Читать книгу Erään rikoksen varjo - Hall Sir Caine - Страница 13

Yö on ollut levoton: — — — Ilmassa on kajahdellut valituksia, kummallisia kuolinhuutoja.

Macbeth.

Myrsky oli jo melkein lakannut raivoamasta. Kuu loisti kirkkaasti ja sen ohi kiiti enää vain muutamia pilviä. Idästä häämöttävä Lauvellen näkyi kokonaan huipulle asti ja lännestä siintävä Raven Craig kuvastui synkkänä taivasta vasten. Tuuli oli kuitenkin vielä pistävän kylmää ja ilma oli jäähtynyt paukkuvaksi pakkaseksi. Äsken satanut lumisohju oli jo jäätynyt levyihin tielle, jota varmajalkaisten vuoristolaistenkin oli senvuoksi melkein mahdoton kulkea. Puut eivät enää huokailleet eivätkä valittaneet tuulessa. Niiden jäykät neulaset olivat jäätyneiden lumikiteiden peitossa ja tuuli kiiti humisten niiden oksien välitse. Tulvivat vuoripurot kohisivat kovemmin kuin tavallisesti ja niitä näytti nyt ilmestyneen jokaiseen kallionuomaan. Putoukset olivat tulvineet yli äyräittensä, mutta hiljaisuus hiipi hiljaa virroille ja suurimmat joet näyttivät melkein tyyniltä.

Ralph ja Rotha kävelivät rinnakkain Shoulthwaite Mossia kohti. Ralph oli sanonut, ettei tytön kannata lähteä enää takaisin Fornsideen. Hänen isänsä ei ole kuitenkaan siellä eikä autio talo sovi hänelle turvapaikaksi tällaisena yönä. Rothan oli senvuoksi tultava yöksi hänen äitinsä luo.

He olivat tuskin vaihtaneet sanaakaan lähdettyään liikkeelle. Isän surullinen kohtalo painoi tytön mieltä sanomattoman raskaasti. Lapsen luonteen ensi vaisto kehoittaa sitä turvautumaan vanhempiin kuin johonkin voimakkaaseen tukeen. Maailman silmissä voi tämä tuki kyllä särkyä, mutta lapsen ounastavasta mielestä tuntuu se kuitenkin aina vain samalta. Lapsi turvautuu vielä horjumatta ja ylpeästi raunioon, joka ei sen rakastavaisista silmistä näytä ollenkaan sellaiselta. Ah, miten onnellinen se onkaan, ellei sen silmiä milloinkaan aukaista! Mutta kun kaikki, mikä tuntuu voimakkaalta ja todelliselta, näyttää selvenneestä katseesta heikolta ja väärältä, niin onko silloin olemassa sellaista sanaa, jolla voidaan ilmaista huomion aiheuttama suru?

"Luuletko, Ralph, että voin kestää hirveän vastauksen seuraukset, jos teen sinulle hirveän kysymyksen?"

Rotha rikkoi heidän välillään vallinneen hiljaisuuden näillä sanoilla ja Ralph vastasi heti:

"Kyllä. Mitä tahtoisit kysyä?"

Tyttö ei näyttänyt voivankaan jatkaa. Hän koetti puhua, mutta keskeytti ja peruutti sanansa lausuakseen ne uudelleen toisessa muodossa kuin peläten kysymyksensä töykeyttä. Hänen toverinsa huomasi hänen hämminkinsä ja tahtoi auttaa häntä sanoen iloisesti:

"Esitä kysymyksesi vain pelkäämättä, Rotha. Luullakseni voin sen arvatakin. Haluat tietää, onko —"

"Ralph", keskeytti tyttö äkkiä, sillä hän luuli paremmin kestävänsä sanat, jos hän itse saisi lausua ne, "Ralph, hän on isäni ja se on riittänyt minulle tähän asti. En voisi rakastaa häntä enemmän, vaikka mitä tapahtuisi. En ole milloinkaan kysynyt häneltä mitään. Hän on isäni ja vaikka hän olisi millainen tahansa, on hän silti isäni. Mutta, Ralph, kerro minulle, koska sanoit minun voivan kestää sen ja minä tunnenkin sinun puhuneen totta, kerro minulle, Ralph, onko isäni todellakin syyllinen?"

Rotha oli pysähtynyt ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Ralphkin pysähtyi.

Hänen äänensä oli syvä ja paksu, kun hän vastasi hitaasti:

"Ei, Rotha, hän on aivan syytön."

"Eikö isäni olekaan syyllinen?" huusi tyttö. "Tiedätkö sen varmasti?"

"Tiedän."

Hänen äänensä ei kuulostanut nytkään sellaisen ihmisen ääneltä, joka tuo iloisia uutisia, mutta sanat sisälsivät muutenkin runsaasti riemua niiden korvien kuultaviksi, joille ne oli aiottu, ja Rotha näytti olevankin melkein suunniltaan onnesta. Hän tarttui Ralphin käsivarteen molemmin käsin.

"Taivaalle olkoon kiitos!" sanoi hän. "Nyt jaksan kestää kaikki. Isä, isäraukka!"

Tämän jälkeen näytti tyttö melkein kiitävän jäätynyttä tietä pitkin vasta saavutetun onnensa riemun vallassa. Raskaiden kuukausien kasvavan jännityksen kuorma näytti äkkiä pudonneen hänen hartioiltaan ikuisiksi ajoiksi. Puoleksi nauraen ja puoleksi itkien riensi hän eteenpäin koiran laukkaillessa iloisesti hänen ympärillään. Hänen iloiset sanansa kajahtelivat kylmässä ilmassa. Silloin tällöin ilmestyi hänen eteensä puronen, joka matkallaan ylempää vuorilta alempaan järveen katkaisi tien, mutta hän hyppäsi kevyesti sen yli, ennenkuin Ralph ehti ojentaa kätensä auttaakseen häntä.

Heidän oli kävellessään pakko seurata ratsutietä, joka mutkitteli lammikon rantaa pitkin, ja tämän tästä hän riensi veden rajaan taittelemaan siellä kasvavia sanajalkoja tahi koettelemaan heikkoa jäätä jalallaan. Hän nauroi ja vaikeni jälleen ja purskahti taasen iloiseen nauruun. Lörpöteltyään hetkisen itsekseen tietämättään hän naurahti taasen. Koko maailma oli tänä iltana onnellisen tytön mielestä aivan erilainen kuin ennen.

Ja luonto oli todellakin tarkoittanut hänet hilpeäksi tytöksi luodessaan hänet. Hänen tumma tukkansa oli sotkeutunut, kuin orjantappurapensaat olisivat sitä repineet ja se olisi ollut vielä täynnä piikkejä. Hänen tummat kulmakarvansa ja pitkät ripsensä varjostivat mitä tummimpia tummanruskeita silmiä. Suu oli ilmeikäs ja herkkä, ja pieninkin tunteitten vaihdos kuvastui hänen kasvoillaan. Hänen pukunsa oli väljä, melkeinpä kulunut, mutta ei kukaan kiinnittänyt huomiotaan siihen eikä ajatellut, oliko se vaatimaton vai hieno. Ääni oli tavallisesti hilpeä, vaikkakin pehmeä, ei puissa vinkuvan vihurin kaltainen, vaan pitkässä ruohossa humisevaa tuulta muistuttava, ja vuoristolaistyttö oli ehkä saanut sen ponnistuksista puhua kovemmin kuin nämä luonnon äänet. Se värähteli joskus heikosti, ja kun hänet sattumalta yllätettiin, saattoi hän katsoa kieroonkin. Tällaisina vakavina hetkinä oli hänen olennossaan jotakin, joka vangitsi katsojan mielikuvituksen. Hänellä oli varmasti käytettävänään suuret voimanlähteet, jotka oli suotu hänelle turvaksi itselleen ja lohdutukseksi muille jonkun tulevan hirveän hetken koittaessa. Mutta tänä iltana, kun hän kävellä sipsutteli kuutamossa, ei aavistuskaan tuosta hetkestä kyennyt hetkeksikään synkistyttämään hänen mieltään.

Entä millainen oli Ralph, joka käveli niin juhlallisesti hänen rinnallaan? Hän oli muuttunut viime aikoina. Hän puhui hyvin vähän eikä milloinkaan niistä tapahtumista, joita hän oli nähnyt pitkällä sotaretkellään. Hänestä oli äkkiä tullut hyvin toimelias ja ajatteleva mies. Hänen mielestään näytti jonkin yliluonnollisen olennon varjo pimittävän kaiken, ja tänä iltana oli tuo varjo paljon synkempi kuin ennen.

Suunnattomassa ilossaan Rotha ei ollut kiinnittänyt huomiotaan Ralphin ääneen, kun Ralph yhdellä sanalla oli antanut hänelle sen uuden elämän, mikä pani hänen valtimonsa sykkimään. Mutta hänen äänensä oli ollut surullinen ja tuo sana oli näyttänyt imevän hänen suonistaan osan siitä ilosta, joka nyt pani Rothan sydämen tykyttämään. Eikö se merkinnyt hänelle mitään, että tuo hylkiö miesten joukossa, jota vain hän ja tämä nuori urhoollinen tyttö olivat uskaltaneet puolustaa, oli nyt onnistunut saamaan hänet vakuutetuksi viattomuudestaan? Ja eikö sekään ollut hänestä minkään arvoista, että kirkkaan aamun sarastus oli lopettanut hänen rinnallaan kävelevän hilpeän tytön pitkän yön ja valaissut hänen nuoren elämänsä onnellisemman tulevaisuuden lupauksella?

"Katsohan, Ralph, noita kuihtuneita saroja, miten kuuraisia ne ovat!" sanoi Rotha iloissaan astuen hänen viereensä vasta taitettu korsi kädessään. Ralph vastasi hänelle hajamielisesti ja hän jatkoi lörpöttelyään itsekseen. "Aion panna sinut talteen, kaunis sara. Kuinka sinä kimalteletkaan kuutamossa!" Sitten hän alkoi laulaa erästä vanhaa rajaseutujen kansanlaulua.

"Dacre on lähtenyt sotaan, Willy,

Dacre on lähtenyt sotaan.

Dacre on poistunut meidän luota

kahlaamon poikki sotaan."

"Isäraukka", sanoi hän vakavammin, "isäraukka! Mutta nyt hän palaa kotiin jälleen, omaan pieneen kotiimme."

Ja sitten hän aloitti jälleen ymmärtämättä laulunsa vakavaa sisältöä:

"Naworthin linna on autio, Willy,

Naworthin linna on autio.

Tornissa siellä vain vartija astuu

vartija siellä vain vaeltelee."

Kuu loisti kirkkaasti, myrsky oli lakannut raivoamasta ja vain tytön hopeanheleä ääni vaimensi purojen kaukaisen kohinan ja Ralphin raskaiden askelien kolinan. Mutta äkkiä Rotha näytti huomaavan toverinsa surullisuudenkin eikä vain hänen vaiteliaisuuttaan. Hän ihmetteli, kuinka hän oli niin kauan aikaa voinut kulkea huomaamatta sitä.

"Mutta sinähän et näytäkään ollenkaan iloiselta, Ralph", sanoi hän muuttuneella äänellä puoleksi kysyen, puoleksi ystävällisesti moittien kuin sellainen, jonka mielestä oma ilo olisi tuntunut paljon suuremmalta, jos joku toinen olisi ottanut siihen osaa.

"Enkö? Mutta, Rotha, olen todellakin iloinen; tarkoitan, olen mielissäni senvuoksi, ettei isäsi ole enää vanhan Matthewin häränmarhamintojen tarpeessa", sanoi hän koettaen nauraa omalle sukkeluudelleen.

Kuinka ontolta se kuulosti hänen omista korvistaankin! Pilaa ei hänen isänsäkään olisi voinut sanoa sydämelliseksi. Mitä merkitsikään tämä surumielisyys, joka hiipi hänen mieleensä ja jäykisti kaikki tunteet? Oliko hän vielä itsekään huomannut sen vakavuutta? Ralph pudisti itseään ja löi kädellään rintaansa kuin karkoittaakseen kylmyyden ruumiistaan. Mutta hän ei voinut karkoittaa sieltä sitä aavistusta, mikä oli saanut hänet valtoihinsa silloin kun Sim viime kerran katsoi häntä silmiin ja huusi: "Salli minun poistua!"

Laddie hyppeli vallattomasti heidän ympärillään ja haukkui oman äänensä kaikua, joka kantautui takaisin heidän korviinsa kuulakkaassa ilmassa vuorten syvistä onkaloista. Heillä ei ollut enää pitkää matkaa jäljellä. Shoulthwaiten keittiön ikkunasta tulviva valo rupeisi jo näkymään ensimmäisessä tien mutkassa. Heidän piti kulkea vielä niittyä ympäröivän metsäsaarekkeen läpi päästäkseen Angus Rayn talon pihalle.

"Ralph", sanoi Rotha käveltyään hetkisen vaieten, "kaikki elämäni surut tuntuvat nyt haihtuneen. Sinä olet karkoittanut ne pois." Hänen äänensä värinä ilmaisi aivan toista kuin se hilpeä nauru, johon hän sanojensa johdosta purskahti.

Ralph katsoi hänen kyynelien sumentamiin silmiinsä. Oliko hänen ääretön surunsa todellakin haihtunut? Ja hänkö oli sen karkoittanut? Jos asian laita oli niin, eikö se kaikki ja paljon enemmän ollut sen sijaan kokoutunut hänen omaan sydämeensä? Mahtoikohan asia olla niin?

"Olet kestänyt sen rohkeasti, Rotha, hyvin rohkeasti", vastasi hän. "Luuletko nyt, että minä olisin voinut kestää sen niin urhoollisesti kuin sinä?"

Hänen äänensä värähteli ja hänen kasvoissaan oli niin hellä ilme, ettei

Rotha ollut nähnyt niissä sellaista milloinkaan.

"Kestääkö sen niin urhoollisesti kuin minä?" toisti hän. "Maailmassa ei ole mitään sellaista, mitä sinä et voisi kestää." Hänen iloiset kauniit kasvonsa loistivat kirkkaassa kuutamossa ihanasti kuin aurinko.

"Se ei ole niinkään varmaa, Rotha tyttöseni", vastasi Ralph epäröiden.

"En tiedä sitä vielä." Hän lausui nämä viimeiset sanat pää painuksissa.

Rotha astui hänen eteensä, laski kätensä hänen olalleen, pysähdytti hänet ja katsoi häntä tutkivasti silmiin.

"Miksi olet niin suruissasi, Ralph? Onko olemassa vielä jotakin, mitä et ole kertonut minulle, jotakin sellaista, mikä kerran tultuaan julki riistää minulta kertomiesi uutisten aiheuttaman ilon?"

"En voisi olla niin julma, Rotha. Luuletko todellakin, että saattaisin menetellä niin?"

Hymy kirkasti hänen kasvojaan, kun hän siveli tukan pois Rothan otsalta ja suoristi irtautuneen hilkan, joka oli mennyt kallelleen.

"Minun ei siis tarvitse pelätä minkäänlaisia jälkiseurauksia?"

"Ei minkäänlaisia sellaisia, mitkä häiritsisivät onneasi, tyttöseni, tahi lopettaisivat rakkautesi. Rakastathan isääsi, vai kuinka?"

"Enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa!" vastasi Rotha tulisesti.

"Isäraukka!"

"Enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa", toisti Ralph hajamielisesti ja kuin huokaisten. Tytön kiihkeät sanat näyttivät liikuttavan häntä syvästi ja hän toisti ne vielä kerran, vaikka ne jäivätkin kesken hänen huulilleen. "Enemmän kuin ketään —" Sitten he jatkoivat matkaansa.

He olivat jo melkein saapuneet metsikköön, jonka puut varjostivat tietä, kun Rotha pysähtyi ja sanoi:

"Ralph, saanko suudella sinua?"

Ralph kumartui ja suuteli häntä otsalle, jolloin hänen sydäntään painava kuorma tuntui paljon raskaammalta kuin ennen. Hän tunsi suudellessaan tyttöä, että hänen ja tytön välissä oli hänen puolellaan kuilu, jonka yli ei ehkä milloinkaan voitaisi rakentaa siltaa. Oliko hän rakastanut tyttöä? Hän tuskin tiesi sitä, sillä hän ei ollut kysynyt sitä milloinkaan itseltään. Rakastiko tyttö häntä? Kyllä, eikä hän voinut sitä epäilläkään. Entä hänen suutelonsa? Niin, se oli rakkauden suudelma, mutta millaisen rakkauden? Nuo rehelliset ylöspäin kääntyneet kasvot ilmaisivat sen hänelle liiankin selvästi.

He olivat jo päässeet puiden varjoon ja näkivät Shoulthwaitestä tuikkivat valot. Parin minuutin kuluttua olisi heidän matkansa lopussa.

"Tartu käteeni, Rotha, sillä voit ehkä kompastua liukkaalla tiellä tällaisessa pimeydessä."

Ralph oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, kun Rotha huudahti heikosti ja horjahti. Ralph kiersi heti käsivartensa hänen ympärilleen, jolloin Rotha sai tasapainonsa takaisin.

"Mikä siinä oli?" sanoi hän vapisten pelosta ja kääntyi katsomaan taakseen.

"Kinos jäätynyttä lumisohjua luultavasti", sanoi Ralph potkaisten sitä paikkaa, johon Rotha oli kompastunut.

"Ei, ei", vastasi Rotha vapisten jostakin hirveästä pelosta.

Ralphkin peräytyi ja kumartui katsomaan jotakin suurta esinettä, joka oli poikkiteloin tiellä. Koirakin nuuski sitä.

"Mitä siellä on?" kysyi Rotha hermostuneesti.

Ralph ei vastannut. Hän oli laskeutunut polvilleen esineen viereen ja tunnusteli sitä nyt käsillään. Seuraavat hetket olivat tuskallisen jännittäviä.

"Mitä siellä on?" toisti Rotha.

Hän ei saanut vieläkään vastausta. Ralph oli noussut, mutta polvistunut jälleen. Hän hengitti kiivaasti. Rotha luuli kuulevansa hänen sydämensä sykinnänkin.

"Ah, mutta sinun on pakko ilmaista se minulle!" huudahti tyttö. Ja hän peräytyi taaksepäin kuin koskeakseen itse tiellä lepäävään esineeseen.

"Ei mitään", sanoi Ralph nousten ja tarttuen lujasti Rothan ojentamaan käteen. "Ei mitään. Rattailta on pudonnut tielle säkillinen ohria, ei mitään muuta", lisäsi hän käheästi kuiskaten.

Hän kuljetti Rothaa poispäin muutamia askelia. Mutta Rotha pysähtyi. Koira oli pysähtynyt samalle paikalle, jossa Ralph oli äsken ollut polvillaan, ja ulvoi nyt surkeasti.

"Laddie, tule tänne", sanoi Ralph. "Tule sinäkin, Rotha."

"Kestän kyllä, vaikka sanoisitkin minulle totuuden, Ralph. Luulen ainakin niin", vastasi Rotha.

Ralph kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja vei hänet mukanaan sanomatta sanaakaan. Rotha tunsi hänen voimakkaan ruumiinsa vapisevan ja hänen kovan äänensä hiljenevän kuiskauksiksi, jolloin hän arvasi totuuden. Hän tunsi tämän miehen paremmin kuin useimmat muut, niin, paremmin kuin kukaan muu.

"Palaa takaisin, Ralph", sanoi hän. "Minä kiiruhdan kotiin."

Koira jatkoi ulvomistaan heidän takanaan.

Ralph ei näyttänyt kuulleenkaan hänen sanojaan, vaan jatkoi kävelyään hänen rinnallaan. Rothan rohkeus lannistui ja hän katsoi säälivästi Ralphia kasvoihin.

Ja samalla alkoi kuulua heidän edestään nopeiden askelten aiheuttamaa kopinaa. Ihmisiä oli tulossa talosta heitä kohti ja tulijoilla oli lyhty mukanaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä he saapuivat jo pihalle. Siellä olivat kaikki liikkeellä. Koko talon väki näytti kokoutuneen sinne, ja pihan keskellä seisoi tamma, Betsy, satuloituna, mutta ratsastajatta ja tyhjät villakorit riippuivat sen molemmilla sivuilla.

"Taivaan Jumalalle olkoon kiitos, että Ralph ehti kotiin", sanoi Willy.

Hän seisoi pihalla avopäin suitset kädessään.

"Niin, Jumala siunatkoon sinua!" huudahti rouva Ray, kun hänen poikansa astui hänen luokseen. "Tamma on tullut yksinään kotiin, poikani, mutta missä on isäsi?"

"Tiet ovat huonossa kunnossa tänä iltana, äiti", sanoi Ralph koettaen voimakkaasti hillitä mielenliikutustaan, mikä kuristi hänen kurkkuaan.

"Jumala auttakoon meitä, Ralph; et suinkaan tarkoita totta puheellasi!" sanoi Willy ymmärtäen veljensä vihjauksen.

"Poika, ojenna minulle lyhtysi", sanoi Ralph eräälle läheisyydessä seisovalle paimenelle. "Rotha tyttöseni, vie äiti tupaan."

Sitten hän astui äitinsä luo, joka seisoi paikoillaan kuin kivettyneenä pelosta, ja suuteli häntä hellästi. Sellainen kuului harvinaisuuksiin, minkä vuoksi rouva ymmärsikin hänen tarkoituksensa ja purskahti itkuun. Rotha kiersi käsivartensa äidin ympärille, suuteli häntä myös ja talutti hänet sisään.

Willy oli aivan suunniltaan kauhusta. "Ralph, et suinkaan tarkoita tietäväsi, että isä —"

Hän ei voinut sanoa enempää. Ralph oli kohottanut lyhdyn tamman koppien korkeudelle irroittaakseen hihnan, jolla ne oli sidottu yhteen. Valo sattui suoraan hänen kasvoihinsa.

"Ralph, onko hän loukkautunut hyvinkin vaarallisesti?"

"Hän on kuollut."

Willy horjui taaksepäin kuin häntä olisi lyöty.

"Jumala minua auttakoon! Ah, Jumala minua auttakoon!" huudahti hän.

"Anna minulle suitset", sanoi Ralph, "ja odota täällä pihalla palaamistani. En viivy poissa pitkää aikaa. Pidä silmällä, ettei keittiön ovea avata, sillä äiti on siellä. Mene isän huoneeseen ja laita kaikki valmiiksi."

"Ei, ei, en voi tehdä sitä." Willy vapisi huomattavasti.

"Jää nyt tänne kaikissa tapauksissa äläkä äännähdäkään, ennenkuin palaan."

"Ota minut mukaasi, Ralph, sillä en uskalla jäädä tänne yksikseni."

"Kanna sitten lyhtyä", sanoi Ralph.

Tamma välissään kävelivät veljekset äskeiselle paikalle puiden varjoon. Heidän tielleen oli tänä iltana langennut sellainen varjo, jota tuskin aikakaan kykenisi milloinkaan karkoittamaan. Hevonen oli aina tämän tästä kompastua jäätyneellä tiellä. Willykin olisi aina hetkisen kuluttua pysähtynyt ja kääntynyt takaisin, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa, sillä hän ei uskaltanut poistua veljensä viereltä. Koira ulvahteli heidän edessään ja vihdoinkin he saapuivat paikalle.

Angus Ray lepäsi siinä tiellä suullaan. Hänen suuri ruumiinsa oli nyt kova, kylmä ja jäykkä kuin sen alla oleva jää. Voimakas mies oli pudonnut satulasta päälleen maahan, jolloin hänen niskansa oli taittunut ja kuolema seurannut silmänräpäyksessä. Lähellä maassa oli merkkejä, joista nähtiin, miten hevonen oli kompastunut. Se oli pudottanut kaatuessaan yhden kenkänsä, joka löydettiin tieltä. Tamman polvista vuoti vieläkin verta.

"Ojenna minulle lyhty, Willy", sanoi Ralph ja polvistui koettamaan isänsä sydäntä. Hän oli kyllä laskenut kätensä sille ennenkin ja tiesi liiankin hyvin, ettei se enää sykkinyt. Mutta hän aukaisi takin ja koetti vielä kerran. Willy käveli edestakaisin tiellä uskaltamatta katsoa ruumiiseen. Ja tämän lohduttoman hetken yksinäisyydessä murtui hänen veljensä suuri sydänkin ja hän taivutti päänsä kylmälle rinnalle, jonka viereen hän oli polvistunut, ja hänen itkuun tottumattomista silmistään autoilivat nyt kuumat kyyneleet ruumiille.

"Kas niin, ota lyhty jälleen, Willy", sanoi Ralph nousten. Sitten hän nosti ruumiin heidän vieressään tyynesti seisovan tamman selkään.

Silloin putosi muudan paperi kuolleen miehen povitaskusta. Willy otti sen käteensä, mutta nähdessään, että sen taakse oli kirjoitettu "Ralph Ray", ojensi hän sen veljelleen, joka pisti sen lukematta poveensa.

Sitten he läksivät takaisin taloon kävellen kamalan kuorman kummallakin puolella.