Читать книгу Erään rikoksen varjo - Hall Sir Caine - Страница 15

Kun seuraavan päivän aamu koitti Shoulthwaitelle, oli nevalla sijaitseva vanha talo vaipunut syvään hiljaisuuteen. Mies, joka oli tehnyt siitä sellaisen kuin se nyt oli ja joka oli ollut sen elinehdoille aivan välttämätön, nukkui viimeistä untaan makuuhuoneessa keittiön ullakolla. Neljänkymmenen vuoden aikana oli hänen äänensä ensimmäiseksi kuultu tässä vuoristokodissa silloin kun aamun ensi sarastus alkoi hiipiä huoneihin mataloista pieniin ruutuihin jaetuista ikkunoista. Ehkä hän jonakin toripäivän jälkeisenä aamuna nukkui tuntia pitempään kuin tavallista, mutta hänen ankara elämänjärjestyksensä ei säästänyt ketään ja häntä itseään kaikkein vähimmin.

Vaikka hänen voimakkaat jäsenensä eivät kuudenkymmenen ikäisinä olleet enää niin notkeat kuin ennen ja vaikka hänen Jupiterinpäähänsä ja aaltoilevaan partaansa oli ilmestynytkin kuuraa, ei hän senvuoksi ollut vähääkään tinkinyt itsehillinnästään.

Välittämättä käsillä olevasta työstään ja tilapäisestä seurastaan nousi hän paikoiltaan ja meni nukkumaan, kun keittiön kello iltaisin löi kymmenen. Ja tuskin aamu ennätti ruveta sarastamaan, kun hän oli jo liikkeellä herättäen ensin perheeseensä kuuluvat miehet ja sitten naiset. Jokainen oli aina odottanut hänen kutsuaan. Ei mikään ääni ollut heille ollut sen tutumpi kuin hänen lujat askeleensa, jotka joskus varhaisen aamun hiljaisuudessa olivat panneet vanhat lattiapalkit narahtelemaan. Noita askelia ei tulisi kukaan enää kuulemaan.

Rouva Ray istui takan ääressä tuolissaan, jossa hän oli istunut koko yön, puhuen tuskin mitään, mutta vaikeroiden silloin tällöin. Hän ei ollut nukkunut silmäntäyttäkään, vaikka hän ei näyttänyt olevan oikeastaan hereilläänkään. Eilisiltainen järkytys tuntui kokonaan lamauttaneen hänen sielulliset kykynsä, vaikka se oli tuonut hänen mieleensä koko hänen entisen elämänsä. Kiinnittäen tuskin ollenkaan huomiotaan siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui, näki hän kuin kuvastimessa kaikkien niiden kuluneiden vuosien tapahtumat, jotka olivat niin kauan olleet unhotuksissa.

Hän oli näkevinään Castenandin juurella sijaitsevan pienen talon, vanhan isän, joka soitti viuluaan kesäillan hiljaisuudessa, ja itsensä, nuoren reippaan tytön, askartelemassa hänen ympärillään ja tekemässä hänelle kaikenlaisia pieniä palveluksia. Sitten seurasi, suuri suru ja pitkä kuolettava hiljaisuus. Mutta kaikki nämä seikat tuntuivat kuuluvan johonkin toiseen varhaisempaan olotilaan. Ja sitten oli aurinko alkanut valaista myöhempää onnellisempaa elämää. Hänen koko olemuksessaan oli tapahtunut jonkinlainen pyhä muutos ja hänen kirkastuneista tunteistaan oli koko maailma näyttänyt erilaiselta. Mutta loistava aurinko oli nyt laskenut ja kaikki hänen ympärillään oli vajonnut pimeyteen. Hän istui tuntikausia tuolissaan heilutellen ruumistaan hitaasti sinne tänne näiden muistojen vuoroin tulviessa hänen mieleensä, vuoroin haihtuessa jälleen.

Kaikki taloushuolet olivat nyt joutuneet Rothan niskoille. Nuori tyttö oli istunut viime yönä kauan aikaa, vanhan emännän vieressä pitäen hänen kättään omassaan ja puhuen hänelle hiljaa oman surunsa purkausten välissä. Hän oli kuiskannut jotakin kunnon pojista, joihin äiti nyt voi empimättä turvautua, mutta sitten oli lohduttaja itse tarvinnut lohdutusta ja hänen hyväilevä äänensä oli lakannut kuulumasta.

Kun aamuvalo alkoi tunkeutua huoneeseen verhoilla peitetyistä ikkunoista, nousi Rotha väsyneenä, mutta kävi kuitenkin päättäväisesti käsiksi niihin tehtäviin, jotka olivat niin odottamatta joutuneet hänen niskoilleen. Hän siirsi rukin ikkunakomeroon ja vyyhdin pitimen seinän viereen, sillä niitähän ei nyt tarvittu. Sitten hän järjesti keittiön laudakon ja otti alas ne suolatut liikkiöt, jotka riippuivat orressa kuivamassa. Vihdoin hän keitti varhaiseksi aamiaiseksi kaurapuuroa ja kaasi pojan navetasta tuoman maidon vateihin, jotka hän oli latonut pitkälle tammipöydälle, joka ulottui keittiön toisesta seinästä toiseen.

Willy Ray oli kulkenut melkein koko yön keittiöstä huoneeseensa ja taas takaisin. Hänen pieneen matoilla verhottuun makuuhuoneeseensa päästiin ensimmäiseltä portaanlevolta ja sen ikkunoista voitiin katsella rakennuksen takana virtaavaa vuoripuroa. Se ei ollut ainoastaan hänen makuuhuoneensa, sillä hän säilytti siellä kirjojaankin, mutta tänä yönä ei hän voinut nukkua eikä lukea. Hän käveli vain päämäärättä sinne tänne kuin unissaan päästäen silloin tällöin hermostuneita huudahduksia, joiden jälkeen häntä rupesi värisyttämään ja hän kiiruhti pois. Kuolema oli eilen ensi kerran ilmestynyt hänen tielleen ja niin hirmuisella tavalla. Sen nähtävä läheisyys kauhistutti häntä. Hän oli nyt heikko kuin lapsi. Hän oli valmis nojautumaan ensimmäiseen inhimilliseen käsivarteen, joka ojennettaisiin hänelle, ja vaikka Rotha ymmärsi vain epämääräisesti ne huolet, jotka ahdistivat hänen mieltään, keksi hänen terävä vaistonsa kuitenkin parhaimman tavan lohduttaa häntä.

Hän lohdutti Willyä niin ystävällisesti kuin hän ikinä vain voi ja Willy palasi hänen luokseen yhä uudestaan kummallisine kuvitteluilleen ja heikkoine filosoofisine päätelmineen, joita hän oli ajanut aivoihinsa kirjoistaan. Mutta vaatimattoman tytön silmien ilme ja hänen kätensä kosketus tekivät kuoleman vähemmän pelättäväksi kuin minkään muun. Willy näytti turvautuvan Rothaan, joka puolestaan tuntui tulevan voimakkaammaksi huomatessaan sen.

Kannettuaan vainajan yläkertaan oli Ralph edellisenä iltana mennyt nukkumaan tavalliseen tapaansa. Häntä ei nähty ennenkuin aamulla ja kun hän tuli alakertaan ja kumartui hetkiseksi katsomaan äitiään, joka istui tuolissaan tuijottaen tuleen, hämmensi Rotha juuri puuroa kapustalla. Hän katsoi Ralphia kasvoihin, kun Ralph kosketti hiljaa ja myötämielisesti äitinsä käsivarteen, jolloin hänestä tuntui, että jotakin toivon tapaistakin sekoittui siihen lievenneeseen suruun, jota ne ilmaisivat. Edellisen illan surua ei voitu huomata hänen äänessään eikä hänen ulkomuodossaankaan. Hän oli tavallista tyynempikin, vaikka hän näytti vanhentuneen kuluneina tunteina. Kaikesta huolimatta suoritti hän kuitenkin tavalliset aamutehtävänsä kodissa sellaisen miehen tapaan, jolla on ajatukset mukana työssään. Syötyään aamiaisen otti hän sauvansa nurkasta ja poistui vuorille koiransa kanssa.

Päivän kuluessa toimitti Rotha naapurien avulla, mitä tällaisissa tapauksissa auliisti tarjottiin, kaikki ne pienet tehtävät, joita tilanne vaati. Hän meni kuolleen huoneeseen ja poistui jälleen sieltä tuntien kammoa, mutta ei pelkoa. Vain kerran ennen hän oli katsonut kuolemaa silmiin tahi jos hän oli nähnyt sen pari kertaa ennen tätä päivää, oli hänen ensi tutustumisensa siihen tapahtunut kauan aikaa sitten hänen lapsuudessaan, jota hän tuskin enää muisti. Hänen isänsä oli silloin kantanut hänet sylissään tällaiseen samanlaiseen hämärään huoneeseen ja ojentanut hänet silmänräpäykseksi valkoisia kasvoja kohti, jotka olivat olleet hänen äitinsä. Mutta vaikka hän oli tottumaton kuoleman aiheuttamiin vakaviin tilanteihin, näytti hän sittenkin vaistomaisesti ymmärtävän tehtävänsä.

Uutiset siitä onnettomuudesta, joka oli kohdannut Shoulthwaite Mossin asukkaita, olivat pian levinneet kaikkialle Wythburniin. Aina hetkisen kuluttua tuli joku paimen vaimoineen valittamaan surua, jolloin heidät vietiin yläkerrassa sijaitsevaan hiljaiseen huoneeseen. Muutamat ilmaisivat surunsa ja lohduttivat kuolleen omaisia niin yksinkertaisesti kuin he myötämielisyydessään huonon ymmärryksensä johtamina kykenivät, minkä vuoksi lohdutuksia usein voitiin verratakin lohduttajiin. Muutamat seisoivat melkein sanattomina huohottaen vain silloin tällöin: "Hyväinen aika!" mutta toiset taasen näyttivät joutuneen sellaisten tunteitten valtaan, joita vanha Matthew Branthwaite sanoi "vilutaudin puuskiksi".

Oli jo melkein ilta, kun vanha Matthew itse saapui Shoulthwaiteen. "Olen rouvan vanhin naapuri", oli hän sanonut Punaisessa Leijonassa iltapäivällä, kun siellä oli keskusteltu edellisen illan tapahtumista. "Senvuoksi teen siinä aivan oikein, että menen lohduttamaan häntä tänä kauheana päivänä. Hän ilostuu kyllä kuunnellessaan vanhan naapurinsa ystävällistä puhetta."

He olivat juuri syömässä illallistaan, makeaa lihalientä, kun Matthew koputti oveen. Hetkisen kuluttua ilmestyi hänen melko riutunut olemuksensa kynnykselle.

"Käykää peremmälle", sanoi rouva Ray. "Mitä teille kuuluu, Matthew?"

"Mitä minuun tulee, niin voin mainiosti. Mutta kuinka teidän itsenne laita nyt on?" vastasi vanhus.

"Tunnen jo olevani paljon terveempi, mutta minä menen kyllä piakkoin samaa tietä, mikä sopiikin minulle parhaiten nyt." Ja rouva Ray kohotti esiliinan silmilleen.

"Ette te vielä eroa täältä, Mary", sanoi Matthew. "Siihen kuluu vielä vuosia, ennenkuin hetkenne koittaa. Älkää senvuoksi itkekö, Mary."

Matthewin oma nyyhkyttävä ääni ei ollut oikein sopusoinnussa hänen tyynen neuvonsa kanssa.

Rotha oli ottanut esille kupin ja sijoittanut vanhuksen itsensä ja

Willyn väliin vastapäätä rouva Raytä.

"Tapasin Ralphin aamupäivällä", sanoi Matthew. "Hän kertoi minulle tarkasti, miten kaikki oli tapahtunut. Hän oli luullakseni matkalla kirkkomaalle sopimaan hautauksesta."

Rouva Ray kohotti esiliinan jälleen silmilleen. Willy nousi ja poistui huoneesta. Tällainen lohduttaminen kiusasi ainakin häntä.

"Hän on parempaa lajia, hän", sanoi Matthew nyökäyttäen päätään ovea kohti, josta Willy oli poistunut. "Häneen se on koskenut kovasti, on totisesti. Ralphkin oli kyllä alakuloinen, mutta ei noin kovasti kuitenkaan. Hyväinen aika, teillä on monenlaisia poikia, vaikka teillä on niitä vain kaksi. Niin, niin", lisäsi hän kuin mukautuen Willyn hellyyteen ja Ralphin jäykkyyteen, "ellei olisi vuoria, ei olisi laaksojakaan."

Matthew oli kääntänyt kuppinsa suulleen ilmaistakseen siten, että hän oli lopettanut ateriansa. Rouvakin nousi ja istuutui entiselle paikalleen tulen ääreen. Päivällä oli hän ollut iloisempi, mutta illalla oli hän käynyt jälleen vaiteliaaksi ja alkanut huojuttaa ruumistaan istuutuessaan tuolissaan.