sinne jokaisena iltana vuodessa."

"Ilkeät unet sen vain tekevät, poikaseni", sanoi vanhus pudistaen merkitsevästi päätään, "ilkeät unet ja vanhan Wilsonin haamu, joka karkoittaa Simin öisin vuorille, vaikka ei hänellä ole siellä mitään tekemistä."

"Juuri niin", sanoivat muut ottaen piipun suustaan ja puhuen niin vakavasti ja juhlallisesti kuin he vasta nyt olisivat keksineet oikean ratkaisun jollekin vaikealle arvoitukselle.

"Vanhan Wilsonin haamu sen aiheuttaa eikä mikään muu!"

"Sauvojenne haamut pikemminkin, luulisin", sanoi Ralph kääntyen heihin päin heikko ivallinen ilme rehellisillä kasvoillaan.

Hänen toverinsa nauroivat. Juuri silloin rupesi myrsky raivoamaan entistä kovemmin ja kova tuulenpuuska tunkeutui huoneeseen uunin piipusta. Koirat, jotka olivat maanneet hiekoitetulla lattialla, nousivat ja murisivat siirtyen noloina huoneen toiselle puolelle. Päästyään sinne paneutuivat ne jälleen nukkumaan. Nuori laaksolainen katsoi oluttuoppiinsa ja mumisi kuin itsekseen:

"Kun ei miesraukkaa voitu todistaa syylliseksi, kiusaatte häntä epäluuloillanne, jotka ovat vielä katkerampia kuin todistukset, niin ettei hän enää uskalla nukkua vuoteessaan öisin, vaan pakenee sinne, jonne ei ainoakaan Wythburnin kerskailija uskalla seurata häntä."

"Niin, niin, poikaseni", sanoi vanhus iskien merkitsevästi silmää.

"Ketuilla on luolansa."

Hänen sanansutkaukselleen naurettiin yleisesti.

Mutta välittämättä siitä sanoi Ralph:

"Luola todellakin. Kunpa se sellainen olisikin, mutta sehän on vain paljaaseen kallioon uurtunut kolo, avoin melkein kaikille tuulille ja jokaiselle sadekuurolle, yksinäinen autio kuoppa, jota ei ainoakaan pensas eikä puu suojaa ja jota ei kettukaan valitsisi asunnokseen."

Ralph oli liikutettu, mutta uuninloukossa istuva leikinlaskija ei näyttänyt välittävän siitä. Ottaen piipun suustaan kertasi hän seuraavan säkeen lyöden tahtia piipunvarrellaan:

"Siellä, missä on paljon aitoja, on enemmän kiviä kuin raitoja."

Veritilkasta, mies minkä vuodatti, hei tralalala-laa! Tuli nokkansa nipukkahan tuohahti, hei, hei, tralalaa! Tämä johtava nenä sepä vallan vei: tulitornina kuumana hohteli, hei kuin aurinko itse, — ett' Englanti ei sitä selville saanut, — ei saanut, helei! — "onko päivä vai yö?" —? No siinä nyt työ, — hei tralalala, tralalala-laa!

Oliver oli Huntingdonista,

hei tralalala-laa!

Yksi olvenkeittäjän pojista,

hei, hei tralalaa!

Pian hihnat ja rattahat hylkäsi tuo,

näki halvoiksi tuopit ja tynnyrit nuo:

"mitätön se on mies, joka krouvaa ja juo!

Paras puikkia lie kuninkaansa nyt luo

vähän koettelemaan

kultakruunua vaan…" —

Hei tralalala, tralalala-laa!

Peljäten katsoa näyttämön palkeilta raivonsa varjoa,

aikojen kuvaimen armotta rikki he murskaa. —

— Näyttämö uljaana heillepä rauhaa ei tarjoa:

Tuomari lahjomaton tuo hullun ja — hurskaan! —

"Ken tässä nyt pelkäisi kuumetta,

hoilaa!

Pojat, tarjoan teille ma huumetta,

hoilaa!

Eläköön ajast'aikahan kuningas!

— Tuo seikkahan kuulu ei meille, kas! —

Siis hoilaa-laa! Pojat, hoilaa-laa!

Eläköön ajast'aikahan kuningas!" —

Tälle toiselle sukkeluudelle naurettiin yhä enemmän. Samalla tunkeutui toinen tuulenpuuska piipusta tupaan tuoden mukanaan kylmää ja lämmintä. Myrsky helisytti ikkunoita yhä kovemmin ja lumisohju rapisutti niitä lujasti. Koirat syöksyivät ylös ja murisivat.

"Pysykää aloillanne siinä!" huusi Ralph. "Laskeudu pitkäksesi, Laddie!

Kuuletko sinä!"

Laddie, muudan voimakas paimenkoira, jonka pitkä takkuinen karva oli vielä märkä ja kimalteleva kovasta sulamattomasta lumesta, oli mennyt ovelle ja pistänyt kuononsa sen alle rakoon.

"Sieltä tulee joku", sanoi Ralph katsoen koiraan ja puhuen melkein kuiskaamalla.

Robbie Anderson, joka tähän asti oli maannut vaieten oven vieressä lavitsalla, nousi haukotellen ja tarttui puiseen salpaan. Voimakas myrsky vetäisi oven heti auki. Hän katsoa tuijotti hetkisen sateeseen ja pimeään, mutta ei nähnyt mitään.

"Ei täällä ole ketään", sanoi hän äreästi.

Ja painaen leveät hartiansa jykevää tammiovea vasten työnsi hän sen jälleen kiinni. Tuuli tunkeutui ulvoen huoneeseen raosta, ennenkuin hän onnistui saamaan salvan paikoilleen. Niiden mielestä, jotka olivat kuunnelleet meren kohinaa, muistutti se takaisin palaavan murtuneen aallon jyrinää.

Nuorukainen kääntyi lepattavien kynttilöiden valossa ja pyyhki laiskasti lumisohjun ja veden parrastaan ja rinnaltaan ja paneutui jälleen pitkäkseen lavitsalle väristen ja haukotellen.

"Siellä on todellakin hirmuinen ilma tänä iltana", mumisi hän ja vaipui sen jälkeen tavalliseen uneliaaseen tilaansa.

Oven avaaminen ja sulkeminen ja siitä aiheutunut kylmä veto olivat herättäneet muutaman pienen miehen, joka istui toisessa uuninloukossa Matthewia vastapäätä. Hän istui kyyrysillään lämpimällä kivipenkillä jalat allaan ja hänen päänsä nojasi toiseen niistä seinistä, jotka ympäröivät häntä molemmilta puolilta. Samalla kohtaa oli suuri liikkiö, joka riippui siellä kuivamassa. Hän oli nukkunut koko edellisen keskustelun ajan ja ottanut vain osaa sen käänteisiin silloin tällöin liian äänekkäällä kuorsaamisellaan.